Kansanretki 7000

Korkea lumipeitteinen vuori, jäätikkölaaksoja ja kivisiä harjanteita

Siinä ihminen murenee, kun sille tämmöisen vuorenseinämän näyttää. Lihaksista valahtaa voima, tahto ja minuus haihtuvat ohueen ilmaan, tulee ehdottoman antautumisen ja luovuttamisen tunne. Ja jos persoonallisuus ei ihan hajoaisikaan, seuraa ainakin vuori-intoilijan Stendahl-efekti (kirjoitettu tahallaan väärin): tuossa se nyt on, en tiedä kestänkö.

Edessä, kymmenen kilometrin päässä, on Lhotse, kahdeksan ja puolen kilometrin korkuinen maailman neljänneksi korkein vuori. Seinämällä on korkeuseroa kolme ja puoli kilometriä. Näkyy siellä Everestkin, kurkistaa Lhotsen kivisen harjanteen takaa heti korkeimman huipun vasemmalta puolelta.

Äkkinäinen ei huomaa, että Lhotsen rinteen alaosan peittää toinen, matalampi vuori. En huomannut heti minäkään. Se on kuusitonninen Island Peak (Imja Tse), suosittu Himalajan ensikertalaisten retkikohde.

Kuva on otettu suoraan etelästä Amphu Labtsa -solasta. Tästä solasta ei noin vain kävellä läpi, vaan sinne pitää kiivetä köysivarmistuksessa jyrkkiä kallioita ja jäätä pitkin. 5800 metrin korkeudesta pääsee sitten kurkistamaan harjanteen yli tähän pyörölaaksoon, jonka jäätikkölammet ja moreenikasat ovat 600 metriä alempana.

Olin kolme ja puoli vuotta sitten Lhotsen toisella puolella. Pyrkimys huipulle keskeytyi alkuunsa, kun maanjäristys 25.4.2015 määräsi ennenaikaisen lopun tuon kevään kiipeilykaudelle. Säikähdin sen verran, etten vuoteen, pariin ajatellut uusia retkiä.

Mutta ei asiaa voinut siihenkään jättää. En halunnut antaa luonnonvoimien satunnaisesti päättää, että isojen vuoriretkien aika olisi kohdaltani ohi. Piti tehdä ainakin yksi ehyt retki, tutkailla henkistä ja ruumiillista kuntoani, pohtia halujani ja tavoitteitani. Pelko ei saisi olla este, mutta hyväksyisin sen, jos mukavuudenhalu ennen pitkää voittaisi ja tyytyisin kuukauden tai kaksi kestävän retkikunnan sijaan jatkossa lyhyempiin retkiin. Mutta ainakin kerran oli vielä kokeiltava.

Koska vuosia ehti vierähtää kolme, alensin tavoitetta hieman: vuori olisi seitsen-, ei kahdeksantuhantinen. Jos kaikki menisi hyvin ja innostuisin, ehtisin hyvin yrittää vielä kasitonnistakin. Ilmoittauduin Summitclimbin Baruntse-Mera-retkikuntaan, joka yrittäisi ensin kuusitonniselle Meralle ja sitten seiskatonniselle Baruntselle.

Olin Himalajalla 12.10.–14.11.2018. Pääsin Meran 6400-metriselle keskihuipulle, mutta Baruntsella sinnikkyyteni loppui yläleirissä yhden tuulen paukuttamassa teltassa vietetyn yön jälkeen. Anni oli sitkeämpi ja pääsi ylös asti.

En aio kirjoittaa matkakertomusta. Luvassa on valokuvia, tuokioita ja tunnelmia vapaassa järjestyksessä. Ajattelin kirjoittaa myös käytännön tutkielmia retkikuntaelämän ruumiillisista seikoista. Valokuvissahan paistaa aina aurinko, ollaan huipulla tai leirissä ja kaikilla on hauskaa. Todellisuudessa on saatanallis-perkeleellisen kylmä, tuulee niin ettei rukkasia voi ottaa sekunniksi käsistä, yskittää, huulet ovat rohtuneet kipeiksi ja suoli on vaarallisen epävakaa.

Lähtiessäni olin jokseenkin varma, että tämä on viimeinen pitkä retkikuntareissuni – en tosin sanonut sitä kenellekään ääneen, hyvä jos itselleni uskalsin tunnustaa. En ole enää yhtä varma.

Retkivaatetus

Tilasin paketin merinovillaa. Pyrkimys on pois muovivaatteista, vaikka vaatekaapissa vielä onkin paksuja, ilmavia ja superlämpimiä fleecekerroksia loppuikäni pakkastalvien tarpeiksi.

Kesän tunturivaelluksella oli ihokerroksena siirtymätaipaleilla merinobokserit ja peltipaita. Leirissä peltipaita vaihdettiin ohueen merinovillaiseen paitaan ja keinokuituiseen huppariin ja kylmällä välikerrokseksi tuli vielä ohut fleece.

Peltipaita ei pääse jatkoon vakavissa retkeilytehtävissä. Se ei hiostuttuaan kuivu päällä ja on siten viileällä inhottavan kalsea. Sen tulevaksi käytöksi jää marjastus ja lähimetsien päiväretkeily, ja siinä se kestääkin vaivatta jäljellä olevan elinaikani.

Posti toi merinohupparin ja -alusvaatteita. Hupparin arkitehtävä on palvella työmatkapyöräilyssä syyskuusta joulukuuhun ja maaliskuun lopusta toukokuuhun. Oletan, että tarvitsen sen lisäksi vain sadekuoren sadesäällä. Huppari on tarpeeksi siisti, jotta se päällä voi poiketa työmatkalta parempien ihmisten seuraan, ja toivottavasti lupauksensa mukaisesti myös tarpeeksi nenäystävällinen.

Piakkoin koittavalla kansanretkellä hupparin pitäisi toimia päivittäisenä vaellusvaatteena. Himalajan vähäsateisessa syksyssä suunnittelen tulevani sillä toimeen aamusta iltaan. Tuulessa ja tihkusateessa vedän päälle ohuen keinokuituisen hupparin, ja jos tulee reippaammin vettä tahi räntää, kunnon kuoritakin. Leirissä ripustan hupparin tuulettumaan ja vaihdan ylle kuivan merinopaidan, ohuen fleecen ja iltakylmäsellä vielä primaloft- tai untuvapusakan.

Ehkä huppari toimii ylhäällä vuorellakin, kuudessa ja seitsemässä tonnissa. Alustavasti suunnittelen kuitenkin pukeutuvani korkeuksissa pitkähihaiseen aluspaitaan, fleeceen ja kuoritakkiin ja ihan ylhäällä tietenkin untuvatakkiin.

Vyötäröstä alaspäin on vaelluksella merinobokserit ja tekokuituiset kulumattomiksi osoittautuneet retkihousut, lämpimällä sortsit. Leirissä vaihdetaan pitkät kalsarit, sateella vedetään kaiken päälle ohuet kuorihousut.

Järeitä goretex-kuorihousuja en ota enää mukaan. Ainoa mielekäs käyttö niille on märässä lumessa ja vetisessä jääputouksessa peuhaaminen. Vuorella jalassa on pitkien kalsareitten päällä fleece-välikerros ja eristävät ja vettähylkivät softshell-housut, yläilmoissa untuvahousut.

Puuvillaa ei siis ole kansanretkelle lähdössä mukaan, paitsi ehkä pari kylillä käytettävää vaatekappaletta. Alusvaatteiden vaihtaminen täysin merinovillaan ei merkinne pyykkäämisestä kokonaan eroon pääsemistä – suoli ei reissussa yleensä toimi kuin kotona – mutta kuitenkin vähenemistä.

Ai sukatko? Muutama pari ohuita alussukkia, sekä vanhoja tekokuituisia että uusia villaisia. Kaksi paria päivittäin vaihdettavia vaellussukkia ja vuorelle kaksi paria paksumpia villasukkia. Räpyläjalkani hinkkaavat ja kuluttavat kengän ennen pitkää puhki sisäreunasta, mutta sukkakerrostus siirtää osan hankauksesta alus- ja päällyssukan väliin.

Klovni

Suomea jälleenrakennettiin kiivaasti 1950-luvulla. Sodassa tuhotut sillat piti rakentaa uudestaan, ja pohjoisen joet padottiin tuottamaan sähköä nousevalle teollisuudelle. Kiire oli kova, työpäivät pitkiä eikä nykyisen kaltaisesta työturvallisuudesta osattu nähdä edes unta.

Useampaan kuin yhteen patoon tai siltaan liittyy kertomus betoniin jääneestä työmiehestä. Valun tiimellyksessä huomataan yhden miehistä yhtäkkiä hävinneen. Kun häntä ei löydetä mistään, todennäköisimmäksi ja karmeaksi selitykseksi jää se, että hän on horjahtanut telineiltä, pudonnut muottiin sisään ja jäänyt betonin alle.

Aikaa on ehtinyt kulua sen verran, että hengenlähtö on jo varma. Valun keskeyttäminen ja betonin rikki poraaminen tulisi sietämättömän kalliiksi ja viivästyttäisi työtä viikkoja, jopa kuukausia, jos raudoitus pitäisi tehdä uudestaan. Niinpä päätetään jatkaa rakentamista ja jättää pato miehen viimeiseksi leposijaksi.

Kertomustyyppi lienee modernia jatkoa linnan muuriin elävänä suljetun neidon tarinalle.

Betoniin haudatun miehen tarinasta tunnetaan kuitenkin yksi todistettu versio. Tapasin sattumalta keväällä 2018 vanhan myllypurolaisen, joka kertoi kadonneesta klovnista ja näytti paikat, joissa tämä koki viimeiset vaiheensa.

Helsingin itäisissä lähiöissä vaikutti 1970-luvulla eräs klovni. Hän näyttäytyi iltaisin ostoloiden luona tai bensa-asemilla, muttei koskaan liikkunut vilkkaimpina aikoina eikä ottanut minkäänlaista kontaktia ihmisiin. Jos häntä yritti lähestyä, hän yleensä poistui paikalta. Joskus tietenkin tapahtui yllättäviä ennakoimattomia kohtaamisia, joiden seurauksena saattoi olla molemminpuolinen säikähdys.

Klovni ei koskaan käyttäytynyt sopimattomasti tai uhkaavasti, mutta joillakin oli vaikeuksia sietää hänen pelkkää olemassaoloaan. Joskus joku aggressiivinen mies jahtasi häntä, joskus ostolassa maleksiva nuorisojengi ajoi hänet pakosalle.

Jonakin syksynä 1980-luvun alkuvuosina klovni sattui ostolan takaiseen metsikköön myöhään illalla juuri, kun arvokas amfetamiinilasti vaihtoi omistajaa. Pahaksi onnekseen hän näki kaiken: aineet, rahasalkut, kaupantekijöiden kasvot. Gangsterit eivät voineet oman nahkansa pelastaakseen muuta tehdä kuin siepata klovnin mukaansa.

Noihin aikoihin rakennettiin Mellunmäen metrorataa ja sen siltoja. Erään jalankulkutunnelin valmiiseen lautamuottiin rikolliset työnsivät sidotun ja suukapuloidun klovnin. Kun betonimiehet seuraavan aamun hämärässä aloittivat työt, muotin pohjalla raudoituksen alla oli lähes pimeää. Kukaan ei tullut katsoneeksi sinne, olihan kaikki tarkistettu jo edellisenä iltana. Betoni alkoi virrata.

Vasta viikkoja myöhemmin, kun lautamuottia purettiin, huomattiin oksanreiästä läpi tunkeutunut iso punainen klovninnenä.

Ylen hiekkaa jalostettakoon

Kapinoin periaatteessa sitä vastaan, että erilaisia tietoverkon palveluja piilotetaan tarpeettomasti käyttäjätunnusten taakse. Tunnuksia on maailmassa nyt jo liikaa, puolet pitäisi heti saada pois. Käyttäjän yksityisyyden suojaamisen ja palvelun personoimisen mahdollistavat tunnukset toki hyväksyn.

Kun pitkän kiukuttelun jälkeen suostuin tekemään itselleni Yle-tunnuksen ja kirjautumaan sillä Areenaan, minulla on nyt luonnollisesti enemmän otsaa vaatia myönnytykselleni vastinetta. En onnistunut löytämään Areenan ohjesivuilta semmoista koottua esitystä, jossa olisi kuuntelijoiden toivomuksia listattuna ja varustettuna kehittäjien kommenteilla. Kirjoitan siis omani sekä palautelomakkeeseen että tähän julkisesti reposteltaviksi.

Yleisesti ottaen haluaisin käyttää Areenaa kuin podcast-kuuntelinta. Käyttöliittymässä – sekä vepissä että taskutieturiohjelmassa – pitäisi olla seuraavat ominaisuudet:

  • Ohjelmasarjan jaksojen listaus valittavissa uusimmasta vanhimpaan tai vanhimmasta uusimpaan. Katkeamaton toisto molempiin suuntiin (välttämätön lyhyissä ohjelmissa).
  • Katkeamattomassa kuuntelussa hyppy osittain toistetun jakson keskeytyskohtaan ja kokonaan toistetun jakson yli.
  • Suosikeiksi merkittyjen ohjelmien jaksojen listaus ja toisto kiireellisyysjärjestyksessä (siinä järjestyksessä kuin ne ovat poistumassa Areenasta).
  • Eri ohjelmasarjoja sisältävät omat soittolistat, joissa edellä mainitut ominaisuudet.
  • Haku kaikista osastoista nimen, osittaisen nimen ja asiasanan perusteella.
  • Televisio-ohjelmien toisto selaimessa niin, että täyskuva ja äänenvoimakkuus säilyvät jaksosta toiseen siirryttäessä.
  • Ilmoitukset myös veppiin.
  • Kirjautumisen jälkeen henkilökohtainen näkymä, josta kaikki mainitut listaukset saa helposti näkyviin.

Ja niin edelleen. Kirjoitan lisää sitä mukaa kun keksin.

Ohjelmatarjonnaltaanhan Yleisradio on loistava. En ole kaivannut kaupallisia palveluita, päinvastoin tuskittelen, kuinka paljon aarteita on ajanpuutteen takia pakko päästää menemään ohi.

Kylmää kyytiä kiskokiiturilla

Raitiovaunu jyrkässä mäessä lumisessa maisemassa

En ole enää vuosikausiin hahmottanut Helsingin raitiotielinjojen kokonaisuutta. Nythän (elokuussa 2017) ne ovat taas muuttumassa, ja asiasta tiedottamista – tai sen puutetta – kuuluu päiviteltävän. Kuljen nykyisin kaupunkiin pyörällä ja jäisimpään aikaan metrolla, ja silloin kävelen kantakaupungin sisäiset lyhyet matkat.

Lyhyen aikaa 1990-luvulla luulen olleeni selvillä kolmosen kahdeksikkoreitistä ja osanneeni välttää keskustassa nousemisen väärään suuntaan menevään vaunuun – tämä taitohan ei ole ollut itsestään selvä edes syntyperäisille helsinkiläisille. Asuin tuolloin Punavuoressa ja kolmosen kiskokiiturit kolisivat ikkunani alitse.

Tuoreen Helsinkiin muuttaneen ylioppilaan opinto-ohjelmaan kuuluivat paitsi humanistiset aineet yliopistossa, myös sosiaalinen elämä, kaupungin maantiede ja liikenneyhteydet. Jotkin asiat opin helposti, esimerkiksi sen, että viitonen kulkee Katajanokalta Töölöntorille.

Opiskelijariennot ottivat toisinaan voimille, etenkin jos samalle viikolle sattui useampi aamupuolelle valvominen. Paluumatka juhlista saattoi joskus viedä vieraisiin kaupunginosiin, mutta kummallisempaakin sattui.

Nousin iloisen, mutta eräiltä osin nuokahtelevan seurueen kera illan viimeiseen raitiovaunuun: jossakin oli kai jatkot. Istumaan päästyäni alkoi vaunun lämmin ilma mukavasti ramaista, silmät jäivät kiinni yhä pitemmäksi aikaa, puheensorina häipyi jonnekin taustalle.

Kaverit kai jäivät pois jollakin pysäkillä mutta unohtivat herättää minut. Kiskojen vaimea kolina tuntui jatkuvan äärettömyyksiin, yö kului ja yhä harvemmat ihmisäänet kantautuivat unen läpi.

Aloin tulla tajuihini, kun päivä vähitellen valkeni ja ilma vaunun sisällä viileni. Vaunu tuntui kulkevan erikoisen jyrkästi ylämäkeen, sillä painuin tukevasti selkänojaa vasten.

Sitten pysähdyttiin, kello kilahti ja silmäni räpsähtivät auki. Oli tultu päätepysäkille, ja kuljettaja alkoi hätistää harvoja matkustajia ulos.

Vaunu oli pysähtynyt jyrkkään ylämäkeen, ja seisomaan noustessani olin horjahtaa kumoon. Kun kompuroin ulos, kylmä ja kostea tuuli tunkeutui pusakkani läpi. Maa oli lumesta valkea, vaikka oli vasta syyskuu. Harmaa sumupilvi peitti maisemat. Takana kivikkoinen rinne kohosi korkeuksiin ja hävisi sumuun, ja kun kävelin muutaman metrin, tunsin olevani jonkin hyvin jyrkän ja syvän paikan reunalla, vaikken paljon eteeni nähnytkään. Päätin pysytellä varmuuden vuoksi vaunun lähettyvillä.

Muutama muukin oli ajanut päätepysäkille asti ja näytti hämmästelevän tilannetta. Kaikki olivat hyvin vaiteliaita ja nolon oloisia. Pari tupakoi sivummalla ja kuiskutteli keskenään. Jos olisin polttanut, olisin ehkä uskaltautunut heidän puheilleen savukkeen pummaamisen varjolla.

En tiedä kuluiko puoli tuntia vai tunti, vaivuin välillä mietteisiin jotka saman tien unohdin. Pysyin melko lämpimänä kävelemällä edestakaisin, ja onneksi ilmakaan ei enää viilennyt. Mutta tiheä harmaa pilvi pysyi eikä paljastanut paikasta enempää.

Äkkiä kuljettaja ilmestyi jostakin, nousi vaunuun ja soitti kelloa. Matkustajiin tuli ryhtiä ja rivakkuutta, ja kaikki nousivat heti vaunuun. Panin vasta nyt merkille, että tämän vaunun kaikki istuimet oli sijoitettu vastatusten toisiaan. Menin istumaan vaunun takaosaan selkä menosuuntaan, etten valuisi penkiltä jyrkässä alamäessä.

Vaunu lähti liikkeelle hyvin tasaisesti ja huomaamattomasti ja alkoi valua hitaasti alamäkeen. Heti alussa mentiin tunnelin läpi. Tunnelin jälkeen yritin tähystellä maisemaa, mutta näkyvyyttä ei edelleenkään ollut muutamaa metriä enempää.

Vaunun pyörät jymisivät tasaisesti ja rauhoittavasti. Kuljettaja oli pannut lämmityksen päälle. Lämmin ilma nousi istuinten välistä ja sai värjötelleet lihakset rentoutumaan. Silmät halusivat väkisin painua kiinni. En jaksanut vastustaa, eikä tämän kummallisen paikan selvittäminenkään enää tuntunut kovin tärkeältä.

Menestys ja menetys Mont Blancilla

Kolme retkeilijää vuorenhuipulla

Ymmärsin vuorille kiipeämisen välttämättömyyden 11-vuotiaana kesälomamatkalla Norjassa. Pääsin nousemaan pientä vuoritietä muutamia satoja metrejä ja käymään jäätikön reunalla. Elämys oli voimakas, mutta tilaisuutta aatteen täyteen toteuttamiseen en vielä saanut.

Asuinpaikkani ja ihmiset, joiden keskuudessa seuraavat vuoteni elin, eivät varsinaisesti kannustaneet korkeuksien tavoittelemiseen, mutta kerran oivallettu asia ei päässyt enää koskaan kokonaan unohtumaan. Opiskelin vuorista kaiken, mitä kirjasto pystyi tarjoamaan ja aloitin huippujen tavoittelun lukiolaisena Lapin tuntureilta.

Meni kuitenkin vielä monta vuotta, ennen kuin sisäistin ajatuksen, että kiipeilemisen voi Suomessakin opetella ja muutaman sopivan toverin löydettyään voi aivan itse lähteä oikeille vuorille, vaikkapa Alpeille. Kävin Alppikerhon kurssit, hankin perusvarusteet ja aloin harjoitella.

Ensimmäiselle alppimatkalle lähdin teekkareiden kanssa: löysin Teepakki-climb-postilistalta ihmisiä, joiden suunnitelmat kävivät yksiin omieni kanssa. Tavoitteeksi otettiin tietenkin Mont Blanc. Korkeimmastahan pitää aina aloittaa, sen jälkeen voi sitten yrittää vaikeampia.

Kahdella autolla ajettiin hillitöntä vauhtia läpi Ruotsin, Tanskan ja Saksan, yhtä soittoa kuskia vaihtaen. Ehkä kerran pysähdyttiin levähdyspaikalle ja maattiin muutama tunti horroksessa. Sveitsiinkään ei vielä pysähdytty, heitettiin vain yksi kaveri Italian puolelle Cerviniaan ja jatkettiin melkein saman tien Chamonixiin.

Vuorelle oli tarkoitus nousta reiluin keinoin eli kävellen laaksosta huipulle asti. Tavallisestihan kiipeilijät nousevat köysirataa tai junaa käyttäen metsien ja alppiniittyjen yli suoraan kallioiden ja jäätiköiden maailmaan, jotta pääsevät heti itse asiaan eli varsinaiseen vuorikiipeilyyn. Valitsemamme ankara tyyli merkitsi kolmea yöpymistä ja paljon eväitä ja varusteita. Retkikuntamme näyttikin täysine rinkkoineen enemmän Lapin vaeltajilta kuin alpinisteilta.

Neljä sitkeää yrittäjää pääsi kuin pääsikin käymään Alppien korkeimmalla huipulla. Paluun pitikin sitten sujua helposti päivässä.

Kävi kuitenkin niin hassusti, että retkikuntamme leppoisin kaveri Aapo yllättäen heitti henkensä Tête Roussen jäätiköllä. Meidän oli leiriydyttävä ja mietittävä, miten ikävästä ja kiusallisesta tilanteesta selvittäisiin.

Emme saisi mitenkään kannettua Aapoa ylimmälle juna-asemalle, sillä kapea polku kulki jyrkällä ja vaarallisella kallioharjanteella. Entä helikopteri? Meistä kellään ei tainnut olla kunnon vakuutusta, jolla helikopteripelastuksen tuhansien markkojen kustannukset maksettaisiin.

Päädyimme lopulta luovaan ja yllättävään ratkaisuun: jätetään Aapo tänne ja toivotaan, ettei kukaan huomaa mitään! Kaivoimme siis lumeen siistin kuopan, johon hautasimme Aapon. Hänen henkilökohtaiset tavaransa pudotimme jäätikön railoon. Lopuksi tasoittelimme paikat ja keräsimme tavarat.

Iltapäivä oli pitkällä ja useimmat kiipeilijät olivat jo ehtineet laskeutua laaksoon. Niinpä onnistuimme poistumaan paikalta todenäköisesti kenenkään huomaamatta. Ehdimme juuri sopivasti päivän viimeiseen alas matkaavaan vaunuun. Näin siis tulimme ihan loppuvaiheessa tinkineeksi alkuperäisestä ankaran tyylin vaatimuksesta.

Paluumatkalla autossa oli sitten hieman väljempää. Kukaan meistä ei tuntenut Aapon perhettä, joten emme yrittäneetkään ottaa keneenkään yhteyttä, eikä kumma kyllä meillekään kukaan soitellut ja ihmetellyt Aapon puuttumista. Olimme tästä itse asiassa hieman hämmästyneitä. Mutta säästyimmepä hankalalta selitysten keksimiseltä.

Tapahtumista on kulunut nyt kaksikymmentä vuotta, eikä kukaan ole tullut kyselemään Aaposta. Näyttää siis siltä, että kiusallisesta tilanteesta on lopullisesti selvitty, ja siksi uskallankin mainita sen tässä.

Lähes vaatteeton mies makaa selällään matalassa lumikuopassa.

Katkera maaltapako

Mies makaa seivästettynä ruohikossa talon vieressä.

Eräällä retkellä Kainuun vaaramaisemissa saavuimme taas yhteen autioituvaan kylään. Tai mikä kylä se oikeastaan oli, muutama harva talo metsiä halkovan viivasuoran tien varressa ja taloista puolet jo tyhjillään.

Maaseudun tyhjeneminen oli kestänyt koko meidän elinikämme, se oli yksi lapsuuttamme ja nuoruuttamme värittäneistä suurista kertomuksista. Ja vain saman verran vuosia ennen syntymäämme oli pientilojen asutustoiminta pantu alulle. Lyhyt oli ollut näiden kylien kukoistuksen aika, jos sitä oli edes ollut.

Pikkukaupungin jokaisessa kerrostalossa asui ainakin yksi syrjäkyliltä muuttanut perhe, ja aina tunnettiin joku, jonka perheenjäseniä oli lähtenyt Ruotsiin. Koulussa oli luettu Simpauttaja, maaseudun nuorison tympääntyneisyys ja uskon loppuminen kotiseudun elinmahdollisuuksiin olivat suorastaan meille opetettuja kulttuurisia itsestäänselvyyksiä.

Tuota kaikkea pidin kuitenkin enimmäkseen menneenä, 1960- ja 70-luvun juttuna. Uskoin muutoksen jo tasaantuneen 1980-luvulla. Niinpä oli melkoinen yllätys, suorastaan järkytys joutua omien silmien edessä tapahtuvan toivottomuuden ja katkeruuden purkauksen todistajaksi.

Meidän oli tarkoitus retkeillä komeassa vaaranrinteessä ja nousta jylhässä naavaisessa kuusimetsässä kierrellen vähitellen vaaran huipulle liki neljäänsataan metriin merenpinnasta. Auton jätimme peltotien risteykseen, sieltä kävelisimme polkuja ja kärryteitä pitkin ja erään autiotalon pihapiirin poikki kuusikkoon.

Kävelimme vesakoituvalta pellolta kohti taloa, kun sen luota yllättäen kuuluikin kovaäänistä puhetta. Talo ei siis ollutkaan aivan autio, ilmeisesti väkeä oli tullut viettämään kesälomaa kotimaisemiin. Pysähdyimme kuulostelemaan.

Ääniä oli kaksi, nuorten miesten, eivätkä ne vaikuttaneet kovin rauhallisilta. Toinen, möreämpi, suorastaan raivosi, kiroili ja karjahteli. Toinen, vähän korkeampi ja hiljaisempi, vaikutti valittavalta ja murheelliselta. Olivatko ne talon veljeksiä, jotka ehkä olivat ryypiskelleet kesäyön ja sitten riitaantuneet?

Vanhemmat kirkonkylässä tai kaupungissa, kenties toinen jo edesmennyt, raatamisella itsensä loppuun kuluttanut. Muita sisaruksia ei ollut, tai jos oli siskoja niin asuivat Etelä-Suomessa. Kukapa tietäisi?

Otimme varovasti muutaman askelen, niin että näimme pihaan ulkorakennuksen nurkan takaa. Kyykistyimme horsmikkoon seuraamaan tilannetta.

Miehistä heleä-äänisempi vaikutti nuoremmalta, hän oli pitkä ja hoikka ja näytti pukeutuneen armeijan lomapukuun. Ehkä hän oli lähtenyt sotaväkeen vielä tästä synnyinkodistaan, muttei voisi enää palata, kun ei jaksaisi yksin pitää taloa pystyssä. Mies taisi itkeä.

Entä toinen, lyhyempi ja rotevampi, olikohan hän sitten isoveli? Miksi hän karjui ja solvasi toista? Oliko kaupungissa koettu pettymys ajanut hänet takaisin kotikylään, ja nyt hän purki vihaansa ja halveksuntaansa heikompaan veljeensä? Tällaista saattoi kuvitella, mutta kaikista sanoista ei saanut selvää.

Vanhempi veli oli kiivennyt talon yläkertaan ja rähisi vähän väliä avoimesta ikkunasta. Pikkuveli nyyhkytti aivan murheissaan ja käveli edestakaisin pihamaalla. Yläkerrasta kuului kolinaa ja paiskontaa, siellä hajotettiin paikkoja tai etsittiin kiivaasti jotakin.

Kumarruin laukkuni ylle ja kiersin kameraan kauko-objektiivin mahdollisimman äänettömästi. Tähystelin pihaa sen läpi.

Tilanne vaikutti hurjalta. Isoveli uhkasi tappaa veljensä. Pikkuveli vastasi, että kyllä hänet saa mielihyvin tappaa, sillä hän haluaa pois tästä kurjuudesta. Mietimme, pitäisikö meidän puuttua tilanteeseen. Mutta jos raivoavalla oli talossa kivääri tai haulikko, olisimme itse hengenvaarassa.

Katsoin taas kameran läpi. Isoveli oli löytänyt vintiltä heinäseipään, tullut sen kanssa ikkunaan ja piti sitä nyt uhkaavasti koholla. Pikkuveli käveli ikkunan alle, taivutti rintansa kaarelle ja ulisi.

Otin kuvan.

Sitten isoveli iski seipään, kuului rusahdus ja tömähdys. Minulta loppui ilma keuhkoista ja kamera valahti polville.

Kolinaa portaissa, kiihkeitä askelia heinikossa ja auton käynnistys. Sora ropisi ja auton ääni etääntyi.

Kaverini selvisivät jalkeille ennen minua. Tulin viimeisenä pihamaalle. Seiväs oli mennyt rinnasta läpi. Toinen oli paennut maalta, tästä miehestä oli paennut henki.

Yläkerran ikkunasta uhataan pihalla seisojaa heinäseipäällä.

Pitää nähdä kauas

Kiivetään kolmiomittaustorniin.

Tärkeintä on lähteminen.

Eräs 1980-luvun alkupuolen kesä oli lähtemisen aikaa. Lähdettiin kotoa – ainakin yritettiin lähteä – opiskelemaan, armeijaan, sivariin. Kesätyöni sisälsi lähtöjä eri puolille Suomi-neidon vyötärönseutua, ja vähältä piti ettei yhdelle hieman pitemmällekin reissulle.

Eräät toiset lähtivät vanhalla Volgalla ja liikkuivat aika lähellä minunkin reittejäni ja synnyinseutujani. En tiennyt heistä vielä silloin, kun itse olin samaan aikaan liikkeellä, mutta vuosia myöhemmin kirjoituskoneeni ääressä tunsin ihokarvat nostattavan humauksen, kun tajusin miten vähältä oli pitänyt etteivät tiemme olleet kohdaneet.

Jo seuraavana kesänä Volga-seurueesta oli tullut minulle nostalgisten haaveiden kohde – haaveissani sijoitin itseni ja erään ihan todellisen vaaleaverikön kohtaamisen milloin minnekin Jäämeren ja Suomenlahden välille.

Volgan kuljettaja kiipesi lopulta Kuhmon Juntinvaaran palovartiotorniin ja otti puhelun Eiffel-tornin juurelle. Samaan aikaan neljä kaverusta ajoi vanhalla kuplalla Hyrynsalmen Paljakkaan ja kiipesi vaaran huipulla kolmiomittaustorniin.

Mutta ennen kiipeämistä oli käveltävä lumotun metsän halki. Tiheää, naavaista kuusikkoa, puolet iästään raskaan lumipainon alla sinnitelleitä vanhoja puita ja toisia, jo alle kymmenmetrisinä luovuttaneita ja niille sijoilleen kelottuneita. Pahkaisia koivuja ja männynkäppyröitä. Havusiivilän läpi välähtelevissä valonsäteissä toiveikkaina aloittelevia pihlajantaimia, niin vihreitä mustikanlehtiä ettei missään ole sellaisia.

Tornin huipulta katselimme vaarojen havuturkkia kilometrien päähän, yli soiden ja pienten peltotilkkujen toisille vaarajonoille asti. Kainuun ylänköä, maan lumisimpia seutuja.

Sitten menin erikoiseen, painottomuuden kaltaiseen tajunnantilaan. Aurinko häikäisi. Minua ei varsinaisesti huimannut enkä ollut vaarassa horjahtaa, mutta mietin, pitäisikö minun nyt kokeilla lentämistä. Olin tainnut jo tutustua Castanedaan ja tiesin, että Matka Ixtlaniin ei kertonut Islannista – vaikka olisihan sekin ihan hyvin sopinut, saagojen ja laajojen näkymien maa. Kuiskailivatko toverini kumpaankin korvaani yhtä aikaa erilaisia vaikeatajuisia lauseita?

Eivät he kuiskailleet. He eivät itse asiassa kiinnittäneet minuun mitään huomiota vaan miettivät, missä luonnonpuiston raja mahtoi kulkea. Olisiko metsä puiston sisällä vielä ihmeellisempi, suorastaan epätodellinen?

Paluumatkassa ei ollut mitään epätodellista. Kuplan omistaja ajoi tapansa mukaan aivan hillitöntä vauhtia.

Suora soratie Kainuun vaaramaisemassa.

Katukauppaa

Hämärä kahvila

Olen ottanut nämä kuvat todennäköisesti ylioppilaskesänäni istuskellessamme jälleen kerran vakiokahvilassamme Eliaksen grillissä. Kuppila oli Anttilan tavaratalon Välikadun puoleisessa reunassa ja saanut nimensä siitä, että paikalla oli 1960-luvulle asti ollut Elias Lönnrotin aikoinaan omistama ja asuma talo. Muistan aivan pienenä poikana olleeni seuraamassa korttelin talojen purkamista Kauppakadun puolella, vastapäisellä jalkakäytävällä seisten ja kädessäni puista kaivinkonetta roikottaen.

Tässä kuppilassa oli eräitäkin lukion liikuntatunteja pinnattu henkevästi keskustellen. Tunnetustihan ihminen on 19-vuotiaana viisaimmillaan, yleissivistys valtavin ja ja puheet syvällisimmät. Tapaamiset jatkuivat vielä lakkiaisten (itse en valkoista lippalakkia tuon yhden päivän jälkeen enää päähäni pannut) jälkeisen kesän aikana, ennen kuin kaverukset häipyivät omille suunnilleen, sotaväkeen ja yliopistokaupunkeihin.

Kahvilaan pääsi suoraan kadulta, mutta usein kävelimme ulos tavaratalon kautta. Reitti meni kätevästi infotiskin ohi, ja siellä hyvin näkösällä ja vartioimattomana seisseeseen mikrofoniin huutelimme ohi kulkiessamme usein pilakuulutuksia.

Jossakin vaiheessa istuskelua olen napannut nämä pari kuvaa ikkunan läpi – siksi niissä on etualalla häilyviä varjoja. Ehkä yhtäkkiä aavistin, että kadulla oli arkisen hyörinän pinnan alla kehkeytymässä erikoinen tapahtumasarja. Asia kuitenkin unohtui saman tien eikä palautunut mieleeni edes filmiä kehittäessäni. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin, kun taannoin skannasin vanhoja negatiiveja, hahmottui näennäisessä mitäänsanomattomuudessa piilevä draama: käyvätkö tässä keskellä kirkasta päivää tavallisen oloiset ihmiset hyvin suunniteltua huimausainekauppaa?

Nyt, kun kuvista mahdollisesti tunnistettavissa olevat ihmiset ovat ainakin hyvin vanhoja, elleivät edesmenneitä, uskallan paljastaa epäilyni. Korostan, että en väitä seuraavan tapahtuneen, vaan leikittelen mahdollisuuksilla.

Vanha pariskunta (huivipäinen nainen ja hattupäinen mies) on tullut radioliikkeestä, josta nainen on hetkeä aikaisemmin varastanut tuhannen markan arvoisen autoradion ja piilottanut sen pitkän päällystakkinsa alle. Tummatukkainen nainen nousee Datsunista juuri, kun pariskunta on kohdalla. Kaksi rouvaa keskustelee portaiden edessä näennäisesti erillään muista tapahtumista.

Salamannopeasti tapahtuu vaihto: autosta nouseva nainen saa huivipäiseltä radion ja heittää sen avoimesta ovesta Datsunin kuljettajalle. Vastineeksi hän antaa huivipäiselle leipäpaketiksi naamioidun huimausainekäärön (hyvin uskottavaa, sillä kaupungin tunnetuin leipomo sijaitsee kuvasta noin sata metriä vasempaan). Käärö kulkee kädestä käteen hattupäälle, joka sujauttaa sen portaiden edessä seisovan rouvan kangaskassiin: huomaammehan, että toisessa kuvassa kassissa on yhden kapean paketin asemesta kaksi pakettia (tai yksi hyvin leveä) ja kassin toinen ripa retkottaa ilmassa, niin kuin kassi olisi juuri avattu ja kantaja ei olisi ennättänyt saada kunnon otetta.

Vahinko, että ehdin ottaa toisen kuvan vasta, kun tilanne oli jo käytännössä ohi, vanha pariskunta kävellyt kuvasta ulos ja Datsun-väki poistunut vastakkaiseen suuntaan. Epäilen myös, että leoparditakkinen ei ole juonessa mukana ollenkaan. Päinvastoin, hän melkein pilaa hyvin suunnitellun vaihto-operaation jäädessään rupattelemaan tuttunsa kanssa, ja vielä toisen kuvan ottohetkellä kassillisella rouvalla on vaikeuksia päästä hänestä kohteliaasti eroon.

Mutta miksi hyvin toimeentulevan oloinen, kaupungin keskustassa asuva rouva käyttäisi tällä tavalla välittäjää eikä asioisi itse? Ehkä juuri pitääkseen itsensä erossa epäilyttävistä kaupoista. Kenties hän omistaa laitakaupungilla olevan pienen mökin, jossa vanha pariskunta asuu vuokralla, eikä näillä aina ole käteistä vuokran maksuun. Mutta tätähän emme mitenkään voi tietää.

Oliko tilanne tosiaan tämä 1980-luvun pikkukaupungissa? Kunnialliset porvarit nautiskelivat huimausaineita kaikessa rauhassa, poliisit sulkivat tältä silmänsä ja ahdistelivat sen sijaan köyhiä hippejä?