Musiikin palo

Nyt se sitten selvisi, mitä musiikkiopistossa oli tekeillä eräänä alkutalven päivänä 1972 ja miksi minulla ei ollutkaan soittotuntia:

Musiikin palo ei tukahtunut Kainuun musiikkiopiston vaatimattomissa tiloissa, esitetty televisiossa 14.12.1972.

Musiikkiopisto oli vanha puinen asuintalo. Sen huoneistoihin oli erilliset sisäänkäynnit, mutta sisällä pääsi myös liikkumaan eri puolille taloa. Astelin ylös pienet pihan puolen sivuoven portaat:

sivuovi
Sivuovi

Eteisestä huoneeseen tömistessäni tien tukkikin valtava televisiokamera. Huoneessa oli piano-opettajani lisäksi vieraita miehiä, ja jotain hyvin erikoista ja tärkeää oli tekeillä: täällä kuvattiin televisio-ohjelmaa. Opettajaltani vain oli tainnut unohtua sellainen pikkuseikka, että oppilaille olisi pitänyt ilmoittaa asiasta. Sain kääntyä saman tien kotimatkalle.

Mitään tuossa hämärässä kulmahuoneessa kuvattua ei tosin ole päätynyt valmiiseen ohjelmaan. Kaikki haastattelut on kuvattu talon keskellä olevassa avarassa salissa, jonka ikkunat ovat kadulle päin. (Tässä salissa muuten myöhemmin kantaesitin kaksi ensimmäistä sävellystäni, Preludin ja Pienen valssin.)

Talven valo kertoo, että kuvauksia on tehty koko päivä. Johtaja Tuomen puhuessa on päivä, kadulla ajaa autoja ja vastapäinen kerrostalo näkyy hyvin. Taloudenhoitajan eloisan kertomuksen aikana hämärtää jo. Oma opettajani, josta käytän tässä nimeä ”Jankko”, on päässyt ääneen illan jo pimennyttyä, jolloin verho on vedetty vasemman ikkunaruudun eteen (ensimmäisen kerran kohdassa 2.12).

Koko päivä on siis tehty töitä, varmasti mietitty paljon ja keitetty välillä kahvia. Kysymyksiä – ja vastauksia – on luonnosteltu paperille. Hellyttävästi johtaja koettaa lausua opettelemaansa vastausta, joutuu tosin aika monesti katsomaan paperista, mutta onnistuu silti antamaan aika luontevan asiallisen vaikutelman.

Keskivaiheilla päästään seuraamaan toisen piano-opettajan soittotuntia suomussalmelaisen pojan kanssa. Tämä opettaja, jota nimitän ”Säilyksi”, oli aiemmin syksyllä sijaisena minulla. Kerran soittotunnille tullessani en löytänyt ”Jankkoa” mistään ja kiertelin ihmeissäni ympäri taloa. Yllättäen eräässä pienessä huoneessa talon keskivaiheilla tämä vieras mies puhutteli minua: ”Etsitkö ’Jankkoa’?” Myönsin etsiväni. ”Minä olen ’Jankko’.”

Aloitimme soittotunnin ”Säilyn” omassa huoneessa. Se oli itse asiassa ensimmäinen kerta, kun pääsin soittamaan pianoa musiikkiopistossa. ”Jankon” tunneilla en ollut vielä ehtinyt tuottamaan ääntäkään, vaan tämän edistyksellisen pedagogin kanssa olin käyttänyt ensimmäiset tunnit eräänlaisiin valmistaviin harjoituksiin: oikean ryhdin hakemiseen selkä seinää vasten seisomalla, andante-kävelyyn metronomin tahdissa ja käsivarsien, ranteiden ja sormien sulavaan, rentoon ja kauniiseen ojenteluun. Lähimmäksi pianon soittamista olin päässyt, kun olin saanut laskea sormenpäät hellään ojennukseen reunalaudalle koskettimien eteen.

Tämän televisioepisodin aikaan olin toki jo päässyt soittamaan, ties kuinka pitkällä olinkaan sinisessä Aaronissa.

Jossakin toisessa jutussa kerron siitä, kuinka ”Jankko” poltti soittotunnin aikana sikaaria ja kuinka savu haisi aivan oksennukselta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *