Kainuun rotkolaaksot 2

Menin hiiteen.

Taisi olla aika hakea pyyntionnea, tai ainakin kysyä neuvoa. Jos ei tämä kesä ollut vienyt yliseen maailmaan, niin ehkä vastausta pitäisi hakea alisesta. Kysymyksiä oli kaikenlaisia, esimerkiksi: Mitä pitäisi ruveta tekemään elämässä? Kuinka voisi rikkoa sen laitostumisen ruudukon, joka pakottaa työskentelemään kellonaikojen ja kalenterin mukaan ja haittaa vakavasti mielekästä vuodenaikojen mukaista kansanretkeilyä?

Hiisi oli hiton kaukana, sinne päästäkseen oli syyllistyttävä auton käyttöön. Mutta peltikotelosta kuoriuduttua käveltävää oli enää puolisentoista kilometriä. Polku vei pitkin korkeita harjuja ja kosteita korpinotkoja. Alkumatkasta vastaantulevat vedet olivat matkalla luoteeseen, Oulujoen vesistöön. Mutta äkkiä tultiin hurjan rotkon äärelle. Äkkijyrkkien kallioiden välissä oli ylimmäinen lampi ja sen takana karmean louhikkoinen kynnys, portti. Toiselta puolelta vedet kulkisivat kaakkoon, Vuoksen vesistöön.

Itse Hiidenportti on kauhea lohkarekaaos
Hiidenportin sileä laatta

 

Parhaille paikoille päästäkseni minun oli livahdettava virallista polkua reunustavien köysikaiteiden läpi. Rotkon keskellä seisoo korkea kalliotorni, jonka päälle vie vain hyvin kapea kannas. Tornin reunat ovat kolmelta suunnalta pystysuorat, alla on musta nevareunainen lampi. Kapusin tornin huipulle ja istuin jyrkänteen reunalle.

Värikäs pikkulintupoikue hyppi matalissa männyissä vaimeasti tirskahdellen. Tervapääskyt kirskuivat ja syöksyivät kielekkeitä hipoen. Mahtoivatko ne pesiä kallion koloissa?

Aamupäivän aurinko häikäisi sekä ylhäältä taivaalta että alhaalta lammen pinnasta, alkoi olla painostavan kuuma. Mustat sirpit suhahtelivat yllättävän läheltä. Niitä tuntui tulevan koko ajan jostakin lisää. Kirskuntaa kuului nyt edestä ja takaa, se suorastaan sattui korviin. Välillä linnut lensivät suoraan kohti ja väistivät vasta alle metrin päässä. Aloin kiusaantua tästä hivottelusta ja nousin seisomaan.

Joidenkin tervapääskyjen erotuomarinpillit  kuulostivat kumman karkeilta. Ei, viereeni oli ilmestynyt korppi, useampikin. Ne alkoivat näykkiä peltipaitani hihoja eivätkä säikkyneet, vaikka huidoin vimmatusti. Tämä alkoi olla vaarallista.

Sitten hyppäsin jyrkänteen reunalta ja sukelsin pää edellä lampeen.

Hiidenportin pohjaton saivo, portti käänteiseen maailmankaikkeuteen
Lammen reunalla on sileä tasanne saarnaamista ja loitsimista varten

 

Lintujen huuto vaimeni, tuli viileää ja hämärää. Sukelsin yhä syvemmälle, lintujen äänet hävisivät kokonaan ja lopulta oli täysin hiljaista. Viimeinenkin valonsäde jäi taakse, olin pimeässä, äänettömässä ja painottomassa tilassa. Suunnat menettivät merkityksensä, ja kun jatkoin sukeltamista, olisin yhtä hyvin voinut liikkua ylöspäin. Pimeys ei ollutkaan täydellinen, liikuin selvästi jonkinlaista valoa kohti. Jäntevin potkuin sukeltava kuikka tuli vastaan ja suhahti saman tien ohi.

Pulpahdin pintaan tuntemattomalla metsäisellä lammella, lähellä rantaa. Oli hämärää, ilmeisesti yö. Ryömin hyllyvälle sammallautalle, vähitellen pääsin kovalle maalle ja nousin jaloilleni. Kävely oli uskomattoman kevyttä, teki mieli juosta.

Urpovaaran puut saavat kaatua omia aikojaan

Juoksin pitkin kuusikkoisia kankaita ja loikin kevyesti maassa makaavien puunrunkojen yli. Äkkiä huomasin, että karhu ja susi juoksivat vierelläni. Tilanne ei jostakin syystä hätkähdyttänyt minua ollenkaan, vaan jatkoimme kaikessa rauhassa lennokasta juoksua, kaikki kolme.

Vähitellen minulle valkeni, että ymmärsin, mitä karhu ja susi sanoivat. Keskustelu tapahtui karhujen ja susien kielellä, joten en tässä pysty tarkasti toistamaan sitä. Muistan kuitenkin keskustelun sävyn: se oli syvällinen ja vakava, mutta yhtä aikaa kepeä ja maanläheinen.

Pitkospuut johdattavat yli Urposuonniittyjen

Ylitimme välillä soita. En tiedä kauanko juoksimme, se saattoi yhtä hyvin olla tunnin tai viisi tuntia. Yö oli tasaisen hämärä, oli mahdotonta sanoa oliko ilta- vai aamuyö. Ilma oli viileä ja raikas, enkä koko aikana tuntenut väsymystä.

Suden ja karhun suhde maailmaan vaikutti suoralta ja käytännölliseltä, mitään eksistentiaalisia ahdistuksia heillä ei tuntunut olevan. He kummeksuivat minun ongelmiani ja pitivät niitä enimmäkseen keinotekoisina ja itse keksittyinä. Olin tajuavinani, että heidän mielestään piti vain elää, mennä eteenpäin, tehdä joka hetki päätöksiä ja huolehtia vain tästä päivästä. Koskaan ei tiennyt, milloin sala-ampujan luoti iskisi tai moottorikelkka ajaisi päälle. Näiden seutujen omertà piti huolen siitä, että niin saattoi tapahtua milloin vain.

Arvoisa viherkukkajäärä, pysytelkää hetkinen juuri siinä

Vaikka nyt muistan keskustelusta enää tunnelmia ja aiheiden pääpiirteitä, juuri sillä hetkellä aistini olivat äärimmäisen terävät. Juoksimme reipasta vauhtia, mutta pystyin silti havaitsemaan yksittäisiä maassa liikkuvia kovakuoriaisia, sammakoita ja myyriä.

Ison Oravijärven maasto on louhuista

Ylitimme louhikkoisempia kankaita, toisinaan susi ja karhu juoksivat kauempana ja hävisivät välillä kokonaan näkyvistä. Monin paikoin emme mahtuneet juoksemaan vierekkäin, mutta uumoilin myös, että saattajani alkoivat vähitellen kyllästyä ja heidän teki mieli rientää omille poluilleen.

Urpolampi

Keskustelumme hiipui vähitellen. Viimein pysähdyimme jälleen uuden lammen rantaan. Susi ja karhu viipyilivät pienen matkan päässä minusta ja toisistaan hiljaisina, ajatuksiinsa uponneina. Kumarruin hörppäämään vettä lammesta, ja kun nousin, seuralaiseni olivat poissa. He olivat häipyneet ilman pienintäkään risausta tai tömähdystä.

Olin jo tovin aavistanut tämän. Yö oli aina vain yhtä hämärä ja hiljainen, mitään ei tuntunut tapahtuvan. Lammen ranta näytti äkkisyvältä. Käännyin vielä katsomaan taakseni, mutta metsässä ei ollut minkäänlaista liikettä. Sitten sukelsin taas.

Kitulanlampi

Tällä kertaa osasin odottaa, mitä tulisi tapahtumaan. Jo parin metrin syvyydessä tuli vastaan kuikka. Sitten pimeni. Mutta tällä kertaa pimeys oli pidempi, ja hieman huolestuin, päätyisinkö täältä enää minnekään. Ensimmäisen kerran sukeltaessani ei päähäni ehtinyt pälkähtää miettiä, miten pitkään sukellukseen keuhkoissani oleva happi riittäisi, mutta nyt kysymys alkoi oikeasti vaivata.

Viimein sentään aloin nähdä valoa, ja käsitin sen tulevan ylhäältä. Pintaan tuntui vain olevan loputon matka. Aloin pelätä, etten jaksaisi ylös asti.

Äkkiä tunsin terävän piston takamuksessani. Kuikka oli sukeltanut avukseni ja auttoi minua ylöspäin nokallaan työntämällä. Kivun antamalla ylimääräisellä voimalla pulpahdin pärskien pintaan ja haukoin henkeäni monta minuuttia.

Oli taas paahtava aamupäivä. Hyttyset ja paarmat hyökkäsivät kimppuuni, tervapääskyt kirkuivat jossain kauempana.

Vedestä oli hankala päästä ylös. Kiskoin ensin itseni hyllyvälle nevalle, sitten liikuin pyörimällä louhikon reunaan. Kompuroin aikani hirveässä kiviröykkiössä, sitten kiipesin kalliolle halkeamista ja männynoksista vetäen. Löysin reppuni ja kamerani huipulta. Polulla kaideköysien takana liikkui retkeilijöitä, kuinkahan pitkään he olivat ehtineet seurata rimpuiluani?

Vaatteitani kuivatellessani huomasin olevani täysin uupunut. Voimani riittivät hädin tuskin lyhyeen kierrokseen Kovasinvaaran kautta takaisin Palolammelle.

Kovasimen erämaatalon muinainen viljelys

Muutama päiväsaikaan otettu kuva Hiidenportin poluilta, soilta ja rotkoista.

3 vastausta artikkeliin “Kainuun rotkolaaksot 2”

  1. Jälleen hyvä raportti. Niiden erämaassa kasvavien sienien kanssa kannattaa olla vähän varovainen, joistakin saa kaikenlaisia näkyjä ja aistiharhoja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *