Ylen hiekkaa jalostettakoon

Kapinoin periaatteessa sitä vastaan, että erilaisia tietoverkon palveluja piilotetaan tarpeettomasti käyttäjätunnusten taakse. Tunnuksia on maailmassa nyt jo liikaa, puolet pitäisi heti saada pois. Käyttäjän yksityisyyden suojaamisen ja palvelun personoimisen mahdollistavat tunnukset toki hyväksyn.

Kun pitkän kiukuttelun jälkeen suostuin tekemään itselleni Yle-tunnuksen ja kirjautumaan sillä Areenaan, minulla on nyt luonnollisesti enemmän otsaa vaatia myönnytykselleni vastinetta. En onnistunut löytämään Areenan ohjesivuilta semmoista koottua esitystä, jossa olisi kuuntelijoiden toivomuksia listattuna ja varustettuna kehittäjien kommenteilla. Kirjoitan siis omani sekä palautelomakkeeseen että tähän julkisesti reposteltaviksi.

Yleisesti ottaen haluaisin käyttää Areenaa kuin podcast-kuuntelinta. Käyttöliittymässä – sekä vepissä että taskutieturiohjelmassa – pitäisi olla seuraavat ominaisuudet:

  • Ohjelmasarjan jaksojen listaus valittavissa uusimmasta vanhimpaan tai vanhimmasta uusimpaan. Katkeamaton toisto molempiin suuntiin (välttämätön lyhyissä ohjelmissa).
  • Katkeamattomassa kuuntelussa hyppy osittain toistetun jakson keskeytyskohtaan ja kokonaan toistetun jakson yli.
  • Suosikeiksi merkittyjen ohjelmien jaksojen listaus ja toisto kiireellisyysjärjestyksessä (siinä järjestyksessä kuin ne ovat poistumassa Areenasta).
  • Eri ohjelmasarjoja sisältävät omat soittolistat, joissa edellä mainitut ominaisuudet.
  • Haku kaikista osastoista nimen, osittaisen nimen ja asiasanan perusteella.
  • Televisio-ohjelmien toisto selaimessa niin, että täyskuva ja äänenvoimakkuus säilyvät jaksosta toiseen siirryttäessä.
  • Ilmoitukset myös veppiin.
  • Kirjautumisen jälkeen henkilökohtainen näkymä, josta kaikki mainitut listaukset saa helposti näkyviin.

Ja niin edelleen. Kirjoitan lisää sitä mukaa kun keksin.

Ohjelmatarjonnaltaanhan Yleisradio on loistava. En ole kaivannut kaupallisia palveluita, päinvastoin tuskittelen, kuinka paljon aarteita on ajanpuutteen takia pakko päästää menemään ohi.

Kylmää kyytiä kiskokiiturilla

Raitiovaunu jyrkässä mäessä lumisessa maisemassa

En ole enää vuosikausiin hahmottanut Helsingin raitiotielinjojen kokonaisuutta. Nythän (elokuussa 2017) ne ovat taas muuttumassa, ja asiasta tiedottamista – tai sen puutetta – kuuluu päiviteltävän. Kuljen nykyisin kaupunkiin pyörällä ja jäisimpään aikaan metrolla, ja silloin kävelen kantakaupungin sisäiset lyhyet matkat.

Lyhyen aikaa 1990-luvulla luulen olleeni selvillä kolmosen kahdeksikkoreitistä ja osanneeni välttää keskustassa nousemisen väärään suuntaan menevään vaunuun – tämä taitohan ei ole ollut itsestään selvä edes syntyperäisille helsinkiläisille. Asuin tuolloin Punavuoressa ja kolmosen kiskokiiturit kolisivat ikkunani alitse.

Tuoreen Helsinkiin muuttaneen ylioppilaan opinto-ohjelmaan kuuluivat paitsi humanistiset aineet yliopistossa, myös sosiaalinen elämä, kaupungin maantiede ja liikenneyhteydet. Jotkin asiat opin helposti, esimerkiksi sen, että viitonen kulkee Katajanokalta Töölöntorille.

Opiskelijariennot ottivat toisinaan voimille, etenkin jos samalle viikolle sattui useampi aamupuolelle valvominen. Paluumatka juhlista saattoi joskus viedä vieraisiin kaupunginosiin, mutta kummallisempaakin sattui.

Nousin iloisen, mutta eräiltä osin nuokahtelevan seurueen kera illan viimeiseen raitiovaunuun: jossakin oli kai jatkot. Istumaan päästyäni alkoi vaunun lämmin ilma mukavasti ramaista, silmät jäivät kiinni yhä pitemmäksi aikaa, puheensorina häipyi jonnekin taustalle.

Kaverit kai jäivät pois jollakin pysäkillä mutta unohtivat herättää minut. Kiskojen vaimea kolina tuntui jatkuvan äärettömyyksiin, yö kului ja yhä harvemmat ihmisäänet kantautuivat unen läpi.

Aloin tulla tajuihini, kun päivä vähitellen valkeni ja ilma vaunun sisällä viileni. Vaunu tuntui kulkevan erikoisen jyrkästi ylämäkeen, sillä painuin tukevasti selkänojaa vasten.

Sitten pysähdyttiin, kello kilahti ja silmäni räpsähtivät auki. Oli tultu päätepysäkille, ja kuljettaja alkoi hätistää harvoja matkustajia ulos.

Vaunu oli pysähtynyt jyrkkään ylämäkeen, ja seisomaan noustessani olin horjahtaa kumoon. Kun kompuroin ulos, kylmä ja kostea tuuli tunkeutui pusakkani läpi. Maa oli lumesta valkea, vaikka oli vasta syyskuu. Harmaa sumupilvi peitti maisemat. Takana kivikkoinen rinne kohosi korkeuksiin ja hävisi sumuun, ja kun kävelin muutaman metrin, tunsin olevani jonkin hyvin jyrkän ja syvän paikan reunalla, vaikken paljon eteeni nähnytkään. Päätin pysytellä varmuuden vuoksi vaunun lähettyvillä.

Muutama muukin oli ajanut päätepysäkille asti ja näytti hämmästelevän tilannetta. Kaikki olivat hyvin vaiteliaita ja nolon oloisia. Pari tupakoi sivummalla ja kuiskutteli keskenään. Jos olisin polttanut, olisin ehkä uskaltautunut heidän puheilleen savukkeen pummaamisen varjolla.

En tiedä kuluiko puoli tuntia vai tunti, vaivuin välillä mietteisiin jotka saman tien unohdin. Pysyin melko lämpimänä kävelemällä edestakaisin, ja onneksi ilmakaan ei enää viilennyt. Mutta tiheä harmaa pilvi pysyi eikä paljastanut paikasta enempää.

Äkkiä kuljettaja ilmestyi jostakin, nousi vaunuun ja soitti kelloa. Matkustajiin tuli ryhtiä ja rivakkuutta, ja kaikki nousivat heti vaunuun. Panin vasta nyt merkille, että tämän vaunun kaikki istuimet oli sijoitettu vastatusten toisiaan. Menin istumaan vaunun takaosaan selkä menosuuntaan, etten valuisi penkiltä jyrkässä alamäessä.

Vaunu lähti liikkeelle hyvin tasaisesti ja huomaamattomasti ja alkoi valua hitaasti alamäkeen. Heti alussa mentiin tunnelin läpi. Tunnelin jälkeen yritin tähystellä maisemaa, mutta näkyvyyttä ei edelleenkään ollut muutamaa metriä enempää.

Vaunun pyörät jymisivät tasaisesti ja rauhoittavasti. Kuljettaja oli pannut lämmityksen päälle. Lämmin ilma nousi istuinten välistä ja sai värjötelleet lihakset rentoutumaan. Silmät halusivat väkisin painua kiinni. En jaksanut vastustaa, eikä tämän kummallisen paikan selvittäminenkään enää tuntunut kovin tärkeältä.

Menestys ja menetys Mont Blancilla

Kolme retkeilijää vuorenhuipulla

Ymmärsin vuorille kiipeämisen välttämättömyyden 11-vuotiaana kesälomamatkalla Norjassa. Pääsin nousemaan pientä vuoritietä muutamia satoja metrejä ja käymään jäätikön reunalla. Elämys oli voimakas, mutta tilaisuutta aatteen täyteen toteuttamiseen en vielä saanut.

Asuinpaikkani ja ihmiset, joiden keskuudessa seuraavat vuoteni elin, eivät varsinaisesti kannustaneet korkeuksien tavoittelemiseen, mutta kerran oivallettu asia ei päässyt enää koskaan kokonaan unohtumaan. Opiskelin vuorista kaiken, mitä kirjasto pystyi tarjoamaan ja aloitin huippujen tavoittelun lukiolaisena Lapin tuntureilta.

Meni kuitenkin vielä monta vuotta, ennen kuin sisäistin ajatuksen, että kiipeilemisen voi Suomessakin opetella ja muutaman sopivan toverin löydettyään voi aivan itse lähteä oikeille vuorille, vaikkapa Alpeille. Kävin Alppikerhon kurssit, hankin perusvarusteet ja aloin harjoitella.

Ensimmäiselle alppimatkalle lähdin teekkareiden kanssa: löysin Teepakki-climb-postilistalta ihmisiä, joiden suunnitelmat kävivät yksiin omieni kanssa. Tavoitteeksi otettiin tietenkin Mont Blanc. Korkeimmastahan pitää aina aloittaa, sen jälkeen voi sitten yrittää vaikeampia.

Kahdella autolla ajettiin hillitöntä vauhtia läpi Ruotsin, Tanskan ja Saksan, yhtä soittoa kuskia vaihtaen. Ehkä kerran pysähdyttiin levähdyspaikalle ja maattiin muutama tunti horroksessa. Sveitsiinkään ei vielä pysähdytty, heitettiin vain yksi kaveri Italian puolelle Cerviniaan ja jatkettiin melkein saman tien Chamonixiin.

Vuorelle oli tarkoitus nousta reiluin keinoin eli kävellen laaksosta huipulle asti. Tavallisestihan kiipeilijät nousevat köysirataa tai junaa käyttäen metsien ja alppiniittyjen yli suoraan kallioiden ja jäätiköiden maailmaan, jotta pääsevät heti itse asiaan eli varsinaiseen vuorikiipeilyyn. Valitsemamme ankara tyyli merkitsi kolmea yöpymistä ja paljon eväitä ja varusteita. Retkikuntamme näyttikin täysine rinkkoineen enemmän Lapin vaeltajilta kuin alpinisteilta.

Neljä sitkeää yrittäjää pääsi kuin pääsikin käymään Alppien korkeimmalla huipulla. Paluun pitikin sitten sujua helposti päivässä.

Kävi kuitenkin niin hassusti, että retkikuntamme leppoisin kaveri Aapo yllättäen heitti henkensä Tête Roussen jäätiköllä. Meidän oli leiriydyttävä ja mietittävä, miten ikävästä ja kiusallisesta tilanteesta selvittäisiin.

Emme saisi mitenkään kannettua Aapoa ylimmälle juna-asemalle, sillä kapea polku kulki jyrkällä ja vaarallisella kallioharjanteella. Entä helikopteri? Meistä kellään ei tainnut olla kunnon vakuutusta, jolla helikopteripelastuksen tuhansien markkojen kustannukset maksettaisiin.

Päädyimme lopulta luovaan ja yllättävään ratkaisuun: jätetään Aapo tänne ja toivotaan, ettei kukaan huomaa mitään! Kaivoimme siis lumeen siistin kuopan, johon hautasimme Aapon. Hänen henkilökohtaiset tavaransa pudotimme jäätikön railoon. Lopuksi tasoittelimme paikat ja keräsimme tavarat.

Iltapäivä oli pitkällä ja useimmat kiipeilijät olivat jo ehtineet laskeutua laaksoon. Niinpä onnistuimme poistumaan paikalta todenäköisesti kenenkään huomaamatta. Ehdimme juuri sopivasti päivän viimeiseen alas matkaavaan vaunuun. Näin siis tulimme ihan loppuvaiheessa tinkineeksi alkuperäisestä ankaran tyylin vaatimuksesta.

Paluumatkalla autossa oli sitten hieman väljempää. Kukaan meistä ei tuntenut Aapon perhettä, joten emme yrittäneetkään ottaa keneenkään yhteyttä, eikä kumma kyllä meillekään kukaan soitellut ja ihmetellyt Aapon puuttumista. Olimme tästä itse asiassa hieman hämmästyneitä. Mutta säästyimmepä hankalalta selitysten keksimiseltä.

Tapahtumista on kulunut nyt kaksikymmentä vuotta, eikä kukaan ole tullut kyselemään Aaposta. Näyttää siis siltä, että kiusallisesta tilanteesta on lopullisesti selvitty, ja siksi uskallankin mainita sen tässä.

Lähes vaatteeton mies makaa selällään matalassa lumikuopassa.

Katkera maaltapako

Mies makaa seivästettynä ruohikossa talon vieressä.

Eräällä retkellä Kainuun vaaramaisemissa saavuimme taas yhteen autioituvaan kylään. Tai mikä kylä se oikeastaan oli, muutama harva talo metsiä halkovan viivasuoran tien varressa ja taloista puolet jo tyhjillään.

Maaseudun tyhjeneminen oli kestänyt koko meidän elinikämme, se oli yksi lapsuuttamme ja nuoruuttamme värittäneistä suurista kertomuksista. Ja vain saman verran vuosia ennen syntymäämme oli pientilojen asutustoiminta pantu alulle. Lyhyt oli ollut näiden kylien kukoistuksen aika, jos sitä oli edes ollut.

Pikkukaupungin jokaisessa kerrostalossa asui ainakin yksi syrjäkyliltä muuttanut perhe, ja aina tunnettiin joku, jonka perheenjäseniä oli lähtenyt Ruotsiin. Koulussa oli luettu Simpauttaja, maaseudun nuorison tympääntyneisyys ja uskon loppuminen kotiseudun elinmahdollisuuksiin olivat suorastaan meille opetettuja kulttuurisia itsestäänselvyyksiä.

Tuota kaikkea pidin kuitenkin enimmäkseen menneenä, 1960- ja 70-luvun juttuna. Uskoin muutoksen jo tasaantuneen 1980-luvulla. Niinpä oli melkoinen yllätys, suorastaan järkytys joutua omien silmien edessä tapahtuvan toivottomuuden ja katkeruuden purkauksen todistajaksi.

Meidän oli tarkoitus retkeillä komeassa vaaranrinteessä ja nousta jylhässä naavaisessa kuusimetsässä kierrellen vähitellen vaaran huipulle liki neljäänsataan metriin merenpinnasta. Auton jätimme peltotien risteykseen, sieltä kävelisimme polkuja ja kärryteitä pitkin ja erään autiotalon pihapiirin poikki kuusikkoon.

Kävelimme vesakoituvalta pellolta kohti taloa, kun sen luota yllättäen kuuluikin kovaäänistä puhetta. Talo ei siis ollutkaan aivan autio, ilmeisesti väkeä oli tullut viettämään kesälomaa kotimaisemiin. Pysähdyimme kuulostelemaan.

Ääniä oli kaksi, nuorten miesten, eivätkä ne vaikuttaneet kovin rauhallisilta. Toinen, möreämpi, suorastaan raivosi, kiroili ja karjahteli. Toinen, vähän korkeampi ja hiljaisempi, vaikutti valittavalta ja murheelliselta. Olivatko ne talon veljeksiä, jotka ehkä olivat ryypiskelleet kesäyön ja sitten riitaantuneet?

Vanhemmat kirkonkylässä tai kaupungissa, kenties toinen jo edesmennyt, raatamisella itsensä loppuun kuluttanut. Muita sisaruksia ei ollut, tai jos oli siskoja niin asuivat Etelä-Suomessa. Kukapa tietäisi?

Otimme varovasti muutaman askelen, niin että näimme pihaan ulkorakennuksen nurkan takaa. Kyykistyimme horsmikkoon seuraamaan tilannetta.

Miehistä heleä-äänisempi vaikutti nuoremmalta, hän oli pitkä ja hoikka ja näytti pukeutuneen armeijan lomapukuun. Ehkä hän oli lähtenyt sotaväkeen vielä tästä synnyinkodistaan, muttei voisi enää palata, kun ei jaksaisi yksin pitää taloa pystyssä. Mies taisi itkeä.

Entä toinen, lyhyempi ja rotevampi, olikohan hän sitten isoveli? Miksi hän karjui ja solvasi toista? Oliko kaupungissa koettu pettymys ajanut hänet takaisin kotikylään, ja nyt hän purki vihaansa ja halveksuntaansa heikompaan veljeensä? Tällaista saattoi kuvitella, mutta kaikista sanoista ei saanut selvää.

Vanhempi veli oli kiivennyt talon yläkertaan ja rähisi vähän väliä avoimesta ikkunasta. Pikkuveli nyyhkytti aivan murheissaan ja käveli edestakaisin pihamaalla. Yläkerrasta kuului kolinaa ja paiskontaa, siellä hajotettiin paikkoja tai etsittiin kiivaasti jotakin.

Kumarruin laukkuni ylle ja kiersin kameraan kauko-objektiivin mahdollisimman äänettömästi. Tähystelin pihaa sen läpi.

Tilanne vaikutti hurjalta. Isoveli uhkasi tappaa veljensä. Pikkuveli vastasi, että kyllä hänet saa mielihyvin tappaa, sillä hän haluaa pois tästä kurjuudesta. Mietimme, pitäisikö meidän puuttua tilanteeseen. Mutta jos raivoavalla oli talossa kivääri tai haulikko, olisimme itse hengenvaarassa.

Katsoin taas kameran läpi. Isoveli oli löytänyt vintiltä heinäseipään, tullut sen kanssa ikkunaan ja piti sitä nyt uhkaavasti koholla. Pikkuveli käveli ikkunan alle, taivutti rintansa kaarelle ja ulisi.

Otin kuvan.

Sitten isoveli iski seipään, kuului rusahdus ja tömähdys. Minulta loppui ilma keuhkoista ja kamera valahti polville.

Kolinaa portaissa, kiihkeitä askelia heinikossa ja auton käynnistys. Sora ropisi ja auton ääni etääntyi.

Kaverini selvisivät jalkeille ennen minua. Tulin viimeisenä pihamaalle. Seiväs oli mennyt rinnasta läpi. Toinen oli paennut maalta, tästä miehestä oli paennut henki.

Yläkerran ikkunasta uhataan pihalla seisojaa heinäseipäällä.

Pitää nähdä kauas

Kiivetään kolmiomittaustorniin.

Tärkeintä on lähteminen.

Eräs 1980-luvun alkupuolen kesä oli lähtemisen aikaa. Lähdettiin kotoa – ainakin yritettiin lähteä – opiskelemaan, armeijaan, sivariin. Kesätyöni sisälsi lähtöjä eri puolille Suomi-neidon vyötärönseutua, ja vähältä piti ettei yhdelle hieman pitemmällekin reissulle.

Eräät toiset lähtivät vanhalla Volgalla ja liikkuivat aika lähellä minunkin reittejäni ja synnyinseutujani. En tiennyt heistä vielä silloin, kun itse olin samaan aikaan liikkeellä, mutta vuosia myöhemmin kirjoituskoneeni ääressä tunsin ihokarvat nostattavan humauksen, kun tajusin miten vähältä oli pitänyt etteivät tiemme olleet kohdaneet.

Jo seuraavana kesänä Volga-seurueesta oli tullut minulle nostalgisten haaveiden kohde – haaveissani sijoitin itseni ja erään ihan todellisen vaaleaverikön kohtaamisen milloin minnekin Jäämeren ja Suomenlahden välille.

Volgan kuljettaja kiipesi lopulta Kuhmon Juntinvaaran palovartiotorniin ja otti puhelun Eiffel-tornin juurelle. Samaan aikaan neljä kaverusta ajoi vanhalla kuplalla Hyrynsalmen Paljakkaan ja kiipesi vaaran huipulla kolmiomittaustorniin.

Mutta ennen kiipeämistä oli käveltävä lumotun metsän halki. Tiheää, naavaista kuusikkoa, puolet iästään raskaan lumipainon alla sinnitelleitä vanhoja puita ja toisia, jo alle kymmenmetrisinä luovuttaneita ja niille sijoilleen kelottuneita. Pahkaisia koivuja ja männynkäppyröitä. Havusiivilän läpi välähtelevissä valonsäteissä toiveikkaina aloittelevia pihlajantaimia, niin vihreitä mustikanlehtiä ettei missään ole sellaisia.

Tornin huipulta katselimme vaarojen havuturkkia kilometrien päähän, yli soiden ja pienten peltotilkkujen toisille vaarajonoille asti. Kainuun ylänköä, maan lumisimpia seutuja.

Sitten menin erikoiseen, painottomuuden kaltaiseen tajunnantilaan. Aurinko häikäisi. Minua ei varsinaisesti huimannut enkä ollut vaarassa horjahtaa, mutta mietin, pitäisikö minun nyt kokeilla lentämistä. Olin tainnut jo tutustua Castanedaan ja tiesin, että Matka Ixtlaniin ei kertonut Islannista – vaikka olisihan sekin ihan hyvin sopinut, saagojen ja laajojen näkymien maa. Kuiskailivatko toverini kumpaankin korvaani yhtä aikaa erilaisia vaikeatajuisia lauseita?

Eivät he kuiskailleet. He eivät itse asiassa kiinnittäneet minuun mitään huomiota vaan miettivät, missä luonnonpuiston raja mahtoi kulkea. Olisiko metsä puiston sisällä vielä ihmeellisempi, suorastaan epätodellinen?

Paluumatkassa ei ollut mitään epätodellista. Kuplan omistaja ajoi tapansa mukaan aivan hillitöntä vauhtia.

Suora soratie Kainuun vaaramaisemassa.

Katukauppaa

Hämärä kahvila

Olen ottanut nämä kuvat todennäköisesti ylioppilaskesänäni istuskellessamme jälleen kerran vakiokahvilassamme Eliaksen grillissä. Kuppila oli Anttilan tavaratalon Välikadun puoleisessa reunassa ja saanut nimensä siitä, että paikalla oli 1960-luvulle asti ollut Elias Lönnrotin aikoinaan omistama ja asuma talo. Muistan aivan pienenä poikana olleeni seuraamassa korttelin talojen purkamista Kauppakadun puolella, vastapäisellä jalkakäytävällä seisten ja kädessäni puista kaivinkonetta roikottaen.

Tässä kuppilassa oli eräitäkin lukion liikuntatunteja pinnattu henkevästi keskustellen. Tunnetustihan ihminen on 19-vuotiaana viisaimmillaan, yleissivistys valtavin ja ja puheet syvällisimmät. Tapaamiset jatkuivat vielä lakkiaisten (itse en valkoista lippalakkia tuon yhden päivän jälkeen enää päähäni pannut) jälkeisen kesän aikana, ennen kuin kaverukset häipyivät omille suunnilleen, sotaväkeen ja yliopistokaupunkeihin.

Kahvilaan pääsi suoraan kadulta, mutta usein kävelimme ulos tavaratalon kautta. Reitti meni kätevästi infotiskin ohi, ja siellä hyvin näkösällä ja vartioimattomana seisseeseen mikrofoniin huutelimme ohi kulkiessamme usein pilakuulutuksia.

Jossakin vaiheessa istuskelua olen napannut nämä pari kuvaa ikkunan läpi – siksi niissä on etualalla häilyviä varjoja. Ehkä yhtäkkiä aavistin, että kadulla oli arkisen hyörinän pinnan alla kehkeytymässä erikoinen tapahtumasarja. Asia kuitenkin unohtui saman tien eikä palautunut mieleeni edes filmiä kehittäessäni. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin, kun taannoin skannasin vanhoja negatiiveja, hahmottui näennäisessä mitäänsanomattomuudessa piilevä draama: käyvätkö tässä keskellä kirkasta päivää tavallisen oloiset ihmiset hyvin suunniteltua huimausainekauppaa?

Nyt, kun kuvista mahdollisesti tunnistettavissa olevat ihmiset ovat ainakin hyvin vanhoja, elleivät edesmenneitä, uskallan paljastaa epäilyni. Korostan, että en väitä seuraavan tapahtuneen, vaan leikittelen mahdollisuuksilla.

Vanha pariskunta (huivipäinen nainen ja hattupäinen mies) on tullut radioliikkeestä, josta nainen on hetkeä aikaisemmin varastanut tuhannen markan arvoisen autoradion ja piilottanut sen pitkän päällystakkinsa alle. Tummatukkainen nainen nousee Datsunista juuri, kun pariskunta on kohdalla. Kaksi rouvaa keskustelee portaiden edessä näennäisesti erillään muista tapahtumista.

Salamannopeasti tapahtuu vaihto: autosta nouseva nainen saa huivipäiseltä radion ja heittää sen avoimesta ovesta Datsunin kuljettajalle. Vastineeksi hän antaa huivipäiselle leipäpaketiksi naamioidun huimausainekäärön (hyvin uskottavaa, sillä kaupungin tunnetuin leipomo sijaitsee kuvasta noin sata metriä vasempaan). Käärö kulkee kädestä käteen hattupäälle, joka sujauttaa sen portaiden edessä seisovan rouvan kangaskassiin: huomaammehan, että toisessa kuvassa kassissa on yhden kapean paketin asemesta kaksi pakettia (tai yksi hyvin leveä) ja kassin toinen ripa retkottaa ilmassa, niin kuin kassi olisi juuri avattu ja kantaja ei olisi ennättänyt saada kunnon otetta.

Vahinko, että ehdin ottaa toisen kuvan vasta, kun tilanne oli jo käytännössä ohi, vanha pariskunta kävellyt kuvasta ulos ja Datsun-väki poistunut vastakkaiseen suuntaan. Epäilen myös, että leoparditakkinen ei ole juonessa mukana ollenkaan. Päinvastoin, hän melkein pilaa hyvin suunnitellun vaihto-operaation jäädessään rupattelemaan tuttunsa kanssa, ja vielä toisen kuvan ottohetkellä kassillisella rouvalla on vaikeuksia päästä hänestä kohteliaasti eroon.

Mutta miksi hyvin toimeentulevan oloinen, kaupungin keskustassa asuva rouva käyttäisi tällä tavalla välittäjää eikä asioisi itse? Ehkä juuri pitääkseen itsensä erossa epäilyttävistä kaupoista. Kenties hän omistaa laitakaupungilla olevan pienen mökin, jossa vanha pariskunta asuu vuokralla, eikä näillä aina ole käteistä vuokran maksuun. Mutta tätähän emme mitenkään voi tietää.

Oliko tilanne tosiaan tämä 1980-luvun pikkukaupungissa? Kunnialliset porvarit nautiskelivat huimausaineita kaikessa rauhassa, poliisit sulkivat tältä silmänsä ja ahdistelivat sen sijaan köyhiä hippejä?

Lounastauko

Eväitä syödään Ford Transitin penkeillä ja auton vieressä.

Valtion vaaleansinisen Ford Transitin istuimilla ja metsätien penkalla syödään eväitä hiljaisina, omiin ajatuksiin vaipuneina.

Olin 1980-luvun alkupuolella pari kesää töissä Metsäntutkimuslaitoksella valtakunnan metsien inventoinnissa. Nelihenkiset ryhmät liikkuivat kukin omalla alueellaan kartoittamassa Suomen metsävaroja. Maastoon oli sijoitettu peruskarttaruudukon mukaisesti tasaisin välein lohkoja, jotka muodostuivat kahdesta kilometrin pituisesta linjasta, toinen etelästä pohjoiseen ja toinen lännestä itään. Ryhmä suunnisti linjoja pitkin ja mittasi puut linjalle määrätyin välimatkoin sijoitetuilta koealoilta.

Tässä ollaan jossakin Kainuussa, ehkä Kuhmossa tai Suomussalmella. On varmaankin mitattu yksi lohko ja iltapäiväksi ollaan menossa toiselle. Mutta nyt saa hetkisen levähtää, tyhjentää pään numeroista ja kompassisuunnista ja vain olla.

Metsäteitä pitkin pääsi yleensä lähelle kohteita, ja pitkiä kävelyitä tuli melko harvoin. Mutta joskus lohkot sattuivat jännittäviin paikkoihin. Kerran linja meni valtakunnanrajan yli. Naapurin puolelle ei tietenkään menty, mutta tilastollisen kattavuuden takia koealat mitattiin aina kun ne osuivat metsämaalle, oltiin sitten vaikka rajalinjan vieressä.

Viimeinen koeala oli kymmeniä metrejä rajan turvallisemmalla puolella. Mutta koska kartan mukaan rajalinja oli melkein vieressä, ehdotimme puut mitattuamme ryhmänjohtajalle, että kävisimme sitä vilkaisemassa.

—Menkää te, minä kirjoittelen nämä paperit valmiiksi. Mutta älkää sitten loikatko! Meillä on tänään vielä toinen lohko, ja siitä tulee ikävä viivytys jos minun pitää lähteä teitä viranomaisten kanssa ulkomailta lunastamaan.

Käveltiin vähän matkaa, ja äkkiä tiheä kuusikko katkesi. Siinä oli rajalinja: aivan puuton, eikä vesakkoakaan ollut päästetty kasvamaan puolta metriä korkeammaksi. Omassa reunassa linjaa seisoi parimetrinen sinivalkoinen tolppa ja samalla kohtaa vastapäätä punavihreä.

—Et uskalla käydä kiertämässä tuota tolppaa, paljonko vetoa?
—En uskallakaan. Vaikka ei täällä ketään ole, mutta en silti. Mitätön todennäköisyys, että tuohon nyt joku rajavartija sattuisi.

En tosiaankaan uskaltaisi. Vaikka ihan pian ei ehkä tulisi samanlaista tilaisuutta pistäytyä Neuvostoliitossa. Pari, kolme sekuntia tuonne, nopeasti kiepahtaen pyykin ympäri, saman verran takaisin. Viidessä sekunnissa pikakäynti ulkomailla!

Sydän rupesi hakkaamaan. Oltiin hiljaa, sitten rynnistin kohti punavihrää tolppaa.

—Ei saatana.
—Hullu!

Varvikko oli helppokulkuista, se vielä puuttuisi että nyt kompastuisin. Otin vasemmalla kädellä kiinni tolpasta ja pyöräytin itseäni paluusuuntaan. Oikeasta silmäkulmasta näin, kun ruskeapusakkainen mies tuli kuusen takaa ja yritti siepata ranteestani. Sain nykäistyksi käden irti. Paljon muuta en ehtinyt tajuta, ennen kuin olin törmätä kauhuissaan tuijottaviin kavereihini.

He yhtyivät spurttiini, juoksimme keuhkomme puhki. Kun koeala ja ryhmänjohtaja tulivat näkyviin, reiteni menivät veteliksi ja putosin polvilleni. Toisetkin pysähtyivät tasaamaan hengitystä, ennen kuin jatkoimme kävellen ja teennäisesti naurahdellen.

—No mitä siellä oli, näkyikö rajamiehiä?
—Ei näkynyt ketään. Matti kävi Neuvostoliitossa.
—Aivan. Niinpä niin.

Paluumatkalla rajavyöhykkeen reunalla huomasin maassa irrallaan lojuvan muovisen kyltin: ”Rajavyöhyke. Pääsy vain luvalla. Laki 17.5.1947”. Se näytti ilmiselvästi hyljätyltä, joten rohkenin poimia sen reppuuni.

Pidin kylttiä sittemmin vuosikausia opiskelijasoluhuoneeni ovessa ja myöhemmin bändin harjoituskämpän ovessa punavuorelaisessa pannuhuoneessa. Sinne se jäi, kun bändi jätti tuon viemäristudioksi kutsutun kellarin.

Tapasin harjoituskämpän vuokraisännän sattumalta joitakin kuukausia myöhemmin, ja hän sanoi ylpeänä, että siellä soittaa nyt HIM. Joku väitti vielä vuosia tuon ajan jälkeen, että HIMin rumpali olisi pitänyt rajavyöhykekylttiä pitkään oman kylpyhuoneensa ovessa.

Pitsa

Seuraa keittiöfoneetikon pohdintaa litteän ruokalajin nimestä. Kirjoitan ilman ammattipätevyyttä, vain valtavan yleissivistyksen pohjalta, enkä oikeasti osaa italiaa. Jos haluat päteviä kielenkäyttöohjeita, lue sanakirjaa tai käytä Kielitoimiston ohjepankkia.

Kielitoimiston sanakirjasta voi päätellä, että ensisijainen muoto on pitsa, koska sananselitys on sen kohdalla ja pizzaan viitataan sanalla rinn. Sitä paitsi pizza linkittää pitsaan muttei päinvastoin.

Kummallekin muodolle on perusteensa. Asiassa joutuu väkisin miettimään kirjoitusjärjestelmän ja ääntämisen suhdetta.

Ajatellaan konsonantteja ja erityisesti katkoäänteitä, joita merkitsevät kirjaimet k, p ja t. Niitä lausuttaessa kieli tai huulet tukkivat hetkeksi ääntöväylän, ja tukoksen lauetessa ja ilman päästessä virtaamaan kuullaan konsonanttiäänne.

Niin sanottuja kaksoiskonsonantteja merkitään kahdella kirjainmerkillä (kk, mm). Katkoäänteiden ja muiden välillä on kuitenkin ratkaiseva ero: soinnillisten ja suhujen ääntämistä voi jatkaa niin kauan, kuin keuhkoissa riittää ilmaa (mmmmm, sssss). Katkoäänne sen sijaan on ”pitkänäkin” hetkellinen. Kun äännetään kk, pp tai tt, ääntöväylä menee ensin kiinni ja kieli tai huulet valmiiksi konsonantin ääntöasentoon. Sitten on tauko, jonka aikana ei kuulu mitään, ja lopuksi sulku laukeaa ja kuullaan konsonantti.

Miten tämä liittyy pitsaan? Suomalaiselle on koulussa opetettu, että z-kirjain tarkoittaa äänneyhtymää ts. Nämä pystyy helposti lausumaan erikseen, eri tavuissa: pit-sa. Oppimansa perusteella suomalaisen on vaikea tajuta, mihin tarvitaan kaksi kahta äännettä tarkoittavaa merkkiä peräkkäin. Silloinhan pizza pitäisi lausua ”pitstsa”. Eikö kirjoitettuna riittäisi ”piza”?

Mutta italian puhujalle z ei tarkoitakaan t:n ja s:n yhdistelmää, vaan t:tä, jota laukaistaessa päästetään melko kovalla paineella ilmaa, niin että syntyy teräväalukkeinen suhaus. Ja kahdella z-merkillä ilmoitetaan, että ennen tätä äännettä on pieni tauko.

Suomen kielessä ei ole samanlaista äännettä. Suomalaisen suu turvautuu tuttuihin sanoihin, joissa on selvästi erillinen t ja s: vatsa, katso, etsi, kutsu. Pitsa.

Suomea puhuttaessa suu ei ole niin jännitteinen kuin pizzan italialainen ääntämys vaatisi. Kieli valuu melko löysänä hammasvallista kohti kitalakea ja irtoaa puolivälissä, samalla kun päästetään ilmaa: pit-sa. Pitää olla vieraiden kielten tajua, että osaa muodostaa tauon ja nopean sivalluksen: pi-za.

Suositus kirjoittaa pitsa perustunee siis realistiseen (vai pessimistiseen?) arvioon siitä, miten suomalaiset ääntävät konsonantteja ja konsonanttiyhdistelmiä ja siihen periaatteeseen, että yhtä äännettä vastaa yksi merkki.

Itse kirjoitan pitsa ja myös sanon löysällä suomalaisella suullani suunnilleen samoin. En pahastu, jos joku kirjoittaa pizza, mutta haluan kuulla hänen tavatessamme lausuvan sen asiaankuuluvalla tavalla, terävästi sihauttaen.

Sähkö surisi Kontulassa

Otsikkokuva Mikaelinkirkon alttarista on ainoa valokuva, jonka otin tämänvuotisilta Kontulan sähkömusiikkipäiviltä (21.–23.4.2017). Itse esitystä en vaivautunut kuvaamaan, vaan keskityin kuuntelemiseen. Kuvaamisesta pitivät toiset kyllä huolen. Niinpä eräs videoitsija näytti löytävän kiinnostavaa kuvattavaa koko tunnin mittaisen esityksen ajan: esimerkiksi soittajat laitteidensa ääressä vasemmalta, oikealta, etuviistosta ja alaviistosta. Mikserin säätimien kääntelyä, kontrollerin tyynyjen tökkäyksiä, läppärin klikkauksia silloin tällöin. Ja hillittyä huojuntaa silloin, kun musiikissa oli selvä tasajakoinen syke.

Sähkömusiikin esittäminen ei ole järin visuaalista puuhaa, jos ei käytetä valaistusta tai kuvaprojektioita. Perinteisillä soittimilla soitettaessa yleisö havaitsee yhteyden kuulemansa ja näkemänsä välillä, mutta elektronisessa musiikissa on toisin: esiintyjät käyttävät huonosti yleisölle näkyviä laitteitaan hyvin pienin liikkein ja elein. Onkin esitetty perusteltuja epäilyjä, etteivät muusikot välttämättä tee mitään, mikä suoraan vaikuttaisi siihen mitä yleisö kuulee. Näpättyään musiikin käyntiin he saattavat esimerkiksi lukea tieturillaan sähköpostia tai pelata pasianssia.

Tällaisessa tyypillisessä asetelmassa, jossa esiintyjät seisovat työpöytänsä takana, heidän toimiaan pitäisikin kuvata takaa yläviistosta ja heijastaa elävä kuva yleisön nähtäväksi. Näin saataisiin todisteet, että esiintyjän toiminta todella vaikuttaa siihen, mitä kuullaan.

Kirkkokonsertin LCC-duon esiintymistapa edusti käsittääkseni elektronisen musiikin valtavirtaa: Tietokoneesta soitetaan ennalta kokoonpantuja raitoja, joita esitystilanteessa eri tavoin prosessoidaan ja miksataan. Mahdollisesti käynnistetään vapaavalintaisissa kohdissa erillisiä (myös ennalta valmistettuja) lyhyempiä äänitapahtumia, mikä mahdollistaa jollakin tavalla elävän draaman rakentamisen. Kaiken tämän sekaan voidaan jopa aivan elävästi soittaa jotakin, yleensä synteettisillä äänillä tasavireistä koskettimistoa käyttäen.

Tämäntapainen esitys on melko turvallinen sekä esiintyjälle että kuulijalle. Esiintyjältä ei vaadita suurta virtuositeettia, sillä äkillisiä käänteitä ei musiikissa ole ja kehityskaaret ovat hitaita. Kliseisimmillään esitys alkaa matalalla jyminällä tai suodatetulla kohinalla. Jyminästä nousee vähitellen yläsäveliä, joista musiikki saa harmonisia ja melodisia aineksia. Ehkä havaitaan vähitellen toistuva melodia-aihe, sitten jyminästä erkanee matalalla, noin 50 hertsin äänellä tuotettu bassorummun tehtävää hoitava syke.

Aivan näin tyypillinen ei LCC:n esitys ollut. Alku jopa hieman järkytti tätä kuulijaa: sykkeettömästä aloitusäänestä nousi raastavia hätähuutoja ja räjähdyksen tapaisia ääniä. Mutta teknosykkeeseen – ja melkoisen kovaääniseen – lopulta päädyttiin. Kova ääni ei ole klubiympäristössä välttämättä ongelma, mutta kirkkokonsertissa se vähän on. Yleisön joukossa on paljon muuta kuin sähkömusiikin vakioyleisöä: sunnuntaikävelijöitä, lapsia, vanhoja ihmisiä. Ei soisi heidän korviaan runneltavan ja siten vieroitettavan potentiaalisia elektronimusiikin ystäviä.

Minkä viestin antaa se, että esiintyjät lavalle käveltyään ja välineensä tarkastettuaan työntävät kuulosuojaimet korviinsa? Miksi he eivät tehneet sitä jo pukuhuoneessa? Varoitettiinko näin yleisöä siitä, että jytkettä on tulossa?

Kirkkokonsertin äänenpaineet eivät toki olleet lähelläkään klubi-iltamien jytinää. Sähköviikonlopun kehnoin musiikkikokemus oli Aapelin baarin lauantai-illan pääsymaksullinen konsertti. Siellä käsittääkseni esiintyivät tämän festarin isoimmat nimet. En seurannut esitystä aivan alusta lähtien ja minulle jäi epäselväksi, kuka milloinkin soitti (hyvin harvan esiintyjän nimi koko festarilla oli minulle ennalta tuttu). Mutta päättelin, että kovan teknoartistin tunnistaa niin lujaa rintakehätaajuuksilla jytisevästä pulssista, että musiikin muulla taajuussisällöllä ei juuri ole merkitystä – sitä kun ei oikein kuule.

Silloin, kun musiikkiesitys on ennalta valmistetun tallenteen soittamista, esiintyjä tavallaan esittää esittämistä, on tekevinään jotakin, ainakin heiluu sykkeen tahdissa ja vulgaareimmillaan nuorisolle suunnatuissa DJ-esityksissä hakkaa käsiään yhteen päänsä päällä yllyttäen yleisöä tekemään samoin. Tällainen tapahtuma onkin funktioltaan pelkästään sosiaalinen ja liikunnallinen. Poissa on elävään esitykseen kuuluva jännitys, riskinotto ja yllätysten mahdollisuus.

Kahden illan ja yhden iltapäivän mittainen tapahtuma levittäytyi helposti hallittavalle alueelle Kontulan ostolan baareihin. Esityspaikkoja oli kymmenkunta, joten kuulijan oli tehtävä valintoja. Ja koska useimmat nimet olivat minulle tuntemattomia, valinta tapahtui pistäytymällä sisään baariin ja kuuntelemalla hetkinen ovensuussa.

Aloitin kuuntelun akateemisista sähkömuusikoista, sillä heissä oli sentään jokunen tuttu. Parin erittäin tinkimättömän ja ainakin tällä kertaa hyvin pienen yleisön setin jälkeen oli jatkettava kierrosta.

Parhaat esitykset löytyivät Patajätkästä, hädin tuskin parinkymmenen neliömetrin olutbaarista. Yksi tai kaksi muusikkoa, pöytä täynnä laitteita, tulevan äänen luonne täysi arvoitus. Yllätykset olivat hyvin kiinnostavia. Täydessä huoneessa lähimmät kuulijat seisoivat aivan kiinni esintyjän kioskissa, mutta vahingoilta taidettiin välttyä. Tässä tunnelmaa Esa Ruohon ja Jukka Mikkolan esityksestä.

vÄäristymä taisi olla se, joka esiintyi selin yleisöön, niin että kuulijat näkivät laitteet ja saattoivat seurata muusikoiden toimintaa. He soittivat nuoteista, toisin sanoen kiehtovien, itse rakennettujen soittimien asetukset oli merkitty pitkiin listoihin, joiden mukaan soittajat kääntelivät säätimiä ja musiikki eli.

Jarmo Huhta soitti rohkeasti välillä hyvin hiljaa ja sai hälisevän baarin hiljenemään. Vaikuttavaa.

Tapahtuman idea on hieno ja toteutus oli onnistunut. Baarien kanta-asukkaat näyttivät suhtautuvan esityksiin ja metrolla saapuneeseen yleisöön ennakkoluulottomasti tai ainakin humoristisesti. Onko Itä-Helsingistä tulossa Suomen Itä-Berliini?

Hyppyrimäki

Vain alastulorinne on jäljellä Kajaanin hyppyrimäestä.

Kun maisemasta häviää keskeinen maamerkki, onko se sen jälkeen sama maisema ensinkään? Ei, maisema voi suorastaan lakata olemasta, kun sitä määrittävä elementti poistuu.

Hyppyrimäki määritteli Kajaanin horisontin yhdessä vesitornin ja tehtaanpiippujen kanssa. Loivia metsäisiä vaaroja on Kainuu täynnä, eikä hyppyrimäen kaaduttua mikään enää tee Vimpelinvaaran kumpareesta erityistä. Linkkimasto, myöhempi tulokas, jäi seisomaan parittomana, mutta mastoja nyt on siellä sun täällä.

Kaikille alle kuusikymmenvuotiaille hyppyrimäki on ollut olemassa aina, ja luulenpa, että monelle heistä mäen poistuminen aiheuttaa hitaasti täyttyvän mentaalisen tyhjän kohdan, jota on työstettävä samaan tapaan kuin jonkun elollisen edesmenoa.

Kansanhiihtäjästä tuli kansanhiihtäjä viimeistään viisivuotiaasta lähtien hyppyrimäen varjossa. Oli varhain tutuksi tullut hyppyrimäen tämänpuoleinen maasto ja seikkailullisempi ja hieman myöhemmin kartoitettu hyppyrimäen takainen metsä.

Hyppytorni oli Kajaanin paras näköalapaikka, varsinkin kun Lehtikankaan vesitorni on ollut avoinna vain harvoina vuosina ja silloinkin maksullisena. Hyppytorniin pääsi aina, ainakin epävirallisesti, mäkihyppykauden ulkopuolella.

Kiusoittelukysymys: ”Kuulitteko että yks poika putos hyppyrimäen nupista?” ”Elä valehtele.” ”Joo-o, pyykkipoika.”

Kajaanissa älyttiin tehdä hyppyrimäen viimeisistä hetkistä julkinen tapahtuma, toisin kuin Hyvinkäällä, missä sikäläinen mäki räjäytettiin taannoin salavihkaa. Osallistuin useamman sadan kajaanilaisen muassa kansanjuhlaan 22.2.2017. Päätin jättää itse kaatamisen valokuvaamatta ja tallentaa sen muistiini mahdollisimman aitona. Seuraisin sitä vain silmin ja korvin ja odottaisin ainakin seuraavaan päivään, ennen kuin katselisin muiden ottamia kuvia ja videoita – ja niitähän tulisi riittämään.

Vaikka tiesin, mitä olin tullut katsomaan, en silti osannut ennakoida vaikutusta, jonka tornin sortumisen näkeminen aiheutti. Tunne oli aavemaisen epätodellinen, painajaiseen vivahtava. Kun hyppytorni pölähtäen alkoi luhistua, hirret romisivat irti toisistaan ja mäki vaipui kyljelleen mäntyjen taakse, tunsin äkillistä heikotusta ja surkeaa voimattomuutta.

Kävin hyppyrimäen tornissa viimeisen kerran 28. kesäkuuta 2015. Odottelin, että saan hyvät auringonlaskukuvat, ja jätin sitten hieman jälkeeni saapuneen nuorenparin omiin oloihinsa.

Parhaat räjäytyskuvat olen nähnyt Ylellä ja Hesarilla (toinen). Tuubistakin löytyy ilmakuvaa, mutta en viitsi linkittää, kun on laitettu niin mauttomat taustamelut.

Olen aikaisemmin kirjoittanut kesäaamusta erään yhä käytössä olevan mäen huipulla.