Nivan partaalla

Lähiökerrostalojen, puistometsän ja ikuisesti kohisevan kehätien rajaamaan kulmaan on unohtunut pieni kallioinen keto. Pieni periferia kivenheiton päässä ostohelvetistä ja sadantuhannen ihmisen liikennevirrasta: mitäs jos tähän pystyttäisikin teltan, katselisi rauhoittuen valomainosten hohdetta ja nukahtaisi virran pauhuun.

Aavetalo keskellä kaupunkia

”Stop wars”, huutavat kahden kerroksen korkuiset punaiset kirjaimet valkoisen virastotalon yläosassa, kun kävelen Aleksanterinaukiolta ohi Opettajan talon kohti Karl Marxin puistokatua. Lähempää katsoen julkisivu vaikuttaa kuluneelta ja epäsiistiltä: graffiteja on myös alimmissa kerroksissa, ja työmaa-aidat ja vanerilevyt torjuvat lähestyjää katutasolla. Ikkunoista näyttävät puuttuvan lasit kolmannesta kerroksesta ylöspäin. Hyvänen aika, talohan on autio! Pääkaupungin paraatipaikalla, kymmenien tuhansien ihmisten päivittäisen kulkureitin varrella.

Yli Aleksanterinkadun, ohi Opettajan talon, Karl Marxin puistokadun tuolle puolen
Yli Aleksanterinkadun, ohi Opettajan talon, Karl Marxin puistokadun tuolle puolen

Tämä on Tilastojen talo, valtava yhdeksän- ja kaksitoistakerroksinen virastokolossi Karl Marxin puistokadun ja Otto Braunin kadun kulmassa. Se oli DDR:n aikana tilastokeskus, ja ylimmät kerrokset olivat Valtion turvallisuuden ministeriön, tuttavallisemmin Stasin, käytössä. Yhdistymisen jälkeen talossa säilytettiin Stasin arkistoja, joista kansalaiset saattoivat käydä tutkimassa, mitä isoveli oli heistä katsonut aiheelliseksi merkitä muistiin. Nyt talo on ollut vuosia tyhjillään.

Katutason ovet ja ikkunat ovat tiukasti peitetyt
Katutason ovet ja ikkunat ovat tiukasti peitetyt

Pommit ja sosialismi uudistivat itäisen Berliinin keskustan perusteellisesti. Jopa kaupungin suurrakenne muuttui, kun rakennettiin leveitä bulevardeja ja laajoja aukioita. Aleksanterinaukiolta johti itään valtava Stalinin – vuodesta 1961 häveliäämmin Karl Marxin – puistokatu.

Näkymä vastapäisestä hotellista
Näkymä vastapäisestä hotellista

Aleksanterinaukion ympärille rakennettiin vuosina 1961–1971 puhtaan vaaleita nykyaikaa hehkuvia julkisia rakennuksia: Opettajan, Matkailun, Sähköteollisuuden ja Tilastojen (1968–70) talot. Kaksi ensinmainittua on suojeltu ja kolmaskin kunnostettu. Vain Tilastojen talon tulevaisuus on tuntematon, jopa purkamisesta on ollut puhetta.

Tilastojen talon pääsisäänkäynti
Tilastojen talon pääsisäänkäynti

Autiot ja hylätyt rakennukset kiehtovat monia. Mainiossa Abandoned Berlin -blogissa on jännittävä kertomus luvattomasta vierailusta kolossissa vuonna 2011. Silloin talo oli sisältä hyvässä kunnossa ja valvojat päivystivät paikan päällä. Sittemmin sisätiloja on kohdannut rappio, mutta vartiointi on yhä tiukkaa. Vielä viisi vuotta myöhemmin, näiden kuvien ottamisen aikaan, rakennuksessa on jutun kommenttien perusteella onnistuttu vierailemaan.

Sisäpihalle pääsee kävelemään, mutta kerroksia suojaa piikkilanka.

Itse tyydyn kiertämään taloa ulkopuolella. Kadun puolen vaneriseinää peittävät sadat konserttijulisteet. Löydän aivan avoimen läpikulun sisäpihalle. Siellä on jokunen pysäköity auto ja peräkärry. Televisiotorni kurkistelee Aleksanterinaukion suunnasta.

p1040124
Tästä kulmasta lienee joskus kiivetty sisään.
Sisäpiha. Oikeanpuoleisessa nurkassa kerrotaan joskusi olleen avoin ovi.
Sisäpiha. Oikeanpuoleisessa nurkassa kerrotaan joskus olleen avoin ovi.
Mä vaanin sua ja sä väijyt mua.
Mä vaanin sua ja sä väijyt mua.
Mocca-Eckin kuppi höyryää vielä.
Mocca-Eckin kuppi höyryää vielä.

Tilastojen talossa toimi aikoinaan kahvila Mokkakulma, mistä muistuttaa päädyssä höyryävä kahvikuppi. Nykyisin korttelin Mollinkadun puoleisessa kulmassa on mainio Agon-konditoria, johon kannattaa mennä aamiaiselle.

Agon-leipomo – luonnollisesti herkullista
Agon-leipomo – luonnollisesti herkullista

Portti auki!

Tasan 27 vuotta sitten Bornholminkadun rajanylityspaikalla Berliinin pohjoisosassa muurin itäpuolella oli aikamoinen tungos. Tuhannet ihmiset vaativat päästä muurin porteista länsipuolelle.

Rajoja ei ollut tarkoitus avata yhdellä rysäyksellä. DDR aikoi helpottaa vierailuja länteen, mutta ne olisivat edelleen luvanvaraisia. Illan mittaan televisiouutisista välittyi kuitenkin viesti, että rajat olisivat avautumassa kokonaan, ja lehdistötilaisuuden suorassa lähetyksessä keskuskomitean jäsen Schabowski hieman ihmetellen tulkitsi kädessään ollutta paperia, että uudet säännökset tulisivat voimaan heti.

Iltayöstä väkijoukon paine rajaporteilla rautatiesillan itäpäässä alkoi olla melkoinen. Ihmisiä päästettiin yksitellen länteen, mutta heidän passejaan yhä tarkastettiin. Lopulta puolta tuntia ennen keskiyötä rajavartijat luovuttivat ja avasivat kaikki portit ihmisten kulkea vapaasti.

Bornholminkadun raja-asema oli ensimmäinen, jossa muuri aukesi. Samana yönä kiivettiin muurille ja muurin yli muuallakin, kuuluisimmin Brandenburgin portilla. Siinä ei kuitenkaan ollut ylityspaikkaa, eikä kaksi metriä paksua muuria noin vain puhkaistu. Mutta murtaminen alkoi, ja seuraavina päivinä nosteltiin muurielementtejä sivuun jo konevoimin.

Bösebrücke ja muistoaukio remontissa
Bösebrücke ja muistoaukio remontissa

Lokakuussa 2016 silta on remontissa eikä ”Marraskuun 9. päivän aukio”, entisen rajanylityspaikan alue, ole aivan edustuskunnossa. Sunnuntaiaamuna paikalla on pari tyhjennettyä kuohuviinipulloa, pienimuotoista vapausjuhlaa siis lienee vietetty lauantai-iltana.

Vapautuksen maljat
Vapautuksen maljat

Aukion poikki kulkevat raidat kertaavat historiallisen illan tapahtumia.

Katuja ja arkkitehtuuria

Harjoittelin tällaista katukuvausta, jossa kuvaan yritetään sommitella jokin kiinnostava rakennus ja etualalle kadulla kulkevia ihmisiä. Kuva pitää ottaa niin pikaisesti, että siihen kävelevät ihmiset eivät ehdi varautua, ihannetapauksessa eivät edes huomaa kuvaajaa. Helpoimmin tämä onnistuu isossa kaupungissa, jossa on aina paljon kulkijoita ja nähtävyyksiä tähtäileviä turisteja. Taskutieturin kamera on hyvä: sen kanssa voi muina miehinä ensin asetella rakennuksen tähtäimeen ja sitten, kun ihmisiä kävelee ohi, rätkiä menemään. Usein jokin ruutu onnistuu melko hyvin.

Kuvissa esiintyvät modernit rakennukset suunnittelijoineen:

  • Upper West (2016), Christoph Langhof, KSP Jürgen Engel Architekten
  • Zoofenster (2011), Christoph Mäckler
  • Sofitel (2005), Jan Kleihues
  • Swissôtel (2001), gmp von Gerkan, Marg & Partner
  • Neues Kranzler-Eck (2000), Helmut Jahn
  • Europa-Center (1965), Helmut Hentrich, Hubert Petschnigg

Viimeinen joutomaa

Berliinin muurin rajanylityspaikat aukesivat myöhään illalla 9.11.1989. Muuri alkoi kirjaimellisesti murtua seuraavina päivinä ja viikkoina, kun uusia tilapäisiä ylityspaikkoja avattiin luonteviin liikennekohtiin, esimerkiksi Brandenburgin portille ja Potsdaminaukiolle. Vuoden 1990 loppuun mennessä muuri oli hävitetty lähes kokonaan – niin tyystin, että osa nykyään muistomerkkeinä seisovista muurinpätkistä on rekonstruktioita.

Muuri oli oikeastaan kaksoismuuri. Länsi-Berliinin rajalla oli uloin muuri ja syvemmällä Itä-Berliinin puolella takamuuri. Väliin jäi autioksi raivattu, estein ja ilmaisimin varustettu, jatkuvasti valaistu ja vartioitu kuolemanvyöhyke. Vyöhykkeen leveys vaihteli: se saattoi olla paikoin jopa satoja metrejä, mutta joskus vain muutamia metrejä. Vähitellen DDR purki kaikki rakennukset muurivyöhykkeeltä.

Muuri katkaisi luontevat liikkumisreitit. Yhtäkkiä keskeisistä kaupunginosista tuli umpiperiä, laitakaupunkia. Läpikulkuliikenteen puuttuessa läntisen kaupunginpuolikkaan reunasta tuli ehkä peräti rauhallinen asuinpaikka. Saattoihan siinä olla ikävätkin puolensa: jatkuvasti palavat valonheittimet paistoivat ehkä jossain harmillisesti makuuhuoneeseen ja välillä muurin takaa kuuluvat laukaukset ja koirien haukunta katkaisivat yöunet.

Yhdistymisen ja muurin purkamisen jälkeen kuolonvyöhyke jäi hetkeksi joutomaaksi. Kaupungin keskeisimmät paikat rakennettiin toki ripeästi, mutta sivummalla onnistui heinittyminen, pusikoituminen ja kiehtova väliaikaisuus ja epämääräisyys valtaamaan alueita muutamiksi vuosiksi.

Tässä taannoin kävelin muinaisen muurin reittiä joelta joelle, Valtiopäivätalolta Schillinginsillalle. Keskusta-alueella kuljin enimmäkseen upouusien tai peruskorjattujen rakennusten keskellä, mutta idempänä Kreuzbergin suunnalla odotin näkeväni kadun oikealla puolella sekalaista rakennuskantaa 1900-luvun alusta 1970-luvulle ja vasemmalla puolella, entisellä muurivyöhykkeellä, upouusia 2000- ja 2010-luvun taloja.

Sitten yllättäen Tallikirjurinkadulla tapahtui aikadilataatio, ja löysin läntisen Berliinin kantakaupungin viimeisen joutomaan! Unohdus leijaili syysilmassa. Alkuperäisen kadun asfaltti hädin tuskin pilkisti vesakon ja heinikon alta. Pieniä polkuja risteili vaahterain, lehmusten ja koivujen välissä. Siellä täällä oli unohtunutta roinaa. Pulloröykkiö ilmaisi paikan olevan suotuisa raikkaassa ulkoilmassa harjoitettavaan etanolin viihdekäyttöön. Rotta vilahti juurakossa.

Rottain hyvinvoinnin syy selvisi tuota pikaa: vastaan tuli muori, joka valutti kulkiessaan polun varteen siemeniä isosta muovipussista. Jokaisella kulmakunnalla taitaa asustaa mummi, joka uskottelee itselleen auttavansa taivaan lintusia selviämään kylmästä vuodenajasta, mutta ruokkiikin oikeastaan ihan toisenlaisia eläimiä.

Jätin joutomaan taakseni, ja seuraavan kadunkulman takana Sebastianinkadulla minulle esitettiin, miltä se näyttäisi parin vuoden päästä.

Berliini – avoin kaupunki

Gitte Lauströer (1943–2016) asui Berliinissä 70-luvun puolivälistä lähtien ja toimi Hufvudstadsbladetin kirjeenvaihtajana viime vuosiin asti. Tätä kirjoittaessani huomasin, että hän kuoli äskettäin, ennen kuin ehdin tutustua hänen teksteihinsä.

Tästäkin kirjasta (kirjoitettu 1982) jää päällimmäisenä mieleen harmaa ja sekasortoinen maailmanlopun tunnelma, mutta arkiset ja jokseenkin normaalit asiat ovat myös läsnä.

Länsi-Berliinin kummallinen erikoisasema tulee hyvin selväksi. Kaupunginpuolikasta pitävät suurin kustannuksin yllä Liittotasavallasta tulevat huoltosuonet. Elämistä leimaa epävarmuus ja väliaikaisuus, siirtolaisten asuttama Kreuzberg rähjääntyy, Euroopan ulkopuolelta tulevien kohtaama vieroksunta tuntuu pahaenteisen tutulta.

Länsiberliiniläiset itsekin haluavat säännöllisesti paeta kaupungistaan, mutta eivät kuitenkaan osaa asua missään muualla. Berliiniläiseksi tullaan, ei synnytä. Syntyperäisiä voi olla jopa vaikea löytää.

Jos on DDR:n rajavartijoiden käytös sadistisen nöyryyttävää, eivät lännen maahanmuuttovirkailijatkaan juuri ystävällisemmiltä vaikuta. Virallisen systeemin epäkohtelias kalseus hämmästyttää nykylukijaa.

Monet haluavat paeta idästä länteen, mutta kaikki eivät välttämättä sopeudu läntiseen elämäntapaan. Idässä kasvaneet ovat luonteeltaan erilaisia, heille läntinen puheliaisuus on teennäisyyttä, elämä muutoinkin liian räikeää. DDR:stä karkotettu kirjailija ei halua tavata haastattelijoita eikä kommentoida systeemien eroja, vaan hakeutuu mieluummin konkreettiseen yhteiskunnalliseen työhön auttamaan tavallisia ihmisiä. Joidenkin loikkareiden muutos on taas liioiteltu, heistä tulee 120-prosenttisia länsimaalaisia, joille aineellinen menestys on kaikki kaikessa.

Kirja loppuu toiveikkaisiin tunnelmiin. Otetaan vastaan vuotta 1982. Länsiberliiniläiset kokoontuvat Teufelsbergin mäelle ampumaan raketteja ja nauttimaan samppanjaa. Läntinen puoli erottuu valoisana idästä, jossa yksityinen ilotulittaminen on kiellettyä (hyvä!). Lopuksi juhlitaan aamuun asti ystävien kesken tutun originellin kirjailija-kapakoitsijan paikassa.

Gitte Lauströer: Berliini – avoin kaupunki. Suomentanut Juha Siltanen. Helsinki, Kirjayhtymä 1984

He halusivat vain itseään

Poden nostalgiaa 1970- ja 80-luvun Länsi-Berliiniä kohtaan. Eristetyssä kaupungissa on aina harmaa ja sateinen lokakuu. Rakennukset rappeutuvat, taloja vallataan, alakulttuurit kukoistavat. Radikaaleimmista on tullut terroristeja. Baarit ovat aina auki, elämä tapahtuu yöllä. Huimausaineita kuluu, äärimmäinen seksuaalinen vapaus vallitsee. Muurin takana on tyly työläisten ja talonpoikien valtio, jossa on vähintään yhtä harmaata mutta mainosvalojen puutteessa öisin vielä pimeämpää.

Olen sen ikäinen, että periaatteessa olisin päässyt tuosta osalliseksi, jos olisin koulusta päästyäni lähtenyt Berliiniin. Mutta mitä minä siellä olisin tehnyt? Opiskellut, työskennellyt? Vallannut taloja, soittanut teollisuusmusiikkia, kirjoittanut eksistentialistisia novelleja tai vihervasemmistolaisia pamfletteja?

Ei minusta sellaiseen olisi ollut. Nostalgia on huono isäntä, lieneekö kummoinen renkikään.

Walter de Campin kertoja oleskelee 1980-luvun Länsi-Berliinissä, elää öisin, käy baarissa. Hän pohtii yksilöllisyyttä, ihmissuhteita, seksiä, kulttuuria, taidetta. Sitaatteja on paljon ja ne ovat niin pitkiä, että välillä joutuu selaamaan taaksepäin ja tarkastamaan, kuka puhuu. Kirja on kuitenkin ohut, yhdessä illassa luettava.

Walter de Camp: He halusivat vain itseään. Muistelmia privaatin aikakaudelta. Helsinki, Odessa 1988

Berliini. Kirjailijan kaupunki

Vuosi sitten työmaaruokalassa kollega kyseli, mitä kirjoja olin lukenut kesällä. Minulla oli vaikeuksia luetella niitä, vaikka olin lukenut useita vain parin viimeksi kuluneen kuukauden aikana. Yhden muistin, mutta se tuntui liian viihteelliseltä tullakseen mainituksi ensimmäisenä. Niinpä pinnistelin tovin ja sain kuin sainkin palautetuksi aktiiviseen mieleeni pari kirjaa, jotka kehtaisin mainita ennen sitä viihteellistä.

Tämä muistamattomuus on omituista. Kirjat kyllä uppoavat jonnekin ja tulevat itsestään mieleen sopivassa asiayhteydessä, mutta eivät mitenkään kysyttäessä. Niin kai se on kuten sanotaan: ei kukko laula käskien eikä Ismo ilman rahaa.

Elokuvien kanssa oli aikoinaan vähän sama juttu. Kun tulin Helsinkiin, katsoin usein kolme elokuvaa illassa, ja joskus oli viimeisen filmin jälkeen melkein mahdotonta muistaa, mikä oli ollut illan ensimmäinen.

Olen ajoittain yrittänyt pitää kirjoista muistilistaa. Löysinkin juuri yhden, mutta sen merkinnät näkyvät päättyneen kaksi vuotta sitten.

Mutta jos kirjoittaisin jotain kaikkien nähtäville? Joutuisin siten vastuuseen lukemisistani, ja luettua olisi pakko hieman prosessoida, jotta siitä pystyisi sanomaan jotakin. Siten se olisi epäilemättä helpompi myös palauttaa mieleen. Ajattelin ensin Twitteriä: olisi sinänsä hyvää harjoitusta yrittää puristaa sanottava sataan merkkiin (kun kirjan tiedot vievät jo kolmanneksen tilasta). Mutta tiivistyksestä tulee helposti yksipuolinen kärjistys.

Kirjoitan siis tänne, ja lähinnä itseäni varten. En yritä esitellä teoksia kattavasti enkä varsinkaan arvostella. Jos erityistä kehuttavaa tai moitittavaa on, sen toki sanon. Mutta nämä ovat huomioita ja vaikutelmia, pohdintojakin jos niitä on tullakseen.

Ja joka tapauksessa lyhyempiä kuin tämä johdanto.

Berliini. Kirjailijan kaupunki on sitaattivalikoima suomalaisten kirjoittajien Berliini-aiheisia tekstejä. Kirjan luvut on järjestetty alkupuolella historiallisesti ja loppupuolella aiheenmukaisesti. Kukin luku etenee aikajärjestyksessä, ja lainausten pituus vaihtelee yhdestä kappaleesta puoleentoista sivuun.

Tekstit ulottuvat 1840-luvulta (Snellman) vuosisadan vaihteen (Leino), 20-luvun tulenkantajien ja 30-luvun natsien ihailijoiden kautta sotaan, viisikymmenluvun ankeuteen (Donner), 70- ja 80-lukujen harmaaseen itään ja dekadenttiin länteen ja vihdoin yhdistymiseen ja yhteenkasvamiseen. Uusimmat otteet ovat 2000-luvun ensi vuosilta.

Kirja toimii suomalaisen Berliini-kirjallisuuden aloitusteoksena. Kirjallisuusluettelo on hyvin laadittu, joten kiinnostavan otteen löydettyään lukija pääsee äkkiä kokonaisen teoksen jäljille.

Berliini. Kirjailijan kaupunki. Toimittanut Ritva Hapuli. Helsinki, SKS 2004