Jääputous, ykkösleiri ja järistys

25.4.2015

Lähtö on sovittu aamukahdeksi, mutta se viivästyy lopulta niin, että leiristä lähdetään kello 3.45. Reppujen pakkausta viimeistellään vielä ruokailuteltassa aikaista aamiaista odotellessa.

Liikkeelle lähdetään rauhallisesti jonossa kävellen. Pimeys ei ole täydellinen, vaan vuorten hahmot näkyvät tummina vaaleampaa taivasta vasten. Jääputouksen suunnassa kimaltelee pitkä nauha valopisteitä, kuin kiiltomatoja. Vai onko sinne rakennettu hyppyrimäki tai valaistu kuntopolku?

Jääputouksen läpi johtavan reitin pystyy nyt hahmottamaan otsalamppujen välkkeen mukaan. Se pysyttelee alkumatkasta lähempänä oikeaa kuin vasenta reunaa, poikkeaa joskus keskelle ja mutkittelee aika tavalla. Putouksen ylimmät osat jäävät Nuptsen harjanteen taakse piiloon.

Muiden retkikuntien jäseniä on lähtenyt liikkeelle jo tunteja aiemmin. Ja tietenkin siellä on sherpoja kaikista retkikunnista. He menevät edeltä ja vievät telttoja, keittimiä ja ruokaa, niin että kaikki on valmista ykkösleirissä kun kiipeilijät saapuvat sinne aamupäivän kuluessa.

Vaeltavat jääpurjeet ovat nyt tummansinisiä. Jääraudat kiinnitetään aikaisemmin kuin viime kerralla, sillä nyt on repussa enemmän painoa. Pakkasta on sopivasti: ei liian kylmä, mutta riittävästi ettei liikkuessa tule hiki.

Aika häviää. Kuljetaan ylös ja välillä vähän alaskin, kierretään lohkareita, hivuttaudutaan jyrkänteiden reunoja ja jääsiltoja pitkin. Nousukahva liukuu köydessä, joskus jyrkimmissä paikoissa joutuu kiskontahommiin. Välillä tulee ihmisiä myös vastaan: ykkös- ja kakkosleiristä lähteneitä sherpoja.

Jääputouksessa väistetään vastaatulijoita.

Vastaantulijoille annetaan tietä. Huomaa suojaavat rukousliput.

Pimeyttä ei kestä monta tuntia. Päivä valkenee pilvisenä, jääputous on harmaanvihertävä, vuorenseinämät, silloin kun niitä näkyy, harmaanruskeita. Keskiosassa putousta isoimmat jäälohkareet ovat valtavia, talon kokoisia. Ohitamme etäältä viimevuotisen onnettomuuspaikan. Alue on valtavana röykkiönä, ison lohkareen päälle on jätetty kolme reppua.

Jäävyöryn paikalla on hylättyjä reppuja.

Reput jäivät, miehet menivät. Viimevuotisen vyöryn paikka.

Sitten tulee pitkä pysähdys. Jossain kulman takana on ilmeisesti tukos. Kuluuko puoli tuntia vai enemmän, sillä ei oikeastaan ole väliä. Levähdys ei haittaa, kun vilu pysyy loitolla. Lopulta pari sherpaa laskeutuu rivakasti jonon ohi, ja jono lähtee liikkeelle. He ovat korjanneet rikkoutuneen kohdan ja kiinnittäneet uusia köysiä. Paikka on hankala, ensin täytyy laskeutua jyrkästi monta metriä syvään rotkoon ja sitten kiskoa itsensä köyttä pitkin ylös toista reunaa.

Ruuhka jääputouksessa

Mikäs tässä ollessa, rupatellaan odotellessa.

Jyrkkien kohtien jälkeen tekisi mieli pysähtyä puuskuttamaan, mutta läheskään aina ei voi. Perässä tulee muita, tien tukkeeksi ei voi jäädä. Kun jyrkkiä lohkareita on useita peräkkäin, olo on kuin pitkitetyssä intervalliharjoituksessa. Kotioloissa kuntoillessa voi juosta ylämäen täysillä, kun tietää että rääkki helpottaa minuutin kuluttua. Jääputouksessa kiriosuuksia on monta perätysten, ja tasaiselle päästyä pitää heti jatkaa matkaa.

Jääputous muuttuu ylhäällä suuripiirteisemmäksi. Kun jäätikkö liukuu putoukseen laakson kynnyksen yli, se lohkeaa ensin valtavina sata metriä leveinä ja kymmeniä metrejä korkeina siivuina. Vasta kulkiessaan putouksen läpi siivut lohkeilevat pienemmiksi paloiksi.

Yläosassa on monta leveää railoa, joiden yli kuljetaan tikkaita pitkin. Levein ylitys on ehkä seitsemän metriä, railon syvyyttä voi vain arvailla. Pitkät tikkaat on sidottu yhteen useasta jaksosta ja päät on kiinnitetty railon reunojen päälle jääruuveilla ja lumiankkureilla. Tikkaiden molemmin puolin on kiinnitetty köysi.

Railoa ylitetään jääputouksessa

Kansanretkeilijä ylittää railoa. Kuvaaja Damian Bourke.

Ylitys sujuu yhteistyössä. Kun edelläni kulkeva on siirtänyt sulkurenkaansa ylitysköyteen ja lähtee liikkeelle, nostan kumpaakin köyttä taaksepäin pitääkseni ne tiukalla. Vastareunalle päästyään hän kiristää köysiä omaan suuntaansa, ja kun minä astun tikkaille, takanani tuleva vuorostaan vetää köydet kireälle taaksepäin. Yli kävellessä jääraudat asetellaan rauhallisesti puolille niin kuin harjoituksessa on opittu. Väkisin tulee nähtyä syvälle railoon, mutta huomio on keskitettävä omiin liikkeisiin. Muuten ylitys voi olla henkisesti mahdoton.

Aivan putouksen yläosassa on kolme isoa jääseinämää, korkeudeltaan kymmenestä kahteenkymmeneen metriä. Niihin on kiinnitetty tikkaat ja viereen ripustettu varmistusköysi. Kahdella ensimmäisellä kerralla kiinnitän köyteen sulkurenkaan lisäksi nousukahvan ja liu’utan sitä ylöspäin samalla kun kiipeän. Jos lipeän, en putoa alas asti vaan jään köyteen killumaan. Kahvan käsittely hidastaa vauhtia jonkin verran, joten viimeisissä tikkaissa luotan jo itseeni niin paljon, että käytän pelkkää sulkurengasta.

Jääseinämän nousua tikkaiden avulla

Ylös tikkaita, alas köydellä. Kun oma vuoro tulee, on mentävä.

Tikkaiden nouseminen ei kotioloissa olisi kummoinenkaan rasitus, mutta teepä se kuuden kilometrin korkeudessa, reppu selässä ja jääraudat kiinni paksuissa saappaissa. Matkalla ei voi levähtää, mutta kielekkeen päällä voi ehkä puuskuttaa muutaman sekunnin.

Jos sattuu olemaan huippu-urheilija, siitä on Himalaja-kiipeilyssä hyötyä. Rasitukseltaan jääputouksen nousua voisi kenties verrata pitkänmatkanjuoksuun: koko ajan mennään suurella rasituksella ja kiivaasti hengittäen, lepotaukoja ei juuri pidetä, paitsi silloin, kun on pakko odottaa vuoroa tikkaille tai muuhun kapeikkoon.

Kiipeilijöitä jääseinämien keskellä

Viimeiset nousut ennen jääputouksen niskaa

Ylimmän jääseinämän jälkeen nousu tasaantuu. Mennään vielä muutama sata metriä loivasti ylös ja alas ja ylitetään joitakin railoja. Sitten tulee aivan yllättäen jääkummun takaa esiin telttoja. Sherpat ovat pystyttäneet meidän ykkösleirimme kaikkein lähimmäksi jääputousta, loivaan syvänteeseen. Leiri on Everestin länsiharjanteen ja Nuptsen välisessä kapeikossa lähempänä Everestiä.

Ryhmämme saapuu leiriin melko yhtenäisenä joukkona. Jotkut ovat jo asettuneet taloksi ja purkavat varusteitaan. Kurkin telttoihin ja tiedustelen varaustilannetta. Patrickilla ei ole vielä kämppäkaveria, joten asetun hänen telttaansa.

Kiipeilijät saapuvat leiriin telttojen luo

Ykköseen saavuttaessa lunta tulee jo ihan kunnolla.

Seuraa ripeä leiriytymisrutiini: Heitän repun selästä, isken hakun pystyyn teltan viereen, irrotan jääraudat saappaista, kolistelen ne puhtaaksi lumesta ja ripustan hakkuun. Irrotan makuualustan repun kyljestä ja levitän sen telttaan, heitän repun perään ja viimeksi kömmin itse sisään. Oviaukossa istuen riisun saappaat ja päällimmäisen vaatekerroksen. Juon vettä, kaivan makuupussin tyynyksi ja heittäydyn selälleni. Päivän urakka on valmis juuri ennen keskipäivää.

Ihastelemme yhdessä päivän reittiä. Jääputous on erittäin rankka nousta, vaarallinen ja pelottava, mutta samalla ihmeen kaunis ja lumoava. Olen lukenut siitä monia kertomuksia jo vuosikymmenten ajan, ja tuntuu miltei käsittämättömältä, että olen juuri itse kiivennyt sen läpi.

Jää teltan alla tutisee.
–Mikä se oli?
Joku tarttuu jäätikön reunaan kuin kumiseen mattoon ja ravistaa.
–Tärisee. Pitää varmaan mennä ulos.
Vedämme äkkiä saappaat jalkaan ja syöksymme ulos teltasta. Jossain ylhäällä kohisee. Dan komentaa:
–Tarttukaa jäähakkuihin!

Jossain Everestin puolella kasvaa valkoinen pilvi, kohina yltyy jyrinäksi. En löydä hakkuani, kyyristyn muiden joukkoon mahdollisimman matalaksi ja pitelen paremman puutteessa telttakankaan reunasta kiinni.

Valkoinen hyöky iskee leiriin. Lumi pöllyää, kaikki tuntuu keinuvan. Pidän päätä alhaalla käsivarsien välissä, lunta ei sentään mene henkeen. Kuuluu sherpankielistä mutinaa, joku rukoilee ääneen.

Tuleeko myräkän perässä varsinainen vyöry, joka hautaa meidät tai heittää railoon? Lähteekö jäätikkö liikkeelle ja pudottaa koko leirin alas jääputouksesta?

Tältä siis tuntuu, kun kuolee vuorilla. Se sattui sittenkin omalle kohdalle.
Höykytys kuitenkin lakkaa. Myllerryksessä ajantaju on kadonnut, mutta tuskin vyöry on kestänyt paria minuuttia kauempaa. Lumipilvi laskeutuu ja ympärille näkee taas. On alkanut pyryttää lunta, nyt sentään taivaalta. Nousemme ylös ja pudistelemme vaatteitamme. Kaikki on hienon lumen peitossa ja pari telttaa on lysähtänyt.

–Se oli maanjäristys! Dan huudahtaa melkein innostuneena.

Ilmeisesti järistys on irrottanut ison palan jäätä Everestin länsiharjanteelta, ja jäämassa on syöksynyt kilometrin verran alamäkeen kohti jäätikköä. Se on nostattanut valtavan irtolumimyräkän, joka on riepotellut leiriä. Onneksi sentään itse jäävyöry on pysähtynyt seinämän juurelle, turvallisen matkan päähän.

Telttamme on puoliksi lysyssä. Ryömin sisään ja koetan selälläni punnertaa kangasta ylös, samalla kun Patrick kauhoo ulkopuolella lunta teltan päältä. Saamme teltan melkein oikeaan muotoonsa.

Sen sijaan kakkosleiriin tarkoitettu pienempi ruokailuteltta, joka on pystytetty myös tänne ykköseen, on rojahtanut kokonaan. Myräkkä on myös puhaltanut kypäriä ja muita telttojen ulkopuolelle jätettyjä pikkuesineitä ympäriinsä.

En ole ehtinyt vetää kuoritakkia ylleni, joten välipusakkani on hieman kostunut ja alkaa tulla vilu. Leiriin kävelee vielä yksi retkikunta, kärjessä Pumorilta tuttu Tim. Ryhmä on siis ollut järistyksen aikana aivan jääputouksen yläreunassa.
–Sinähän täriset.
–No pikkuisen taitaa olla kylmä.

Katselen ympärilleni ja mietin, miten voisin olla hyödyksi. Ilmeisesti olen sen verran neuvottoman näköinen, että Sam komentaa minut telttaani ja käskee kääriytymään makuupussiin. Teen sen itse asiassa aivan mielelläni. Istun yksin teltassa ja lämpenen.

Leirissä on hiljaista, ja hieman ihmettelen, mitä on tekeillä. Ehkä kaikki ovat kokoontuneet Danin luokse selvittämään tilannetta. Kun Patrick vihdoin saapuu, hänellä onkin kerrottavaa: ei pelkästään täällä vyörynyt. Perusleiriä ei enää ole.
–Mitä ihmettä? Tämähän on siis katastrofi.
–Niin on. Ihmisiä on kuollut.
–Uutiset taitavat sitten kohta levitä maailmalle. Kotona ihmiset hätääntyvät. Voi saatana.

Leiri on päätetty siirtää, sillä tämä paikka on hengenvaarallinen siinä tapauksessa, että jälkijäristyksiä ja uusia vyöryjä tulee. Pakkaamme omat tavaramme ja sherpat alkavat purkaa telttoja.

Isoine kantamuksinemme alamme raahautua polkua ylämäkeen. Kun nousemme notkosta, näen kuinka muiden retkikuntien ykkösleirin teltat seisovat riveissä jäätikön viipaleiden päällä ja tasanteilla usean sadan metrin säteellä. Telttoja on varmasti lähemmäs sata, ja kaikki ovat lähellä jäätikön keskustaa, mahdollisimman kaukana sekä Everestin että Nuptsen seinämistä. Äskeisen vyöryn aiheuttama myräkkä ei ole haitannut muita retkikuntia. Meidän teltoistamme muodostetaan uusi rivi kapealle jääharjanteelle aivan liki toisen retkikunnan tyhjillään olevia telttoja.

Asetumme uudestaan aloillemme. Kohta saamme ruokaakin. Sherpat tekevät aivan uskomattoman paljon töitä hyväksemme: he ovat kantaneet ykkösleirin teltat edeltämme ja pystyttäneet ne valmiiksi, ja nyt he siirtävät koko leirin keittiötelttoineen päivineen ja alkavat heti ruokkia retkikuntaa.

Tiedot perusleiristä ja maailmalta tarkentuvat. Järistys on irrottanut Pumorin harjanteelta valtavan vyöryn, joka on pyyhkinyt perusleirin keskiosan yli. Koko perusleiri ei siis sentään ole tuhoutunut, mutta sen keskiosa, jossa Summitclimbin leiri valitettavasti sattui sijaitsemaan, on kärsinyt pahasti. Kaikki teltat ovat romahtaneet, ihmisillä on vammoja. Reipas keittiötyttö, Mingman tytär, joka kiipesi kanssamme ylös Pumorin rinteelle, on saanut kiven päähänsä ja loukkaantunut.

Tom on kuollut. Sanotaan, että hänet löydettiin jäätiköltä kahdensadan metrin päästä leiristä. Onko hän lentänyt telttansa mukana vai ollut jalkeilla vyöryn iskiessä? Kenties kuvaamassa, mikä olisi helppo uskoa. Asia ei selviä kunnolla koskaan.

Järistys on tuntunut koko Nepalissa ja tuhot ovat suuria. Kathmandussakin on sortunut rakennuksia. Maa on joutunut hätätilaan, ja Himalajan kiipeilyretkikuntien jatkoa mietitään nyt yhtäkkiä perin pohjin muuttuneessa tilanteessa.

Retkikuntalaisilla on satelliittipuhelimia, joilla ilmoitetaan tilanteesta kotiin. Saan lainata Patrickin puhelinta, soitan Suomeen ja kerron olevani turvassa ja hyvässä kunnossa, mutta en osaa sanoa mitä seuraavaksi tapahtuu.

Aurinko laskee Pumorin taakse. Kömmin makuupussiin ja yritän mahdotonta: nukkua nukahtamatta. En haluaisi olla syvässä unessa silloin, kun uusi vyöry tai järistys tulee. Loppujen lopuksi vilu pitää huolen siitä, etten nuku liian sikeästi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *