Ney Rosauro

Tässä taannoin, olisiko ollut noin vuosi sitten, Ney Rosauro piti Helsingissä suomalaisille lyöjille eräänlaisen mestarikurssin. Arviolta kolmisenkymmentä lyömäsoittajaa kokoontui kahtena päivänä oopperatalon harjoitussaliin kuulemaan Brasilian miehen opetuksia ja soittoa. Olin siellä minäkin.

Tilaisuuden alkuun oli muutama minuutti, ja tuntui olevan juuri oikea hetki käydä vessassa. Edellisestä käynnistäni oopperan henkilökunnan tiloissa oli vierähtänyt sen verran aikaa, etten muistanut tarkasti WC:n sijaintia. Tähyilin käytävällä molempiin suuntiin. Muuan herra käveli minua kohti. Koska aikaa ei ollut hukattavana, päätin kysyä tietä. ”Missähän täällä on vessa?” Vaikutti siltä, ettei mies kuullut mitä sanoin, sillä hän jatkoi kulkuaan päätänsä kääntämättä, keskittyneen oloisena. Tai ehkäpä hän olikin ulkomaalainen eikä voinut kuvitella, että suomenkielinen puheeni oli kohdistettu hänelle.

Löysin WC:n omin avuin, ja ehdin hyvissä ajoin takaisin saliin, jossa kurssi oli alkamassa. Tuo äskeinen herrasmies oli salissa sivummalla ja verrytteli raajojaan ilmeisenä aikomuksenaan soittaa kohta jotakin. Silloin tietenkin tajusin, että hän oli Rosauro.

Ensimmäinen kohtaamiseni maailman suosituimman marimbakonserton säveltäjän kanssa oli siis proosallinen, etten sanoisi peräti vulgaari. Voiko noin suorasukaisesti edes kysyä käymälän sijaintia vieraalta ihmiseltä, vai pitääkö käyttää jotakin kiertoilmaisua? Pitääkö sittenkin ehkä koettaa näyttää niin puuhakkaan etsivältä, että sivullinen väkisin huomaa, mistä kiikastaa, ja neuvoo oma-aloitteisesti? No, Rosauron näkökulmasta tilanne ei ollut millään lailla nolo, hän ei edes havainnut mitään tilannetta. Kukaan muu ei kuullut kysymystäni, joten minun ei tarvitsisi yhtään hävetä, jos en kertoisi tapauksesta tässä.

Viime keväänä jonakin perjantaina olin kävelemässä työpaikalleni Hyvinkääsalin kellariin, kun orkesterimme silloinen intendentti pyöräili minua vastaan rautatiesillalla kadun vastakkaisella puolella. Hänellä oli jotakin asiaa, ja hän viittoili minua tulemaan kadun yli omalle puolelleen. Liikenne oli sen verran vilkas, etten hirvinnyt ylittää katua siitä kohdasta. Niinpä intendentti siirtyi ripeästi suojatien kohdalle ja tuli minun puolelleni.

”Soittaisitko Rosauron marimbakonserton ensi lokakuussa? Meillä on silloin konsertti, jossa on pelkkä jousiorkesteri, ja ajattelimme, että siihen sopisi Rosauron konsertto. Muina kappaleina on Johan- ja Mendelssohnia.” ”Voihan nenä. Kyllä varmaan, mutta minulla on marraskuussa oma konsertti, jossa soitan Rosauron vibrafonikonserton. Miten ehdin harjoitella molemmat? Ei taida onnistua.” Intendentti rojautti pyöränsä maahan ja tönäisi minut sillan kaidetta vasten: ”Harjoittelet kesällä. Se on suostuttava nyt! Olethan esittänyt marimbakonserton ennenkin.”

Olin puristuksissa kaiteen ja intendentin välissä, ja näytti siltä, että hän voisi heittää minut alas sähköradan ajojohtimiin killumaan. Juuri silloin sillan ali viuhtoi kokonaan kaksikerroksinen intercity-juna, jossa oli yksi Edb- ja Edfs-vaunu ja kolme Ed-vaunua. Junaa veti Sr2-sähköveturi numero 3247. Tilanne oli kiperä, sillä tiesin, ettei tuon numeroista veturia ole olemassakaan. Mietin kiivaasti, miten puhuisin itseni irti puristuksesta ennen kuin menettäisin kokonaan tolkkuni. Pitäisi ehkä suostua.

”Hyvä on. Kesä menee pilalle, mutta pakko kai se on. Eipä tule ainakaan vaikeuksia kesäloman suunnittelussa. Päästä jo!” ”Tiesin, että uskot järkipuhetta. Panen sopimuspaperit tulemaan postissa.”

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

2 ajatuksia aiheesta “Ney Rosauro”