Onneton kuulontutkimus

Pahasti rikkoutunut äänieristyskoppi seisoo vinossa terveysaseman raunioilla
Epäonnistuneen kuulonmittauksen seuraukset

Meluisassa työssä on syytä olla tarkkana kuulostaan. Mittautan kuuloni vuosittain, jotta vähäisetkin muutokset kuulossa havaitaan ajoissa. Kuluneen kevään lopulla huomasin pientä ässien sumenemista ja kiirehdin kuulontarkastusta.

Tarkastus alkoi rutinoidusti. Sulkeuduin äänieristettyyn koppiin, panin kuulokkeet päähän ja audionomi alkoi soitella ääneksiä. Mutta minä vielä odottelin testin alkamista, sillä en kuullut mitään.

Testaaja kävi tarkistamassa, että liitännät olivat kunnossa. Sitten hän jatkoi soittoa, mutta kun en vieläkään reagoinut, hän alkoi lisätä tehoja. Huomasin hermostuneen ilmeen hänen kasvoillaan: äänenpainetasot taisivat olla jo vaarallisen kovat. Toimenpide ei enää mitannut kuuloa, vaan aiheutti kuulovaurioita.

Outoa kyllä, ilmatiiviiseen koppiin alkoi tulla jostain palaneen käryä. Sitten näin lasin läpi, miten äänigeneraattori alkoi kipinöidä. Lopulta koko laitteisto räjähti.

Koko se terveysaseman siipi, jossa kuulo- ja näköasioita hoidettiin, tuhoutui. Kuulontutkimuskoppi lensi pystysuoraan ylös ja tömähti maahan samaan paikkaan – huone vain puuttui ympäriltä.

Audionomi loukkaantui lievästi, eikä räjähdys onneksi vahingoittanut hänen kuuloaan. Eikä minullekaan pahasti käynyt: häntäluu kipeytyi alastulossa, mutta kuulin aivan yhtä hyvin (tai huonosti) kuin ennen tutkimusta. Korvat soivat pari päivää normaalia kovempaa 4000 hertsin taajuudella.

Umpeenrakentaminen

Isojen kerrostalojen päädyt raajaavat kulma-aluetta, josta on puut kaadettu. Taustalla kerrostaloja ja työmaaparakkeja.
Kulmapala

1960-luvun metsälähiön täydennysrakentaminen on päässyt vauhtiin Itä-Helsingin Myllypurossa. Tuleva tiheys vähän hirvittää. Näkymiä sulkeutuu, paikoin joudutaan katsomaan ikkunasta uuden talon seinää. Etenkin Yläkiventien Einari Teräsvirran kolossien seutu uhkaa mennä pahasti tukkoon.

Kahden kahdeksankerroksisen asuintalon eteen on rakenteilla pysäköintilaitos
Pysäköintilaitos Teräsvirran kolossien syliin

Ensin tehdään pysäköintilaitokset, jotta vanhojen autokenttien tilalle päästään rakentamaan uusia taloja.

Pysäköintilaitosta rakennetaan, taustalla seitsenkerroksisia asuintaloja, koivuja ja mäntyjä
Ensin autot päällekkäin

Eivät uudet talot näytä kuvissa sen pahemmilta kuin 55 vuotta sitten rakennetut. Ne vain eivät tunnu mahtuvan maisemaan.

Työmaan esittelytaulu, jossa piirros uusista taloista ja teksti "Tervetuloa. Tervetuloa kotiin. Kaupunki rakentaa HASO-asuntoja." Taustalla uuden talon rakennustyömaa.
Yläkiventielle tulee täyttä

Olen seurannut suunnittelua ja tiedän tarkkaan, mitä on tulossa. Asuntoja tarvitaan, se on selvää. Jälkiviisaasti voisi moittia 1960-luvun suunnittelijoita tilan tuhluusta. Jos tiheys olisi alun perin ollut vaikka puolitoistakertainen, olisi lähiö silti väljä ja luonnonläheinen, mutta uutta olisi vaikea tunkea väliin. Nyt tilaa on sen verran, että uusia taloja mahtuu, mutta niiden myötä väljyys menetetään kokonaan. Kuitenkaan ei saada kunnon kaupunkimaista asutusta, jossa olisi liikkeitä talojen alakerrassa. Lähiostolassa eivät menesty erikoisliikkeet, kun asukkaat ajavat autoillaan ostohelvettiin ja Prismaan.

Uusi lähes valmis kuusikerroksinen asuintalo aivan liki vanhoja neli- ja kahdeksankerroksista taloa
Mahtuuko tämä talo tosiaan tähän?

Tuulimyllyntiellä on ensimmäinen valmis uudistalo melkein kiinni vanhoissa. Onkohan uusissa taloissa monipuolisesti erikokoisia huoneistoja?

Kuusikymmenluvulla, suuren muuton ja väestönkasvun aikaan, tarvittiin isoja asuntoja. Oli mahtavaa päästä keskikaupungin ahtaudesta ilmavaan lähiöön, jossa saatiin lapsille oma huone, iso keittiö ja kylpyhuone. Jos vanhoissa taloissa on vielä alkuperäisasukkaita, siellä saattaa kahdeksankymppinen pariskunta asua sadan neliön huoneistoa. Elementtitaloja ei osattu rakentaa muunneltaviksi, tuskin sellainen kävi edes mielessä.

Teboilin paikalle tulee Helsingin kielilukio

Kuvassa Ruusuvuoren Liikuntamylly vuodelta 1979, vasta valmistunut Metropolia ja kymmenen vuotta vanha ostola. Ostolan vierestä katosi juuri bensa-asema, ja sen tilalle tulee Helsingin kielilukion uusi rakennus. Opiskelija-asuntoja tullee ainakin Yläkiventielle. Toivottavasti opiskelijat viettävät vapaa-aikaansakin idässä eivätkä ujella metrolla keskustaan joka ilta.

Koulu laajenee

Lapsista ei liene pulaa. Vanhojen oppi- ja kansakoulun väliin valmistuu laajennusosa.

Purkuvimma ei laannu

Totta se on: joka käyntikerralla synnyinkaupungista löytyy uutta purettavaa. 1960- ja 70-lukujen Kajaani häviää melkoista vauhtia. Edellisen purkuvimman ajan rakennukset – nekö tosiaan suunniteltiin kestämään vain 50 vuotta? Tuon ajan asuintaloja en tosin ole havainnut vielä puretun, onneksi. Palokankaan purku – mikä painajaismainen ajatus!

Vuoden 2020 helmikuussa on hävinnyt Raatihuoneentorin varrelta edistyksellisen osuuskauppaliikkeen Centrum-tavaratalo – vai mikä S-market se nyt viimeksi on ollut, sen jälkeen kun vanha kunnon vastakkainasettelu äskettäin hävisi osuuskauppa-alalta.

Ottikohan E-liike tavaratalojensa nimen DDR:stä? Siellähän oli aikoinaan Centrum-tavarataloja.

Ennen tuhoutumistaan S-market pääsi Mikko-Pekka Heikkisen Betoniporsaaseen: autioituneen pikkukaupungin metsästysseura harjoitti siellä omalaatuista ruoanhankintaa.

S-marketissa kävin muistaakseni vain kerran, Centrumissa harvakseltaan. Mutta osuuskaupan ravintolassa opiskelin 1980-luvun alussa päihteiden käyttöä valvotuissa oloissa. Ja isäni taisi ostaa 1974 neuvostoliittolaisen kestoauton tavaratalon pohjakerroksen autoliikkeestä.

Centrum avattiin 1971. Sitä ennen paikalla olleista osuuskaupan rakennuksista muistan kaksi kohtausta.

Erään kerran olin mukana, kun korttelin sisäosissa sijainneesta leipomosta tai eineskeittiöstä haettiin jotakin juhlaa varten voileipäkakku. Tuolloin opin, että on olemassa voileipäkakkuja.

Isäni kanssa kävin toisella kertaa raatihuonetta lähinnä olleessa myymälässä, josta minulle ostettiin pikkuauto. Autoa valittaessa isä sanoi eräästä linja-autosta: ”Tämä on koulubussi. Koululaiset viedään bussilla kouluun.” Ihmettelin, miksi lapset laitetaan pusseihin. Vietäisiinkö minutkin säkissä kouluun? Siitä lähtien olen sanonut bussia säkiksi.

Autolla ajoa öiseen aikaan

Sebastian Schipperin huima yhden oton Berliini-jännäri Victoria (2015) tuli taas Teemalta. Koska tehtäväkseni on langennut selvittää sekä Arvottomien että Berliinissä tapahtuvien enkeliaiheisten ja yhden oton elokuvien kuvauspaikat, esitän tässä väliraporttini. Kuvat tulevat sitten, kun seuraavan kerran pääsen käymään paikan päällä.

Elokuva tapahtuu reaaliajassa, joten kuvauspaikkojen on pakko sijaita pienellä alueella, tässä tapauksessa Berliinin Mittessä ja Kreuzbergissa. Verkosta löytyy helposti juttuja, joissa kerrotaan ilmiselvimmät kohteet: Charlottenstraßen varastokellariin lavastettu disko ja Friedrichstraßen varrella sijaitsevat Späti eli elintarvikekioski, josta varastetaan kaljaa, kerrostalo, jonka katolle kiivetään ryypiskelemään ja Victorian kahvila. Mutta kun lähdetään ajamaan pimeitä katuja autolla, jonka lasit ovat huurussa, paikkojen tunnistaminen ei enää olekaan niin helppoa. Aiemmat kirjoittajat ovat lyöneet tässä vaiheessa hanskat tiskiin, joten itsehän tämä piti tehdä. Kartat, street view, elokuvan lähiluku ja oma Berliinin tuntemus siis peliin.

Ensimmäinen automatka alkaa kahvilan luota Fredan ja Hedemanninkadun kulmasta ja päättyy pysäköintihalliin, jossa gangsterit odottavat. Halli on suuren terassitalon Kötheninkadun puoleisessa siivessä, osoitteessa Köthener Straße 32. Ajo kestää tasan kolme minuuttia, ja reitti on Friedrichstraße–Puttkamerstraße – Anhalter Straße – Stresemannstraße – Bernburger Straße – Köthener Straße.

Hallista lähdetään ryöstämään pankkia. Ajetaan Kötheninkadun päähän, josta käännytään oikealle Stresemanninkadulle. Blinker romahtaa, ja häntä pysähdytään virvoittamaan Stresemannstraße 121:n porttikäytävään. Jatkamaan päästyä ajetaan Niederkirchnerstraße-Zimmerstraße lähes päästä päähän, ja pankki on osoitteessa Zimmerstraße 54 melkein Springerin tornitaloa vastapäätä. Reitti: Köthener Straße – Stresemannstraße–Niederkirchnerstraße–Zimmerstraße.

Pakomatka ryöstöpaikalta kestää kaksi ja puoli minuuttia, ja reitti on Zimmerstraße–Markgrafenstraße–Besselstraße–Charlottenstraße. Markgrafenstraßelta ollaan jo kääntymässä matalan rakennuksen sisäpihaan, mutta peruutetaankin takaisin kadulle ja kierretään Besselstraßen kautta Charlottenstraßen puolelle. Lopuksi ajetaan aivan maanalaisen diskon vierestä saman talon eteläiseen sisäpihaan ja pysähdytään lastauslaiturin viereen.

Lopussa otetaan taksi Hedemanninkadulta, ajetaan Fredaa pohjoiseen ja käännytään Behrenstraßelle Westin Grand -hotellin eteen.

Tässä muutaman tunnin pikaisen tutkimisen tulokset. Toivottavasti jompi kumpi lukijoistani vielä viitsii tarkistaa kirjoituksen faktat.

Kartalla Berliinin Friedrichstraße ja Hedemannstraße
Kartta: Openstreetmap

Työtuntien laskeminen

Kellonaikoja laskentataulukossa

Risooko sinuakin toisinaan se, että aikamittamme eivät ole desimaalisia? Minua risoo silloin, kun pitää raportoida tehtyjä työtunteja päälliköille.

Monessa taideoppilaitoksessa on opettajien paperinpyörittely korvattu Eepos-järjestelmällä. Eepoksella lasketaan myös ns. muun työn tunteja. Tuntien kirjausta ei ole tietenkään tehty helpoksi. Luulisi, että koneelle annetaan työn alku- ja loppuaika ja ohjelma sitten laskee tunnit ja minuutit ja tarvittaessa muuntaa desimaaleiksi. Ehei, käytetty aika pitää ensin laskea päässä tai paperilla yhteen ja ilmoittaa ohjelmalle tunteina ja minuutteina. Valmiissa listassa ohjelma kyllä kertoo työn päättymisajankin, ja onhan siitä se ilo, että päässälaskun tuloksen voi sen avulla tarkistaa.

Entäs jos käyttäisi taulukkolaskentaa? Monessa työpaikassahan on käytössä Googlen toimisto-ohjelmat – ja tietysti jokaisella Google-tunnuksen haltijalla. Luulenpa vain, ettei kovin moni muu kuin numeroita päätöikseen pyörittelevä ole vaivautunut selvittelemään, miten taulukkolaskennalla lasketaan aikoja.

Minäpä selvitin! Googlen taulukkolaskennassa (sheets) ajat pitää kirjoittaa muodossa ”klo 13.44” (ilman lainausmerkkejä). Silloin ohjelma ymmärtää, että lasketaan kellonaikoja

Kirjoita ensimmäiseen sarakkeeseen työn alkamisajat ja toiseen sarakkeeseen loppumisajat. Kolmannen sarakkeen ensimmäiseen soluun kirjoitat ”=B1-A1”. Se laskee aikojen erotuksen tunteina ja minuutteina. Kun valitset solun ja venytät sinistä valintaa sarakkeessa alaspäin, laskukaava kopioituu kaikkiin sarakkeen soluihin.

Lasket kaikki tehdyt tunnit yhteen kirjoittamalla vaikkapa johonkin neljännen sarakkeen soluun ”=SUMMA(C1:C50)”. Simsalabim, siihen tulee summa tunteina ja minuutteina. Tämän luvun voit kirjoittaa Eepokseen, paitsi jos päälliköllesi ei kelpaa päivän töiden kokonaissumma vaan hän haluaa tarkistaa jokaisen työrupeaman alku- ja loppuajan.

Jos haluat vielä tietää tunnit desimaaleina, kirjoita johonkin soluun ”=(AIKA_ARVO(SUMMA(C1:C5)))*24”.

Edelliset esimerkit vaativat, että käytät Googlen taulukkoa suomeksi. Funktioiden nimet ja ajan merkitsemisen syntaksi vaihtelevat ohjelmittain, joten nämä esimerkit eivät todennäköisesti toimi Libreoffice Calcissa, Numbersissa tai Excelissä.

Esimerkki.

Kaksoisvalotus

Päällekkäisvalotuksessa kartiomainen ruohokukkula ja lumen peittämä hakkuuaukio, ihmishahmoja ja valaisinpylväitä
Kodak T-MAX 100, R09 1+25 5′ 20°, accidental double exposure

Kaivoin esiin kameran, jolla aloitin valokuvausharrastukseni 1970-luvulla: Agfa Silette Pronto. Vanhemmillani sattui olemaan samanlaiset kamerat, jotka he olivat hankkineet 1950-luvulla ennen tapaamistaan. Sain poikasena käyttööni isän kameran. Kesälomamatkoilla työnjako oli se, että äiti kuvasi väridiaa ja minä mustavalkoista. Myöhemmin sain anotuksi rahoitusta diafilmiin itsellenikin.

Jossakin vaiheessa, kun äitini ei enää kuvannut – lomamatkatkin olivat loppuneet – sain käyttööni hänen kameransa. Siinä oli hiukkasen valovoimaisempi objektiivi. Tämän kameran otin nyt uuteen koekäyttöön ja ostin viime hiihtolomalla pari rullaa filmiä.

Latasin kameraan ensin nelisatasta XP2:ta, mutta häikäisevät hanget olivat sille liikaa. Niinpä pari ruutua kuvattuani kelasin filmin takaisin kasettiin (jättäen pään näkyviin, jotta voin ladata sen uudestaan myöhemmin) ja vaihdoin kameraan rullan satasta T-Maxia. Sille kuvailin kevättalvisia hiihtomaisemia ja metsäkämppiä. Kuvattuani rullan täyteen jätin tämänkin pään esille, jotta voisin myöhemmin kehittää filmin rikkomatta kasettia.

Myöhemmin keväällä kaivelin jääkaappia ja löysin kaksi rullaa, joista muistin toisen kokonaan kuvatuksi ja toisen aloitetuksi. Mutta kumpi oli kumpi? Arvasin väärin ja latasin T-maxin uudestaan kameraan. Vasta kuukausien päästä, kun kehitin filmit, tajusin tapahtuneen: XP2 oli kahta ensimmäistä ruutua lukuunottamatta valottumaton, mutta T-max sisälsi hämmästyttävän tarkasti päällekkäin valottuneita ruutuja Kainuun lumisista ja Itä-Helsingin alkukesäisistä maisemista.

Onnistuneimmat satunnaistaiteelliset otokset ovat esillä Flickrissä.

Myrkyt värikuvina

Siniseksi valaistu kävelysilta, heinikkoinen purouoma ja taustalla oranssissa natriumvalossa kiiltävä kuplahalli ja urheilukenttä
Hengitysvaikeuksien silta

Helsingin taannoisessa valotaidetapahtumassa kävi luemma 600000 ihmistä, siis likimain jokainen kaupungin asukas. Itsekin juoksin ja jonotin näytösreitin läpi. Teokset eivät mielestäni vetäneet vertoja pysyväisvalaistukselle, jonka kaupunki on pystyttänyt Itä-Helsingin Myllypuroon muinaisten myrkkytalojen muistoksi.

Pyöreä hahtuvainen valokuvio heittyy pimeän kukkulan rinteeseen lähelle huippua.
Tunturiin heittyvät valokuviot herättävät henkiin maasta huokuvat huumaavat höyryt.

Täällä sijaitsi kaatopaikka, johon ajan hengen mukaisesti kipattiin surutta kaikkea mahdollista aina 1960-luvun alkuun asti. Kun Myllypuron asuinalue rakennettiin 1960-luvun puolivälissä, jätteet häthätää peitettiin. Kymmenen vuotta ilmeisesti riitti maanalaisen vaaran unohtamiseen, sillä 1970-luvun jälkipuolella kaatopaikan päälle rakennettiin Alakiventien kerrostalot.

1990-luvulla pihat alkoivat vajoilla ja maaperästä nousi mielenkiintoisia tuoksuja. Alue todettiin asumiseen kelpaamattomaksi, ihmiset saivat muuttaa muualle ja kymmenkunta kerrostaloa purettiin. Vuosikausien urakassa myrkyt kerättiin ja sinetöitiin monumentaalisen kartion sisään. Myrkkytunturin alue sai olla monta vuotta mielenkiintoisena joutomaana, mutta 2010-luvulla kaupunki vihdoin viimeisteli sen puistoksi. Samalla pystytettiin valaistus, jonka äärellä voimme pimeinä öinä palauttaa mieleemme menneiden vuosikymmenten huuruiset muistot.

Vihreillä ja sinisillä valoilla väritetty purouoma laskeutuu ruohikkoisen rinteen ja tumman metsänreunan välissä.
Purouoman sinivihreä valaistus kuvaa syanidin ja rikkihapon tihkumista maaperästä ja valumista kohti Mustapuroa ja merta.

Siunattu teknologia – puhelin Arvottomissa

Palovartiotornin huippu taivasta vasten

Eikö elämä ole vähän tylsää, kun mitään tietoa ei tarvitse enää odottaa? Kun kannamme mukanamme viestilaitteita, joilla saamme heti paitsi puheyhteyden minne tahansa, myös kaiken nykymaailman hälinän silmillemme ja korvillemme?

Mistä saadaan elokuvaan odottamisen, epätietoisuuden ja sattumanvaraisten kohtaamisten draamaa, kun kaikki kertovat toisilleen koko ajan, missä ovat ja mitä tekevät? Tai ehkä draama syntyykin nykyään loputtomasta kommunikaatiosta – en tiedä, kun en semmoisia elokuvia juuri näe.

Mika Kaurismäen Arvottomat (1982) ei voisi tapahtua nykyajassa. Sen ihmiset liikkuvat pitkin Suomea yksin, yhdessä, välillä eroten, sitten taas yllättävästi kohdaten. Kun tarvitaan yhteys muualle, pitää mennä puhelimen luo ja pitää vielä käydä niin, että langan toisessa päässä olevan puhelimen lähettyvillä on joku vastaamassa. Puhelimia on kotona, työpaikalla, puhelinkopeissa, syrjäisissä kyläkaupoissa ja jopa palovartiotorneissa keskellä korpea, mutta niiden välillä ihmiset voi tavoittaa vain sattumalta.

Valmistellessaan Arvottomia Mika ja Aki Kaurismäki lähtivät kiertämään Suomea samalla Volgalla, jolla elokuvan sankarit liikkuvat. He etsivät laitamia, katoamassa olevia paikkoja, sellaisia joihin elokuvan yhteiskunnan laidalle ajautuvat päähenkilöt todennäköisesti kulkeutuisivat. Näihin paikkoihin he kirjoittivat tie-elokuvan juonen.

Sittemmin moni elokuvan tapahtumapaikoista katosi tai muuttui tunnistamattomaksi. Jotkin säilyivät. Tapa, jolla ihmiset viestivät keskenään, mullistui noin viisitoista vuotta elokuvan jälkeen. Aineellisen ympäristön muuttumisen saattoi kahdeksankymmentäluvulla ennustaa, mutta kommunikaatioympäristön muutosta aavisti tuskin kukaan.

Haloo

(1.28) Elokuvan ensimmäinen ääni on puhelimen pirinä ja ensimmäinen vuorosana ”Haloo”. Manne herää hitaasti Harrin soittoon. Harri kutsuu Mannen samaksi illaksi iltamiin maalle. Arvottomien dialogi on puhelinkeskusteluissa vieläkin tyylitellympää kuin muu puhe, täynnä nokkeluuksia, sitaatteja ja nasakoita lopetuksia.

Manne lopettaa puhelun ”Noni”, siis jokseenkin ytimekkäämmin kuin nykyään on tapana. Nythän puhelujen viimeinen neljännesminuutti hoetaan ”moi, kiitos, no niin, joo, hei hei, moooi”, ennen kuin jompi kumpi uskaltaa painaa punaista nappia. Lähipiirissäni Mannen lopetusta ruvettiin tietenkin käyttämään, mutta muistan myös kömmähtäneeni: kerran en tajunnut veljeni noni-lopetusta lopetukseksi, vaan puhuin vielä kun kuulin naksahduksen luuristani.

Harrin numero on 2026. Epäilenpä, että Arvottomien puhelinnumerot ovat myös sitaatteja – joku saisi selvittää, mistä.

American Express – se olen minä

(9.33) Manne soittaa BaariBarista Harrille ja ilmoittaa tulevansa iltamiin. Tämä keskustelu on koko elokuvan tyylitellyin ja varmasti myös siteeratuin. Auf Wienerschnitzel.

Minulta meni viime yönä asunto

(12.23) Ravintolan keittiö: Tiina on puhelimessa, mutta emme kuule mitä puhutaan. Ilme on huolestunut. Myöhemmin käy ilmi, että hänet on jätetty eikä hänellä ole paikkaa minne mennä.

Noni

(13.03) Mannen tiskaaminen ravintolan keittiössä keskeytyy, kun tarjoilija kantaa hänelle puhelimen:
–Kuka se on?
–Mitä se minulle kuuluu?
–Olet oikeassa. Eipä kuulukaan.

Seuraa elokuvan ensimmäinen ikävä käänne. Mannen vastattua tutuilla sanoilla iloinen työmusiikki vaihtuu uhkaavaksi jyrinäksi. Mitään muuta ei sanota, ja sanomattomuuden vahvistukseksi Manne suihkuttaa luurin ja sitten koko puhelimen vedellä ja työntää ne lopuksi astioiden mukana tiskikoneeseen. Soittajaksi paljastuu synkeä nahkatakkiin ja nahkahanskoihin pukeutunut mies hämärtyvän teollisuusalueen puhelinkopissa. Hän hämmästelee kuulokkeesta tulevaa omituista ääntä ja lyö luurin ripustimeen. Sitten hän tulee ulos kopista ja kurvaa paikalta kahden muun gangsterin kanssa.

V niinkuin Verneri, A niin kuin Aatos. Kiitos.

(38.14) Gangsterit ovat pahoinpidelleet Ville Alfaa ja vieneet taulun. Ville aikoo poistua maasta, ja Manne varaa hänelle lennon Pariisiin.

Se on Tampereella

(49.09) Manne näyttää taulua kahdelle biljardihaille. Toinen heistä kirjoittaa taululle ostajan puhelinnumeron 36139. Tämä ottaa taulun kyselemättä.

Pysyisit kotona!

(1.10.44) Moottoripyöräpoliisi on pysäyttänyt matkalaiset tukkirantaan. Hän aikoo ottaa Veeran kiinni, mutta Harri pysäyttää hänet aseella uhaten. Manne repii johdot moottoripyörän sytytystulpista ja radiopuhelimesta.

Kello on puoli yhdeksän

(1.25.08) Manne on tilannut hotellihuoneeseensa herätyksen. Puhelimen pirinä herättää hänet omituisesta unesta, jossa hän kävelee aukealla paikalla Veeran kanssa.

Kuka Harri? Hän on kuollut

(1.34.41) Harri on haavoittunut ammuskelussa. Manne soittaa syrjäisen kyläkaupan puhelimesta sairaalaan tiedustellakseen hänen vointiaan. Uutiset ovat pahoja.

Siunattu teknologia!

(1.38.25) Kohtaus on hieno ja syystä kuuluisa. Manne ja Veera ovat paenneet poliisia ja gangstereita metsien keskelle autiotaloon, jonka vieressä seisoo palovartiotorni. Paikka on todellisuudessakin niin kaukana, ettei syrjäisempää löydy Lapin eteläpuolelta. Se on Kuhmon Juntinvaara, jonne päästäkseen pitää ajaa runsaat neljäkymmentä kilometriä itään Kuhmon keskustasta ja sitten vielä kahdeksantoista kilometriä metsätietä pohjoiseen. Itärajalle on kymmenen kilometriä, ja siinä välissä on Elimyssalo: koskematonta ikimetsää, soita ja lampia.

Laajoja metsäalueita valvottiin ennen kesäaikaan palovartiotorneista. Kun tornit rakennettiin korkeille paikoille, niistä näkyi joka suuntaan kymmenien kilometrien päähän. Palovartija saattoi siten havaita alkavan metsäpalon savun hyvissä ajoin ja hälyttää sammutusväen. Sitä varten tornissa tietenkin oli puhelin.

Manne huomaa torniin johtavan puhelinlangan, kiipeää ylös – ja siellähän puhelin on. Hän haluaa tilata puhelun Pariisiin, mutta saa kuulla, että sinne pääsee nykyään suoraan: siunattu teknologia!

Puhelin soi Villen hotellihuoneessa Pariisissa, ja kurkien huudot vaihtuvat suurkaupungin liikenteen huminaan. Vastakohta ei voisi suurempi, varsinkaan kun Villellä ei ole aavistusta, mistä Manne soittaa. Puhelu menee taas pian elämänfilosofiseksi väittelyksi, mutta sitten poliisihelikopteri ilmestyy pörisemään tornin viereen. ”Nähdään pian”, Manne lopettaa.

Sinä olet vielä mukana

(1.45.13) Manne istuu baaritiskillä ja soittaa Mitjalle tiedustellakseen, missä Hagström on.

Kiitos viimeisestä

Hagström on kaksi kertaa aikeissa soittaa puhelimella, mutta kumpikin yritys keskeytyy Mannen hyökkäykseen. Ensimmäisellä kerralla (41.40) hän lentää hautakiviliikkeeseen syöksyvän Mannen iskusta komeasti kirjoituspöydän yli luuri kädessään ja puhelin perässään. Tämä on hieno toimintakohtaus, jonka suosittelen katsomaan hidastettuna tai ruutu ruudulta!

Toinen yritys (1.46.54) on Hagströmin viimeinen teko. Hän istuu hotellihuoneessaan, laskee konjakkilasin pöydälle ja tutkii puhelinluetteloa. Manne työntää liukuoven sivuun, astuu huoneeseen, ja neljä laukausta kajahtaa.

Ajat ovat DVD-version mukaan.

Tummanvihreää havumetsää ja vaaleanvihreää suota korkealta nähtynä
Elimyssalo

P-sana

Miksi niin moni tuntuu intoilevan podcasteista uutena ääni-ilmaisun lajityyppinä eli genrenä? Johtuuko se kenties siitä, että lähetysvirtaradion ääressä kasvanut nykynuoriso ei tunne ohjelmaradiota, vaikkapa sellaista kuin Yleisradion ykköskanava? Eikö ympäristöstään rajautuva ääniohjelma, jolla on alku ja loppu, enää olekaan kaikille vanhastaan tuttu ilmiö?

Ennenkö ei ollut harrastuneelle yleisölle suunnattuja erikoisohjelmia, tiukkoja keskusteluja tai moniaalle rönsyileviä monologeja? Oli kyllä, ohjelmaradiossa. Samoin musiikin, luonnontieteen, politiikan ja kulttuurin erikoisohjelmia, hupailuja, äänitaidetta ja avantgardistisia kuunnelmia. Sitä, mitä jotkut nyt hehkuttavat uutuutena, on ollut radiossa aina.

Uutta (itse asiassa toistakymmentä vuotta vanhaa) on tekniikka ja riippumattomuus portinvartijoista ja siten täysi ajallinen vapaus sekä ohjelmien kestossa että julkaisutahdissa. Siksi podcast on tekninen käsite, ei lajityyppi. Ratkaisevaa on sarjamuotoisuus ja tilattavuus: mikä tahansa webissä julkaistu äänitiedosto ei ole podcast, niin kuin mikä tahansa verkkoteksti ei ole blogi.

Genret ylittävät teknisten alustojen rajat. Kuunnelmia, keskusteluja ja dokumentteja voi olla radiolähetyksessä yhtä hyvin kuin syötteenä verkosta tilattavassa ääniohjelmassa. Näitä kaikkia voi olla myös sellaisessa webissä julkaistavassa yksittäisessä äänitteessä, joka ei ole podcast.

Podcast on yhtä vähän genre kuin äänilevy tai kasetti on.

Ja jos minulta kysytään, onnettomasta nimestä voisi jo luopua. Moderni kuuntelija – sikäli kuin ei kuuntele lähetysvirtaa – kuuntelee ohjelmia, tulivat ne sitten FM-aalloilta tai omasta tieturista ja olivatpa ne suoratoistoa, tallenteita tai jotain muuta.

Podcast tekniikan termipankissa

Purkuvimma

Viimeinen nurkka menossa 20. helmikuuta 2019: alhaalla ruokasali ja yläkerrassa fysiikan luokka.

Käymistäni kouluista kolme neljästä on purettu: Hauhola, Lehtikangas ja Vuohengin lukio. Jos lasketaan kouluissa viettämäni aika, yksitoista kahdestatoista kouluvuodesta on menettänyt rakennuksensa. Jäljellä on vain Keskuskoulu, jossa kävin kuudennen luokan. Ammattikoulukin on revitty. Hyppyrimäki räjäytettiin ja 1970-luvun uimahalli purettiin.

Purkuvimma pyyhkii nyt niitä taloja, joita pystytettiin edellisen vimman aikana 1960- ja 1970-luvulla. Tuolloin hävitettiin Kajaanin vanha puutalokaupunki, ensin keskusta ja sitten Yläkaupunki. Kauppakadun joen puoleinen reuna rakennettiin suurimmaksi osaksi uusiksi jo 40- ja 50-luvulla, tuloksena tyylikäs funkistalojen rivi. Mutta myöhemmin, 70- ja 80-luvulla nousseet uudisrakennukset eivät aina ylennä mieltä.

Jo hyljätty Lehtikankaan koulu heinäkuussa 2017

Osmo Sillmanin kuusikymmenluvun alussa suunnittelemat Lehtikankaan koulurakennukset sopeutuivat matalina hyvin maisemaan. Vuosikymmenen lopussa vanhan lyseon lisäkkeeksi rakennettu lukio oli pelkistetympi ja ruutukaavaan istutettuna jopa tylyhkö.

Vietin ensimmäiset elinvuoteni keskikaupungilla ja pääsin osallistumaan purkuvimmaan sen riehuessa kiivaimmillaan. Heti kun opin kävelemään, karkasin kotoa ja riensin seuraamaan, kun Jussi-kaivinkoneet riistivät maahan puutalojen kattoja ja seinähirsiä. Avustin purkajia omalla pienellä punakeltaisella kaivinkoneellani. Poliiseista tuli harmia, he kun nappasivat minut kesken kaiken autoonsa ja palauttivat kotiin.

Nyt on lähdössä kaksi leipomoa: Välikadun Pekka Heikkisen leipomo, joka on Eino Pitkäsen kynästä samoin kuin kuvassa taustalla näkyvä kerrostalo, ja Palokankaan vanha ostola, jossa on viime aikoina toiminut kukkoleipomo. Kummassakin sattui vastikään tulipalo, ja purkuhankkeita perustellaankin sillä, että rakennukset ovat palaneet korjauskelvottomaan kuntoon. Näinköhän on?

Pekka Heikkisen leipomo
Palokankaan ostola edestä…

Pidän Palokangasta ihanteellisena kerrostaloalueena – sattuneesta syystä olen tietenkin puolueellinen. Se on kuin inhimillisen koon pienoismalli samoihin aikoihin rakennetuista isojen kaupunkien metsälähiöistä. Talot ovat enintään nelikerroksisia ja sopivan harvassa jotta lapset mahtuvat riehumaan pihoilla ja männiköissä. Alue on pieni ja suoraan pihasta pääsee metsään hiihtämään.

Ostoskeskus oli viiden minuutin kävelymatkan päässä asuinalueen kaukaisimmastakin talosta. Ostoskeskusko, yhden nykymarketin kokoinen rakennus? Kyllä, niin julkisivussa luki, ja olihan talossa kaksi ruokakauppaa, kampaamo ja posti eli kaikki päivittäin tarvittava.

…ja takaa

Yllä olevaan kuvaan sisältyy kolme tapausta. Päädyn postissa kävin avaamassa ensimmäisen tilini. Nurkalla sattui kiivaan ympäriajon päätteeksi railakas yhteentörmäys, jossa uuden Velamos-pyöräni runko taittui melkein poikki (se saatiin kuntoon hitsaamalla ja lisäämällä liitoskohtaan vahvistava putki). Kaupan varaston portailla ihailin kaverini Esan kanssa eräänä sunnuntaina täyteleistä ääntä, joka syntyy kun tyhjä limsapullo lyödään rautaportaaseen. Ääninautiskelu keskeytyi muutaman pullon jälkeen, kun kauppias yllättäen ilmestyi takaovelle

Talven valoa 2

Hiekkaranta ohuen lumen peitossa, tyhjä penkki, vastarannalla rakenteilla oleva pilvenpiirtäjä

Talviuneeni tunkeutui jollakin oudolla tavalla aavistus, että taivas on kirkastunut myräkän jälkeen. Havahduin, heräsin ja kurkistin ulos. Aavistus ei ollut unta: raitis pohjoistuuli puhalteli, pakkasta oli sopivasti ja aurinkokin oli jaksanut nousta eteläisen taivaanrannan yläpuolelle.

Myräkkä ei ollut tuonut sanottavasti lunta eikä suksilla kannattanut liikkua. Päätin kävellä meren rantaan ja tarkistaa jäätilanteen. Tulin lopulta siihen niemenkärkeen, josta taannoin nousin neuvostoliittolaisen sammakkoveneen kyytiin.

Mitä mahtoi kuulua sammakkoveneelle ja sen omalaatuiselle kapteenille? Yhteydenpitomme oli jäänyt vähiin sen jälkeen, kun edellisen kerran olimme matkustaneet yhdessä meritse Varangin niemimaan kärkeen. En ollut paljon kysellyt kipparin salaperäisistä liiketoimista. Toivottavasti hän ei sentään ollut Puttimen hommissa.

Meri jäätyi napsuen ja rasahdellen. Vielä nyt jaksaisi pieni sammakkovene ehkä juuri ja juuri puskea pintaan jään läpi, mutta ei enää päivän parin päästä, jos pakkanen jatkuisi. Voisivat verkonuittajatkin häkeltyä, jos avannosta nousisi sammakkoveneen hylkeen muotoinen tähystin.

Mutta enpä tänä vuonna tarvitsekaan kyytiä tutka-asemalle, sillä moniaat kiireet pakottavat minut pysymään etelän perällä, sitten kun kunnolla heräilen talviuniltani.