Kansanretki 8516

Kansanretkeilijän toisen kasitonnisen yritys katkesi maanjäristykseen. Retken tunnuksiksi jäivät koskematon Lhotsen rinne ja kauden suosituin kiipeilyväline.

Totuudessa seuraa merkintöjä ja kuvia päivä kerrallaan. Kerron blogissa tärkeimmät asiat. Tekstiä on kyllä tulossa enemmänkin, kerron asiasta kesemmällä.

Tapahtui pääpiirteissään seuraavaa:

Kansanretkeilijä lähti yrittämään toiselle yli kahdeksan kilometriä korkealle vuorelleen Lhotselle huhtikuun alussa 2015 (ensimmäinen oli Cho Oyu syksyllä 2013). Operaattori Summitclimb ja ja johtaja Daniel Mazur olivat samat kuin viimeksi. Retkikuntaan kuului kahdeksan Everestille ja kaksi Lhotselle yrittäjää. Alkumatkan samassa joukossa kulki myös kuusitonnisille Island Peakille ja Lobuchelle menijöitä sekä vaeltajia, joiden tarkoituksena ei ollut huipuille nousu.

Kävelyretki Everestin perusleiriin sujui suunnitelmien mukaan, samoin tekniikkaharjoitukset ja totuttelunousut ympäröiville vuorenrinteille ja Khumbun jääputouksen alaosaan.

Everestin ja Lhotsen kiipeilyreitin vaarallisin osuus on jääputous 5500–6100 metrin korkeudessa. Mitä harvemmin sen läpi tarvitsee kulkea, sitä paremmat ovat mahdollisuudet säilyä ehjin nahoin. Kiipeilystrategiana oli tehdä vain kaksi nousua vuorelle: ensin noin viikon mittainen totuttelunousu kolmosleiriin noin 7500 metriin asti ja sitten lepopäivien jälkeen huippuyritys toukokuun puolivälissä.

Huhtikuun 25. päivän aamuna retkikunta nousi perusleiristä jääputouksen käsityskyvyn rajat ylittävän labyrintin halki ykkösleiriin, putouksen yläpuolelle suuren jäätikkölaakson reunalle. Muutamaa minuuttia ennen puoltapäivää, kun kiipeilijät juuri olivat saaneet saappaat jalastaan ja loikoilivat teltoissaan, joku tarttui jäätikköpatjan reunaan ja alkoi ravistaa.

Kiipeilijät säpsähtivät ulos teltoistaan, ja samassa alkoi valtava jyrinä ja pauhu ja lumipilvi hämärsi taivaan. Korkealta Everestin olkapäältä oli irronnut jäätä, joka nyt oli matkalla alas. Jäähakkujen varret iskettiin lumeen, otettiin luja ote terästä, polvistuttiin mahdollisimman pieniksi ja toivottiin parasta.

Höykytys tuntui kestävän minuutteja, mutta ehkä se kesti minuutin tai kaksi. Ei voinut tietää, tulisiko leiriin asti muuta kuin lumipöllyä tai romahtaisiko jäätikkö: jäisikö koko retkikunnasta mitään jäljelle vai sortuisiko se syvyyksiin.

Jäi, ei sortunut. Ykkösleirissä kukaan ei vahingoittunut. Sen sijaan radioyhteys perusleiriin paljasti karmeuden: vyöry oli lakaissut sileäksi suuren osan perusleiriä, ihmisiä oli kuollut ja kateissa.

Koko Nepalin maanjäristyksen tuhoisuus paljastui vasta vähitellen päivien kuluessa. Ykkös- ja kakkosleirissä oli 170 eri retkikuntien kiipeilijää, joiden kulkutie oli poikki järistyksen rikottua jääputouksen reitin. Ja kun kävi selväksi, että reittiä ei enää tulla saamaan kuntoon, käynnistyi helikopterihissi: parhaimmillaan kolme kopteria kuljetti kiipeilijöitä jatkuvalla syötöllä perusleiriin. Summitclimbin ryhmä haettiin viimeisenä 28. päivän aamuna.

Ne kiipeilijät, joilla oli anteliaat vakuutukset, lensivät Kathmanduun heti seuraavana päivänä. Kansanretkeilijä säpsähteli vielä yhden yön istumaan makuupussissaan, kun vyöryt jyrisivät kolmelta suunnalta kohti perusleiriä. Kävely kotia kohti alkoi seuraavana päivänä, vappuna Namchessa päästiin viestimien ääreen ja paria päivää myöhemmin lennettiin Luklasta Kathmanduun.

Lhotse ja jääputous

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *