Musiikkitalo

Minäkin kävin siellä musiikkitalossa. Konsertti oli uuden musiikin Klang-konserttisarjan avajaiskonsertti.

Tulo

Konsertin alkamisaika oli ilmoitettu pahaenteisen myöhäiseksi, kello 20:ksi. Näinköhän näitä nykykonsertteja jaksaisi kuunnella talvipimeälläkin iltamyöhään? Mutta helppo oli taloon tulla: kävelymatkaa on asemalta vähemmän kuin Finlandia-taloon ja moneen muuhun konserttipaikkaan. Väkeäkin oli talon kulmilla kovasti. Joku seisoi ulko-oven edessä pidellen lappua ”Ostetaan lippu”. Jopas on uudella musiikilla suosiota näinä aikoina, taisin jäädä liputta.

Menin kuitenkin reippaasti sisälle, sillä olinhan tullut myös ihmettelemään uutta taloa. Selvisi sitten väenpaljouden syy ja se, miksi väki ei näyttänyt aivan institutionaalisen taidemusiikin tyypilliseltä yleisöltä: puoli kahdeksalta oli isossa salissa alkamassa Apocalyptican konsertti. Valkeni siis myös peruste toisen konsertin myöhäiselle alkamiselle. Onneksi uutta musiikkia pääsee vastedes kuulemaan jo kuudelta.

Lipunmyyntiin ei tarvinnut jonottaa, ja osuin oikealle luukulle jo toisella yrittämällä. Olin päättänyt ostaa lipun konserttipaikalta ihan seikkailumielessä ja siksi, etten halua maksaa kaiken maailman ”palvelumaksuja” siitä, että palvelen itseäni netissä ja printtaan itse oman lippuni. Lipun hinnaksi oli ilmoitettu 15 euroa, mutta eikös, perhana, myyjä pyytänyt kuuttatoista! Ovat siis näköjään ulkoistaneet myös sisällä talossa tapahtuvan lipunmyynnin, välikäsi ottaa vielä täälläkin oman lisänsä, ja lippuja on käytännössä mahdotonta saada ilmoitettuun hintaan. Vaikka ”vain” 7 prosentin hinnankorotus ei romahduta konsertissakävijän taloutta, jättää tällainen toiminta silti valehtelun ja petoksen vaikutelman. Ja kuinka helposti mielipahan voisi välttääkään: kertomalla lipun oikean hinnan, 16 euroa. Konsertin varsinaisen järjestäjän ei pidä pestä käsiään tästä asiasta.

Vinkkaankin tässä konserttien järjestäjille, etenkin nykymusiikkipuolella: järjestäkääpä minulle vapaalippuja, niin lupaan blogata jokaisesta konsertista.

Vein takkini naulakkoon. Siitä ei tarvinnut maksaa erikseen. Mutta tästä lisää myöhemmin.

Talo vaikutti toimivalta ja melko viihtyisältä. Pieni kolkkouden vivahde oli kyllä sisätiloissakin, mutta sitä lievittivät värikkäät taideteokset.

Konsertti

Konsertti oli Camerata-salissa kolme kerrosta katutasoa alempana. Sali on selkeän muotoinen ja liikkuminen ja istuminen vaivatonta. Kovin kaikuisalta se ei kuulostanut, musiikin yksityiskohdat ja hiljaiset äänet erottuivat hyvin.

Ohjelmassa oli ilahduttavan raikkaita kappaleita ja niiden (ilmeisesti välttämättömänä) vastapainona talon ulkoasuun sointuvaa nykymusiikkia sanan 1980-lukulaisessa mielessä. Kumman paljon sattui tähän konserttiin paitsi hiljaista ääntä, myös kihisevää, kahisevaa ja kohisevaa hälyä, lyöjilläkin olivat jouset ahkerassa käytössä. Reippaina kappaleina jäivät mieleen Tiensuun, Ablingerin ja Puumalan soitteet.

Ohjelmalehtisen tekstit olivat vaikeaselkoisia, säveltäjien mietteet hämäriä. Vaikka usein musiikillinen kekseliäisyys ja elävä verbaalinen ilmaisu viihtyvät samassa päässä, eivät kuitenkaan aina. Joskus ei kummastakaan ole tietoa.

Esiintyjiä ei mainittu ohjelmassa kappalekohtaisesti.

Meno

Konserttisalista oli helppo poistua, ja tie yläkerroksiin löytyi melko vaivattomasti. Mutta rivakasta poistumisesta ei ollut hyötyä, kun naulakolla joutui odottelemaan. Koko sadan metrin pituisesta narikasta oli huolehtimassa kaksi ihmistä, jotka juoksivat edes takaisin. Enkö huomannut katsoa narikkalappuni molemmille puolille, vai pitääkö tosiaan paikkansa, että lapun numerot eivät mitenkään korreloi naulakoiden päädyissä näkyvien tunnusten kanssa? Eihän voi olla niin, että jos konserttivieras ei oikein muista mihin kohtaan naulakkoa hän on takkinsa jättänyt, palvelija joutuu parhaassa tapauksessa tekemään kahdensadan metrin juoksulenkin?

Konserttiyleisöä palvelevat ihmiset olivat kaikesta huolimatta erittäin ystävällisiä, mistä heitä lujasti kiitettäköön.

Ulko-ovesta poistuin kello 22.29. Oven sai avata ihan itse mekaanisesta vivusta.

7 vastausta artikkeliin “Musiikkitalo”

  1. Ilolla luettavaa ja objektiivisen vaikutelman antavaa tekstiä.

    Esim. Helsingin Sanomien musiikkitoimittaja Vesa Sirén voisi ottaa oppia siitä, kuinka jostakin kohteesta kirjoitettaessa voi todellakin keskittyä siihen kohteeseen, eikä alkaa heti verrata muihin vastaaviin kohteisiin – saatika pohtia sitä, mitä kohde on jossain toisessa maassa maksanut.

    Sinänsä arvostan Siréniä poikkeuksellisen laaja-alaisena kulttuuriskribenttina; osaa arvostaa kutakin lajityyppiä sen omilla ehdoilla miettimättä typeriä ”onko Beethoven parempi kuin Beatles” tai ”Soilwork rankempi kuin Scelsi”.

    Soitonopettajan työtä harjoittavana olen edelleenkin eri mieltä konserttien alkamisajankohdista, mutta siitä ei nyt enempää. Ymmärrän edustavani vähemmistöä, mutta edustamani vähemmistö edustaa kuitenkin potentiaalista konserteissakävijäkuntaa, mutta asia ei tunnu konserttijärjestäjiä kiinnostavan.

    Lisävariantteja jo olemassa oleviin aikoihin kaivattaisiin.

  2. Itse suoritin virallisen ensiviisiittini Musiikkitaloon – Fuga-levykaupassa ja sen yhteydessä suoritettua vierailua talon saniteettitiloissa en sellaiseksi laske – viime lauantaina (21.1.2012) nauttien Tampere Filharmonian konsertista Hannu Linnun johtamana.

    Arkkitehtonisesti talo miellyttää vähäeleisellä näyttävyydellään ja kompaktilla asiallisuudellaan. Talo on komea, mutta ei yritä olla tärkeämpi kuin tarjottava sisältönsä.

    Konserttisali on päälukuvetävyydeltään varsin iso, mutta tunnelma on jotenkin intiimi – kiitos osin sen, että laajan pinta-alan korvaa korkeus. En tosin osaa arvioida, kuinka mielekkäältä konsertin seuraaminen kaikista korkeimmilta paikoilta tuntuu.

    Itse istuin ensimmäisellä rivillä lavan edessä, vasemmassa laidassa. Akustiikan kannalta paikka ei liene optimaalisin kriittiseen arvioon, mutta selväksi kävi, että kuulovaikutelma oli äärimmäisen selkeä. Orkesterin eri soitinryhmiä ja musiikin kontrapunktista kudosta oli äärimmäisen helppo seurata – oli kyseessä sitten Jouni Kaipaisen usvaisen värikylläisesti värisevä ”Beniniläinen aamulaulu” tai Igor Stravinskyn riemastuttava orkesteri-orgia ”Petruška”.

    Suurin kiitos mennee orkesterille ainakin siitä, että dynamiikka oli iskevää, mutta ei lyönyt korville, ja akustiikan pianissimo-tarkkuutta on kaiketi muuallakin kehuttu.

    Solistinumerona oli Johannes Brahmsin pianokonsertto no. 2 B-duuri, enkä tiedä millä paikalla Hesarin Hannu-Ilari Lampila oli istunut, mutta itse en mieltänyt Cédric Tiberghienin pianismia kolistelevaksi – en edes alussa – vaan poikkeuksellisen pehmeäksi, kultivoituneeksi ja hienostuneeksi. Tiberghien jätti itsensä paikoitellen ilmeisen tietoisesti orkesterin varjoon kuin Brahmsin konserton kamarimusiikillista luonnetta korostaen.

    Jos jotain pitäisi salissa kritisoida, niin kulkukäytävät tuntuivat lähes loppuunmyydyssä konsertissa varsin ahtailta, ja seisovia jonoja syntyi melko helposti – tosin oikealla asenteella tuollainenkaan ei juuri haittaa.

    Vaatenaulakkopalvelu toimi varsin sujuvasti, pisuaarien vesihuuhtelutoiminta sen sijaan ei ollut täysin moitteetonta.

    Kokonaisvaikutelma uudesta Musiikkitalosta on selkeän positiivinen, ja mitä tulee tälläkin foorumilla käytyyn keskusteluun konserttien alkamis- ym. ajoista, niin tämä tamperelaisten konsertti edusti omasta mielestäni täydellisintä mahdollista ajankohtaa; lauantaina klo. 17:00 – parempaa ei voi olla! Siinä kuitenkin on ehtinyt viettää lauantaipäivää miten parhaaksi katsoo erilaisten aktiviteettien ja mahdollisen levonkin parissa, ja konsertin jälkeenkin (loppui 19:15) on lauantai-ilta vasta alkamassa tarjoten mahdollisuuksia mitä moninaisimpiin harrasteisiin.

    Suosittelisin RSO:lle tai HKO:lle ainakin kokeiluna esim. puolen vuoden ”lauantai-sarjaa”; sen sijaan, että orkesteri soittaa saman ohjelman keskiviikkoisin ja torstaisin, voisi se kokeilla vaikkapa jako torstai-lauantai – tosin tajuan heti sen, että tähtisolistien pitäminen yhdessä kaupungissa noin pitkään on epärealistinen ajatus ja mahdollisissakin tapauksissa lisäisi järjestäjien kuluja huomattavasti majoitus- ym. tarpeiden tähden.

    Lisäksi tiettyinä vuodenaikoina suomalaisille tyypillinen tarve siirtyä viikonlopuiksi metsän keskelle voisi sekin verottaa potentiaalista lauantaiyleisöä, mutta vastikkeeksi uskoisin löytyvän aivan uuttakin yleisöä.

    1. Näin äkkiseltään lauantai kello 17 vaikuttaa tosiaankin mitä parhaimmalta konserttiajalta. Tuolloin päässevät konserttiin kaikki ne, jotka eivät itse ole soittamassa tai ylläpitämässä muita yhteiskunnan elintärkeitä toimintoja. Mitä jos hoko ja roso vuorottelisivat niin, että hokolla olisi keto ja rosolla pela ja seuraavalla viikolla päinvastoin?

      Naulakkoihinhan saatiin alkusähläyksen jälkeen präntätyksi lappuja vastaavat numerot, koska naulakonhoitajat saavuttivat kuntojuoksutavoitteensa jo alkusyksystä.

  3. Tänään suoritin toisen visiittini Musiikkitaloon. Musiikista vastasivat Radu Tupu, Hupu – eiku siis; LUPU, Jukka-Pekka Saraste ja Ludwig van Beethoven.

    Tällä kerralla istuin hiukan kauempana lavasta kuin edellisenä kertana – T-permannolla rivissä T2 (paikka 1150) – ja akustiikka oli ilmeisesti hyvä, sillä asiaa ei erikseen tarvinnut ajatella.

    Istumapaikkani on selkeästi konserttilavaa korkeammalla, mutta ei likimainkaan korkeimpien paikkojen tasolla. Tästä vinkkelistä visuaalinen vaikutelma oli varsin huvittava; yläkatsomoissa/-kuulimoissa yleisö näytti häkkikanalan orsilla kököttäviltä kanoilta!…

    Jostain syystä mieleeni tuli myös AC/DC-yhtyeen Thunder-video – siinähän muistini mukaan yhtyettä ympäröi korkealle nouseva katsomo.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *