15. syyskuuta: päiväretki ykköseen

Kun henkimaailman asiat oli saatu kuntoon, oli aika ryhtyä siihen puuhaan, jota varten tänne asti oli hankkiuduttu, eli vuorelle kiipeämiseen. Ohjelmassa oli käynti ykkösleirissä, huolellisen akklimatisoitumissuunnitelman mukaisesti kuitenkin ilman yöpymistä. Samalla ykköseen kuljetettaisiin sellaisia varusteita, joita tarvittaisiin vasta ylempänä vuorella.

Steve oli ollut koko alkuretken väsynyt ja viipynyt kävelytaipaleilla kovin kauan. Hän kävi tapaamassa toiseen retkikuntaan kuuluvaa lääkäriä, ja yhdessä he tulivat siihen johtopäätökseen, ettei kannata vaarantaa terveyttä enempää vaan on paras palata paksumpaan ilmaan. Valitettavasti Steven nousuyritys päättyi siihen, että kun muut aloittivat varsinaisen kiipeämisen, hän kääntyi kotimatkalle.

Suuri joukko tiibetiläisiä jakinajajia viettää perusleirissä saman ajan kuin kiipeilijätkin eikä palaa välillä kotikyliinsä. He tekevät kaikenlaisia avustavia töitä: kantavat vettä, auttavat keittiössä ja vapaa-aikanaan kaupustelevat kiipeilijöille koruja, kiviä, jakinkelloja ja käsitöitä. He myös kantavat kiipeilijöiden tavaroita perusleirin ja ykkösen välillä. Reitti on nimittäin moreenia, kiven peittämää jäätikköä ja sorarinnettä, joten siitä selviytyy hyvin ilman kiipeilyvarusteita. Kiipeilijät kulkevat tämän välin vaelluskengissä ja vaihtavat ylävuoristokenkiin ja jäärautoihin vasta ykkösessä. Kantajilla on jalassaan ohuet lenkkitossut tai tennarit.

Useimmat kiipeilijät antavat ylävuoristokenkänsä, rautansa, hakkunsa sekä untuvavaatteensa ja makuupussinsa kantajien kuljetettavaksi. Maksu on länsimaalaiselle halpa, mutta tiibetiläiselle tienesti on runsas. Taakan keventyminen helpottaa kiipeilijää, joka on vasta totuttelemassa ohueen ilmaan ja jyrkkiin nousuihin. Mutta kansanretkeilijäpä ainoana retkikunnastaan tahtoi koetella kuntoaan ja pakkasi mainitut varusteet omaan reppuunsa. Reppu tuli tupaten täyteen, tavaraa jäi ulkopuolellekin kiinnitettäväksi ja painoa tuli ehkä viitisentoista kiloa. Urakka oli kova, ykkösleirissä kansanretkeilijä oli melkoisen poikki eikä vielä tänä päivänä juoksennellut joukkonsa etunenässä.

Reitti perusleiristä ykköseen kulkee ensin ylös alas moreenikumpuja, välillä on helpompaa, melkein sileää liuskekivien peittämää jäätikköä. Nelisen kilometriä kuljetaan jäätikköä tai sen reunaa, ohitetaan Cho Oyun luoteisharjanteen alarinteet ja kierretään harjanteen eteläpuolelle. Vasta siellä alkaa kova nouseminen. Ensin noustaan pienemmän, vuoren länsirinteiltä valuvan jäätikön reunamoreenia, sitten tullaan kohtaan jossa polku kääntyy ankaraan nousuun kohti jyrkällä mäenharjalla olevaa ykkösleiriä. Tähän kiipeilijät yleensä pysähtyvät lepäämään, sillä edessä on satoja metrejä jatkuvaa nousua ykköseen.

Kuva on otettu noin kahden kolmanneksen korkeudesta, missä mäki hetkeksi loivenee. Pari kiipeilijää näkyy pisteinä lähellä sitä paikkaa, josta jyrkkä nousu alkaa. Loppumatkasta rinne taas jyrkkenee ja on muutamien kymmenien viimeisten metrien matkalta luminen. Sitten nousu äkkiä loppuu, harjanteen takaa avautuu luminen maisema ja kylmä tuuli tarttuu väsyneeseen nousijaan, mutta silloin ollaankin jo ykkösleirissä, joka on hienolla näköalapaikalla kapean vuorenharjan päällä.

Sorarinteen nousemiseen taisi kansanretkeilijältä mennä toisella kerralla ja kevyemmällä repulla kaksi ja puoli tuntia, ensimmäisellä kerralla varmasti enemmän. Alas sen juoksee, jos polku ei ole jäässä, hyväkuntoisena ja -polvisena puolessa tunnissa.

Maxin raportti Summitclimbin uutissivulla.

Seuraava jakso: Harmautta

Edellinen jakso: Puja

Vastaa käyttäjälle Matti Sunell Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Ajatus aiheesta “15. syyskuuta: päiväretki ykköseen”