Talven valoa

Kuukausien yhtämittainen sade on verhonnut Suomen etelälaidan harmaaseen harsoon. Ihmismielet on vallannut unohdus ja väsymys. Muunlaista aikaa tuskin on koskaan ollutkaan, ainakaan muualla kuin unessa.

Sade roitelee ikkunoita koko yön. Hätkähdän hereille suden hetkellä kauhuissani siitä, että elämä valuu pois enkä pääse siihen enää mukaan, sillä harmaanraskaassa unessa jalat ovat lakanneet tottelemasta.

En saa enää nukutuksi, joten luen loppuun veden kiinteää olomuotoa pohdiskelevan kirjan.

Herään uudestaan, kun on jo valoisaa. Siis todellakin valoisaa, ei vain hämärää. Istun pöytäni ääreen ja teen töitä, mutta sitten aurinko tulee esiin vastapäisen talon katonharjan takaa. Sälekaihtimen sulkeminen olisi nyt petos. Jalat on otettava alle, nyt ne helpotuksekseni taas toimivat.

Hiihtokelit ovat Helsingin perällä olleet pariin otteeseen lähellä, mutta nyt maasto on vain vetinen. Latupohjien puru purskahtelee.

Juoksen unohtuneeseen kesäparatiisiin. Limonadi, olkihatut, päivänvarjot ja rantaleikit ovat tuskin koskaan olleetkaan muuta kuin unta.

Lainehtivan meren äärellä muistan, että jouluun on enää viikko. Kolmen työpäivän jälkeen minäkin pääsen muihin maisemiin. Olen sopinut jo kyydistä tutun neuvostoliittolaisen kipparin kanssa: hän tulee hakemaan minut sammakkoveneellään.

Perjantaina vene lipuu vaivihkaa Villingin eteläpuolelle odottelemaan. Iltapäivän hämärtyessä se ajelee lähes kokonaan veden alla, vain hylkeen näköinen tähystysosa pinnalla, Vartiosaaren vieritse Strömsinlahden pohjukkaan ja alkaa pimeyden turvin nousta ylös Mustapuroa. Kävelen odottamaan tennishallin takaiseen lepikkoon. Pian sammakkovene nousee pintaan ja muutama hämmästynyt sinisorsa räpiköi loitommalle.

Heitän kevyen reppuni luukusta sisään ja kömmin itse perässä. Tempaisen luukun kiinni, ja sitten sukellamme.

Tulemme pintaan vasta keskemmällä Suomenlahtea. Otamme tasaisen matkavauhdin, edessä on pari vuorokautta yhtämittaista ajoa, ensin etelään, sitten Atlanttia pohjoiseen ja lopuksi itään, kohti Varangin niemimaan kärkeä.

Aatonaattona aloitan työt Vuoreijan tutka-aseman hoitajan joululomasijaisena. Uudelta vuodelta otan sitten rennosti ja odottelen kaamoksen loppumista.

Yhdessä auringon kanssa nousen ylös tunturiin ja alan hiljakseen hiihdellä etelään päin. Päivien pidetessä ja luiston parantuessa sujuttelen yhä pitempiä matkoja. Ehkä jo etelän hiihtolomaviikolla, mutta varmasti ennen pääsiäistä, alan lähestyä maan eteläreunaa. Toivottavasti täällä on vielä silloin riittävästi lunta maassa.

Ainakin valoa on enemmän kuin nyt, päivän pituus on jo yli yhdeksän tuntia. Ja harmaata tihkua varmasti vähemmän.

Yksi vastaus artikkeliin “Talven valoa”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *