Totuus

Matti Sunellin blogi

Kuukausi: tammikuu 2013

  • Ympäri korvia

    Ympäri korvia

    Toimittaja Håkan Schock tapasi Matti Sunellin talvipäivänseisauksen aikoihin. Keskustelu käytiin itähelsinkiläisen merenrantakahvilan terassilla, ja sen aiheena oli konsertti, jonka Sunell aikoi pitää Helsingin konservatoriossa tammikuun 22. päivänä. Nyt konsertin lähestyessä julkaisemme haastattelun.

    Arvaapa huvittiko tulla tänne, kun kansankonservatoriolta soittivat ja pyysivät tekemään esittelytekstin. Mutta jostain se leipä on revittävä… Järjestät siis konsertin. Miksi?

    Aikoinani, ilmeisesti hypomaanisessa mielentilassa, tulin hakeneeksi konserttisalia käyttööni opettajakonserttia varten. Ja niinpä vain se myönnettiin. Saan usein suuruudenhulluja tekotaiteellisia ideoita, mutta yleensä ne menevät nopeasti ohi. Tässä tapauksessa ehdin panna toimeksi ennen pään selviämistä, ja tässä sitä ollaan. Ei sitä oikein enää millään verukkeella siirtääkään kehtaa. Kerkesin pyytää kavereitakin mukaan.

    Keitä kavereita?

    Mukana on lyömäsoitinyhtye Moka-ensemble…

    Miten niin moka? Aiotteko tahallanne soittaa huonosti?

    Nimi tulee sanoista ”musiikki on kauhea asia”. Se oli edellisen konserttini otsikko. Kokosin silloin lyömäsoitinyhtyeen Rosauron vibrafonikonserttoa varten. Nimi on sama, mutta nyt on aivan eri soittajat.

    Niin, sitten on kaksi vanhaa toveria, joiden kanssa metelöimme opiskeluaikoina Imu-yhtyeessä, ja yksi jousisoittaja, vanha tuttu hänkin.

    Kuullaanko Rosauroa tällä kertaa?

    No ei. Jos jotakin olen tähän ikään oppinut, niin sen, että en ole mikään virtuoosi tai taiteilija, jolla olisi jotain sanottavaa muiden kappaleiden esittäjänä. Soitan jos pyydetään, olenhan joskus solistinakin soittanut. Ja orkestereissa tietenkin soitan. On se tyydyttävää, kun saa menemään suomalaisen nykysäveltäjän vibrafonistemman, jossa on kuudestoistaosakvintoleita tempossa sata edestakaisin klaviatuurin päästä päähän. Siis en väitä, että itse olisin saanut menemään, mutta Moka-ensemblessä on tyyppejä, jotka saavat.

    Siis omia kappaleita koko konsertti?

    Niin, tai on siellä yksi sovitus, jos ehdin oppia sen konserttiin mennessä.

    Oletko laatinut uusia sävellyksiä? Eihän sinulla muistaakseni kovin paljon kappaleita ole varastossa.

    Olen keksinyt pienen sikermän poppikappaleita lyömäsoitinyhtyeelle…

    Poppia? Eikös kansankonservatorio ole institutionaalisen taidemusiikin oppilaitos?

    On kai se. Mutta eikö suuri osa vaikka jostain wieniläisklassismistakin ole aikamoista humppaa?

    Et taida osata arvostaa hyvää musiikkia…

    Elä kuule mulle rupee… minä olen sentään musiikkitieteen maisteri! Niin, nämä ovat sellaisia miniatyyrejä, poppipastisseja. Eräänlaista kokeellista musiikkia, jos niin haluat sanoa. Kokeillaan, toimiiko tämä lyömäsoitinyhtyeellä vai epäonnistuuko surkeasti.

    Vai niin. Mitä muuta?

    Meillä on yksi vanha kappale, joka oli hitti vuonna 1995. Esitimme sitä useita kertoja. Eräässä Korvat auki -konsertissa muuan kuulija nimitti kappaletta ”ala-astelaisten anaalihuumoriksi”. En sano kuka. Riemastuttavaa! Kuulemma myös eräs oikea säveltäjä – en taaskaan sano kuka, mutta hänellä on sellainen rähisevä nimi – on sanonut sitä parhaaksi kappaleekseni. Minultahan ei kovin paljon sävellyksiä ole tullut sen jälkeen, joten saatpa itse todeta, pitääkö väite yhä paikkansa.

    Luuletko tosiaan että tulen sinne konserttiin? Oliko tässä kaikki?

    Ei. Eihän tässä ole vielä puolta tuntiakaan musiikkia. Sitten on vielä elektroakustinen osuus. Siihen kuuluu huutoa, joka on jokseenkin improvisoitua musiikkia. Ääniprosessointeja ohjelmoin täyttä häkää. Toki käytän kuulokkeita naapureiden säästämiseksi. Mutta tarkoitus on tosiaan tuottaa kaikki ääni elävänä, vaikka välillä mennään aika jytiseviin sointimaailmoihin. Oletko muuten kuullut sen jutun Kaija Saariahosta Ircamissa 80-luvulla?

    Olen, ja tiedän että olet keksinyt sen itse. Ei pitäisi levitellä perättömiä kauhujuttuja julkisuuden henkilöistä. Itsekö huudat?

    Ei, tämä on duo, jossa minun osuuteni on lyöminen ja hanojen vääntäminen. Mutta soolona kaavailen esittäväni yhden minimalismijutun. Se jatkaa niiden kappaleiden sarjaa, joissa soitan koneen avulla kaanonissa itseni kanssa. Kappale on oikeastaan hommage sekä Steve Reichille että John Cagelle. Lisäksi se julistaa suomalaisen insinööritaidon riemuvoittoa itämaisesta huuhaasta.

    Sillä lailla. Jokohan tämä olisi tässä?

    Etkö siis tosiaan aio tulla konserttiin?

    Arvaa kaksi kertaa. Miten täältä pääsee metrolle? Kahvisi on muuten jäässä.

  • Leipälyriikkaa

    Pekka Heikkisen leipomon web-sivujen toteutuksesta olisi saman korttelin pojalla tarjota useampikin rakentava kommentti, mutta katsotaan sitä joskus toiste. Tällä kertaa tahdon kiinnittää lukijain huomion siihen, kuinka leipomo kertoo itsestään runomuodossa.

    Katsokaa vaikka: teksti on ladottu kahdelle palstalle lyhyiksi kappaleiksi, siis säkeiksi ja säkeistöiksi. Teksti ei tietenkään mukaudu selainikkunaan – jos se niin tekisi, säerakenne menisi sekaisin.

    Tarkastellaan esimerkkinä puu-uunileipäsivua (tässä on suora linkki, mutta lukija siitä huolimatta joutuu etusivulle ja klikkaamaan sieltä ruisleipäsivulle). Teksti ryhmittyy yleensä neljän säkeen mittaisiksi säkeistöiksi. On myös yksi kuuden ja yksi viiden rivin säkeistö, ja sivun loppuhuipennuksessa, herkullisen kahvileivän jälkeen, säkeistö lyhenee kahteen ja lopulta yhteen riviin.

    Säkeen pituus on yleensä 5–10 tavua, kymmentavuinen säe on hyvin yleinen. On pari lyhyttä nelitavuista, ja runo Puu-uunileivän tarina jysähtää käyntiin järeällä kolmentoista tavun säkeellä. Kotimaisen kirjallisuuden perusopinnoistani on sen verran aikaa, etten tunnista runomittaa. Kuka osaisi auttaa? Miten näitä runoja lausuttaisiin?

    En tiedä, onko runoja esitetty julkisesti lausuttuina tai lauluiksi sävellettyinä. Runoviikon tilaisuuksia ajatellen niiden viesti on ehkä hieman yksipuolinen. Mutta kenties Pekka Heikkinen voisi järjestää runojuhlien aikana oheistapahtuman, jossa runoja esitettäisiin myymälässä ja yleisö saisi samalla nauttia leivoskahveista. Tämä sopisi hyvin satavuotisjuhliin.

  • Virallinen leipä

    Olen jo vuosia syönyt lähes päivittäin Samsaran ruisvuokaleipää. Minun ja monen toverinkin mielestä se on Helsingin seudulla saatavista ruisleivistä paras: maku on ryhdikäs ja persoonallinen, leipäaines ei ole hiivalla nostatettua höttöä ja leipä säilyy vaikka kuinka kauan – harvemmin tosin yhden leivän syöminen päiväkausia kestää.

    Samsaran leipiä tosin saa vain täältä laita-Suomesta. Melkein kirjoitin ”valitettavasti”, mutta oikeastaan on parasta, että joka paikkakunnalla on oma leipä.

    Näyttävät siellä leipomon pakkaamossa maalaiskunnan puolella kokeilleen viime aikoina erilaisia leipäpussin värityksiä. Tämä nykyinen on ainakin kolmas ellei neljäs minun leivänsyöntiurallani. Jossakin vaiheessa pusseihin tuli läpinäkyvä ikkunakelmu – ilmeisesti sen takia, että huonomminkin suomea lukevat tietävät heti, minkälainen leipä pussissa piilee. Sinänsä ihan hyvä pyrkimys.

    Mutta tämä nykyinen jokusen kuukauden vanha pussimalli repeilee melkein aina ikkunansa saumoista. Sitten tulee leivänmuruja reppuun ja kaapin hyllylle, ja leipä kuivuukin nopeammin pussissaan.

    Totuus on ennenkin puuttunut leipäkulttuuria uhkaaviin epäkohtiin, ja niinpä myös tällä kertaa lähetin leipomolle terveisiä:

    Kas tässä vähän palautetta ruisvuokaleivän vakituiselta syöjältä:

    Uudehdot ikkunalliset leipäpussit eivät tunnu olevan kovin kestäviä. Usein on ikkunakelmu irronnut reunastaan jo kaupassa. Sitten siitä valuu muruja ja leipä kuivuu nopeammin kuin tavallisesti. Minun mielestäni leipäpusseissa ei tarvitsisi olla ikkunoita ollenkaan.

    Terveisin Matti Sunell, Itä-Helsinki

  • Torronsuo

    Torronsuo

    Häntälästä Volvo heitti retkeläiset Hämeen puolelle, 22 kilometrin päähän koilliseen Torronsuolle. Pysäköintipaikka on keskellä kansallispuistoa, alueen halkaisevan maantien varressa. Suota ja puistoa riittää kilometrikaupalla itään ja länteen, ja eteläosan avosuota kiertää pitkospuinen helposti käveltävä polku.

    Korvasin tässä jutussa aikaisemmin olleen Google-kartan Paikkatietoikkunan ilmakuvalla.

    Tässä vielä Retkikartan esitys samasta alueesta.

    On kiehtovaa, että näin suuri yhtenäinen suoalue on säilynyt luonnontilaisena keskellä ikivanhoja viljelysseutuja. Satelliittikuvassa näkyvät suon muodot kuivempine ja vetisempine osineen hienosti. Pohjoisosan ihmeellinen pyörteilevä rimpimuodostelma on epäilemättä ufojen tekosia.

    Pursuhopeatäplä (Boloria euphrosyne)

    Kesäkuussa kukkivat pursut ja villat, ja kirkkaan oranssit hopeatäplät kiitävät valkoisesta kukasta toiseen. Onneksi yksi pursuhopeatäplä malttaa asettua muotokuvaan pitkospuulle. Vähän matkan päässä rämehopeatäpläpariskunnalla on lakan lehdellä niin tärkeää tekemistä, etteivät malta lähteä karkuun. Noloina nappaamme kuvat ja jätämme pikimmiten perhoset rauhaan.

    Rämehopeatäplä (Boloria eunomia), koiras ja kissas

    Jostakin etäämmältä kuuluu kapustarinnan haikea vihellys. Hetken tähystelyn jälkeen lintu saadaan näkyviinkin, ja kansanretkeilijä pääsee taas uudenlaisiin kuvausharjoituksiin. Tällä kertaa kameraan on nimittäin ruuvattu 400-millinen objektiivi, ja liikkuvan kohteen kuvaan saaminen ja putken vakaana pitäminen ei ole aivan helppoa. Seitsemästä laukauksesta yksi on sellainen, että lintu on joten kuten näkyvissä ja kuva on vain lähes järkyttävän pehmeä. Ensikertalaiselle tällainen tilapäinen julkaisukynnyksen alentaminen ehkä sallitaan.

    Kapustarinta (Pluvialis apricaria)

    Lähtiessä luodaan tornista yleiskatsaus kuljettuun maisemaan.

    Seuraa pitkospuita Torronsuon eteläosiin

    Koska tässä jutussa on visuaalinen kehysmuoto, se päättyy ensimmäisen kuvan vastakuvaan.

    Pitkoksilta värikkääseen allikkoon
  • Häntälän alppiniityt

    Häntälän alppiniityt

    Tässä taannoin perhosretki vei kansanretkeilijän tutustumaan pariin lounaisen Suomen kiehtovaan luonnonnähtävyyteen. Oppaana ja kyyditsijänä toimi itse avaran maan retkeilijä,  etevänä luontovalokuvaajana ja maailmanmatkaajana tunnettu.

    Jo puoli tuntia pääkaupungista lähdön jälkeen Volvo nosti retkeläiset moottoritieltä miellyttäville kylänraiteille. Polkupyörän toimintasäteeseen tottuneen kansanretkeilijän päätä huimasi, ja siihen alkoi hiipiä kerettiläisiä ajatuksia: jos syyllistyisi henkilöauton omistamiseen, voisi harva se viikonloppu pyrähtää retkeilemään mihin tahansa eteläiseen Suomeen, oli kesä tahi talvi! Ei tarvitsisi aina tyytyä Sipoonkorpeen. Toki tämänpäiväinen retkikohdekin olisi pyöräillen saavutettavissa, mutta kiireetön retkeily vaatisi kyllä perillä yöpymistä.

    (Auton hankinta rupesi kummittelemaan, ja kummittelua jatkui syksyyn asti: esimerkiksi tätä shamaaniretkeä ei olisi tullut tehtyä ilman laina-autoa. Mutta uuden asunnon autopaikkaan ei lopulta (toistaiseksi) hankittu täytettä, vaan siitä tehtiin kaupat naapurin kanssa.)

    Pikkuapollo (Parnassius mnemosyne f. perkele)

    Perhosretki suuntautui Someron Häntälän kylään, Rekijoen kymmeniä metrejä paksuun saveen uurtamaan laaksoon, joka on erittäin harvinaisen pikkuapolloperhosen ainoa vakituinen asuinpaikka Suomen mantereella. Avara maa esittelee taustatiedot pätevästi, joten niitä ei toisteta tässä.

    Ja eihän sitä tarvinnut kuin kävellä alas laakson rinteitä, tehdä vähän tuttavuutta karjan kanssa, ja sitten lentelivätkin jo ensimmäiset pikkuapollot vastaan. Nopeita ne olivat: jos valokuvan halusi ottaa, piti tähdätä ja laukaista heti. Paljon tuli huteja, yllä on parhaiten onnistunut otos.

    Karttaperhonen (Araschnia levana)

    Kansanretkeilijä sai lainata hienoa Canonin 180-millistä makro-objektiivia ja aavistella, miltä oikeasta valokuvaajasta tuntuu. Kuvaamisessa olikin opettelemista. Perhosia kuvatessa tulee pyrittyä aina mahdollisimman lähelle, niin nytkin. Mutta kun putki tuo kohteen muutenkin lähemmäksi, oltiinkin sitten yleensä jo liian lähellä ja perhosesta jäi osa kuvan ulkopuolelle. Tai sitten ison polttovälin aiheuttama pieni syväterävyys yllätti tottumattoman, ja aina jokin osa perhosesta oli fokuksessa ja loput ei. Yllä oleva karttaperhonen onnistui joten kuten, ja kuva antaa aavistuksen ihanasta epäterävyysalueesta, joka tällaisilla polttoväleillä on mahdollista saavuttaa. Kunnon esimerkkejä kehotan katsomaan Avaran maan perhoskuvista.

    Niittyhopeatäplä (Clossiana selene)

    Virallisessa perhoskuvassa perhosen tulee olla siivet levällään ja tuntosarvet samassa tasossa siipien kanssa, kuten kuvan hopeatäplällä. Näin koko perhonen saadaan teräväksi ja tausta häivytettyä (olisi tässä voinut häivyttää enemmänkin).

    Pikkuapollo piilee kasvillisuudessa

    Toisaalta kansanretkeilijä on harjaantunut äärimmäisen hitaaseen liikkumiseen eli näennäiseen liikkumattomuuteen seisoessaan heinäkuisissa ohdakepuskissa odottamassa neitoperhosten laskeutumista kukille. Tätä tekniikkaa, jossa pokkarikamera hivutetaan vähitellen sentin päähän perhosesta, saattoi soveltaa silloin, kun pikkuapollo oli laskeutunut heinikon sisään odottamaan kirkkaampaa auringonpaistetta. Yllä onnistunein pokkariotos.

    Laiduntava karja pitää maiseman avoimen puistomaisena

    Pokkarilla on otettu myös tämän jutun maisemakuvat, kun viralliseen kameraan oli ruuvattuna arvovaltainen putki. Yllä olevaa kuvaa varten jouduttiin neuvottelemaan lehmien kanssa: joko menette siististi maisemaan oleskelemaan ettekä tule nuolemaan kameraa tai sitten pysyttelette kokonaan poissa kuvasta.

    Sitten jatkettiin Torronsuolle.