Kesäpäivänseisaus

Sisyfoksen louhi seisoi äsken (kello 19.38) hetkisen huojahdellen ohuella vuorenharjalla, mutta alkoi sitten vääjäämättä vieriä alas. Sen vauhti pysähtyy vuoren juurella vasta joulukuun 22. päivänä, jolloin alkaa uusi työläs puolivuotinen ylösvieritysurakka.

Saa tämän ajatella toisinkin päin. Ehkä huippu onkin jouluna ja alamäki helppo ja vauhdikas matka valoon.

Kuuluu asiaan, että joku aina tässä kohtaa vuotta huokaisee: kesä oli sitten siinä, nyt mennään päin pimeitä syysöitä, räntäsateita ja kaamosta. Ja jonkun toisen tehtävä on pahoittaa mielensä: voisitko pidättyä surkuttelemasta, etkö voisi nyt antaa toisten iloita kun kerrankin on kesä ja valoisaa.

Mielensäpahoittaja erehtyy. Hän ei tajua, että toinen iloitsee valosta aivan yhtä lujasti, ellei jopa väkevämmin. Tämä vain uskaltaa sanoa ääneen väistämättömän: valoa seuraa aina pimeys, toinen ei ole mitään ilman toista, vastakohtien terävyys kirkastaa riemun ja alakulon. Kumpikin ääripää on tärkeä, ja saamme olla siunattuja, että elämme pohjoisilla leveysasteilla vuodenaikain kiertoessa.

Olisiko mielensäpahoittaja sukua pakkopositiivisuuden julistajille? Jos et hymyile kanssamme, olet ankeuttaja, epäilyttävä.

Pienen tummuuden sisällyttäminen iloon ja toivon kipuna synkkyyden hetkenä on realismia, hengissäsäilymiskeino. Tämä on aina ilmennyt taiteessa, myyteissä ja riiteissä.

Nyt alkaa vuoden lyhin yö. Ei saa nukkua. Pitää lähteä rannoille, luodoille, metsiin, soille ja vaaroille. Tai kaupungin hiljaisille kaduille. Univelan voi ottaa takaisin puolen vuoden päästä, jolloin saa nukkua koko päivän. Se on tiistai, minun luvallani saa lintsata koulusta ja töistä.

2 Replies to “Kesäpäivänseisaus”

  1. Hienoa tekstiä; nautinnollisen makustelevaa, mutta pinnanalaisesti kuitenkin suoraa ja selkeää informaatiota.

    En kuitenkaan malta olla puuttumatta kirjoituksen sisällölliseen viestiin. Olen huomannut ihan verisukulaispiirreissänikin, että erityisesti vanhemmille suomalaismiehille on ominaista tässä vaiheessa vuoden kiertoa heittäytyä jo syystunnelmiin ja alkaa ododtella kuolemaa.

    Olen miettinyt syytä edelliseen tullen siihen lopputulokseen, että kyse on pohjimmiltaan samasta asiasta kuin siinä, että suomalaisten suhde vaikkapa työtä tai alkoholia kohtaan on usein lähes sadomasokistisen ongelmallinen: ihmisarvo ja oikeus elämiseen haetaan työn kautta, alkoholia nautitaan joko älyttömästi tahi ei ollenkaan Alkon yrittäessä pitää huolta siitä, että viina ei osteta, mutta sitä kuitenkin myydään reippaasti, jotta valtio saisi verovaroja mm. päihdeongelmaisten hoitokuluihin.

    Suomalaiset lukeutuvat kulttuurillaan maailman pervertis-paradoksaalisimpien kansakuntien joukkoon, ja samaa logiikkaa kuin äsken mainituissa esimerkeissä, huomaan syyssonaattitunnelmiin vaipumisessa kesäkuun 21. päivänä.

    Ilmeiseti kyse on nyt siitä, että suomalaisten oletusarvo kesälle ja kesästä on se, että silloin on valoisaa – myös yöllä, tai ainakin hyvin pitkällle myöhäisiltaan asti. Minusta yön valoisuus on luonnotonta ja ihmiselle soveltumatonta käyttäytymistä luonnon taholta, eikä valoargumenttikaan ole aivan murtumaton, sillä väittääkö joku ihan vakavissaan, että lokakuussa ei vielä voisi olla huikean valoisia päiviä!

    Minusta kesä on parhaimmillaan jossain elo-syyskuun vaihteessa, kun luonto on vielä rehevä ja täysi, ilmat usein lämpimiä ja yöt jo oikeita öitä iltojen käydessä esteettisesti kiehtovaa valojen ja varjojen keskinäisesti kisailevaa tanssia.

    Olen ennenkin todennut, että omassa subjektiivisesti koetussa todellisuudessani kesäkuu edustaa alkukesää, heinäkuu keskikesää ja elokuu loppukesää. Mieluusti voisin tulkita keskikesävaiheen ulottuvan helposti ainakin elokuun puoleen väliin asti ja loppukesän alkavan sen jälkeen ulottuen helposti syyskuuhun asti. Tällä en halua profiloitua ”positiiviseksi ihmiseksi”, vaan näin vain itse koen luonnon vuodenaikakiertokulun.

    Ja räntäsateellakin on suotta negatiivinen maine; räntäkelillä on helppo hengittää ilman ollessa hyvin happipitoisen, ja muutenkin räntäsade raikastaa aivoverenkiertoa.

    Vastaa

    1. Matti Sunell 22.6.2015 at 6.04

      Ihminen on kotoisin seudulta, jossa yö ja päivä ovat koko vuoden suunnilleen samanpituiset. Ehkä evoluutio ei ole vielä kunnolla ehtinyt sopeuttaa kauas pohjoiseen vaeltaneita kansoja valoisuuden tolkuttomaan vaihteluun ja niiden keskuudessa esiintyy siksi tavallista enemmän vuodenaikaishulluutta.

      Toki ns. pimeänä vuodenaikanakin voi olla valoisia päiviä. Olennaista on valoisan ja pimeän ajan kasautuminen, niin että keskikesällä on Suomen alareunallakin lähes koko ajan valoisaa.

      Olisiko niin, että huoli päivän pitenemisen loppumisesta ja kääntymisestä lyhenemiseksi kestää melankolisillakin ihmisillä vain juhannukseen, ja siitä lähtien mielen vähitellen rauhoittaa lisääntyvä lämpö ja luonnon kypsyvä rehevyys? Mielestäni puheena olevat näennäisen pessimistiset huokaukset vähenevät kesäkuun lopulta alkaen.

      Ehkä kaikkein haavoittuvimpia ovatkin ne, jotka haluavat sulkea korvansa syyspuheilta. Ehkä juuri he, eivätkä huokailijat, vieroksuvat eniten niin sanottua pimeää vuodenaikaa. He eivät ymmärrä hiljaista huumoria, joka mielestäni on olennainen osa pessimistiseksi luultua päivänlyhenemispuhetta.

      Missään vuodenajassa ei ole moittimista. Kokonaan toisen keskustelun aihe on se, mikä niistä on itse kullekin mieluisin. Mutta jos joku pitää aiheellisena valittaa esimerkiksi lumesta, hänen tulisi ensi tilassa hakeutua eteläisemmille leveysasteille.

      Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *