Ney Rosauro

Tässä taannoin, olisiko ollut noin vuosi sitten, Ney Rosauro piti Helsingissä suomalaisille lyöjille eräänlaisen mestarikurssin. Arviolta kolmisenkymmentä lyömäsoittajaa kokoontui kahtena päivänä oopperatalon harjoitussaliin kuulemaan Brasilian miehen opetuksia ja soittoa. Olin siellä minäkin.

Tilaisuuden alkuun oli muutama minuutti, ja tuntui olevan juuri oikea hetki käydä vessassa. Edellisestä käynnistäni oopperan henkilökunnan tiloissa oli vierähtänyt sen verran aikaa, etten muistanut tarkasti WC:n sijaintia. Tähyilin käytävällä molempiin suuntiin. Muuan herra käveli minua kohti. Koska aikaa ei ollut hukattavana, päätin kysyä tietä. ”Missähän täällä on vessa?” Vaikutti siltä, ettei mies kuullut mitä sanoin, sillä hän jatkoi kulkuaan päätänsä kääntämättä, keskittyneen oloisena. Tai ehkäpä hän olikin ulkomaalainen eikä voinut kuvitella, että suomenkielinen puheeni oli kohdistettu hänelle.

Löysin WC:n omin avuin, ja ehdin hyvissä ajoin takaisin saliin, jossa kurssi oli alkamassa. Tuo äskeinen herrasmies oli salissa sivummalla ja verrytteli raajojaan ilmeisenä aikomuksenaan soittaa kohta jotakin. Silloin tietenkin tajusin, että hän oli Rosauro.

Ensimmäinen kohtaamiseni maailman suosituimman marimbakonserton säveltäjän kanssa oli siis proosallinen, etten sanoisi peräti vulgaari. Voiko noin suorasukaisesti edes kysyä käymälän sijaintia vieraalta ihmiseltä, vai pitääkö käyttää jotakin kiertoilmaisua? Pitääkö sittenkin ehkä koettaa näyttää niin puuhakkaan etsivältä, että sivullinen väkisin huomaa, mistä kiikastaa, ja neuvoo oma-aloitteisesti? No, Rosauron näkökulmasta tilanne ei ollut millään lailla nolo, hän ei edes havainnut mitään tilannetta. Kukaan muu ei kuullut kysymystäni, joten minun ei tarvitsisi yhtään hävetä, jos en kertoisi tapauksesta tässä.

Viime keväänä jonakin perjantaina olin kävelemässä työpaikalleni Hyvinkääsalin kellariin, kun orkesterimme silloinen intendentti pyöräili minua vastaan rautatiesillalla kadun vastakkaisella puolella. Hänellä oli jotakin asiaa, ja hän viittoili minua tulemaan kadun yli omalle puolelleen. Liikenne oli sen verran vilkas, etten hirvinnyt ylittää katua siitä kohdasta. Niinpä intendentti siirtyi ripeästi suojatien kohdalle ja tuli minun puolelleni.

”Soittaisitko Rosauron marimbakonserton ensi lokakuussa? Meillä on silloin konsertti, jossa on pelkkä jousiorkesteri, ja ajattelimme, että siihen sopisi Rosauron konsertto. Muina kappaleina on Johan- ja Mendelssohnia.” ”Voihan nenä. Kyllä varmaan, mutta minulla on marraskuussa oma konsertti, jossa soitan Rosauron vibrafonikonserton. Miten ehdin harjoitella molemmat? Ei taida onnistua.” Intendentti rojautti pyöränsä maahan ja tönäisi minut sillan kaidetta vasten: ”Harjoittelet kesällä. Se on suostuttava nyt! Olethan esittänyt marimbakonserton ennenkin.”

Olin puristuksissa kaiteen ja intendentin välissä, ja näytti siltä, että hän voisi heittää minut alas sähköradan ajojohtimiin killumaan. Juuri silloin sillan ali viuhtoi kokonaan kaksikerroksinen intercity-juna, jossa oli yksi Edb- ja Edfs-vaunu ja kolme Ed-vaunua. Junaa veti Sr2-sähköveturi numero 3247. Tilanne oli kiperä, sillä tiesin, ettei tuon numeroista veturia ole olemassakaan. Mietin kiivaasti, miten puhuisin itseni irti puristuksesta ennen kuin menettäisin kokonaan tolkkuni. Pitäisi ehkä suostua.

”Hyvä on. Kesä menee pilalle, mutta pakko kai se on. Eipä tule ainakaan vaikeuksia kesäloman suunnittelussa. Päästä jo!” ”Tiesin, että uskot järkipuhetta. Panen sopimuspaperit tulemaan postissa.”

2 Replies to “Ney Rosauro”

  1. Petri Sainio 29.10.2006 at 0.17

    Olipa hauska lukea pitkästä aikaa hyvä novelli – kiitos!

    Vastaa

  2. Petri Sainio 25.11.2006 at 0.10

    Haluan kiittää Matti Sunellia ajatuksia herättävästä ja äärimmäisen viihdyttävästä konsertista Helsingin Konservatoriossa 21/11/06, ja samalla sanoa muutaman höpsön tuumauksenkin kuullusta ja nähdystä.

    ”Musiikki on kauhea asia” kertoi konsertin otsikkokin, ja sehän pitää paikkansa, sillä mikä toinen taideilmaisun laji olisi niin moniselitteinen ja paradoksaalisesti niin täsmällinen, mutta kuitenkin abstrakti, kuin musiikki? Matti Sunellille ominaista on myös laittaa kuulija pohtimaan sitä, mikä on ”musiikkia” – tai paremminkin; missä kulkee ”musiikin” ja ”ei-musiikin” raja, ja kenellä on oikeus sellaisen määrittelemiseen.

    Konsertin avauksessa kuulija pakotettiin miettimään sitäkin, että milloin konsertti ja teos virallisesti alkaa; pitikö hetkeä aiemmin äänitettyjen yleisön aulaäänien aikana hiljentyä taidekonserteille ominaiseen tekosyvällisen meditoivaan kriittisyyteen ja hiljaisuuteen, vai olisiko säveltäjä – kas!; kuka määritteelee ”säveltäjän”?…- halunnut salissa istuvan yleisön jatkavan höpötystään osana kokonaisteosta?

    Oli myös mielenkiintoista pohtia sitä, oliko heti konserttisaliin mentäessä siellä lavalla tietokoneen äärellä hääräilevä Sunell jo suorittamassa (esiintyminenhän on ”suoritus”, kuten kaikki vakavaa taidetta harrastavat pikku piltitkin tietävät…)konsertin ohjelmaa, vai oliko kyseessä lavalla konsertin alkua valmiina odotteleva taiteilijamunkki?

    Käsittääkseni edellä kuvailemani kappale oli ”No, tervetuloa” – ai mutta pirskatti sentään; Sunellin lavaolemus ja kappaleen lakoninen nimihän olivat täydellisessä syy- ja seuraus-suhteessa! Nerokasta!

    Nyt kolme päivää konsertin jälkeen muodostavat kappaleet ”Pyytämättä ja yllätyksenä” ja ”Mellunkylän kontrapunkti” päässäni sekoittuvan koktailin, ja oli todella ihastuttavaa kohdata populaarimusiikin (tekno yms…) erilaisten lajien kanssa flirttailevaa musiikki ilman käsitteen ”krosouver” imelän esanssista nuolekelevuutta.
    Kappaleiden sähköinen ääniversumi oli täynnä viatonta kauneutta ja konemusiikin historian alkuaikojen lumoutumista äänistä itsessään, mutta säveltäjä/sävelorganisaattori Sunell osoitti tuntevansa 90-luvun tranceen liitetyt mielikuvat, ja ihastuttavasti välitti niitä trance-sivistyneelle kuulijalle ovelasti piilotettuna mausteena.

    Välillä tuli tunne siitä, että ollaan teknomusiikin evoluutiohistorian seuraavaa askelta todistamassa, ja lisäksi antamassa vitalisoivaa tekohengitystä jo kuoleman syleilyssä räpiköivälle minimalismille; tekno ja minimalismi olivat vihdoinkin löytäneet yhteiset juurensa, ja saaneet arvoisensa, tulevaisuuteen kurkottavan käsittelyn – huikeaa!

    Viimeeksi kuuntelin ”Arthroscopia glenohumeralis”-teoksen silmät kiinni, mutta tässä konsertissa rohkaistuin jo keskittämään katseeni lavalla seisseen rumpusetin bassorumpuun, ja näin saatoin sivusilmin seurata kirurgista operointia. Välillä tosin piti kääntää katse kokonaan pois, mutta en esim. pyörtynyt, ja siitä koen lähes ylpeyttä!…

    Musiikillisesti ”A.g.” kulkee sillä todella riskaabelilla kaistalla, minkä toisella puolella vaanii tympääntyminen ja toisella ekstaattinen lumous, enkä vieläkään osaa päättää vetikö jompi kumpi kaista toista enemmän puoleensa.
    Sunell on kappaleessa löytänyt 2,84 sekunnin motiivista uskomattoman kirjon variaatiota, ja kaikki mahdollinen on varmasti revitty aiheesta irti – näin ainakin kuulonvaraisella ”analysoinnilla” tulee tuumailtua.

    Ney Rosauron konsertto vibrafonille ja lyömäsoitinyhtyeelle oli täydellinen vastakohta konsertin muulle annille; ongelmatonta (siis tarkoitan kuulijalle!…) ja helposti sulavaa käyttömusiikkia, jollaista voisi ongelmitta esittää vaikkapa SDPn ja Kokoomuksen kesäjuhlissakin murkinoinnin taustana, mutta tätä älkööt kukaan ottako moitteena, sillä Rosauron musiikki on sujuvasti kirjoitettua, omista lähtökohdistaan idearikasta ja hauskaa kuultavaa. Mukana on kuitenkin sen verran ”koukkuja”, että kuulijan mielenkiinto pysyy mainiosti hereillä.
    Välillä olin kuulevinani Heitor Villa-Lobosin vaikutusta harmonioissa ja rytmeissä, mutta Heitor-sedän varjo lienee kaikkien brasilialaisten ”traditionaalisuudesta” ammentavien säveltäjien matkakumppani, eikä sekään ole mikään moitittava asia.

    Sunellin taidokasta, varmaa ja luontevaa soittoa oli ilo kuunnella, ja lyömäsoitinyhtyekin oli erinomaisesti tehtäviensä tasalla, mutta välillä kävi piru työntelemässä sellaista ajatusta päähän, että ”ei kitarakonserttokaan ole hirveän toimiva kitaraorkesterin tukemana, eikä pianokonsertto pianon kanssa…”, mutta tuostakin huolimatta päästiin reilusti plussan puolelle.

    Huomasin konsertin jälkeen miettiväni ohjelman järjestystä ja pohtivani, mikä olisi ollut kokonaisvaikutelma, jos Rosauron konsertto olisikin ollut ensimmäisenä, ja yleisön aplodeeratessa olisi laitettu ”No, tervetuloa” päälle (todella lujaa!), ja konsertti olisi siitä jatkunut ohjelman mukaisesti. Tosin ”A.g” olisi ollut hieman ongelmallisessa asemassa viimeisenä kappaleena.

    Kerrassaan virkistävä konsertti, ja jäämmekin mielenkiinnolla odottamaan hra. Sunellin tulevia edesottamuksia äänitaiteen rajattomissa hyperavaruuksissa!

    Odottelen myös sitä, että milloinkohan Matti Sunellin kotisivujen ”Musiikkia”-osioon ilmestyy jotain uutta kuunneltavaa!!…

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *