Kuukausi: tammikuu 2012

  • Talvenkiistäjät

    Kuten kaikki hyvin tietävät, ikävin, liukkain ja vaarallisin talvikeli on kuiva ja nihkeä pakkaslumi. Tai ehkä ne eivät tiedä, jotka kulkevat töihin, kouluun ja urheilemaan omin jaloin, polkupyörällä tai potkukelkalla. Mutta näin se vain on, ja siksi teille on pakkaskelillä kylvettävä paljon pieniä teräviä kiviä. Esimerkiksi iljanne eli kaljama on paljon turvallisempi keli, ainakin jos levitettävän sepelin määristä voi jotakin päätellä.

    On myös todettu, että mummut ja papat hakeutuvat mielellään tien pehmeille laidoille kaatuilemaan. Siksi ensinnäkin penkat työnnetään mahdollisimman kauas, mielellään ainakin puolitoista metriä varsinaisen väylän reunojen ulkopuolelle, ja toiseksi myös lumipenkat sepelöidään huolellisesti. Tähän tarkoitukseen kaupunki on hankkinut huipputehokkaita sepelilinkoja.

    Linkomiehet vihaavat paitsi pulkan ja potkukelkan käyttäjiä, myös kansanhiihtäjiä. Ajaessaan kohdasta, jossa latu risteää kävelytien kanssa, he lisäävät sepelin syöttöä ja vääntävät lingon kierrokset täysille.

    Täällä Helsingin perällä, Suomen syrjäseudulla, talvea pidetään onnettomuutena tai ainakin häiriönä, jolla ei voi olla minkäänlaisia myönteisiä vaikutuksia. Ei ole olemassa esimerkiksi mitään lumen ja jään mahdollistamia reippaita ja hauskoja liikkumiskeinoja, ei ainakaan saisi olla. Joka tapauksessa sellaiset pitää pyrkiä estämään tai ainakin eristämään aidatuille alueille, mieluimmin sisähalleihin.

    Haluaisin muistuttaa, että Suomeen sattuu talvi lähes joka vuosi. Liittyminen Euroopan unioniin 1995 ei lopettanut talvea, vaikka jotkut tuntuvatkin luulevan, että ”Eurooppaan meneminen” tarkoittaa maan siirtymistä alemmille leveysasteille.

    Kyllähän tänne ennen pitkää saadaan lumettomat talvet ja neljän kuukauden pimeä marraskuu, muttei toivottavasti niin pian, että minun pitäisi olla sitä todistamassa.

    Täällä mennään jukuripäisesti läpi harmaan kiven, murskataan se ja sirotellaan lumelle. Suosisin ehkä kuitenkin vähemmän totalitaristista elämäntapaa, jossa oloja myötäillen vaikeudet käännetään voitoksi ja vastuksissa nähdään erilaisen toiminnan mahdollisuus.

  • Lappeenranta 23.1.2007

    Olen näköjään käynyt Lappeenrannassa satunnaisissa työtehtävissä ainakin viisi vuotta. Harjoitusten jälkeen on aikaa kävellä kaupungilla ja katsella rauhassa ympärilleen. Linnoitus on suosikkikävelypaikkani, siellä on myös hyvä kahvila.

    Saimaa on niin hyvässä jäässä, että jäällä kävellään, mutta lunta on vain pintavalkaisun verran. Pakkasta lienee kohtalaisesti, niin että Kaukaan piiput luovat kunnon valkoisia poutapilviä.

  • Tulituksen ääniä

    Uunnavuonna viisi vuotta sitten pystytin mikrofoniparin kuistille ja otin talteen rätinää ja pauketta. Se on materiaaliarkistossa turvassa, ehkä sitä on jo käytettykin (jonkin kappaleen rytminä?), vaikka kukaan ei ole huomannut (tullut valittamaan).

    Silloinkaan ei ollut lunta. Tuli kyllä myöhemmin, vaikka kuvallisia todisteita on vasta tammikuun lopulta.

    Tätä on siedetty nyt tarpeeksi. Nykyään hankkiudun vuodenvaihteessa neljän seinän sisään (tai tajuttomaksi, tai molempia) hyvissä ajoin ennen keskiyötä ja panen Richard Straussin sävelrunot soimaan täysillä, kunnes pahimmasta on päästy yli.

  • Kännissä olet ääliö

    Yhtenä päivänä vuodessa on kuulemma luvallista kaataa roskat puistoihin, kävelyteiden varsiin ja oman pihan portille. Roskia voi singota myös toisten pihoihin ja ihmisten päälle. Päivä on joulukuun 31. Sen sijaan esimerkiksi tammikuun neljäntenä tai toukokuun 27. päivänä ei jostakin syystä katsota hyvällä sitä, joka ripottelee jätesäkkinsä sisältöä julkisille paikoille.

    Tässä on Itä-Helsingin roskanäyttely.

    Kuka viitsii valittaa moisesta pikkuasiasta? Saahan sitä kerran vuodessa vähän riehaantua. Kerran vuodessa saa kakata leipurin pöydälle ja pätkiä lapsiaan turpaan. Saa ajaa sataa jalkakäytävällä ja solvata ihmisiä metrossa. Ei se kerran vuodessa mitään haittaa.