Minä, vakooja

Päivitin WP:n uusimpaan versioon ja samalla kokeilin eri teemoja (kirjoitan julkaisujärjestelmän nimen tahallani lyhenteenä, ettei automaatti pääse ”korjaamaan” kirjoitusasua). Täysin tyydyttävää teemaa en ole vielä löytänyt. Teeman pitäisi olla rihkamasta vapaa, helppolukuinen ja nykyään tietysti itsestäänselvästi erikokoisiin tietureihin sopeutuva eli responsiivinen. Tykkään myös yhdestä palstasta, mutta sivumalleja saisi olla useampi, että jollekin sivulle saisi reunaan linkki- ja infopalstan. Valokuvien esittelyn pitäisi olla helppoa ja näyttävää. Eri artikkelimuodoista (post formats) saisi mielellään olla jotakin iloa ja niiden käyttö dokumentoitua ja johdonmukaista.

Independent publisher oli aika lähellä, mutta siinä oli pahoja puutteita, joiden takia en voinut ottaa sitä käyttöön.

Ei kai auta muu kuin ruveta treenaamaan komputointia, että saa tehdyksi oman kunnollisen teeman.

Suureksi häpeäkseni huomaan, että haamu ja mäyrä löytävät omasta blogistani kyttääjiä, jotka tulevat osoitteesta doubleclick.net. Kylläpä on hankalaa saada selville, miten ne tänne tulevat! Eivät WP:n lisäosista, kokeilin jo. Onko seurantakoodi teeman tiedostoissa vai peräti – herra varjelkoon – WP:n ydinosissa? Vielä en ole keksinyt, miten seuraajat saa pois, sivupohjia muokkaamalla tai ehkä htaccessilla, tiedä häntä. Kas kummaa, kun Googlen hakupalvelulla kysyy ”how to remove doubleclick tracking code from wordpress”, saa enemmän ohjeita siitä, kuinka noita seuraajia lisätään – kuuluuhan doubleclick Googlen seurantajärjestelmiin. Parempi siis kysyä Duckduckgolla.

Käyttäkää siis selaimissanne haamua, mäyrää tai muuta torjuntakeinoa. Lupaan yrittää kovasti, ettei Totuus tunkeilisi ja lähettäisi vakoojia peräänne.

Talvipäivänseisaus

Raskaat pilvet olivat painaneet eteläisen rannikon kallioita, metsiä, peltoja ja kerrostalokolosseja jo päiväkausia. Tiheydellään ne jarruttivat kaikkea liikettä maan pinnalla. Kävelijän kasvot ja silmälasit kostuivat. Kaupungin keskustaan vievillä moottoriteillä autovirta hidastui, vaikutti jähmettyvän ja alkavan kulkea takaperin. Vain koivujen oksissa keikkuvat talitiaiset näyttivät liikkuvan yhtä vaivattomasti kuin aina muulloinkin.

Poluilla lainehti ja lätisi, paitsi siellä, missä alkutalven vähäinen lumi oli pakkautunut, jäätynyt ja muuttunut iljanteeksi.

Olin palannut kotiin pari viikkoa etuajassa, sillä kyllästyin toimettomuuteen DDR:n tilastokeskuksen vahtimestarin sijaisena. Lokakuusta lähtien istuin suunnattoman virastokolossin keskusvalvomossa työparini kanssa kahvia juoden ja pelaten ikivanhoilla tietokoneilla 1980-luvun pelejä. Monitoririvistö näytti kuvia autioista käytävistä, halleista ja portaikoista – viimeiset virkamiehet olivat häipyneet talosta jo melkein kymmenen vuotta aikaisemmin. Kun istuminen alkoi kyllästyttää, keilasimme käytävillä tai pelasimme pingistä valtavassa sisääntulohallissa, jossa 1960-luvun modernistinen optimismi vähitellen haalistui ja pölyttyi.

Valtava rakennuskompleksi oli periaatteessa tiukasti suljettu, mutta silloin tällöin ties mistä tukkimatta unohtuneesta lävestä pääsi sisään urbaaneja löytöretkeilijöitä. Heidän pelottelemisensa toi tervetullutta vaihtelua tylsyyteen. Kun jossakin monitorissa näkyi liikettä, sieppasimme kirjoituspöydän laatikosta kumiset Erich Honecker -naamarit ja lähdimme jäljittämään tunkeilijoita. Tunsimme tietenkin talon paljon paremmin kuin vieraat, joten saatoimme hiippailla salaa heidän reitilleen ja järjestää karmivan yllätyksen. Sopiviin asemiin päästyämme vedimme naamarit päähämme, hyppäsimme kulman takaa kiljuen hupparihiippailijoiden eteen ja ajoimme heitä takaa pitkin käytäviä.

Sen verran myötämielisiä olimme, ettemme ajaneet vieraitamme hyppimään hädissään ikkunoista. Ja vain harvoin ilmoitimme kyläilyistä poliisille.

Virastossa sai olla rauhassa, en itse asiassa koskaan tavannut esimiehiäni enkä edes tiennyt, keitä he olivat – jos heitä ylipäänsä oli. Vaatimaton palkka tuli ajallaan kaksi kertaa kuussa.

Usein istuin pitkiä aikoja ylimmän kerroksen kulmahuoneessa ja katselin Aleksanterinaukion hyörinää. Syksyn vanhetessa televisiotorni katosi yhä useammin pilviin ja oli joskus päiväkausia näkymättömissä.

Sitten joulu alkoi lähestyä ja torille pystytettiin kymmeniä pieniä myyntikojuja. Jouluvalot syttyivät ja houkuttelivat toiveikkaalla lämmöllään ilta illan jälkeen torin täyteen jouluherkkujen ja lahjojen ostajia. Ylhäisessä näköalapaikassamme lämmitimme itsekin mausteista jouluviiniä kannussa pienen sähkövastuksen avulla.

Mutta aika kävi pitkäksi. Mietin, voisinko jättää työt sovittua aikaisemmin. Työtoveri sanoi kyllä selviävänsä, sen kuin lähtisin. Hän kertoisi esimiehelle, jos semmoinen jostain sattuisi ilmestymään.

Tulin kotiin, kaikkialla oli vetinen harmaus, paitsi öisin, jolloin natriumvalojen kammottava hehku hajosi pilviin ja teki koko kaupungista ahdistavan oranssin kasvihuoneen. Soitin tutulle neuvostoliittolaiselle sammakkoveneen kapteenille, joka oli tänäkin vuonna lähdössä vuoden pimeimpien päivien tienoilla kohti Jäämerta. Hän poikkeaisi itäisen pääkaupungin rantaan tuttuun purolahteen, josta pääsisin kyytiin.

Sitten tuli pimeys ja asiat mutkistuivat. Valosaastetta vastustavat aktivistit olivat kirurgisella kybertäsmäiskulla saaneet koko seudun ulkovalaistuksen sammuksiin. Olikin yllättävän vaikea löytää sovittuun paikkaan, kun tähdistä ja kuusta ei ollut apua ja otsalampun valokeila hajosi läpitunkemattomaan sumuun. Myöhästyin tapaamisesta.

Kapteeni tiesi minun olevan yleensä täsmällinen eikä hänellä ollut vielä kiire, joten päätettiin yrittää uutta tapaamista. Joutessaan hän kävisi kokeilemassa, miten pitkälle ylös Vantaata pääsisi sammakkoveneellään. Myöhemmin hän kertoi ajelleensa helposti Uudenmaan ja Hämeen rajamailla olevaan Vantaan kylään asti. Pitemmällekin kuulemma olisi päässyt, mutta aika kävi vähiin.

Kyytiin nousu onnistui lopulta tutkimusmatkan paluureitin varrelta, vanhan työväen kesämajaparatiisin kivisestä niemennokasta. Ajettiin vaivihkaa vanhan satama-alueen reunoja pitkin, ohi valtavan työmaan, joka muistutti DDR:stä.

Suomenlahti ja suuri osa Itämerta kuljettiin hyytävässä sumussa. Mutta Bornholmin tienoilla reipas luoteinen puhalsi pilvet pois. Oli iltayö ja tähdet loistivat kirkkaina. Sitten tajusin, että huomattava osa tähdistä liikkuu pohjoisesta etelään. Tähdenlennoiksi ne olivat liian hitaita, mutta voisiko noin monta satelliittia olla näkyvissä yhtä aikaa?

Neuvostoliittolainen kippari osasi kertoa, mistä oli kysymys. Luulenpa, että aika moni on minun laillani ollut tähän asti autuaan tietämätön tästä kummallisesta hankkeesta.

Valopisteet olivat itsestään lentäviä rahti-ilmalaivoja, jotka kuljettavat joululahjoja ja juhlarekvisiittaa Euroopan markkinoille. Tuotteita valmistetaan ydinsähköllä toimivissa tehtaissa, jotka toimivat entisissä kaivoksissa ja ydinohjustukikohdissa Kuolassa, Huippuvuorilla ja Novaja Zemljalla. Siellä on nykyajan Korvatunturi! Tuotteet ovat yleensä rihkamaa, tarpeettomia koriste-esineitä ja nopeasti hajoavaa elektroniikkaa ja muovileluja. Tuotantoa on vaivihkaa siirtynyt Itä-Aasiasta Euroopan pohjoisille reuna-alueille, mihin on vaikuttanut Neuvostoliiton talouden vaikea tila ja hajautetun kuljetusjärjestelmän nopea kehittyminen.

Manner-Euroopassa on neljä suurta logistiikkakeskusta – yksi Ranskassa, yksi Belgiassa ja kaksi Saksassa – joista joululahjat jaellaan edelleen suoraan kuluttajille. Yhä useammin tämä tapahtuu automaattisilla pienoiskoptereilla.

Kapteeni sanoi kuulleensa huhuja mannertenvälisiin kuljetuksiin suunnitelluista, jopa kilometrin pituisista zeppeliineistä. Hän tosin itse arveli näitä juttuja reippaasti liioitelluiksi. Jotain suurelta yleisöltä salattua hän kuitenkin tietää – puuhaileehan hän sammakkoveneineen Barentsinmeren rannoilla erinäisissä salamyhkäisissä ”huoltotöissä”. Kun kyselen niistä, hän lyö puheen leikiksi ja valehtelee kuljettavansa poroja.

Vetäydyin sisälle lämmittelemään, mutta kippari kehotti pistäytymään ulkona, kun ajaisimme Juutinrauman sillan ali. Se on kuulemma pimeässäkin hieno näky, ja usein siellä on jotain kiinnostavaa tekeillä. Olihan siellä nytkin, sinisiä vilkkuja niin paljon, että luulin sitä ensin jouluvalaistukseksi.

Pohjanmerellä tuuli jo kunnolla eikä ulkoilmaan ollut enää mitään asiaa.

Sammakkovene heittää minut tuttuun tapaan Vuoreijaan. Kävelen reppu selässä ylös tutka-asemalle, ja minulle osoitetaan siellä taas jokin helppo avustava työ, johon ei kulu monta tuntia päivässä. Ehdin lueskella ja kävellä kukkuloilla ja käydä kylällä morjestamassa tuttuja. Aion myös livahtaa tutkakuvun sisään äänittämään pingispallojen mätkimistä. Tätä varten otin tilastokeskuksen aulasta mukaan mailan ja pari palloa.

Sukset odottavat vakiopaikassa ulkovaraston katto-orren päällä. Katselen kaikessa rauhassa lumitilanteen kehittymistä ja viimestään kaamoksen hellittäessä lähden hiihtelemään etelään. Saapa nähdä, minne asti tänä talvena riittää kulkukelejä.

Nivan partaalla

Aavetalo keskellä kaupunkia

Kahden kerroksen korkuinen "Stop wars" tilastojen talon seinässä

”Stop wars”, huutavat kahden kerroksen korkuiset punaiset kirjaimet valkoisen virastotalon yläosassa, kun kävelen Aleksanterinaukiolta ohi Opettajan talon kohti Karl Marxin puistokatua. Lähempää katsoen julkisivu vaikuttaa kuluneelta ja epäsiistiltä: graffiteja on myös alimmissa kerroksissa, ja työmaa-aidat ja vanerilevyt torjuvat lähestyjää katutasolla. Ikkunoista näyttävät puuttuvan lasit kolmannesta kerroksesta ylöspäin. Hyvänen aika, talohan on autio! Pääkaupungin paraatipaikalla, kymmenien tuhansien ihmisten päivittäisen kulkureitin varrella.

Yli Aleksanterinkadun, ohi Opettajan talon, Karl Marxin puistokadun tuolle puolen
Yli Aleksanterinkadun, ohi Opettajan talon, Karl Marxin puistokadun tuolle puolen

Tämä on Tilastojen talo, valtava yhdeksän- ja kaksitoistakerroksinen virastokolossi Karl Marxin puistokadun ja Otto Braunin kadun kulmassa. Se oli DDR:n aikana tilastokeskus, ja ylimmät kerrokset olivat Valtion turvallisuuden ministeriön, tuttavallisemmin Stasin, käytössä. Yhdistymisen jälkeen talossa säilytettiin Stasin arkistoja, joista kansalaiset saattoivat käydä tutkimassa, mitä isoveli oli heistä katsonut aiheelliseksi merkitä muistiin. Nyt talo on ollut vuosia tyhjillään.

Katutason ovet ja ikkunat ovat tiukasti peitetyt
Katutason ovet ja ikkunat ovat tiukasti peitetyt

Pommit ja sosialismi uudistivat itäisen Berliinin keskustan perusteellisesti. Jopa kaupungin suurrakenne muuttui, kun rakennettiin leveitä bulevardeja ja laajoja aukioita. Aleksanterinaukiolta johti itään valtava Stalinin – vuodesta 1961 häveliäämmin Karl Marxin – puistokatu.

Näkymä vastapäisestä hotellista
Näkymä vastapäisestä hotellista

Aleksanterinaukion ympärille rakennettiin vuosina 1961–1971 puhtaan vaaleita nykyaikaa hehkuvia julkisia rakennuksia: Opettajan, Matkailun, Sähköteollisuuden ja Tilastojen (1968–70) talot. Kaksi ensinmainittua on suojeltu ja kolmaskin kunnostettu. Vain Tilastojen talon tulevaisuus on tuntematon, jopa purkamisesta on ollut puhetta.

Tilastojen talon pääsisäänkäynti
Tilastojen talon pääsisäänkäynti

Autiot ja hylätyt rakennukset kiehtovat monia. Mainiossa Abandoned Berlin -blogissa on jännittävä kertomus luvattomasta vierailusta kolossissa vuonna 2011. Silloin talo oli sisältä hyvässä kunnossa ja valvojat päivystivät paikan päällä. Sittemmin sisätiloja on kohdannut rappio, mutta vartiointi on yhä tiukkaa. Vielä viisi vuotta myöhemmin, näiden kuvien ottamisen aikaan, rakennuksessa on jutun kommenttien perusteella onnistuttu vierailemaan.

Sisäpihalle pääsee kävelemään, mutta kerroksia suojaa piikkilanka.

Itse tyydyn kiertämään taloa ulkopuolella. Kadun puolen vaneriseinää peittävät sadat konserttijulisteet. Löydän aivan avoimen läpikulun sisäpihalle. Siellä on jokunen pysäköity auto ja peräkärry. Televisiotorni kurkistelee Aleksanterinaukion suunnasta.

p1040124
Tästä kulmasta lienee joskus kiivetty sisään.
Sisäpiha. Oikeanpuoleisessa nurkassa kerrotaan joskusi olleen avoin ovi.
Sisäpiha. Oikeanpuoleisessa nurkassa kerrotaan joskus olleen avoin ovi.
Mä vaanin sua ja sä väijyt mua.
Mä vaanin sua ja sä väijyt mua.
Mocca-Eckin kuppi höyryää vielä.
Mocca-Eckin kuppi höyryää vielä.

Tilastojen talossa toimi aikoinaan kahvila Mokkakulma, mistä muistuttaa päädyssä höyryävä kahvikuppi. Nykyisin korttelin Mollinkadun puoleisessa kulmassa on mainio Agon-konditoria, johon kannattaa mennä aamiaiselle.

Agon-leipomo – luonnollisesti herkullista
Agon-leipomo – luonnollisesti herkullista

Portti auki!

Tasan 27 vuotta sitten Bornholminkadun rajanylityspaikalla Berliinin pohjoisosassa muurin itäpuolella oli aikamoinen tungos. Tuhannet ihmiset vaativat päästä muurin porteista länsipuolelle.

Rajoja ei ollut tarkoitus avata yhdellä rysäyksellä. DDR aikoi helpottaa vierailuja länteen, mutta ne olisivat edelleen luvanvaraisia. Illan mittaan televisiouutisista välittyi kuitenkin viesti, että rajat olisivat avautumassa kokonaan, ja lehdistötilaisuuden suorassa lähetyksessä keskuskomitean jäsen Schabowski hieman ihmetellen tulkitsi kädessään ollutta paperia, että uudet säännökset tulisivat voimaan heti.

Iltayöstä väkijoukon paine rajaporteilla rautatiesillan itäpäässä alkoi olla melkoinen. Ihmisiä päästettiin yksitellen länteen, mutta heidän passejaan yhä tarkastettiin. Lopulta puolta tuntia ennen keskiyötä rajavartijat luovuttivat ja avasivat kaikki portit ihmisten kulkea vapaasti.

Bornholminkadun raja-asema oli ensimmäinen, jossa muuri aukesi. Samana yönä kiivettiin muurille ja muurin yli muuallakin, kuuluisimmin Brandenburgin portilla. Siinä ei kuitenkaan ollut ylityspaikkaa, eikä kaksi metriä paksua muuria noin vain puhkaistu. Mutta murtaminen alkoi, ja seuraavina päivinä nosteltiin muurielementtejä sivuun jo konevoimin.

Bösebrücke ja muistoaukio remontissa
Bösebrücke ja muistoaukio remontissa

Lokakuussa 2016 silta on remontissa eikä ”Marraskuun 9. päivän aukio”, entisen rajanylityspaikan alue, ole aivan edustuskunnossa. Sunnuntaiaamuna paikalla on pari tyhjennettyä kuohuviinipulloa, pienimuotoista vapausjuhlaa siis lienee vietetty lauantai-iltana.

Vapautuksen maljat
Vapautuksen maljat

Aukion poikki kulkevat raidat kertaavat historiallisen illan tapahtumia.

Katuja ja arkkitehtuuria

Harjoittelin tällaista katukuvausta, jossa kuvaan yritetään sommitella jokin kiinnostava rakennus ja etualalle kadulla kulkevia ihmisiä. Kuva pitää ottaa niin pikaisesti, että siihen kävelevät ihmiset eivät ehdi varautua, ihannetapauksessa eivät edes huomaa kuvaajaa. Helpoimmin tämä onnistuu isossa kaupungissa, jossa on aina paljon kulkijoita ja nähtävyyksiä tähtäileviä turisteja. Taskutieturin kamera on hyvä: sen kanssa voi muina miehinä ensin asetella rakennuksen tähtäimeen ja sitten, kun ihmisiä kävelee ohi, rätkiä menemään. Usein jokin ruutu onnistuu melko hyvin.

Kuvissa esiintyvät modernit rakennukset suunnittelijoineen:

  • Upper West (2016), Christoph Langhof, KSP Jürgen Engel Architekten
  • Zoofenster (2011), Christoph Mäckler
  • Sofitel (2005), Jan Kleihues
  • Swissôtel (2001), gmp von Gerkan, Marg & Partner
  • Neues Kranzler-Eck (2000), Helmut Jahn
  • Europa-Center (1965), Helmut Hentrich, Hubert Petschnigg

Viimeinen joutomaa

Berliinin muurin rajanylityspaikat aukesivat myöhään illalla 9.11.1989. Muuri alkoi kirjaimellisesti murtua seuraavina päivinä ja viikkoina, kun uusia tilapäisiä ylityspaikkoja avattiin luonteviin liikennekohtiin, esimerkiksi Brandenburgin portille ja Potsdaminaukiolle. Vuoden 1990 loppuun mennessä muuri oli hävitetty lähes kokonaan – niin tyystin, että osa nykyään muistomerkkeinä seisovista muurinpätkistä on rekonstruktioita.

Muuri oli oikeastaan kaksoismuuri. Länsi-Berliinin rajalla oli uloin muuri ja syvemmällä Itä-Berliinin puolella takamuuri. Väliin jäi autioksi raivattu, estein ja ilmaisimin varustettu, jatkuvasti valaistu ja vartioitu kuolemanvyöhyke. Vyöhykkeen leveys vaihteli: se saattoi olla paikoin jopa satoja metrejä, mutta joskus vain muutamia metrejä. Vähitellen DDR purki kaikki rakennukset muurivyöhykkeeltä.

Muuri katkaisi luontevat liikkumisreitit. Yhtäkkiä keskeisistä kaupunginosista tuli umpiperiä, laitakaupunkia. Läpikulkuliikenteen puuttuessa läntisen kaupunginpuolikkaan reunasta tuli ehkä peräti rauhallinen asuinpaikka. Saattoihan siinä olla ikävätkin puolensa: jatkuvasti palavat valonheittimet paistoivat ehkä jossain harmillisesti makuuhuoneeseen ja välillä muurin takaa kuuluvat laukaukset ja koirien haukunta katkaisivat yöunet.

Yhdistymisen ja muurin purkamisen jälkeen kuolonvyöhyke jäi hetkeksi joutomaaksi. Kaupungin keskeisimmät paikat rakennettiin toki ripeästi, mutta sivummalla onnistui heinittyminen, pusikoituminen ja kiehtova väliaikaisuus ja epämääräisyys valtaamaan alueita muutamiksi vuosiksi.

Tässä taannoin kävelin muinaisen muurin reittiä joelta joelle, Valtiopäivätalolta Schillinginsillalle. Keskusta-alueella kuljin enimmäkseen upouusien tai peruskorjattujen rakennusten keskellä, mutta idempänä Kreuzbergin suunnalla odotin näkeväni kadun oikealla puolella sekalaista rakennuskantaa 1900-luvun alusta 1970-luvulle ja vasemmalla puolella, entisellä muurivyöhykkeellä, upouusia 2000- ja 2010-luvun taloja.

Sitten yllättäen Tallikirjurinkadulla tapahtui aikadilataatio, ja löysin läntisen Berliinin kantakaupungin viimeisen joutomaan! Unohdus leijaili syysilmassa. Alkuperäisen kadun asfaltti hädin tuskin pilkisti vesakon ja heinikon alta. Pieniä polkuja risteili vaahterain, lehmusten ja koivujen välissä. Siellä täällä oli unohtunutta roinaa. Pulloröykkiö ilmaisi paikan olevan suotuisa raikkaassa ulkoilmassa harjoitettavaan etanolin viihdekäyttöön. Rotta vilahti juurakossa.

Rottain hyvinvoinnin syy selvisi tuota pikaa: vastaan tuli muori, joka valutti kulkiessaan polun varteen siemeniä isosta muovipussista. Jokaisella kulmakunnalla taitaa asustaa mummi, joka uskottelee itselleen auttavansa taivaan lintusia selviämään kylmästä vuodenajasta, mutta ruokkiikin oikeastaan ihan toisenlaisia eläimiä.

Jätin joutomaan taakseni, ja seuraavan kadunkulman takana Sebastianinkadulla minulle esitettiin, miltä se näyttäisi parin vuoden päästä.

Berliini – avoin kaupunki

Gitte Lauströer (1943–2016) asui Berliinissä 70-luvun puolivälistä lähtien ja toimi Hufvudstadsbladetin kirjeenvaihtajana viime vuosiin asti. Tätä kirjoittaessani huomasin, että hän kuoli äskettäin, ennen kuin ehdin tutustua hänen teksteihinsä.

Tästäkin kirjasta (kirjoitettu 1982) jää päällimmäisenä mieleen harmaa ja sekasortoinen maailmanlopun tunnelma, mutta arkiset ja jokseenkin normaalit asiat ovat myös läsnä.

Länsi-Berliinin kummallinen erikoisasema tulee hyvin selväksi. Kaupunginpuolikasta pitävät suurin kustannuksin yllä Liittotasavallasta tulevat huoltosuonet. Elämistä leimaa epävarmuus ja väliaikaisuus, siirtolaisten asuttama Kreuzberg rähjääntyy, Euroopan ulkopuolelta tulevien kohtaama vieroksunta tuntuu pahaenteisen tutulta.

Länsiberliiniläiset itsekin haluavat säännöllisesti paeta kaupungistaan, mutta eivät kuitenkaan osaa asua missään muualla. Berliiniläiseksi tullaan, ei synnytä. Syntyperäisiä voi olla jopa vaikea löytää.

Jos on DDR:n rajavartijoiden käytös sadistisen nöyryyttävää, eivät lännen maahanmuuttovirkailijatkaan juuri ystävällisemmiltä vaikuta. Virallisen systeemin epäkohtelias kalseus hämmästyttää nykylukijaa.

Monet haluavat paeta idästä länteen, mutta kaikki eivät välttämättä sopeudu läntiseen elämäntapaan. Idässä kasvaneet ovat luonteeltaan erilaisia, heille läntinen puheliaisuus on teennäisyyttä, elämä muutoinkin liian räikeää. DDR:stä karkotettu kirjailija ei halua tavata haastattelijoita eikä kommentoida systeemien eroja, vaan hakeutuu mieluummin konkreettiseen yhteiskunnalliseen työhön auttamaan tavallisia ihmisiä. Joidenkin loikkareiden muutos on taas liioiteltu, heistä tulee 120-prosenttisia länsimaalaisia, joille aineellinen menestys on kaikki kaikessa.

Kirja loppuu toiveikkaisiin tunnelmiin. Otetaan vastaan vuotta 1982. Länsiberliiniläiset kokoontuvat Teufelsbergin mäelle ampumaan raketteja ja nauttimaan samppanjaa. Läntinen puoli erottuu valoisana idästä, jossa yksityinen ilotulittaminen on kiellettyä (hyvä!). Lopuksi juhlitaan aamuun asti ystävien kesken tutun originellin kirjailija-kapakoitsijan paikassa.

Gitte Lauströer: Berliini – avoin kaupunki. Suomentanut Juha Siltanen. Helsinki, Kirjayhtymä 1984

He halusivat vain itseään

Poden nostalgiaa 1970- ja 80-luvun Länsi-Berliiniä kohtaan. Eristetyssä kaupungissa on aina harmaa ja sateinen lokakuu. Rakennukset rappeutuvat, taloja vallataan, alakulttuurit kukoistavat. Radikaaleimmista on tullut terroristeja. Baarit ovat aina auki, elämä tapahtuu yöllä. Huimausaineita kuluu, äärimmäinen seksuaalinen vapaus vallitsee. Muurin takana on tyly työläisten ja talonpoikien valtio, jossa on vähintään yhtä harmaata mutta mainosvalojen puutteessa öisin vielä pimeämpää.

Olen sen ikäinen, että periaatteessa olisin päässyt tuosta osalliseksi, jos olisin koulusta päästyäni lähtenyt Berliiniin. Mutta mitä minä siellä olisin tehnyt? Opiskellut, työskennellyt? Vallannut taloja, soittanut teollisuusmusiikkia, kirjoittanut eksistentialistisia novelleja tai vihervasemmistolaisia pamfletteja?

Ei minusta sellaiseen olisi ollut. Nostalgia on huono isäntä, lieneekö kummoinen renkikään.

Walter de Campin kertoja oleskelee 1980-luvun Länsi-Berliinissä, elää öisin, käy baarissa. Hän pohtii yksilöllisyyttä, ihmissuhteita, seksiä, kulttuuria, taidetta. Sitaatteja on paljon ja ne ovat niin pitkiä, että välillä joutuu selaamaan taaksepäin ja tarkastamaan, kuka puhuu. Kirja on kuitenkin ohut, yhdessä illassa luettava.

Walter de Camp: He halusivat vain itseään. Muistelmia privaatin aikakaudelta. Helsinki, Odessa 1988