Dogme 14

Osuin muka sattumalta Kajaaniin juuri runoviikon aikana. En missään tapauksessa aikonut seurata mummofestivaalin virallisia esityksiä, sillä vieroksun runoutta pahasti: kirjoitettu runous on selvän asian tahallista sotkemista ja runonlausunta kammottavaa teeskentelyä.

Pidin kuitenkin mahdollisena, että sopivan tilaisuuden tullen karaisisin itseäni oheisohjelmalla. Toreilla ja baareissa oli luvassa runousesityksiä, joita saattoi hiipiä kuuntelemaan muina miehinä, ikään kuin vahingossa paikalle sattuneena. Niistä pääsisi myös helposti pakenemaan huomiota herättämättä, jos esitys äityisi sietämättömäksi.

Viikko-ohjelmassa esiintyi nimitys poetry slam, joka käsittääkseni tarkoittaa suomeksi runonläiskintää. Ymmärsin kyseessä olevan vapaamuotoisen, epämuodollisen tilaisuuden, jossa on useita erilaisia esiintyjiä. Loppupuolella on usein open mic -osuus, jolloin kuka tahansa pääsee esiintymään ilman ennakkovaroitusta.

Kuulostelin pari tällaista tilaisuutta ja petyin. En tosin pahasti, sillä en paljon odottanutkaan.

Pohdiskelin leikillisesti sitä hypoteettista tilannetta, että alkaisin harrastaa, jopa itse tuottaa runoutta. Kehittelin havaintojeni pohjalta säännöstön, joka voisi ohjata runoharrastetta, runodogmi 2014:n.

Runomitta syntyi suulliseen perinteeseen muistamisen apukeinoksi aikana ennen luku- ja kirjoitustaidon yleistymistä. Kun tunnetut tai keksityt kertomukset sovitettiin runomittaan, ne oli helppo palauttaa mieleen ja välittää sukupolvelta toiselle. Kielitaiturit saattoivat myös esitellä etevyyttään mitan käsittelyssä.

Mitallinen runo ja musiikki merkitsivät aika lailla samaa asiaa: runot lienee useimmiten laulettu, veisattu tai ainakin resitoitu rytmikkäästi.

Parissa kuulemassani esityksessä tekijä säesti itseään kitaralla trubaduurityyliin. Olikohan kyseessä kuulijan parhaaksi aiottu harhautus: kun taideruno esitetään lauluksi naamioituna, sitä ei olisi niin työlästä seurata kuin lausuntaa? Mutta täytyy muistaa, että kun mukaan tulee sävel ja soinnut, vaatimukset kasvavat kaksinkertaisiksi. Tekstin lisäksi myös musiikin pitää olla ensiluokkaista ja hyvin esitettyä. Tässä kumpikin runoilija mielestäni epäonnistui.

Kirjoitustaito teki tarpeettomaksi runon tehtävän muistitiedon välittäjänä. Runous jäi elämään lauluina ja eräänlaisena tarkoituksettomana jäänteenä, kirjoitettuina säkeinä. Yritykset ”elävöittää” kirjasta opittuja säkeitä onnistuvat yleensä aiheuttamaan vain kiusaantuneisuutta.

Sääntö 1: Mitallinen runo voi esiintyä vain suullisessa muodossa.

Jos runon tekijä käyttää kirjallisia muistiinpanoja, hänen on syytä pitää ne salassa.

Havainnoimissani runoesityksissä minua kiusasi se, että melkein kaikki esiintyjät lukivat paperista, he eivät siis muistaneet edes omia tekstejään ulkoa. Vapaamittainen tai mitaton runo onkin vaikeampi muistaa ulkoa kuin mitallinen. Kuulijaa esitystilanne lähinnä häiritsee, tekee mieli käydä tempaisemassa paperi itselleen, että saisi rauhassa tutustua tekstiin.

Sääntö 2: Mitatonta runoa ei saa esittää ääneen.

Vapaamittainen tai proosaruno eläköön vain tekstinä paperilla tai näyttöruudulla.

Mitallisesta runosta on peräisin tapa kirjoittaa tai painaa runon säkeet riveittäin. Tämä onkin luontevaa, kun rivi on edellisestä ja seuraavasta erottuva metrinen, lauseopillinen tai ajatuksellinen kokonaisuus. Vapaamittaisessa ja proosarunossa tapa on yleensä tarpeeton ja tuhlaa sitä paitsi paperia. On vakava syy epäillä, että keinotekoinen rivien katkominen on vain tapa saada runokirjoille sen verran paksuutta, että ne kehdataan julkaista.

Sääntö 3: Vapaarytminen runo ladottakoon yleensä täysiksi riveiksi.

Tämä sääntö ei kuitenkaan ole ehdoton. Harvinaisissa tapauksissa teksti voi toimia kielellisen merkityksensä lisäksi visuaalisesti grafiikan tapaan, tuottaen merkityksiä ja elämyksiä myös sillä, miten se sijoittuu kaksiulotteiselle pinnalle. Kolmannen säännön rikkominen edellyttää kuitenkin suurta harkintaa, sillä taitamaton saa helposti aikaan vain huolimattoman tai teeskentelevän vaikutelman (toki sekin voi olla tahallinen esteettinen pyrkimys).

En tietenkään tahdo kiistää itse runokielen merkitystä: kuvallisuutta, odottamattomia assosiaatioita, kauniita, rumia tai synteettisiä sanoja, tyylillisiä harhautuksia, rytmin imua, mitä kaikkea sitä onkaan. Runollisen ilmauksen törkeää salakuljettamista pahaa-aavistamattoman proosanlukijan eteen.

Ei, tarkoitus on vain selkeyttää käytäntöjä, raivata turhia ja haitallisia jäänteitä ja huuhtoa pois runon esittämiseen usein miellettyä huijauksen makua.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *