Tolkutonta mestarointia

Kuvassa on Super Trouper -kappaleen äänenvoimakkuuden kuvaajat kolmesta eri julkaisusta. Ensimmäinen (vihreä) on levyltä Super Trouper (Polydor 800 023-2), joka on varhainen CD-julkaisu luultavasti vuodelta 1983. Sininen on kokoelmasta Thank You For The Music vuodelta 1994 (Polydor 523 472-2). Punainen on laatikossa The Complete Studio Recordings (Polar 987 232-7) vuonna 2005 julkaistu äänite.

Levy-yhtiöt ovat myyneet suositut äänilevyt kuuntelijoille moneen kertaan. Jo LP-levyistä otettiin useita painoksia, ja jotkin alkuperäisjulkaisua myöhemmät painokset saattoivat olla halvalla tehtyjä: ohuemmalle vinyylille prässättyjä, huonommin painatuksin varustettuja.

CD-ajan ensimmäisellä julkaisukierroksella siirrettiin LP:tä varten tehdyn masternauhan materiaali yleensä sellaisenaan, käsittelemättömänä, CD:lle. Sitten 90-luvulla alkoi ns. remaster-julkaisujen aika, joka jatkuu yhä. Abban tapauksessa on menossa laskentatavasta riippuen neljäs tai viides CD-julkaisukierros. Kuuntelijoille uskotellaan, että äänite saadaan uusimman tekniikan avulla kuulostamaan kerta kerralta yhä paremmalta.

Mitä näille äänitteille on sitten tehty? Vihreä vastaa soinniltaan todennäköisesti melko tarkoin vuonna 1980 julkaistua LP:tä. Se soi melko hiljaa, ja CD:n dynamiikka-alueesta on jäänyt hyödyntämättä noin neljännes. Sininen on kokenut käsittelyä: se on selvästi voimakkaampi, ja loppupuolella muutama voimakkain huippu leikkautuu. Äänite kuitenkin kuulostaa miellyttävältä. Uudelleenmasteroinnin onkin tehnyt Abba-soinnin alkuperäisiin luojiin kuuluva Michael B. Tretow.

Punaisessa nupit onkin sitten väännetty yhteentoista. Joka ikinen rummunisku leikkautuu, ja kertosäkeissä muukin materiaali ylittää dynamiikka-alueen rajat. Edellisissä äänitteissä erottuu hieman ennen loppua hiljaisempana jakso, jossa komppi jää yhden kertosäkeen ajaksi pois. Punaisessa se yltää reunoihin saakka, kun voimakkaammat kohdat valuvat reunoilta ulos.

Jos kuuntelee pelkkää punaista versiota, se ei kuulosta sinänsä pahalta. 2000-luvun kuuntelijan korvat on totutettu äärimmilleen kompressoituun tasapaksuun sointiin. Signaalin leikkautumisesta aiheutuvan särönkin voi kokea jonkinlaisena lämpönä tai täyteläisyytenä. Mutta totuus paljastuu vertailussa: tämä ei ole oikeaa Abba-sointia.

Tähän vuoden 2005 mestarointiin on syyllistynyt Henrik Jonsson Masters of Audio -firmasta. Alkuperäiset äänitteet on digitoinut Johan Funemyr. Nykyään kaupoissa oleva The Albums -laatikko sisältänee nämä samat pilatut versiot.

Eksaktin estetiikan laboratorio peruu aiemmat väitteensä ”definitiivisistä versioista” ja kehottaa musiikinkuuntelijoita varovaisuuteen. Pitää varmistua, että CD:n valmistuksessa ovat korvat olleet käytössä: masterointitiedoista pitää ainakin löytyä Tretowin nimi. Näin onkin laita vuoden 1997 julkaisuissa (remastered in 24 bit by Jon Astley and Tim Young with Michael B. Tretow). Autenttista Abba-sointia haluavia kannustetaan suuntaamaan käytettyjen levyjen kauppaan tai vanhempien sukulaisten tai kavereiden levyhyllylle ja kuuntelemaan vuosina 1973–1982 julkaistuja LP-levyjä.

8 Replies to “Tolkutonta mestarointia”

  1. No kyllä jo hurjalta näyttääkin tuo viimeinen. Varmaan ajateltu soittolistaradioita, mutta toisaalta on niilläkin radiokanavilla sellaiset kompressorit jo ennestäänkin, etten tiettyjä kanavia pysty kuuntelemaan..

    Vastaa

  2. Antti osunee oikeaan arviostaan soittolistaradioita kosiskelevan äänimaiseman luomisesta. Olikohan se nyt tammikuun Rondo, jossa oli ihan mielenkiintoinen artikkeli siitä, kuinka nykyiset pop-levyt äänitetään periaatteella ”kaikki täysillä koko ajan”, ja kuinka esim. länsimaisen taidemusiikin lokeroon sijoitettavissa oleva musiikki äänitetään hieman toisin – sama pätenee akustiseen jazziinkiin.

    Myönnän toki, että esim. autoradiosta – varsinkaan, jos ei ole laadukkaimmasta päästä – ei nk. klassista musiikkia viitsi todellakaan kuunnella; jatkuvasti pitäisi olla sormi volumepotikalla, kun hiljaisten kohtien aikana ei kuule mitään ja voimakkaat paikat räjäyttävät auton.

    Mutta muutoin YLEn Radio 1 on edelleenkin monellakin tapaa ainoa kuuntelukelpoinen radiokanava.

    Vastaa

  3. Wikipediassa on osana Super Trouper -levyä käsittelevää artikkelia mielenkiintoinen juttu erilaisista uusintajulkaisuista. Jutun mukaan varhaisin CD-julkaisu on vuodelta 1983, ja juuri siltä on peräisin vihreän kuvaajan esittämä äänite. Sen pitäisi kaikista CD-julkaisuista muistuttaa soinniltaan eniten alkuperäistä LP:tä.

    Jutussa moititaan Jon Astleyn vuosina 1997 ja 2001 tekemiä uusintamasterointeja. Vuoden 2005 Henrik Jonssonin mestarointia ei täysin tuomita, mutta Tretowin versioita, jotka ilmestyivät vuosien 1992-1994 kokoelmilla, ei mainita lainkaan.

    Useat uusintakierrokset selittynevät osittain levy-yhtiöiden omistusmuutoksilla. Stikkan myi Polarin Polygramille 80- ja 90-lukujen vaihteessa, ja 90-luvun kokoelmat ja Astleyn ensimmäinen kokonaisjulkaisu 1997 ilmestyivät Polydor-merkillä. 1990-luvun lopussa Polygramista tuli osa Universalia, ja koko katalogi julkaistiin taas vuonna 2001, nyt Polar-merkillä. Tässäkin vaiheessa Astley ilmeisesti teki äänitteille jotakin.

    Jonsson teki oman versionsa ilmeisesti alkuperäisten nauhojen pohjalta, mutta lisäsi voimakkuutta hurjasti. Ilmeisesti saman tuloksen (mutta ilman säröä) saa, kun soittaa vanhaa vuoden 1983 CD:tä kovaa.

    Vastaa

  4. Samassa julkaisussa on artikkeli Loudness war, joka käsittelee tätä voimakkuuden kilpavarustelua. Siellä on sattumoisin käytetty esimerkkinä myös kalanpurkitustehtaan tuotteita.

    Äänitteiden uudelleenmestaroinnista taitaa tulla oma lukunsa tutkimukseen. Tällä hetkellä ”Super Trouper” -kappaleen CD-julkaisuja on aineistossa viisi erilaista, ja LP on hankittu myös. Niinpä Eksaktin estetiikan laboratorion hankintalistalle on tullut vinyylilevysoitin. Mennäänkö tässä lopulta niin pitkälle, että aletaan vertailla myös eri LP-painosten eroja? Abban levyt julkaisi pohjoismaissa Polar ja Brittein saarilla Epic, ja levykauppiaan mukaan Epicin levyt prässättiin paksummalle vinyylille ja ne saattavat siksi soida paremmin.

    Vastaa

  5. Loudness’ista puhuminen – enkä nyt tarkoita Akira Takasakin luotsaamaa japanilaista hevibändiä – puhuminen toi nostalgisen ”flashbackin” 1980-luvun alkuun; ostin ensimmäisen oman radiokasettisoittimen, Philips Sound Machinen, ja siinä oli ”Loudness”-kytkin. Muistelen melko pian havainneeni, että äänen laatu ei sitä käyttämällä välttämättä parane…

    Tosin kuulokkeilla hiljaa kuunneltuna soundi oli ihan kivan täyteläinen.

    Sittemmin tuhosin Sound Machineni kartiot käyttämällä sitä sähkökitaravahvistimena…

    Ennen vinyylisoittimen hankintaa kannattanee Eksaktin Estetiikan Laboratorionkin (EEL) lukaista helmikuun Rondon (2/09) teknologia-palstan aihetta käsittelevä artikkeli.

    Teknologia-palsta on muuten Rondon paras ja asiallisin palsta!

    Vastaa

  6. Tässä kätevä tapa verrata eri versioiden eroja. Muutama sekunti alkuakin riittää todistamaan, kuinka pahaa jälkeä ”turbo-ahdin” saa aikaan. Itse olin nopealla kuuntelulla erottavinani kolme erilaista miksausta/masterointia (siis itsensä Abban esittämistä versioista).

    Vastaa

  7. […] Kirjoitin taannoin siitä, miten Abban levyjen uusimmat julkaisut on pilattu Henrik Jonssonin masteroinnilla. Musiikinostajan onkin syytä yleensä välttää levyjä, joissa lukee ”Digitally remastered”, jos hän ei tiedä mitä on tekemässä. Todennäköisesti tällainen levy on joutunut äänekkyystaistelun uhriksi, ja äänite ei kuulosta siltä kuin sen tekijä on tarkoittanut silloin, kun levy on aikanaan julkaistu vinyylinä tai varhaisena CD:nä. Nyt, kun kriisissä oleva ääniteteollisuus tyhjentää varastojaan, kannattaa ostaa vitosella pois kaikki vanhat suosikit, joita näkee myytävän ensimmäisen polven CD-painoksina. Olen onneksi aikoinani tullut ostaneeksi monta Abban varhaisinta CD-julkaisua, mutta tarvitsen vielä kolme ensimmäistä levyä 80-luvun CD:nä ja vinyylinä. […]

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *