Aamulla 29.6. noustiin Alpamayon perusleiristä moreenileiriin lähelle jäätikön reunaa. Nousu vei pari tuntia, ja loppumatkasta oli taas ikävää louhikkoa. Valmiit teltanpaikat löytyivät helposti: siispä teltat pystyyn, lepäilemään ja teetä keittelemään. Sää vaihteli taajaan. Korkeimmat huiput olivat enimmäkseen pilvissä, leirin korkeudella vuorottelivat auringonpilkahdukset sekä lumi- ja vesikuurot.…
Llamacorral-leirissä herättiin 28.6. siihen, että kantajat olivat leirissä ja keittelivät aamuteetä. Olivatkohan tulleet yöllä vai yöpyneet matkan varrella, ei tullut kysyttyä. Kun avasin teltan idänpuoleisen oven, näin kirkkaassa vastavalossa sinisenä solisevan virran äärellä laiduntavia hevosia.
Retkikunta pieneni taas kahdella hengellä, sillä Katy oli tullut kipeäksi ja teltasta kömmittyään lähti takaisin kohti alavampia maita.…
Toisena kaupunkipäivänä Beate lähti kotimatkalle Salzburgiin. Myös Stalin jätti retkikunnan: hän oli tullut vain Huascaránin takia, joka sekin sitten vaihtui Chopicalquiksi.
Seuraavana päivänä (27.6.) alkoi pienentyneen ryhmän matka kohti Alpamayoa. Matkaan lähdettiin kevyemmällä varustuksella: emme enää nauttineet täyden palvelun leirielämästä, vaan tuttu kolmikko oli mukana vain kantajina, Carlos myös toisena oppaana mahdollisessa Alpamayon kiipeilyssä.…
25.6. taisi olla juhannusaatto. Eräänlaista juhannusta vietti myös retkikunta: se oli kutsuttu Carlosin kotitaloon syömään. Paikalla oli tietysti koko henkilökunta – sukulaismiehiä kaikki kolme – ja iso joukko perheenjäseniä.
Taas ajettiin rämisevällä Hiacella jo tutuksi tullutta tietä ylös kaupungista. Ja ajettiinpa miltei yhtä ylös kuin ensimmäisellä harjoitteluretkellä: ystäviemme talot olivat aivan ylimpiä asumuksia, kolmen ja puolen kilometrin korkeudessa.…
Huascaránille ei siis tällä retkellä päästy kiipeämään, mutta valokuvia siitä saatiin neljästä suunnasta, osa ihan onnistuneitakin. Tässä tyypillinen kuva viralliselta paraatipuolelta eli lännestä. Kuva on otettu Yungayn vuoden 1970 tuhon muistomerkin portilta: pohjoishuipulle on tästä matkaa 14 ja etelähuipulle 15 kilometriä.…
Perusleiristä hölkättiin 24.6. tien varteen, missä olikin tällä kertaa odottelemassa isompi vaunu: ei Hiace vaan Mersu. Meksikon pojat pääsivät kylille samalla kyydillä. Matkalla pysähdyttiin kuvaamaan Llanganuco-laakson vihreitä järviä. Niitä on kaksi: ylempi on nimeltään Orconcocha ja alempi Chinancocha. Jälkimmäisen rannassa on suosittu maisemakuvauspaikka: Google Earthia käyttäen löytyy tästä maisemasta lukuisia variaatioita.…
Nousevan auringon valaisema Huascaránin etelähuipun kaakkoon antava amfiteatteri kuvattuna korkealta Chopicalquin länsiharjanteelta. Chopicalquin varjo peittää vielä solan ja koillispuoliset alarinteet.
Toisessa kuvassa yläleirissä on pari ihmistä jalkeilla. Ovatko he Edgar ja Antonio, jotka jäivät leiriin, vai ovatko Meksikon pojat, jotka kääntyivät takaisin ehkä puoli tuntia ennen meitä, jo ehtineet leiriin asti?…
Chopicalquin moreenileiristä siirryttiin 22.6. taas kaikessa rauhassa yläleiriin jäätikölle. Yläleiri on jo oikeastaan huipulle johtavalla länsi- taikka lounaisharjanteella, vaikkei toki aivan harjanteen päällä tuulelle alttiina. Huascaránin huiput olivat koko ajan näkyvissä oikealla ja takana, ja näkökulma vaihtui vähitellen. Ensimmäisessä kuvassa toinen köysistö saapuu levähdyspaikalle noin puolivälissä matkaa.…
Chopicalquin perusleiristä siirryttiin kaikessa rauhassa moreenileiriin 21.6. Suurimman osan matkaa oli hyvä polku, mutta jäätikön ylitys ja moreeniharjulle kiipeäminen olivat viheliäisiä.
Ensimmäisessä kuvassa ylitetään Chopicalquilta pohjoiseen valuvaa jäätikköä. Tässä tosiaan on jäätikkö: joskus jäätä on riittänyt pintaan asti, nykyisin se on sulanut näkymättömiin ja pinnalle on jäänyt hirmuinen louhikko.…
Ajantasaisjutussa selostettiin jo Chopicalquin leirioloja ja kiipeilyä. Tässä vähän lisää kuvia ja pakinaa.
Cordillera Blancaa halkovat miltei säännöllisin välein itä–länsi-suuntaiset laaksot, ja näissä laaksoissa on yleensä maantie tai ainakin leveä polku. Laaksosta toiseen siirryttäessä pitää todennäköisesti laskeutua läntiseen päälaaksoon, Cordillera Blancaa ja Cordillera Negraa erottavaan Callejón de Huaylasiin ja sen pohjalla kulkevalle päätielle.…
Ishincan retken jälkeen retkikunta oli sopeutunut kuuden kilometrin korkeuteen, joten yhden kaupunkipäivän jälkeen oltiin 19.6. valmiita aloittamaan Huascaránin nousuyritys. Välipäivänä Huarazissa retkikuntaan liittyivät Ecuadorista tulleet Edgar-oppaan puoliso Katy ja opastoveri Stalin. Tällä laajennetulla joukkueella lähdettiin yritykseen. Suunnitelman yhteenveto selostettiin tämän jutun lopussa, ja se mitä sitten tapahtuikaan täällä.…
17.6. käveltiin reippaasti Ishincan perusleiristä tien päähän Cochapampaan, heitettiin tavarat aasien ja hevosten selästä Hiaceen ja ajettiin Huaraziin. Ei tainnut kukaan asioida kioskilla, omat vesipullot vain juotiin tyhjiksi ja ajateltiin kaupungissa odottavaa ravintolaillallista.
Huascarán oli pilvien peitossa, ja kahden päivän päästä piti sinne jo suunnattaman.…
Tocllarajun jälkeinen lepopäivä (16.6.) Ishincan perusleirissä. Korkea keskipäivän aurinko paistaa suoraan pohjoisesta Ishincan päältä ja häikäisevän valkoinen Tocllaraju hallitsee maisemaa. Leiri vaihteeksi hiljenee: keskimmäisellä ruohokentällä majaillut retkikunta on pakannut tavaransa ja häipynyt matkoihinsa. Ajurien päämies tarkistaa, ettei paikalle unohdu mitään, ja ajaa viimeiset juhdat matkaan.…
Tämä juttu vaatiikin kaksi kuvaa samasta aiheesta, jotta mittakaava valkenee. Paluumatkalla huipulta ja vielä yläleirissäkin saatiin 15.6. seurata Tocllarajun (6034) länsiseinämää nousevia köysistöjä. En nyt muista ovatko tässä kuvassa iloiset etelätirolilaiset vai jotkut muut, sillä länsiseinämän yrittäjiä oli tänä päivänä useampia. Reitti kulkee rinteen poikki viistoon vasemmalta oikealle.…
Tocllarajun kiipeämiseen valmistauduttiin nousemalla sen yläleiriin 14.6. Leiri sijaitsee Ishincan laakson perimmäisellä hyllyllä aivan jäätikön reunalla. Raudat voi siis laittaa jalkaan heti lähdettäessä aamuyöstä varsinaiseen kiipeilyyn. Hyllyn reunalta on melko pudotus laakson perälle, johon Tocllarajun länsipuolen jäätikkö valuu, halkeilee, rysähtelee ja sulaa.…
Ishinca (5530) oli kansanretkeilijän ensimmäinen lumihuippu tällä retkellä (13.6.). Se on Piscon tapaan mahtavien kuusitonnisten ympäröimä matala ja helppokulkuinen näköalaparveke. Huippu on kapea lumiharja: koillispuolella on mukavat nojatuoli-istuimet ja lounaispuoli on pystysuora. Edgar ja Violetta taitavat osoittaa seuraavaa kohdetta Tocllarajua, joka sijaitsee kuvaa hallitsevan massiivisen Palcarajun (6274) vasemmalla eli luoteispuolella.…
