Beatles

Täällä kansanpopparin kotona, Eksaktin estetiikan laboratoriossa ja Mellunkylän tieto ja tuska -konsernin päämajassa – jotka kaikki sijaitsevat saman katon alla – on syöty täytekakkua: huhtikuun 22. päivänä tuli nimittäin kuluneeksi 45 vuotta siitä, kun Beatlesin ensimmäisen LP:n Please Please Me julkaisemisesta oli kulunut kuukausi. Levyhän ilmestyi Englannissa maaliskuun 22. päivänä 1963.

Parasta tällä levyllä ovat alun ja lopun rokit: I Saw Her Standing There ja Twist and Shout. Kansanpoppari on kuullut noin miljardi taidemusiikkiesitystä, mutta niistä yksikään ei ole koskettanut siten kuin Johnin laulu Twist And Shoutissa: kuulija ikään kuin murtuu, jäsenistä katoaa voima ja riemukas itku pyrkii valtaamaan ihmisen.

Beatles äänitti heti perään toisen levynsä With The Beatles, ja se julkaistiin marraskuun 22. päivänä – samana päivänähän Dallasissa vähän ammuttiin. Kummallakin levyllä on kahdeksan omaa ja kuusi muiden säveltämää kappaletta. Kansanpoppari pitää kakkoslevyä hieman parempana kokonaisuutena.

Yhtye oli tavattoman tuottelias: vuosina 1963, 1964 ja 1965 se julkaisi kunakin kaksi levyä. Syyskuun 12. päivänä 1965 oli kulunut kuukausi ja 6 päivää Help!-levyn ilmestymisestä ja Rubber Soul ilmestyisi alle kolmen kuukauden päästä. Kesäkuun 1. päivänä 1970 oli kulunut kolme viikkoa Beatlesin viimeisestä julkaisusta Let It Be (levy oli tosin äänitetty jo pitkälti toista vuotta aikaisemmin).

Kansanpopparin tutkimukset ja pohdinnat viittaavat tätä nykyä siihen, että Beatlesin tuotanto oli parhaimmillaan vuosina 1965 ja 1966 ja huipentui levyihin Rubber Soul ja Revolver. Kehitys oli huima: kolmessa vuodessa Love Me Dosta sellaisiin kappaleisiin kuin Eleanor Rigby ja Tomorrow Never Knows. Sgt. Pepper on totta kai hyvä ja ansaitsee historiallisen kunniapaikkansa, mutta se oli myös lopun alku. Edellisillä levyillä Beatles oli vielä rokkibändi.

Kun editoimme 1997 Imun taidemusiikkilevyä, tietokoneilta meni ristihäivytysten laskemiseen minuutteja. Laitoimme noiksi ajoiksi soimaan Rubber Soulin, ja sitten jaksoimme taas kuunnella Kurtágia ja kumppaneita ainakin puoli tuntia.

Kansanpoppari on tähän asti palvonut Paul McCartneya jumalana. Runsas levyjen kuuntelu ja dokumentteihin tutustuminen on sittemmin osoittanut, että John Lennon on yhtä lailla musiikillisesti merkittävä ja lisäksi mitä ihailtavin historiallinen henkilö. Niinpä kansanpoppari voi nyt väittää olevansa sekä Lennon- että McCartney-fanaatikko.

15 kommenttia

  1. Hieno artikkeli.

    Tuli tuosta Paulista mieleen ihmisten hyppimiset heille ei-niin-tuttuihin lajityyppeihin; Paulin yritykset oratoriomusiikin – siis ns. ”länsimaisen taidemusiikin” – saralla ovat herättäneet ihan ansaittuakin närää, mutta kyllähän se osaamattomuus ja huono maku menee toisinkin päin; arvostettu aikalaissäveltäjämme Kimmo Hakola yrittää vast’ikään kantaesityksensä saaneessa kitarakonsertossaan olla etnoisasti kuohahteleva, tulinen temperamentti, mutta paikoitellen lopputulos kertoo vain sen, että suutarin kannattaisi pysyä lestissään.

    Yksinkertaisinkaan musiikki ei ole koskaan niin yksinkertaista, että sen voisi ”ottaa haltuun” akateemisen ulkokohtaisesti ja rationaalisesti – ja tarkoitan ”ulkokohtaisuudella” tässä nyt sitä, että asiat yritetään selittää ja ymmärtää rationaalisiin faktoihin perustuen. Sillä tavalla ei ainakaan ”hyvää” bluesia tai flamencoa synnytetä, sillä noihin(kin) asioihin täytyy olla omakohtainen suhde.

    ”Omakohtainen suhde” – olisiko tuon puute avain penseään suhtautumiseeni Frank Zappan rokahtavampaa tuotantoa kohtaan; oliko Frank vain analysoinut kaikki musiikin eri tyylilajit vailla tarvetta ”elää” ne läpi?…

  2. ”…oliko Frank vain analysoinut kaikki musiikin eri tyylilajit vailla tarvetta “elää” ne läpi?…”

    Tuolla ”elämisellä” en tarkoita nyt viinaa tai LSDtä, vaan sitä, että ulkopuolelta johonkin musiikinlajiin tuleva ihminen ottaa tutstumastaan lajista sen tyypillisimmät ominaispiirteet ilman, että ”yrittäisi” – ihan vain vaikka harjoituksen vuoksi – tehdä oikeasti hyvän reggae/heavy/tekno/flamenco-piisin ilman osaamisella kikkailua tai huumorilla epävarmuutensa peittäen.

    Toisaalta tuossa tullaan sellaisenkin filosofisen kysymyksen äärelle, että onko erikseen ”hyviä” tai ”huonoja” blues- tai flamencopiisejä; periaatteessa kummassakin musiikinlajissa on kyse lähtökohtaisesti melko ankarista ja suppeista kaavoista, ja kyse on pohjimmiltaan jostakin muusta kuin ”hyvästä/huonosta” sävellyksestä/piisistä.

    Popmusiikki on sikälikin lähempänä länsimaisen taidemusiikin estetiikkaa, että piisi voi ihan rationaalisestikin ajateltuna olla hyvä tai huono. kaikkien ei tarvitse pitää Beatlesista tai Beethovenista, mutta olisi moukkamaisen epä-älyllistä todeta, että suurin osa kumpaisenkin tuotannosta olisi ”huonosti sävellettyä” musiikkia!…

  3. Mielestäni Zappa rokkaa ihan sydämestänsä. Selvimmin tämä ilmenee 50-luvun amerikkalaisen popin tyyliin tehdyistä kappaleista tai tätä tyyliä mukailevista omaperäisistä pastisseista. Sen ajan – nuoruutensa – musiikin Zappa on sisäistänyt mitä aidoimmin. Toisaalta hänen ns. progressiivinen tyylinsä, joka ehkä puhtaimmillaan ilmeni 70-luvulla, edustaa mielestäni nimenomaan Zappan musiikkiajattelun persoonallista ydintä: ei voi olla kysymys ulkokohtaisesti omaksutuista vaikutteista, koska musiikki on ”Zappaa”.

    Minua siis hieman vaivaa, mikä aiheuttaa penseytesi. Zappan kappaleissa toki vilahtelee parodisiksi tai humoristisiksi tarkoitettuja lainoja. Ne eivät tietenkään pysty välittämään lainatun musiikin tunnesisältöä, eikä se ole tarkoituskaan. Ne ovat vain ohimeneviä viittauksia. Jatsi-improvisoinnissahan tällaista käsittääkseni harrastetaan paljonkin, ja jatsia kuunnellessa minulle tulee usein tunne, että muusikot tällä tavoin vain esittelevät oppineisuuttaan. Ehkä sinun kokemuksesi Zappasta on sukua tälle.

    Pitää paikkansa, että Zappan musiikista puuttuu lähes täysin sentimentaalisuus. Kuulija ei siis saa tilaisuutta tunteiden regressioon, lapsenomaiseen antautumiseen. Tämä musiikin ankaruus saattaa vieroittaa joitakuita. Jos Zappa tekee I-VI-IV-V-I-kappaleen, hän pitää kuitenkin jollakin keinolla huolen siitä – ehkä sanoituksen tai sovituksen tasolla – että kuulija ei pääse pakenemaan alkoholihumalan kaltaiseen pehmeyden tilaan.

    Kun kuuntelen sellaista täydellistä poppikappaletta kuin ”All My Loving”, tiedän, että sanat ovat hölmöt (eivätkä suinkaan parodiamielessä kirjoitetut). Voin kuitenkin luopua osasta kriittisyyttäni ja ikään kuin heittäytyä syliin, tuntea antautumisen suomaa vastuusta luopumisen helpotusta. Zappa ei yleensä salli tällaista, hän pakottaa olemaan aikuinen.

    Antautumisen tunne johdattaa tietysti pohtimaan uskonnollista kokemusta ja sen tarvetta. Samoin voidaan keskustella siitä, kuinka hyvä elämänasenne on Zappaan liittämäni ankaruus. Musiikki avaa äärimmäisen mielenkiintoisia näkymiä. Alankin taas pitää musiikista.

  4. Heti aluksi on tuotava julki muutama subjektiivinen fakta; arvostan ja kunnioitan Frank Zappaa sekä ihmisenä, yhteiskunnallisena kommentaattorina ja keskutelijana, humoristisena provokaattorina/provokatoorisena humoristina (huumori on tehokkain keino tuoda julki Totuus), että säveltäjänä – näin vain muutaman Zappan identiteeteistä mainitakseni.

    On historiallinen vääryys, että Zappa ei päässyt (käsittääkseni) havittelemaansa Yhdysvaltain presidentin virkaan, multa olkaamme siitäkin kiitollisia; valta turmelee – aina.

    En tunne Zappan musiikkia juurikaan, joten periaatteessa minun pitäisi pitää turpani kiinni koko asiasta, mutta omaan kuitenkin jonkinlaisen käsityksen hänen musiikeistaan, ja omistan/olen omistanut joitakin hänen levyjään (mikä Zappan valtavan tuotannon tietäen ei sinänsä kerro vielä mistään mitään).

    Olen kuullut yksittäisiä kappaleita siellä täällä, nähnyt konserttivideoita, lukenut haastatteluja/artikkeleita sen verran, että en muista juurikaan olleeni Zappan kanssa eri mieltä mistään.

    Jotkut ovat kritisoineet Zappan ”länsimaiseksi taidemusiikiksi” luokiteltavissa olevaa musiikkia persoonattomaksi sekoitukseksi Stravinskia, Varesea, Weberniä, jne…mutta itse olen vahvasti sitä mieltä, että tuossa musiikissa on Frankilla vahvasti oma ääni. Olen kuullut vain pienen osan tuosta musiikista, mutta koen siinä samanlaista tunnistettavuutta kuin vaikkapa Magnus Lindbergin massiivisissa orkesteriteoksissa.

    Nyt on hetkeksi hypättävä asian ulkopuolelle; puhuin aiemmassa kommentissani ”penseästä” suhtautumisestani Zappan tuotannon tiettyihin osa-alueisiin, mutta nyt hieman selvennettävä ilmaisun ”penseä” merkitystä minun elämässäni. Sana ”penseä” on aktivoitunut minun tietoisuuteeni nimenomaan Matti Sunellin lanseeraamana jo kauan sitten, ja siinä on minun näkökulmastani katsottuna myöskin lievästi humoristinen vivahde – silloinkin, kun Sunell on sitä sinänsä vakavissaan käyttänyt.

    ”Penseästä” tulee mieleeni joku vanha kotimainen elokuva, jossa joku saattoi ”nyrpistää” nenäänsä, mutta oikeastihan suhtautumiseni Zappan ämyriyhtyeille säveltämään musiikkiin ei ole varsinaisesti ”penseä”, vaan suhteeni siihen on sellainen, että en ko. musiikkia katso tarvitsevani missään elämäni tilanteessa.

    Sunellin vastauksesta tulee hieman sellainen mielikuva, että hän jakaa musiikit erilaisiin lokeroihin mitä tulee sentimentaalisuuteen, älyllisyyteen, regressiivisyyteen yms, mutta itse en osaa juurikaan pitää esim. älyllisyyttä subjektiivista tunnekokemusta poissulkevana asiana – mielestäni ”sielu” ja ”keho” eivät ole erillisiä asioita, vaan toinen toisistaan riippuvaisia elementtejä.

    Minusta ei vaadi suurtakaan älyä älytäkseen sen, että Zappan musiikki on ”älykästä”; väitän ihan vakavissani, että ainakin osa Zappa-faneista leikkii Zappa-fania puhtaasti sosiaalistatuksellisista syistä saaden Zappa-fanittamisesta kriittisälyllisen leiman.

    En koe tarvetta latistaa musiikkia joksikin älylliseksi peliksi, josta eniten ”lainoja” bongaava ristisanatehtavävirtuoosi saa pisteitä selviten voittajaksi. Mitä Zappan populaarimusiikista jää jäljelle lainojen jälkeen? Miksi kvintoli olisi jotenkin arvokkaampi asia kuin kvartoli – siksikö, että se on vaikeampi? Onko kakkupalan jakaminen viiteen osaan jotenkin hienompaa kuin neljään tai kuuteen osaan jakaminen?…

    Sunell kirjoittaa: ”Jos Zappa tekee I-VI-IV-V-I-kappaleen, hän pitää kuitenkin jollakin keinolla huolen siitä – ehkä sanoituksen tai sovituksen tasolla – että kuulija ei pääse pakenemaan alkoholihumalan kaltaiseen pehmeyden tilaan.”

    Eikö Zappa-fani saa sen ”alkoholihumalan kaltaisen pehmeyden tilan” juuri siitä älyllisen informaation maksimaalisuudesta, jonka taakse on helppoa piilottaa sisikunnassa asuva ”pieni ihminen”; jatkuva älytulitus pitää huolen siitä, että voi itselleen uskotella olevansa ”kiinni elämässä” vailla pelkoa rauhoittumisesta itsensä kohtaamisen rujon hetken edessä.

    Jos en ole kiinnostunut ”…50-luvun amerikkalaisen popin tyyliin tehdyistä kappaleista…”alkuperäisessäkään muodossa, miksi minun pitäisi kuunnella ”niistä tehtyjä pastissejakaan”?…

    Sunell kirjoittaa ”…kuinka hyvä elämänasenne on Zappaan liittämäni ankaruus”, mutta minusta Zappa ei ole sen ankarampi kuin vaikkapa Arvo Pärt tai AC/DCkään.

    Minusta Zappa ei ”pakota” olemaan niinkään ”aikuinen”, kuin enemmänkin juuri Yliopistoon kirjautunut, ylimielisen egoistinen ja pohjimmiltaan epävarma filosofianopiskelija, jonka eksistetialistiset kriisit aktivoituvat heti ensimmäisen Phil Collinsin sävelmän kantautuessa baarin ovesta kadulle, mutta Kauko Röyhkää lainatakseni; mieluummin vanha kuin aikuinen.

    Näen Zappan itsensä huomattavasti monitahoisempana hahmona kuin häntä jumalana palvovat faninsa – mitä jos Zappa naureskelikin yksinäisinä hetkinään häntä palvoville Tosi Uskoville…

    Minulle se, että planeetallamme on elänyt Frank Zappa, on huomattavasti tärkeämpi asia kuin hänen musiikkinsa. Zappan kulturaalista merkitystä ei voi kiistää, mutta minun ei tarvitse edelleenkään olla kiinnostunut hänen musiikistaan.

  5. Heti kärkeen täytyy muistuttaa, että kirjoitin edellisen keittiöpyskoanalyyttisen puheenvuoron täysin intuitiivisesti, erittelemättä tarkemmin niitä musiikin ominaisuuksia, jotka liittyvät kuvittelemiini henkisiin merkityksiin. Jotta sanoilla olisi painoa, pitäisi esittää empiirisiä faktoja niiden tueksi: Mitä on sentimentaalisuus musiikissa? Miksi muka I-VI-IV-V-sointukulku aiheuttaa alkoholihumalan kaltaisen pehmeän tilan ja millä sanoituksen keinoilla Zappa pyrkii kumoamaan tämän vaikutuksen? Mikä ”All My Lovingin” musiikillinen ominaisuus aiheuttaa sen, että voin luopua kriittisyydestäni? Alennetun seitsemännen asteen duurisointuko, häh?

    Väitteiltäni puuttuvat siis konkreettiset perustelut, mutta aivan perättömiä en usko niiden olevan. Rohkenen heittää ne keskusteluun siinä toivossa, että löytyisi polkuja ja niiden varrelta ratkaisuehdotuksia. Musiikin merkityksiähän on pohdittu maailman sivu, kouriintuntuvia esimerkkejä esitti jo Platon. Kuitenkin on myös paljon erittelemätöntä, yleissivistykseen ja henkilökohtaisiin tuntemuksiin perustuvaa puhetta: muun muassa suuri osa musiikkikritiikistä. Musiikkiestetiikan kurssi oli valitettavasti kauhein musiikkitieteen opintojaksoista, mutta toivottavasti se johtui vain huonosta valinnasta kurssikirjaksi (Dahlhaus) tai huonosta suomennoksesta.

    Tälle keskustelulle on analoginen myös kysymys ”taiteesta” ja ”viihteestä”. En tunne tarvetta debatoida näistä keinotekoisista luokista, mutta sellaista ”taidemusiikin” määritelmää olen piruuttani miettinyt, että ”taide” on jotakin, joka tulee ratkaista. Se siis sisältää tehtävän, joka kuulijan on suoritettava. Kirjallisuuden puolella vastaava tenttitehtävä olisi ”ratkaise seuraavat runot”. ”Viihde” taas on sellaista, jota voi ihan vain kuunnella ilman velvoitteita. Luokitus on siten täysin suhteellinen ja riippuu kuulijan tieto- ja taitotasosta. En siis tässäkään tohdi esittää sitä julkisesti.

    Muodostan kai pitämykseni melkoisen epä-älyllisesti. Kuuntelin tietoisesti Zappaa ensimmäisen kerran noin vuonna 1980, kun kaverini oli hankkinut ”Joe’s Garage” ykkösen. Minusta siinä oli kiehtovaa se, että varsin roisia huumoria ja ei niin suoraviivaista rokkia oli sekaisin samassa paketissa. Mainittu kaveri kuunteli myös vähemmän humoristista fuusiomusiikkia ja taisi olla vähän penseä Eppu Normaalia kohtaan, josta minä taas olin innostunut. Mutta en haluaisi moittia häntä enkä muitakaan, jotka ehkä kuuntelevat musiikkia älyperäisesti. Sitä paitsi olen sitä mieltä, että tiedon hankkiminen lisää aina elämyksen saantia.

    Tätä haluan hieman käsitellä:

    Mitä Zappan populaarimusiikista jää jäljelle lainojen jälkeen? Miksi kvintoli olisi jotenkin arvokkaampi asia kuin kvartoli – siksikö, että se on vaikeampi? Onko kakkupalan jakaminen viiteen osaan jotenkin hienompaa kuin neljään tai kuuteen osaan jakaminen?

    Mitä populaarimusiikista jää jäljelle lainojen jälkeen? Miksi V9#11-sointu olisi jotenkin arvokkaampi kuin V7 – siksikö, että se on vaikeampi? Miksi moduloida, kun voi soittaa samassakin sävellajissa? Jotkin asiat vain kuulostavat makeilta sopivassa paikassa, ei kai siinä sen kummempaa. Ja nälkä kasvaa syödessä: kun johonkin keinoon on totuttu, kehitellään uusia.

    Kirjoitin ”kuinka hyvä elämänasenne on Zappaan liittämäni ankaruus” ja tarkoitin nimenomaan kuulijan, tässä minun, Zappan julkisen kuvan ja musiikin perusteella muodostamaa käsitystä. Tämmöiseen käsitykseen liittyy esimerkiksi ankara työteliäisyys ja vaativuus muita ihmisiä kohtaan, älyllisen rehellisyyden vaatimus (lässyttäminen kielletty) ja musiikissa ”viihteellisyyden” välttäminen (myönnän, että viimeksi mainittu on uhkarohkea tulkinta kaiken edellä sanomani jälkeen). Jos siis elämänasenteesta tohdin jotakin sanoa, sanoisin ehkä, että ei pidä olla ylen ankara itseään kohtaan.

    En katso läheskään kaiken kritiikkisi kohdistuvan edellisessä puheenvuorossani esittämiini väitteisiin, enkä haluaisi ruveta Zappan tai Zappa-fanien apologeetaksi. Mutta luulen, että Zappa-faniudessa on joitakin myönteisiä, tavallisesta popparifaniudesta eroavia piirteitä. Sitä luonnehtii jonkinlainen reippaus, kriittisyys ja pyrkimys irti ympäröivän yhteisön sovinnaisuuden paineista. Zappa oli varsin tietoinen tällaisesta fani-identiteetistä ja ruokki sitä suunnitelmallisesti. Hän tuskin naureskeli faneille yksinäisinä hetkinään, vaan toi kaiken avoimesti julki haastatteluissaan vuodesta 1965 lähtien.

    En ole vielä aivan kunnolla päässyt sisälle siihen osaan Zappan tuotannosta, joka luokitellaan institutionaalisesti taidemusiikiksi. Tykkään rokista enemmän. Olen aina pitänyt itseäni vähän muita huonompana tai tyhmempänä, kun tuntuu, että taidemusiikkia on niin työlästä kuunnella ja toiset näyttävät kuitenkin ihan luontevasti kuuntelevan sitä ja puhuvan siitä. Lapsena ajattelin, että kaikki aikuiset tajuavat taidemusiikkia, ja kyllä minäkin, jahka tulen isoksi…

  6. Kirjoituksessasi on valtavasti asiaa – niin paljon, että en yksinkertaisesti jaksa alkaa kommentoida jokaista lausettasi, vaikka ne keskustelemaan houkuttelevatkin – mutta kommentoin nyt vain muutamaa tekstissäsi esille tullutta asiaa.

    Itse koen I-VI-IV-V-sointukulun vertailun alkoholihumalan kaltaiseen tilaan sikäli hieman vieraana, että lähikaupassa pakkosyötettynä tuo kierto saa aikaiseksi vain sellaisia tunnetiloja, joiden ääneen lausuminen ei ole soveliasta foorumilla, jolle perheen pinimmätkin voivat eksyä…

    Hyvän, pehmeän humalan olen havainnut itse saavani parhaiten impressionistisiin tehokeinoihin viittaavasta harmoniamaailmasta, ja György Ligetin kentät ovat oivallista nousuhumalaa rutiineihinsa kangistuneelle mielelle.

    Taiten toteutettu minimalismi voi aiheuttaa humalaa, mutta itse en ko. tyyliin jaksa juurikaan enää paneutua – yleensä on vain rasittavaa säksätystä.

    ”…sellaista “taidemusiikin” määritelmää olen piruuttani miettinyt, että “taide” on jotakin, joka tulee ratkaista.”

    Tuossa on vinha totuuden jyvä. Itselläni rankkaus ”taiteeksi” tai ”viihteeksi” pitää sisällään myös piirteitä, joissa voi havaita intuitiivisen subjektiivista abstraktin uskonnollisuuden tuomaa käsitystä ”lopullisista totuuksista” yhdistelevän ”mutu”-tuntuman sekoittumista ulkoa opeteltuihin käsityksiin siitä, mikä on ”hyvää”, mikä ”huonoa”.

    Sunell kirjoittaa: ”Mitä populaarimusiikista jää jäljelle lainojen jälkeen? Miksi V9#11-sointu olisi jotenkin arvokkaampi kuin V7 – siksikö, että se on vaikeampi? Miksi moduloida, kun voi soittaa samassakin sävellajissa? Jotkin asiat vain kuulostavat makeilta sopivassa paikassa, ei kai siinä sen kummempaa. Ja nälkä kasvaa syödessä: kun johonkin keinoon on totuttu, kehitellään uusia.”

    Sunell siis kysyi, ja antoi itse hyvän vastauksen, mutta siitäkin huolimatta tuota ”mitä populaarimusiikista jää jäljelle lainojen jälkeen”-kysymystä voi hieman spekuloida lisää.
    Lisäksi tuo etuliite ”populaari” voidaan jättää ihan hyvin pois, sillä aika harvassa ovat ne säveltäjät, jotka eivat ainakin epäsuorasti ”lainaa” jotakin keinoa tai muistumaa jonkun toisen aikakauden teoksen jostakin ominaispiirteestä.

    Nythän sekä länsimainen taidemusiikki, että länsimais-afroamerikkalainen populaarimusiikki ovat sikäli samassa pisteessä, että ”kaikki” on jo tehty. Hiljattain todistamani Kimmo Hakolan kitarakonserton kantaesitys oli – ehkä ”haluamattaankin” – symbolistinen teos tälle aikakaudelle; mitään ”uutta” ei enää voi keksiä, joten mennään toiseen kulttuuriin ja pistetään bileet pystyyn, eikä haittaa, vaikka samalla tuotaisiin illuusio katusoittajasta Finlandiatalon lavalle kera vilkkaan kyläelämän.

    Poppispuolella ei ole enää mitään muuta keinoa ”kehittää” jotain ”uutta” kuin ääniteknologia, ja siinäkin asiassa ollaan jo kierrätyksen vaiheet eri vuosikymmeniltä käyty melko tarkasti läpi.

    Klasaripuolella on dodekafoniat, kentät ja toistot kokeiltu, etnisiä tuoksuja haisteltu ja romurautaa soitettu, populaarin rockahtavammalla puolella lähes kaikki viittaa edelleenkin Beatlesiin, Black Sabbathiin, Abbaan ja joihinkin progenorsuihin, ja tokihan ovat klasariosastolta jatkuvasti lainailleet sitä ja tätä.

    ”…Zappa-faniudessa on joitakin myönteisiä, tavallisesta popparifaniudesta eroavia piirteitä. Sitä luonnehtii jonkinlainen reippaus, kriittisyys ja pyrkimys irti ympäröivän yhteisön sovinnaisuuden paineista.”

    Noin varmasti onkin, mutta eikö meidän aikamme maailmassa oli kaikista epäsovinnaisinta olla sovinnainen?… Toki Zappan puheet saattoivat omana aikanaan olla – ja osin vieläkin – ”epäsovinnaisia”, mutta jäiköhän Zappankin ”epäsovinnaisuus” lopultakin vain sanojen tasolle; eikö Frank Zappa ollut pohjimmiltaan tyypillinen pohjoisamerikkalainen työnarkomaani.

  7. Lainaan itseäni:”Itse koen I-VI-IV-V-sointukulun vertailun alkoholihumalan kaltaiseen tilaan sikäli hieman vieraana, että lähikaupassa pakkosyötettynä tuo kierto saa aikaiseksi vain sellaisia tunnetiloja, joiden ääneen lausuminen ei ole soveliasta foorumilla, jolle perheen pinimmätkin voivat eksyä…”

    Enkä nyt siis tarkoittanut seksiä…

    Ihan tekstinkäsittelyllistekninen kysymys; miten saat tällä palstalla lisättyä ”lainauksen syvyyden” lainaukseen (kuten yhdessä kommentissasi teit)?

  8. Ensin tekniset seikat, keskustelupuheenvuoro seuraa sitten, kun saan päivän viralliset käytännön työt hoidetuiksi.

    WordPressissä ei ole helppokäyttötoimintoja kommenttien muotoilemiseen, mutta se tottelee HTML-tägejä. Sisennetyn lainauksen saa blockquote-elementillä. Vihjeitä saa katsomalla sivun lähdekoodia (Safarissa ⌥⌘U). Yritän vääntää tähän HTML:ää malliksi:

    <blockquote>Tämä teksti näkyy sisennettynä lainauksena
    valmiissa kommentissa.</blockquote>

    WP tekee itse kappaleenvaihdot eli p-tägit, joten niitä ei tarvitse merkata. Sivun lähdekoodista voi katsoa, miten ylläoleva esimerkki saadaan näkymään juuri noin (ettei siitä itsestään tule sisennetty lainaus: avainsanat code ja pre).

    Aiemmassa kommentissani oli väärä tieto: musiikkiestetiikan kurssikirja oli tietenkin Carl Dahlhausin Musiikin estetiikka eikä mikään Adorno. Taisin kyllä jonkin Adornoakin käsittelevän kurssin käydä.

  9. Musiikin henkisistä merkityksistä minulla ei ole tällä haavaa uutta sanottavaa. Pitää opiskella ja tutkia lisää. Vaikka päästän näppäimistöstäni joskus yllä olevan kaltaista pseudopyskologisointia, luulen suhtautuvani ”taiteeseen” mieluummin luonnontieteilijän kuin esteetikon tapaan. Kehotan lukijoita kaivamaan jostakin Synkooppi-lehden numeroita vuodelta 1991. Niissä on Eksaktin estetiikan laboratorion ohjelmanjulistus, muistaakseni.

    Zappa on varmaankin sovinnainen. Jos joku hätkähdyttää tai huvittaa taiteellaan, tietysti juuri hätkähdyttäviä asioita pidetään esillä julkisuudessa. Mielellään itse taiteilijakin esitetään erikoisuutena. Kun nyt esimerkiksi Youtuben välityksellä voi kuunnella Zappan haastatteluja vuosien varrelta, minua hätkähdyttää se, miten tervejärkinen Zappa on ja miten kirkkaasti hän näkemyksiään ilmaisee.

  10. Kuuntelen tässä Revolveria, ja mieleeni tulee kysymys; milloin Beatlesin nuoret muusikot kävivät ensimmäisen kerran Intiassa? ”Love to You”ssa on sitar ja silleen niinku intialainen fiilis, joten siitä tuo kysymys…

  11. George Harrison kiinnostui intialaisesta musiikista Help-elokuvan kuvausten aikana. Jossakin kohtauksessa oli intialaisia muusikoita (tästä tulee lisää tietoa, jahka saan juuri lainaamani Help-DVD:n katsotuksi). Ravi Shankar tuli Harrisonin tietoon (1965), ja Harrison osti halvan sitarin lontoolaisesta Intia-kaupasta. Ensimmäisen kerran hän käytti sitaria Norwegian Woodissa Rubber Soul -levyllä. (Lähde Anthology osa 5.)

    Beatlet tapasivat Maharishin kai 1966 ja matkustivat Intiaan sinä tai seuraavana vuonna. Rubber Soul ja Revolver oli siinä vaiheessa jo tehty. Kronologiasta en mene nyt takuuseen. Antologiassa soitetaan Beatlesin ja Maharishin tapaamisen taustalla Love You Tota.

    Sitaria soitetaan Harrisonin ja Lennonin kappaleissa, mutta soitetaanko McCartneyn lauluissa?

  12. WordPressissä ei ole helppokäyttötoimintoja kommenttien muotoilemiseen, mutta se tottelee HTML-tägejä. Sisennetyn lainauksen saa blockquote-elementillä. Vihjeitä saa katsomalla sivun lähdekoodia (Safarissa ⌥⌘U). Yritän vääntää tähän HTML:ää malliksi:

    Tämä teksti näkyy sisennettynä lainauksena
    valmiissa kommentissa.

    WP tekee itse kappaleenvaihdot eli p-tägit, joten niitä ei tarvitse merkata. Sivun lähdekoodista voi katsoa, miten ylläoleva esimerkki saadaan näkymään juuri noin (ettei siitä itsestään tule sisennetty lainaus: avainsanat code ja pre).

    Anteeksi sivustosi hyväksikäyttöyritykseni, mutta oli pakko vielä kokeilla tuota lainaustekniikkaa – olisiko tuo tullut nyt oikein?…

    WPssä itsessäänhän – siis kun kirjoittaa ”omaa” sivustoansa – on valmiiksiasennettu lainavärkki, mutta tämä kommentointiosion lainaustekniikka ei ole vielä ihan varmalla pohjalla.

  13. Kun tässä ketjussa on Zappaakin käsitelty, en malta olla paljastamatta tänään päähäni pulpahtanutta kysymystä; kun Zappa käyttää sähköyhtyemusiikeissaan tyyli- tai muita sitaatteja, onko kyse ”viittauksesta johonkin” vaiko ”viittaamisesta viittaamiseen”? Tuo kiperä kysymys tuli päähäni kuin tyhjästä Pitkääsiltaa ylittäessäni.

    Ehkä alitajuntaan oli kuitenkin viime perjantai-illasta jäänyt jotain; kuuntelin nimittäin todella pitkästä aikaa Frank Zappan levyä YCDTOSA Vol. 5, ja ko. tuplalevyltä sen ykköslevyä raidasta no. 5 (Mozart Ballet) loppuun asti. Yllätyin yllättävän positiivisesta suhtautumisestani kuulemaani. En kuunnellut kovinkaan keskittyneesti, mutta koin ajoittain voimakasta huvittuneisuutta ja viihdytetyksi tulemisen tunnetta – kuitenkin siten, ettei mahdollista älykkyyttäni aliarvioitu.

    Paikoitellen soiva todellisuus oli jopa silkkaa paskaa, mutta – hyvin viehättävällä tavalla!

  14. Kuuntelen juuri Eppu Normaalin ”Repullinen Hittejä”-kokoelmaa, ja mieleeni juolahti ajatus Epuista Suomen Beatlesina – miksi; siksi, että kuten Beatlesillakin, on Epuillakin monissa kappaleissa se mainio ominaisuus, että melko vaatimattomillakin soittotaidoilla varustettu nuotiokitaristi voi soittaa yhtyeen/-eiden kappaleita tuottaen iloa itselleen ja kavereilleen hyvältä kuulostavan musiikin muodossa.

Kirjoita kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *