Berliini – avoin kaupunki

Gitte Lauströer (1943–2016) asui Berliinissä 70-luvun puolivälistä lähtien ja toimi Hufvudstadsbladetin kirjeenvaihtajana viime vuosiin asti. Tätä kirjoittaessani huomasin, että hän kuoli äskettäin, ennen kuin ehdin tutustua hänen teksteihinsä.

Tästäkin kirjasta (kirjoitettu 1982) jää päällimmäisenä mieleen harmaa ja sekasortoinen maailmanlopun tunnelma, mutta arkiset ja jokseenkin normaalit asiat ovat myös läsnä.

Länsi-Berliinin kummallinen erikoisasema tulee hyvin selväksi. Kaupunginpuolikasta pitävät suurin kustannuksin yllä Liittotasavallasta tulevat huoltosuonet. Elämistä leimaa epävarmuus ja väliaikaisuus, siirtolaisten asuttama Kreuzberg rähjääntyy, Euroopan ulkopuolelta tulevien kohtaama vieroksunta tuntuu pahaenteisen tutulta.

Länsiberliiniläiset itsekin haluavat säännöllisesti paeta kaupungistaan, mutta eivät kuitenkaan osaa asua missään muualla. Berliiniläiseksi tullaan, ei synnytä. Syntyperäisiä voi olla jopa vaikea löytää.

Jos on DDR:n rajavartijoiden käytös sadistisen nöyryyttävää, eivät lännen maahanmuuttovirkailijatkaan juuri ystävällisemmiltä vaikuta. Virallisen systeemin epäkohtelias kalseus hämmästyttää nykylukijaa.

Monet haluavat paeta idästä länteen, mutta kaikki eivät välttämättä sopeudu läntiseen elämäntapaan. Idässä kasvaneet ovat luonteeltaan erilaisia, heille läntinen puheliaisuus on teennäisyyttä, elämä muutoinkin liian räikeää. DDR:stä karkotettu kirjailija ei halua tavata haastattelijoita eikä kommentoida systeemien eroja, vaan hakeutuu mieluummin konkreettiseen yhteiskunnalliseen työhön auttamaan tavallisia ihmisiä. Joidenkin loikkareiden muutos on taas liioiteltu, heistä tulee 120-prosenttisia länsimaalaisia, joille aineellinen menestys on kaikki kaikessa.

Kirja loppuu toiveikkaisiin tunnelmiin. Otetaan vastaan vuotta 1982. Länsiberliiniläiset kokoontuvat Teufelsbergin mäelle ampumaan raketteja ja nauttimaan samppanjaa. Läntinen puoli erottuu valoisana idästä, jossa yksityinen ilotulittaminen on kiellettyä (hyvä!). Lopuksi juhlitaan aamuun asti ystävien kesken tutun originellin kirjailija-kapakoitsijan paikassa.

Gitte Lauströer: Berliini – avoin kaupunki. Suomentanut Juha Siltanen. Helsinki, Kirjayhtymä 1984

He halusivat vain itseään

Poden nostalgiaa 1970- ja 80-luvun Länsi-Berliiniä kohtaan. Eristetyssä kaupungissa on aina harmaa ja sateinen lokakuu. Rakennukset rappeutuvat, taloja vallataan, alakulttuurit kukoistavat. Radikaaleimmista on tullut terroristeja. Baarit ovat aina auki, elämä tapahtuu yöllä. Huimausaineita kuluu, äärimmäinen seksuaalinen vapaus vallitsee. Muurin takana on tyly työläisten ja talonpoikien valtio, jossa on vähintään yhtä harmaata mutta mainosvalojen puutteessa öisin vielä pimeämpää.

Olen sen ikäinen, että periaatteessa olisin päässyt tuosta osalliseksi, jos olisin koulusta päästyäni lähtenyt Berliiniin. Mutta mitä minä siellä olisin tehnyt? Opiskellut, työskennellyt? Vallannut taloja, soittanut teollisuusmusiikkia, kirjoittanut eksistentialistisia novelleja tai vihervasemmistolaisia pamfletteja?

Ei minusta sellaiseen olisi ollut. Nostalgia on huono isäntä, lieneekö kummoinen renkikään.

Walter de Campin kertoja oleskelee 1980-luvun Länsi-Berliinissä, elää öisin, käy baarissa. Hän pohtii yksilöllisyyttä, ihmissuhteita, seksiä, kulttuuria, taidetta. Sitaatteja on paljon ja ne ovat niin pitkiä, että välillä joutuu selaamaan taaksepäin ja tarkastamaan, kuka puhuu. Kirja on kuitenkin ohut, yhdessä illassa luettava.

Walter de Camp: He halusivat vain itseään. Muistelmia privaatin aikakaudelta. Helsinki, Odessa 1988

Berliini. Kirjailijan kaupunki

Vuosi sitten työmaaruokalassa kollega kyseli, mitä kirjoja olin lukenut kesällä. Minulla oli vaikeuksia luetella niitä, vaikka olin lukenut useita vain parin viimeksi kuluneen kuukauden aikana. Yhden muistin, mutta se tuntui liian viihteelliseltä tullakseen mainituksi ensimmäisenä. Niinpä pinnistelin tovin ja sain kuin sainkin palautetuksi aktiiviseen mieleeni pari kirjaa, jotka kehtaisin mainita ennen sitä viihteellistä.

Tämä muistamattomuus on omituista. Kirjat kyllä uppoavat jonnekin ja tulevat itsestään mieleen sopivassa asiayhteydessä, mutta eivät mitenkään kysyttäessä. Niin kai se on kuten sanotaan: ei kukko laula käskien eikä Ismo ilman rahaa.

Elokuvien kanssa oli aikoinaan vähän sama juttu. Kun tulin Helsinkiin, katsoin usein kolme elokuvaa illassa, ja joskus oli viimeisen filmin jälkeen melkein mahdotonta muistaa, mikä oli ollut illan ensimmäinen.

Olen ajoittain yrittänyt pitää kirjoista muistilistaa. Löysinkin juuri yhden, mutta sen merkinnät näkyvät päättyneen kaksi vuotta sitten.

Mutta jos kirjoittaisin jotain kaikkien nähtäville? Joutuisin siten vastuuseen lukemisistani, ja luettua olisi pakko hieman prosessoida, jotta siitä pystyisi sanomaan jotakin. Siten se olisi epäilemättä helpompi myös palauttaa mieleen. Ajattelin ensin Twitteriä: olisi sinänsä hyvää harjoitusta yrittää puristaa sanottava sataan merkkiin (kun kirjan tiedot vievät jo kolmanneksen tilasta). Mutta tiivistyksestä tulee helposti yksipuolinen kärjistys.

Kirjoitan siis tänne, ja lähinnä itseäni varten. En yritä esitellä teoksia kattavasti enkä varsinkaan arvostella. Jos erityistä kehuttavaa tai moitittavaa on, sen toki sanon. Mutta nämä ovat huomioita ja vaikutelmia, pohdintojakin jos niitä on tullakseen.

Ja joka tapauksessa lyhyempiä kuin tämä johdanto.

Berliini. Kirjailijan kaupunki on sitaattivalikoima suomalaisten kirjoittajien Berliini-aiheisia tekstejä. Kirjan luvut on järjestetty alkupuolella historiallisesti ja loppupuolella aiheenmukaisesti. Kukin luku etenee aikajärjestyksessä, ja lainausten pituus vaihtelee yhdestä kappaleesta puoleentoista sivuun.

Tekstit ulottuvat 1840-luvulta (Snellman) vuosisadan vaihteen (Leino), 20-luvun tulenkantajien ja 30-luvun natsien ihailijoiden kautta sotaan, viisikymmenluvun ankeuteen (Donner), 70- ja 80-lukujen harmaaseen itään ja dekadenttiin länteen ja vihdoin yhdistymiseen ja yhteenkasvamiseen. Uusimmat otteet ovat 2000-luvun ensi vuosilta.

Kirja toimii suomalaisen Berliini-kirjallisuuden aloitusteoksena. Kirjallisuusluettelo on hyvin laadittu, joten kiinnostavan otteen löydettyään lukija pääsee äkkiä kokonaisen teoksen jäljille.

Berliini. Kirjailijan kaupunki. Toimittanut Ritva Hapuli. Helsinki, SKS 2004

Se on täytetty

Vuosi sitten yritin hivuttaa ruoansulatustani pohjoiseurooppalaisiin asetuksiin, mutta helposti se ei sujunut. Toivoin ravinnon vähitellen rupeavan pysymään sisälläni, jotta reissussa kadonneet lihakseni alkaisivat kasvaa takaisin. Vetelin kitusiini matka-apteekin viimeiset mahatautilääkkeet, mutta silti ruoka suostui vain viivähtämään suolessa ja poistui pian peräpäästä mustana suihkuna.

Olin palannut kesken jääneeltä vuorikiipeilymatkalta, Kansanretki 8516:lta, kuusi päivää aikaisemmin.

Lähdin yrittämään toiselle kasitonniselleni Lhotselle huhtikuun alussa 2015. Alun pitäen minun piti sapattivuoteni aikana tehdä kaksi suurta kansanretkeä, mutta vain ensimmäinen, Kansanretki 8201, onnistui syksyllä 2013. Talvella loukkasin sormeni kiipeilyseinällä ja jouduin siirtämään kevääksi 2014 aikomaani Lhotsen-retkeä vuodella.

Jo ennen lähtöä oli selvää, että tulen kirjoittamaan matkasta: enemmän, huolellisemmin ja kirjallisemmin kuin aikaisemmista retkistäni. Tavanomaisten blogijuttujen lisäksi oli kannustimena kuin tilauksesta ilmestynyt kirjoituskilpailu, jossa etsittiin kertovan tietokirjallisuuden tekstejä.

Kesällä 2015 sitten kirjoittelin kirjan lukuja huolellisten muistiinpanojeni ja tuoreiden mielikuvien pohjalta. Kertomuksen juonesta tulikin melkoisen erilainen kuin olin etukäteen kuvitellut. Olen toki aina tiennyt, että Himalajalla tapahtuu maanjäristyksiä, mutta sittenkin oli täydellinen yllätys, että se sattui omalle kohdalle ja muutti suunnitelmat perin pohjin.

Viimeistelin pari lukua ja laadin mielestäni kiehtovan synopsiksen, mutten sitten menestynytkään kilpailussa. Olisi ehkä pitänyt tarjota valmista kirjaa, mutta laiskuuttani en saanut sitä syksyyn mennessä kirjoitetuksi. Blogitekstien kirjoittamisessa alkoi tauko kesäkuussa, jolloin keskityin kirjan lukuihin ja säästelin niihin mielestäni parhaita juttuja. Syksyn määräajan mentyä virallisten töiden kiireet saivat minut valtaansa, ja palasin blogitekstien pariin vasta tämän vuoden huhtikuussa. Päätin urakoida tekstit kasaan, ennen kuin vuosi ehtisi kulua tapahtumista.

Pysyin alkuperäisessä suunnitelmassani, että jokaista retkipäivää käsittelee yksi teksti. Halusin hyvittää Kansanretki 8201:n tekstien laiminlyöntini ja näyttää itselleni, että pystyn tekemään edes tämän asian valmiiksi.

Viime aikoina olen hakannut tekstejä pinoon jopa useita päivässä ja pyydän anteeksi, ettei kieli ole tämän takia aina ihan viimeisteltyä. Enkä pysynyt vuoden määräajassakaan, meni melkein viikolla yli.

Mutta tässä ovat kaikki Kansanretki 8516:n jutut peräkkäin linkitettyinä. Kannattaa aloittaa johdannosta.

Samassa rytäkässä panin järjestykseen myös Kansanretki 8201:n tekstit. Niitä tosin on vain 12. Ja jos kiinnostaa, luettavissa on myös Kansanretki 8000 eli ensimmäinen yritykseni Cho Oyulle ja Kansanretki 6000 eli retki Perun Cordillera Blancalle kesällä 2010.

Haluaisin korvata viivyttelyni ja hutilointini kirjoittamalla teille kirjan kansanretkeilijän seikkailuista ja mietteistä.

Kansanretkeilijän juttuja lukeneet tietävät jo, että näkökulma on ns. tavallisen tallaajan, ei siis huippu-urheilijan tai vuorikiipeilystä elämäntyönsä tehneen ammattilaisen. Juttujen kirjoittaja ei edes välttämättä pidä itseään ns. oikeana kiipeilijänä, vaan pikemminkin retkeilijänä, jota korkeat paikat vetävät puoleensa. Hän ei etsi Aasiasta mitään idän viisautta, pikemminkin kummastelee sikäläistä menoa, mutta yrittää kuitenkin käyttäytyä ihmisiksi, olla kohtelias ja kiinnostunut niin kuin vieraan kuuluu.

Kirja voisi kertoa tästä yhdestä retkestä tai sitten yhdistellä useamman (no, Himalajalla olen käynyt kolme kertaa) retken kokemuksia ja tunnelmia.

Haluaisitko sinä lukea sellaisen kirjan? Mitä siinä pitäisi olla? Kuvia löytyy, osa jopa hyviä. Lukisitko paperilta mieluummin kuin tieturin ruudulta? Ostaisitko peräti?

Lähtö

7.5.2015

Kotimatkan alku ei herätä sen kummempia tunteita. Herätys, kun on vielä pimeää, lähtö hotellista aamuhämärissä. Meitä lähtee kolme, Israelin mies, Zolt ja minä. Pikku takseja on tilattu kaksi, jotta kaikki tavaramme saadaan mukaan. Hei hei sitten, Shakti-hotelli, tai näkemiin, jos vaikka tulisinkin uudestaan Summitclimbin retkelle.

Ajetaan läpi aamutoimiinsa heräilevän kaupungin. Ohitetaan Pashupatinath ja pian ollaan Tribhuvanin lentoasemalla. Nämä reitit ja maisemathan alkavat olla suorastaan tuttuja.

Lentoaseman ulkopuolella jonotetaan pääsyä lähtöselvityshalliin ja syödään hotellista saatu aamiaiseväspussi tyhjäksi. Paljon on länsimaisia retkeilijöitä lähdössä kotiin.

Zoltilla ja minulla on sama lento Istanbuliin. Jonotus tavaroiden kanssa ilman huolta ylipainosta, sillä lipussani lukee jostakin syystä 30 kg. Jonotus passintarkastukseen, jonotus turvatarkastukseen. Välinpitämätöntä odottelua, sitten lämpimän ulkoilman kautta Turkin A330:een.

Kadotamme toisemme koneessa, enkä mitään tunteellisia jäähyväisiä olisi halunnutkaan. Ehkä nähdään joskus vuorilla. Maailman kasitonnisia kiertävä porukka on loppujen lopuksi aika pieni. Jos kerran Everestille yrittävät jätetään laskuista, heitä on enintään muutama sata. Mahdollisuudet törmätä tuttuihin jonkin ison vuoren perusleirissä ovat kohtalaiset.

Turkin lentoyhtiö väittää suklaakakkunsa olevan kotitekoista.

Kissa

6.5.2015

Viimeisenä iltana menen yksikseni syömään siihen samaan thai-ravintolaan, jossa toisena iltana varastin Jamesin annoksen. Tunnistanpa paikan vielä siksi, jossa retkikuntamme ruokaili aivan ensimmäisen Nepalin-matkani ensimmäisenä iltana. Tällä kertaa aion syödä ulkona, ravintolan sisäpihalla.

Konservatiivisena ja uusia asioita pelkäävänä ihmisenä valitsen mahdollisimman samanlaisen annoksen kuin viimeksi: vihreää currya, tällä kertaa kuitenkin kasviksia. Uskottelen itselleni, että ruoan mausteisuuden aste menee liikennevalojen mukaisesti: punainen curry olisi lujinta tavaraa ja vihreä miedointa, keltainen siltä väliltä. Otan vihreän. Pitäisi uskoa ruokalistan alkusivun muistutusta, että väkevyys määritellään erikseen ankaraksi, keskivahvaksi ja miedoksi – varsinkin kun tilatessani tarjoilija vielä varta vasten minulta asiaa tiedustelee, ja siinä vaiheessa pyydän keskivahvan annoksen.

Olisi pitänyt ottaa mieto, ja luultavasti väri olisi ollut aivan samantekevä. Pian ruoka saa nenän vuotamaan ja ihohuokoset avautumaan, ja syömistahti on pakko pitää erityisen maltillisena. Onneksi Gorkha-olut tarjoillaan 0,6 litran pullossa, sammutusaine on tuiki tarpeellista.

Olen päässyt ruokailussani hyvään vauhtiin, kun jostakin pihan hämäristä nurkasta kävelee pöytien väliin pieni kissa: hyvin laiha, harmaa ja tummajuovainen, keltasilmäinen. Kaulassaan sillä on pieni kello. Kissa tulee määrätietoisesti pöytäni luokse ja istuutuu viereeni.

–Miau! Anna ruokaa!

–En anna, minulla on nälkä ja aion itse syödä kaiken. Et sitä paitsi varmasti pystyisi syömään näin mausteista ruokaa, kun minullakin on koko ajan suu tulessa.

–Se ei ole ongelma. Olen tämän talon kissa ja tottunut tuliseen ruokaan. Vahvinkin menee kevyesti, ja haistan että sinulla on vain medium. Anna nyt vaan. Kasviskin kelpaa.

–En silti. Sitä paitsi se ei taida olla hyvien tapojen mukaista. Turistina olen aina vieraassa kulttuurissa aika varovainen ja katson paikkakuntalaisista mallia, miten sopii käyttäytyä.

–Kyllä aina jotkut antavat ruokaa. Voi vähän katsoa, ettei tarjoilija ole aivan vieressä, ja ikään kuin vahingossa pudottaa palasen.

–Etkö sitten saa talosta ruokaa, jos olet kerran tämän ravintolan kissa? Kauhean laiha kyllä olet.

–Eivät ruoki tarpeeksi. Keittiössä jotkut ovat töykeitä ja tönivät ja joskus yrittävät potkaista. Vain yksi mukava kokki on, mutta ei hänkään ole aina töissä.

Kun en sano siihen mitään ja jatkan syömistäni, kissa lähtee kiertämään muita pöytiä. Muutaman metrin päässä istuu kaksi eurooppalaisen näköistä naista. En tunnista heidän kieltään, mutta äänensävystä havaitsen, että kun kissa esittää heille kainon pyyntönsä, he vastaavat karkeasti ja vailla minkäänlaista myötätuntoa. Kissa toteaa väittelemisen turhaksi ja jatkaa kierrostaan.

Seuraavaan pöytään tulee viisi paikkakuntalaista. He tilaavat rutinoituneen nopeasti ja keskustelevat vilkkaasti. Kissa tarkkailee tilannetta, ja ruoan saapuessa se naukaisee vaativasti. Mutta seurue ei kiinnitä siihen minkäänlaista huomiota! Sen sijaan tarjoilija katsoo kissaa ärtyneesti, minkä kissa heti huomaa ja siirtyy tuolin taakse tarjoilijan katseen ulottumattomiin.

Tarjoilijan poistuttua kissa kävelee uudestaan luokseni ja toistaa pyyntönsä hieman vaativampaan äänensävyyn.

–Minähän jo sanoin ei. Miksi luulet, että enempi kitinä yhtään muuttaisi tilannetta? Et kai ole yhtä tyhmä kuin täkäläiset katukaupustelijat, jotka eivät tunnu ymmärtävän tuota sanaa? Lähtevät kävelemään perään ja jatkavat tyrkyttämistä ja tinkimistä naurettavuuksiin saakka. Sitten näyttelevät loukkaantunutta, kun korttelin verran perässä roikuttuaan tajuavat matkailijan tarkoittavan mitä sanoo.

–Tässä hommassa oppii sinnikkääksi. Jotkut kuitenkin antavat periksi, ihan vain päästäkseen eroon naukujasta. Ja jotkut ihan tosissaan pitävät kissoista.

–Tämähän on thaimaalainen ravintola. Oletko sinä siis siamilaiskissa?

–Käytännössä olen. En ihan virallisesti, jos papereita kysytään, mutta tässä talossa olen koko ikäni asunut, ja nepalilais-siamilaiseksi voi hyvin sanoa.

–Käytkö koskaan pihan ulkopuolella? Tuolla kadulla en muista kissoja nähneeni, koiria sen sijaan paljonkin.

–Enpä juuri. Vaarallista siellä on. Skootterilla ajetaan päälle, ja koirat ahdistelevat. Helppohan niitten on, kun liikkuvat jengeissä ja ovat isompia. Keskenään nahistelevat, mutta heti kun näkevät yksinäisen kissan, yhtenä joukkona käyvät kimppuun. Kyllä pitää olla tosi vakava asia, että tuosta portista ulos menen.

–No ei taida olla kissojen asiat mitenkään ihanteellisella kannalla Nepalissa.

–Mitäs luulisit maasta, jossa pääministerinäkin vuosikymmenestä toiseen on Koirala? Puolueellista ja rappeutunutta on meno. Jos ei saada perustuslakia seitsemässä vuodessa aikaan, miten sitten muka kissoille oikeutta?

Myöntelen. Kyllä pitäisi olla parempi kohtelu Nepalin kissoilla. Mutta nyt ovat astiat tyhjät, eikä mitään tosiaankaan ole jäänyt kissalle. Saisinkohan tarjoilijan tuomaan laskun, jos oikein yrittäisin?

Kissa huomaa hävinneensä tämän erän, mutta saa pian muuta ajateltavaa. Tulee uusia asiakkaita, iso perhe, jonka kaksi tyttöä kiinnostuvat oitis kissasta. He seuraavat sitä pöytien väliin, koettavat silittää. Onnistuvat he jopa toviksi houkuttelemaan kissan pöytänsä luo. Ruokalistoja luetaan, ja tässäkin pöydässä ehkä kohta ruoka tuoksuu ja kissan kannattaa keskittää kaikki huomionsa seurueeseen. Tarkkailu jatkuu.

 

Raportti ministeriölle

5.5.2015

Lhotse-retkikunnan nimellisenä johtajana minun piti antaa asianmukainen raportti matkailuministeriölle. Retkeilyfirman johtaja Murari haki minut hotellin pihasta pikkuautollaan ja pujotteli sitten kapeita kujia väljemmille, mutta aina yhtä kaoottisille kaduille.

Matka ministeriöön lienee linnuntietä pari, kolme kilometriä, mutta mutkittelevan reitin ansiosta pääsin näkemään kaupunkia vähän laajemmalti. Rikkoutuneita rakennuksia oli siellä täällä. Iso, vanha, valkoinen koulu oli tuhoutunut pahasti. Läheinen suuri urheilukenttä- ja puistoalue oli kotinsa menettäneiden telttakylänä.

Ministeriössä ei tarvinnut tällä kertaa odotella aivan tolkuttomasti. Jonkin verran kuitenkin, niin että sain kuullakseni jonkun virkamiehen valitteluja maata kohdanneesta kamalasta onnettomuudesta. Niinpä niin, tiedän kyllä. Mitäs aiotte nyt tehdä?

Sain sitten eteeni virallisia papereita, joita Murarin ohjeiden mukaan täyttelin. Minä täytin englanninkielisen ja Murari nepalinkielisen version. Minä päivinä retkikunta oli ollut missäkin paikassa? Mitä korkeuksia oli vuorella saavutettu? Sitten nimikirjoitukset alle. Toivottavasti ei tullut allekirjoitettua kovin kohtalokkaita sitoumuksia.

No, jos tulikin, eiköhän Nepalin matkailuministeriön arkistojärjestelmä pidä huolen siitä, ettei niitä ihan heti kaiveta esille:

Matkailuministeriön arkistosäkit
Matkailuministeriön innovatiivinen arkistointiratkaisu

Saatan kuulostaa ivalliselta ja ylimieliseltä, kun piruilen virkamiehille. Ja onko oikein, että istun hienoissa kahviloissa ja ahmin kakkua, kun maa on hätätilassa?

Enköhän parhaiten auta avustustöitä pysyttelemällä poissa ammattilaisten jaloista ja lähtemällä kotiin niin pian kuin suinkin. Voin sitten kotoa käsin antaa rahaa asiantunteviksi ja riippumattomiksi tuntemilleni avustusjärjestöille. Pakollisena odotusaikana mielelläni kannan rahani paikkakunnan palveluelinkeinoille.

Ja Nepalissa byrokratia ja kehnosti toimiva hallitus ovat useammankin maata tuntevan mielestä suurin este maan toipumiselle ja kehittymiselle. Tätä kirjoitettaessa maanjäristyksestä on vuosi, ja vielä monet odottavat apua.

Onneksi löytyi ruokaloita, jotka selvästi olivat erikoistuneita täyttämään laihtuneiden retkeilijöiden vatsoja:

Mahaaja-ravintola
Päivää, saisinko täällä mahani täyteen?