Matti Sunellin blogi
Ryypiskeltyään, tupakoituaan, luettuaan itähelsinkiläisen runoilijan kolumnin ilmaisjakelulehdestä ja hukattuaan toisen lapasensa päähenkilömme riisui saappaansa, joi pullon mustetta ja katosi metroaseman ja ostolan alaisiin salakäytäviin, joissa täytyy liikkua hiiren hiljaa.
On kulunut 40 vuotta siitä, kun ensimmäistä Abba-kappaletta levytettiin. People Need Love äänitettiin Metronome-studiossa 29. maaliskuuta ja julkaistiin kesäkuussa singlenä POS 1156. Abba-nimeä ei vielä ollut (se tuli vasta 1974), vaan esittäjiksi merkittiin ”Björn & Benny, Agnetha & Annifrid”. Tässä laulussa kaikki neljä ovat tasaveroisesti esillä, kun aikaisemmin A & A olivat lähinnä vierailleet taustalaulajina B & B:n äänitteillä.
Virallisen Abba-historioitsijan Carl Magnus Palmin muistelo.
Muistan itsekin tuon päivän. Kävelin ripeästi koulusta kotiin (5 minuuttia), sillä aioin käydä Vimpelinvaaralla hiihtämässä (70-luvulla kaikkina talvina oli vähintään metri lunta ja 40 astetta pakkasta). Kotimatkalla ohitin kaverini Esan, joka käveli hitaasti ja mietteliäänä. Hän kysyi: ”Oletko kuullut, että Björn ja Benny ovat menneet taas studioon, ja nyt ne ovat sanoneet, että ehkä aikovat antaa tyttöjenkin laulaa enemmän?” Vastasin: ”No vihdoinkin. Toivottavasti tajuavat, etteivät ne itse laulamalla kovin pitkälle pääse. Kun panevat naiset laulamaan ja keksivät itse kunnon kappaleita niin sillä tavalla pärjäävät paremmin.”
Tähän videoon liittyy tässä blogissa taannoin julkaistu musiikinhistoriallinen artikkeli.
Radion Julkinen sana -ohjelman otsikkona oli ”Sananvapauden myytit ja ideologiat”. Viestintätutkija Kari Karppinen muun muassa selvitti, miten erilaiset yhteiskunnan äänet pääsevät julkisuudessa näkyviin. Arkijärjellä luulisi, että hankalasti, sillä yleensähän äänet kuuluvat.
Mutta minäpä tiedän. Ääntä on visualisoitu huviksi ja hyödyksi iät ja ajat, ja tietokoneella voidaan nykyään piirtää hienoja kuvia, jotka havainnollistavat äänen voimakkuutta ja taajuussisältöä. Yllä on voimakkuuden kuvaaja ja sonogrammi viestintätutkijan sanoista ”miten julkisuudes pääsee erilaiset äänet näkyviin ja”.
Tämä juttu ei ansaitse omaa järjestysnumeroa Sipoonkorpi-sarjassa, sillä päivän retkeilytapahtuma jäi pikku pyrähdykseksi ja meni pikemmin urheilun puolelle.
Tarkoitus oli pyöräillä vakiintuneeseen lähtöpaikkaan Kalkkiruukin kokoontumisajopaikalle ja tehdä lenkki lumikenkäillen. Sydäntalven lumikenkäilyt jäivät lyhyiden päivien ja hankalamman lähestymisen (lue: kansanretkeilijän laiskuuden) ansiosta tänä vuonna tekemättä. Mutta nyt saattoi olettaa teiden olevan enimmäkseen sulia ja maastossa kuitenkin vallitsevan kutakuinkin talven. Kun viime päivinä ei ole enää ollut kunnon yöpakkasiakaan, olisi hyvä tilaisuus testata lumikengän kantavuutta vanhassa, karkearakeisessa ja sohjomaisessa lumessa.
Kansanretkeilijän ulkovaraston katossa on roikkunut vuosikausia käyttämättömänä pari muovisia lumikenkiä. Ne ovat ranskalaista tekoa ja merkiltään TSL. Olisivatkohan ne maksaneet 1997 peräti yli 700 markkaa? On niillä joskus kävelty Jyykeän vuorten alarinteillä, mutta sitten ne ovat vähitellen jääneet unhoon, kun kansanhiihto on aina ollut mieluisin talviliikuntatapa.
Minkäänlaista aavistusta ei ollut siitä, kuinka sujuvaa lumikengin liikkuminen lopputalven lumessa olisi. Siksi piti valita sellainen lähtöpaikka, josta pystyy tilanteen mukaan tekemään lyhyen tai pitkän lenkin ja pakenemaan tarvittaessa poluille.
Aamulla makuuhuoneen verhojen takaa paljastuikin luminen ja pilvinen maisema: uutta lunta oli tullut monta senttiä. Se siitä pyöräilystä sitten. Mutta puolilta päivin taivas oli kirkastunut ja räystäät tippuivat iloisesti rytisten. Pikainen käynti pihaportilla paljasti, että teiltä oli lumi jo häipynyt.
Kansanretkeilijää huolestutti myös lain koura. Rikoslaissahan sanotaan:
Joka kirkkaita kevättalven päiviä tuhlaten istuu sisällä sähköaivon kalvakkaa ruutua heikentyvin silmin tuijottaen ja toistuvista kehotuksista, varoituksista ja omantunnonpistoksista piittaamatta ja ilman hyväksyttävää ja toteennäytettävää syytä kieltäytyy raikkaaseen ulkoilmaan lähtemästä, tuomittakoon ulkoilurikkomuksesta kuristushuoneeseen enintään kuukaudeksi, mikä rangaistus vuoden valoisimpana aikana kevätpäiväntasauksen ja juhannuksen välillä toimeenpantakoon, tai vetämään sakkoa Helsinki–Islamabad-lentolipun hintaa vastaava määrä.
Tällaiseen rangaistukseen ei missään tapauksessa olisi varaa. Ja eikös tuolla jo Suovon agentti sinisessä kuoritakissaan vilahtanut naapurin nurkan taakse! Kyllä nyt täytyi kaivaa ajopeli varastosta, harjata lämpimän veden kanssa sen itsenäisyyspäivästä lähtien jäässä olleet vaihteet ja jarrut suliksi, sitoa lumikengät repun päälle ja polkaista matkaan.
Matkalla paljastui muun muassa seuraavia seikkoja: Helsingin puoleiset kansanhiihtoladut oli ajettu tänä aamuna lumisateen jälkeen, ja kansanhiihtäjiä oli Mustavuoren lähtöpaikalla mukava joukko. Hyvä, latuosasto! Sen onnistuu pitää hiihtäjien puolta, vaikka rakennusvirasto yrittää sinnikkäästi sabotoida. Mellunmäen–Hakunilan yhdyslatu oli sen sijaan melkein ummessa, mutta kyllä sitäkin yksi reipas hiihtäjä veteli.
Tiet olivat sulat lukuun ottamatta varjoista Kalkkiuunintien pätkää, missä vallitsi talvi. Luontopolulla lienee koko talven riittänyt kävelijöitä, sillä pohja oli kovaksi tallattu.
Sitten oli totuuden hetki. Piti kiristää lumikenkien hihnat kumisaappaiden päälle ja astua polulta sivuun. Muutama arka askel, koko ajan varautuneena humahtamaan hangen pohjalle. Mutta luottamus kasvoi pian, sillä kengillä pysyi sentään melko hyvin pinnalla. Heti tuli selväksi, että parhaiten pääsee etenemään kantapäät vapaina: kantojen kiinni ollessa lumikengän perä heitti koko ajan lunta pohkeille ja saappaanvarteen.
Mutta raskasta kulku oli silti: ei tulisi kovin pitkää kävelyä. Kumisaapas osoittautui vääräksi valinnaksi, sillä se nuljahteli ikävästi, kun lumikenkä välillä upposi vinosti hankeen. Oikea ratkaisu on tukeva retkikenkä ja säärystin. Osittain korppuinen ja osittain pehmeä hanki oli myös hankala: välillä pysyi pinnalla ja toisinaan humahteli enemmän. Keskitalven pakkaslumi on varmasti ihan eri asia.
Tuli lyhyt pyörähdys, puolitoista kilometriä ja runsaat puoli tuntia. Ja hiki. Sitten pilvistyi ja alkoi tulla lunta ja vilu.
Mutta harvemmin on tullut metsässä liikuttua näihin aikoihin, hankikannon loputtua ja ennen maan paljastumista. Nyt oli vielä puissa sokerikuorrutus öisen lumisateen ansiosta.
Metsä oli täynnä liikettä. Värikkäät kansanhiihtäjät ohittivat toisiaan, niin kuin kysymyksessä olisi ollut ankara kilpailu. Ehkä se joidenkin mielessä kilpailu olikin. Mutta alhaalla korvessa pujahtelivat huomaamattomammat hiihtäjät. Ne liikkuivat kuusien leveiden pintojen lomitse ja hävisivät hiljaa pienten näreiden taakse.
Sipoonkorven länsireunaa seurailee leveä hiihtobaana, joka yltää Vantaan Hakunilasta Keravan Keinukallioon. Sotungin peltojen pohjoispuolella väylä leikkaa Bisajärven seudun ja Viirilän suot irti muusta korvesta. Latu on rakennettu maakaasuputken päälle, se on tasainen, suora ja leveä. Kevättalven liukkailla keleillä ja myötätuulella luisteluhiihtäjä saavuttaa siinä huikean nopeuden ja taittaa helposti kymmenien kilometrien matkoja.
Maaliskuun ensimmäinen sunnuntai on Suomen syrjäisellä eteläreunalla tähänastisen talven paras kansanhiihtopäivä, ja mahdollisesti se sellaiseksi jääkin, jos ilmat äityvät kovasti lämpiämään. Laduilla on melkein ruuhkaa. Kaasuladulla ei pääse hiihtämään sekuntiakaan yksin, näköpiirissä on aina useampi hiihtäjä.
Ruuhkasta pääsee pois, jos tietää katsoa ladun sivuun oikeassa kohdassa ja jos on varautunut mutkaisempaan ja töyssyisempään menoon. Hiidenkirnujen kohdalla idän puolelle tummaan kuusikkoon erkanee kuin salavihkaa kapea moottorikelkalla tehty ura. Se tekee mutkan ja suuntaa sitten korkeiden kallioiden välistä koilliseen, pitkin soista painannetta ja vähitellen avoimempia suomaita ja matalia metsiä pitkin Katronträskin rantaan. Täällä kelkalla tehty latu kääntyy itään, länteen vie oikea vanhan kansan hiihtämällä tehty latu.
Latu kulkee koko matkan kansallispuiston ulkopuolella, eipä kai puistoon kukaan muu kuin metsähallitus voikaan moottorivoimalla tehdä kulkureittejä. En tiedä tämän ladun tekijää, lieneekö jokin seura vai yksityinen, mutta kiitän lujasti joka tapauksessa.
Metsästä tullaan kohta peltoaukeille, lähestytään Hindsbyn kylää. Täällä on laatikossa oikea kansanhiihtovihko, johon tietenkin kirjoitan nimeni. Olen päivän viides hiihtäjä.
Hindsbyn kylätalolla on hillitön väentungos, koska se on yksi Susihiihdon lähtö- ja väliasemista. Tänä vuonna 50 tai 30 kilometrin joukkohiihtoon osallistui yli 2200 reipasta ihmistä – kansanhiihto voi Suomessa mainiosti! Minua hieman nolottaa, etten lähtenyt mukaan. Yllättäen tapaan ystäväni Maxin, joka on vasta lenkkinsä alussa: hän on lähtenyt matkaan Immersbystä seitsemän kilometriä sitten.
Hetken emmittyäni päätän toteuttaa seikkailusuunnitelmani, jota olen hahmotellut salassa itseltäni ja muilta. Hiihdän ensin pummilla susihiihtolatua pohjoiseen kilometrin. Kun susihiihtäjät ylittävät Länsitien, minä käännän heille selkäni ja nousen lumisen pellon ja laidunmaan poikki ja käyn sisään metsän portista.
Tässä kevättalvinen variaatio neljän kuukauden takaisesta kuvasta ja samalla vastakuva edelliselle.
Kelkkaura helpottaa kulkua Ängesbölen leiripaikalle, ja kuvittelen hiihtäväni yhtä helposti koko korven poikki. Nuotiopaikalla on ihmisiä ja koiria sekä armeijamallinen teltta, josta kuuluu nuorison remahduksia. Kämpän pihalla on syvään hankeen kaivettuna toinen teltta.
Länteen Fallträskin suuntaan viekin kapea kovaksi kävelty polku. Tasamaalla sitä pitkin voi hiihtää, mutta mäessä täytyy ottaa sukset kantoon. Sotatielle laskiessani onnistun lentämään nurin. Sotatie on aurattu ja jäinen, sitä pitkin pääsee suksilla helposti. Katsastan Fallträskin, hiihdän varaston portille, loikkaan tien sivuun ja vetelen osin käveltyjä, osin hiihdettyjä jälkiä Jöusjärvelle.
Syyskuisten helikopterien muisto on peittynyt lumeen, jota kevättalven aurinko sulattelee. Jälkeläiset viettävät pimeää ja viileää, jopa vuosia kestävää elämäänsä jääkannen ja veden alla suolammen pohjassa. Mutta kesällä täällä taas hurisee.
Kun tänne asti on päästy, Gillermossarna-suo on aivan vieressä. Edellisen viikon vesisade on tehnyt hankeen hyvän kuoren, ja metsässä voisi periaatteessa hiihtää missä vain. Tiheässä puustossa ja kumpuilevassa maastossa se vain on kovin hidasta. Mutta täällä on näköjään talvellakin niin paljon jalan liikkuvia, että lumeen on tallautunut kunnon polkuja, joten nopein tapa edetä on hölkkääminen sukset käsissä. Isommilla tasaisilla voi välillä panna sukset jalkaan ja harjoitella slalomia toinen suksi polulla ja toinen hangella.
Suolla on tietenkin hyvä hankikanto, ja myös ylitsekahlaamaton suonsilmä on nyt hiihtäen ylitettävissä. Avoveden kohdalla on lumessa kummallisia jälkiä. Voisikohan suonsilmä olla umpeenkasvanut saivo, portti ylisen ja alisen maailman välillä? Sen kautta tietäjä pystyy matkustamaan toiselle puolelle tapaamaan apuhenkiä, hakemaan tietoja ja parannuskeinoja. Siinä tapauksessa kuviot voisivat olla merkkejä tuollaisesta siirtymisestä, tapahtumahorisontin ylityksessä syntyvien gravitaatioaaltojen jälkiä.
Suonreunan eteläiseltä kallioportilta aukenee loiva ja melko harva kuusikkorinne, jossa pystyy laskettelemaan laajoin kaarroksin niin hitaasti, ettei ole vaaraa puihin törmäämisestä tai nurinmenosta. Sitten onkin enää hakkuu- ja peltoaukion ylitys, kunnes ollaan taas valtatiellä eli kaasuladulla. Liikenne suhisee molempiin suuntiin vilkkaana, kansanhiihtäjiä hymyilyttää helppo meno ja auringonpaiste.
Lähellä laturisteystä yritän etsiä suoauton paikkaa, mutta siitä ei ole edes minkäänlaista kohoumaa merkkinä. Isken sauvat hankeen arvelemani sijainnin merkiksi, nappaan kuvan ja päätän vertailla sitä syksyisiin kuviin kotiin päästyäni.
Risteys on suosittu levähdyspaikka, johon eri suunnista tulevat hiihtäjät pysähtyvät syömään eväitään ja nauttimaan auringosta. Ja eikös hohtavilla hangilla, järvenselillä, tunturinrinteillä ja vuorenharjanteilla liikkuminen ja levähtäminen auringon säteissä, jotka ensimmäisiä kertoja kaamoksen jälkeen oikein todella lämmittävät, olekin käytännöllisesti katsoen maailman paras asia?
