Pitsa

Seuraa keittiöfoneetikon pohdintaa litteän ruokalajin nimestä. Kirjoitan ilman ammattipätevyyttä, vain valtavan yleissivistyksen pohjalta, enkä oikeasti osaa italiaa. Jos haluat päteviä kielenkäyttöohjeita, lue sanakirjaa tai käytä Kielitoimiston ohjepankkia.

Kielitoimiston sanakirjasta voi päätellä, että ensisijainen muoto on pitsa, koska sananselitys on sen kohdalla ja pizzaan viitataan sanalla rinn. Sitä paitsi pizza linkittää pitsaan muttei päinvastoin.

Kummallekin muodolle on perusteensa. Asiassa joutuu väkisin miettimään kirjoitusjärjestelmän ja ääntämisen suhdetta.

Ajatellaan konsonantteja ja erityisesti katkoäänteitä, joita merkitsevät kirjaimet k, p ja t. Niitä lausuttaessa kieli tai huulet tukkivat hetkeksi ääntöväylän, ja tukoksen lauetessa ja ilman päästessä virtaamaan kuullaan konsonanttiäänne.

Niin sanottuja kaksoiskonsonantteja merkitään kahdella kirjainmerkillä (kk, mm). Katkoäänteiden ja muiden välillä on kuitenkin ratkaiseva ero: soinnillisten ja suhujen ääntämistä voi jatkaa niin kauan, kuin keuhkoissa riittää ilmaa (mmmmm, sssss). Katkoäänne sen sijaan on ”pitkänäkin” hetkellinen. Kun äännetään kk, pp tai tt, ääntöväylä menee ensin kiinni ja kieli tai huulet valmiiksi konsonantin ääntöasentoon. Sitten on tauko, jonka aikana ei kuulu mitään, ja lopuksi sulku laukeaa ja kuullaan konsonantti.

Miten tämä liittyy pitsaan? Suomalaiselle on koulussa opetettu, että z-kirjain tarkoittaa äänneyhtymää ts. Nämä pystyy helposti lausumaan erikseen, eri tavuissa: pit-sa. Oppimansa perusteella suomalaisen on vaikea tajuta, mihin tarvitaan kaksi kahta äännettä tarkoittavaa merkkiä peräkkäin. Silloinhan pizza pitäisi lausua ”pitstsa”. Eikö kirjoitettuna riittäisi ”piza”?

Mutta italian puhujalle z ei tarkoitakaan t:n ja s:n yhdistelmää, vaan t:tä, jota laukaistaessa päästetään melko kovalla paineella ilmaa, niin että syntyy teräväalukkeinen suhaus. Ja kahdella z-merkillä ilmoitetaan, että ennen tätä äännettä on pieni tauko.

Suomen kielessä ei ole samanlaista äännettä. Suomalaisen suu turvautuu tuttuihin sanoihin, joissa on selvästi erillinen t ja s: vatsa, katso, etsi, kutsu. Pitsa.

Suomea puhuttaessa suu ei ole niin jännitteinen kuin pizzan italialainen ääntämys vaatisi. Kieli valuu melko löysänä hammasvallista kohti kitalakea ja irtoaa puolivälissä, samalla kun päästetään ilmaa: pit-sa. Pitää olla vieraiden kielten tajua, että osaa muodostaa tauon ja nopean sivalluksen: pi-za.

Suositus kirjoittaa pitsa perustunee siis realistiseen (vai pessimistiseen?) arvioon siitä, miten suomalaiset ääntävät konsonantteja ja konsonanttiyhdistelmiä ja siihen periaatteeseen, että yhtä äännettä vastaa yksi merkki.

Itse kirjoitan pitsa ja myös sanon löysällä suomalaisella suullani suunnilleen samoin. En pahastu, jos joku kirjoittaa pizza, mutta haluan kuulla hänen tavatessamme lausuvan sen asiaankuuluvalla tavalla, terävästi sihauttaen.

Sähkö surisi Kontulassa

Otsikkokuva Mikaelinkirkon alttarista on ainoa valokuva, jonka otin tämänvuotisilta Kontulan sähkömusiikkipäiviltä (21.–23.4.2017). Itse esitystä en vaivautunut kuvaamaan, vaan keskityin kuuntelemiseen. Kuvaamisesta pitivät toiset kyllä huolen. Niinpä eräs videoitsija näytti löytävän kiinnostavaa kuvattavaa koko tunnin mittaisen esityksen ajan: esimerkiksi soittajat laitteidensa ääressä vasemmalta, oikealta, etuviistosta ja alaviistosta. Mikserin säätimien kääntelyä, kontrollerin tyynyjen tökkäyksiä, läppärin klikkauksia silloin tällöin. Ja hillittyä huojuntaa silloin, kun musiikissa oli selvä tasajakoinen syke.

Sähkömusiikin esittäminen ei ole järin visuaalista puuhaa, jos ei käytetä valaistusta tai kuvaprojektioita. Perinteisillä soittimilla soitettaessa yleisö havaitsee yhteyden kuulemansa ja näkemänsä välillä, mutta elektronisessa musiikissa on toisin: esiintyjät käyttävät huonosti yleisölle näkyviä laitteitaan hyvin pienin liikkein ja elein. Onkin esitetty perusteltuja epäilyjä, etteivät muusikot välttämättä tee mitään, mikä suoraan vaikuttaisi siihen mitä yleisö kuulee. Näpättyään musiikin käyntiin he saattavat esimerkiksi lukea tieturillaan sähköpostia tai pelata pasianssia.

Tällaisessa tyypillisessä asetelmassa, jossa esiintyjät seisovat työpöytänsä takana, heidän toimiaan pitäisikin kuvata takaa yläviistosta ja heijastaa elävä kuva yleisön nähtäväksi. Näin saataisiin todisteet, että esiintyjän toiminta todella vaikuttaa siihen, mitä kuullaan.

Kirkkokonsertin LCC-duon esiintymistapa edusti käsittääkseni elektronisen musiikin valtavirtaa: Tietokoneesta soitetaan ennalta kokoonpantuja raitoja, joita esitystilanteessa eri tavoin prosessoidaan ja miksataan. Mahdollisesti käynnistetään vapaavalintaisissa kohdissa erillisiä (myös ennalta valmistettuja) lyhyempiä äänitapahtumia, mikä mahdollistaa jollakin tavalla elävän draaman rakentamisen. Kaiken tämän sekaan voidaan jopa aivan elävästi soittaa jotakin, yleensä synteettisillä äänillä tasavireistä koskettimistoa käyttäen.

Tämäntapainen esitys on melko turvallinen sekä esiintyjälle että kuulijalle. Esiintyjältä ei vaadita suurta virtuositeettia, sillä äkillisiä käänteitä ei musiikissa ole ja kehityskaaret ovat hitaita. Kliseisimmillään esitys alkaa matalalla jyminällä tai suodatetulla kohinalla. Jyminästä nousee vähitellen yläsäveliä, joista musiikki saa harmonisia ja melodisia aineksia. Ehkä havaitaan vähitellen toistuva melodia-aihe, sitten jyminästä erkanee matalalla, noin 50 hertsin äänellä tuotettu bassorummun tehtävää hoitava syke.

Aivan näin tyypillinen ei LCC:n esitys ollut. Alku jopa hieman järkytti tätä kuulijaa: sykkeettömästä aloitusäänestä nousi raastavia hätähuutoja ja räjähdyksen tapaisia ääniä. Mutta teknosykkeeseen – ja melkoisen kovaääniseen – lopulta päädyttiin. Kova ääni ei ole klubiympäristössä välttämättä ongelma, mutta kirkkokonsertissa se vähän on. Yleisön joukossa on paljon muuta kuin sähkömusiikin vakioyleisöä: sunnuntaikävelijöitä, lapsia, vanhoja ihmisiä. Ei soisi heidän korviaan runneltavan ja siten vieroitettavan potentiaalisia elektronimusiikin ystäviä.

Minkä viestin antaa se, että esiintyjät lavalle käveltyään ja välineensä tarkastettuaan työntävät kuulosuojaimet korviinsa? Miksi he eivät tehneet sitä jo pukuhuoneessa? Varoitettiinko näin yleisöä siitä, että jytkettä on tulossa?

Kirkkokonsertin äänenpaineet eivät toki olleet lähelläkään klubi-iltamien jytinää. Sähköviikonlopun kehnoin musiikkikokemus oli Aapelin baarin lauantai-illan pääsymaksullinen konsertti. Siellä käsittääkseni esiintyivät tämän festarin isoimmat nimet. En seurannut esitystä aivan alusta lähtien ja minulle jäi epäselväksi, kuka milloinkin soitti (hyvin harvan esiintyjän nimi koko festarilla oli minulle ennalta tuttu). Mutta päättelin, että kovan teknoartistin tunnistaa niin lujaa rintakehätaajuuksilla jytisevästä pulssista, että musiikin muulla taajuussisällöllä ei juuri ole merkitystä – sitä kun ei oikein kuule.

Silloin, kun musiikkiesitys on ennalta valmistetun tallenteen soittamista, esiintyjä tavallaan esittää esittämistä, on tekevinään jotakin, ainakin heiluu sykkeen tahdissa ja vulgaareimmillaan nuorisolle suunnatuissa DJ-esityksissä hakkaa käsiään yhteen päänsä päällä yllyttäen yleisöä tekemään samoin. Tällainen tapahtuma onkin funktioltaan pelkästään sosiaalinen ja liikunnallinen. Poissa on elävään esitykseen kuuluva jännitys, riskinotto ja yllätysten mahdollisuus.

Kahden illan ja yhden iltapäivän mittainen tapahtuma levittäytyi helposti hallittavalle alueelle Kontulan ostolan baareihin. Esityspaikkoja oli kymmenkunta, joten kuulijan oli tehtävä valintoja. Ja koska useimmat nimet olivat minulle tuntemattomia, valinta tapahtui pistäytymällä sisään baariin ja kuuntelemalla hetkinen ovensuussa.

Aloitin kuuntelun akateemisista sähkömuusikoista, sillä heissä oli sentään jokunen tuttu. Parin erittäin tinkimättömän ja ainakin tällä kertaa hyvin pienen yleisön setin jälkeen oli jatkettava kierrosta.

Parhaat esitykset löytyivät Patajätkästä, hädin tuskin parinkymmenen neliömetrin olutbaarista. Yksi tai kaksi muusikkoa, pöytä täynnä laitteita, tulevan äänen luonne täysi arvoitus. Yllätykset olivat hyvin kiinnostavia. Täydessä huoneessa lähimmät kuulijat seisoivat aivan kiinni esintyjän kioskissa, mutta vahingoilta taidettiin välttyä. Tässä tunnelmaa Esa Ruohon ja Jukka Mikkolan esityksestä.

vÄäristymä taisi olla se, joka esiintyi selin yleisöön, niin että kuulijat näkivät laitteet ja saattoivat seurata muusikoiden toimintaa. He soittivat nuoteista, toisin sanoen kiehtovien, itse rakennettujen soittimien asetukset oli merkitty pitkiin listoihin, joiden mukaan soittajat kääntelivät säätimiä ja musiikki eli.

Jarmo Huhta soitti rohkeasti välillä hyvin hiljaa ja sai hälisevän baarin hiljenemään. Vaikuttavaa.

Tapahtuman idea on hieno ja toteutus oli onnistunut. Baarien kanta-asukkaat näyttivät suhtautuvan esityksiin ja metrolla saapuneeseen yleisöön ennakkoluulottomasti tai ainakin humoristisesti. Onko Itä-Helsingistä tulossa Suomen Itä-Berliini?

Hyppyrimäki

Vain alastulorinne on jäljellä Kajaanin hyppyrimäestä.

Kun maisemasta häviää keskeinen maamerkki, onko se sen jälkeen sama maisema ensinkään? Ei, maisema voi suorastaan lakata olemasta, kun sitä määrittävä elementti poistuu.

Hyppyrimäki määritteli Kajaanin horisontin yhdessä vesitornin ja tehtaanpiippujen kanssa. Loivia metsäisiä vaaroja on Kainuu täynnä, eikä hyppyrimäen kaaduttua mikään enää tee Vimpelinvaaran kumpareesta erityistä. Linkkimasto, myöhempi tulokas, jäi seisomaan parittomana, mutta mastoja nyt on siellä sun täällä.

Kaikille alle kuusikymmenvuotiaille hyppyrimäki on ollut olemassa aina, ja luulenpa, että monelle heistä mäen poistuminen aiheuttaa hitaasti täyttyvän mentaalisen tyhjän kohdan, jota on työstettävä samaan tapaan kuin jonkun elollisen edesmenoa.

Kansanhiihtäjästä tuli kansanhiihtäjä viimeistään viisivuotiaasta lähtien hyppyrimäen varjossa. Oli varhain tutuksi tullut hyppyrimäen tämänpuoleinen maasto ja seikkailullisempi ja hieman myöhemmin kartoitettu hyppyrimäen takainen metsä.

Hyppytorni oli Kajaanin paras näköalapaikka, varsinkin kun Lehtikankaan vesitorni on ollut avoinna vain harvoina vuosina ja silloinkin maksullisena. Hyppytorniin pääsi aina, ainakin epävirallisesti, mäkihyppykauden ulkopuolella.

Kiusoittelukysymys: ”Kuulitteko että yks poika putos hyppyrimäen nupista?” ”Elä valehtele.” ”Joo-o, pyykkipoika.”

Kajaanissa älyttiin tehdä hyppyrimäen viimeisistä hetkistä julkinen tapahtuma, toisin kuin Hyvinkäällä, missä sikäläinen mäki räjäytettiin taannoin salavihkaa. Osallistuin useamman sadan kajaanilaisen muassa kansanjuhlaan 22.2.2017. Päätin jättää itse kaatamisen valokuvaamatta ja tallentaa sen muistiini mahdollisimman aitona. Seuraisin sitä vain silmin ja korvin ja odottaisin ainakin seuraavaan päivään, ennen kuin katselisin muiden ottamia kuvia ja videoita – ja niitähän tulisi riittämään.

Vaikka tiesin, mitä olin tullut katsomaan, en silti osannut ennakoida vaikutusta, jonka tornin sortumisen näkeminen aiheutti. Tunne oli aavemaisen epätodellinen, painajaiseen vivahtava. Kun hyppytorni pölähtäen alkoi luhistua, hirret romisivat irti toisistaan ja mäki vaipui kyljelleen mäntyjen taakse, tunsin äkillistä heikotusta ja surkeaa voimattomuutta.

Kävin hyppyrimäen tornissa viimeisen kerran 28. kesäkuuta 2015. Odottelin, että saan hyvät auringonlaskukuvat, ja jätin sitten hieman jälkeeni saapuneen nuorenparin omiin oloihinsa.

Parhaat räjäytyskuvat olen nähnyt Ylellä ja Hesarilla (toinen). Tuubistakin löytyy ilmakuvaa, mutta en viitsi linkittää, kun on laitettu niin mauttomat taustamelut.

Olen aikaisemmin kirjoittanut kesäaamusta erään yhä käytössä olevan mäen huipulla.

Ysitonniset vuoret

Shishapangma-vuori

Niin kuin hyvin tiedetään, on maailmassa 14 yli 8000 metriä korkeaa vuorta. Kahdeksan sattuu olemaan se tuhatluku, jonka yläpuolelle korkeimmat huiput kohoavat, ja metrin mittayksikön määrittely sanelee mielivaltaisesti noiden huippujen määrän.

Mitäpä jos metri olisikin määritelty kymmenystä lyhyemmäksi, 90 nykysentin pituiseksi? Kahdeksan kilometrin vuoria olisi silloin 109, matalin niistä tasan 8000-metrinen Lupghar Sar, nykymääritelmän mukaan 7200 metriä. Kuka on kuullut tästä vuoresta?

Mutta näin lyhyen metrin ansiosta olisi olemassa ysitonnisia, sopivasti yhdeksän kappaletta! Everest olisi 9831 metriä korkea ja matalin ysitonninen Nanga Parbat 9029 metriä.

Entäs jos metri olisi kymmenyksen pitempi? Silloin Everest olisi ainoa kasitonninen, 8044 metriä. Seitsentuhantisia olisi 32, matalin niistä Tirich Mir (nykyään 7708 metriä).

Lyhyen metrin tapaus vastaisi aika hyvin nykytilannetta: korkeimman tuhatluvun ylittää vain muutama vuori, niin harva että lista on helppo opetella ulkoa. Muutama vuori menettäisi suosiotaan. Gasherbrumit, Broad Peak ja Shishapangma, joille nykyään järjestetään kaupallisia retkikuntia, tuskin kiinnostaisivat kovin monia, koska korkeus ei alkaisi maagisella luvulla 9. Annapurna vastaisi Gasherbrum nelosta: täpärästi haamurajan alle jäävä vaikea ja hyvin korkea vuori, jolle nousemista arvostettaisiin lujasti kiipeilijöiden keskuudessa mutta joka olisi suurelle yleisölle tuntematon.

Entäs jos metrin määrittelijät olisivat hövelisti antaneet mittayksikölle pituuden, joka vastaisi 1,1061:tä nykymetriä? Silloin ei olisi kasitonnisia vuoria ollenkaan, olisi vain kolmisenkymmentä seiskatonnista, joista ei millään helpolla konstilla saisi erotettua kärkiryhmää palvonnan kohteeksi.

Alla olevat korkeudet on otettu Wikipedia-artikkelista Maailman korkeimmat vuoret. Kuvassa nykyisistä kasitonnisista matalin, Shishapangma, 8027 metriä.

                        metrin pituus
                        1,1 m   0,9 m
Everest         8848    8044    9831
K2              8611    7828    9568
Kangchenjunga   8586    7805    9540
Lhotse          8516    7742    9462
Makalu          8485    7714    9428
Cho Oyu         8188    7444    9098
Dhaulagiri      8167    7425    9074
Manaslu         8163    7421    9070
Nanga Parbat    8126    7387    9029
Annapurna       8091    7355    8990
Gasherbrum I    8080    7345    8978
Broad Peak      8051    7319    8946
Gasherbrum II   8035    7305    8928
Shishapangma    8027    7297    8919
            
Gyachung Kang   7952    7229    8836
Gasherbrum III  7946    7224    8829
Annapurna II    7937    7215    8819
Gasherbrum IV   7932    7211    8813
            
Lupghar Sar     7200    6545    8000

Minä, vakooja

Päivitin WP:n uusimpaan versioon ja samalla kokeilin eri teemoja (kirjoitan julkaisujärjestelmän nimen tahallani lyhenteenä, ettei automaatti pääse ”korjaamaan” kirjoitusasua). Täysin tyydyttävää teemaa en ole vielä löytänyt. Teeman pitäisi olla rihkamasta vapaa, helppolukuinen ja nykyään tietysti itsestäänselvästi erikokoisiin tietureihin sopeutuva eli responsiivinen. Tykkään myös yhdestä palstasta, mutta sivumalleja saisi olla useampi, että jollekin sivulle saisi reunaan linkki- ja infopalstan. Valokuvien esittelyn pitäisi olla helppoa ja näyttävää. Eri artikkelimuodoista (post formats) saisi mielellään olla jotakin iloa ja niiden käyttö dokumentoitua ja johdonmukaista.

Independent publisher oli aika lähellä, mutta siinä oli pahoja puutteita, joiden takia en voinut ottaa sitä käyttöön.

Ei kai auta muu kuin ruveta treenaamaan komputointia, että saa tehdyksi oman kunnollisen teeman.

Suureksi häpeäkseni huomaan, että haamu ja mäyrä löytävät omasta blogistani kyttääjiä, jotka tulevat osoitteesta doubleclick.net. Kylläpä on hankalaa saada selville, miten ne tänne tulevat! Eivät WP:n lisäosista, kokeilin jo. Onko seurantakoodi teeman tiedostoissa vai peräti – herra varjelkoon – WP:n ydinosissa? Vielä en ole keksinyt, miten seuraajat saa pois, sivupohjia muokkaamalla tai ehkä htaccessilla, tiedä häntä. Kas kummaa, kun Googlen hakupalvelulla kysyy ”how to remove doubleclick tracking code from wordpress”, saa enemmän ohjeita siitä, kuinka noita seuraajia lisätään – kuuluuhan doubleclick Googlen seurantajärjestelmiin. Parempi siis kysyä Duckduckgolla.

Käyttäkää siis selaimissanne haamua, mäyrää tai muuta torjuntakeinoa. Lupaan yrittää kovasti, ettei Totuus tunkeilisi ja lähettäisi vakoojia peräänne.

Talvipäivänseisaus

Raskaat pilvet olivat painaneet eteläisen rannikon kallioita, metsiä, peltoja ja kerrostalokolosseja jo päiväkausia. Tiheydellään ne jarruttivat kaikkea liikettä maan pinnalla. Kävelijän kasvot ja silmälasit kostuivat. Kaupungin keskustaan vievillä moottoriteillä autovirta hidastui, vaikutti jähmettyvän ja alkavan kulkea takaperin. Vain koivujen oksissa keikkuvat talitiaiset näyttivät liikkuvan yhtä vaivattomasti kuin aina muulloinkin.

Poluilla lainehti ja lätisi, paitsi siellä, missä alkutalven vähäinen lumi oli pakkautunut, jäätynyt ja muuttunut iljanteeksi.

Olin palannut kotiin pari viikkoa etuajassa, sillä kyllästyin toimettomuuteen DDR:n tilastokeskuksen vahtimestarin sijaisena. Lokakuusta lähtien istuin suunnattoman virastokolossin keskusvalvomossa työparini kanssa kahvia juoden ja pelaten ikivanhoilla tietokoneilla 1980-luvun pelejä. Monitoririvistö näytti kuvia autioista käytävistä, halleista ja portaikoista – viimeiset virkamiehet olivat häipyneet talosta jo melkein kymmenen vuotta aikaisemmin. Kun istuminen alkoi kyllästyttää, keilasimme käytävillä tai pelasimme pingistä valtavassa sisääntulohallissa, jossa 1960-luvun modernistinen optimismi vähitellen haalistui ja pölyttyi.

Valtava rakennuskompleksi oli periaatteessa tiukasti suljettu, mutta silloin tällöin ties mistä tukkimatta unohtuneesta lävestä pääsi sisään urbaaneja löytöretkeilijöitä. Heidän pelottelemisensa toi tervetullutta vaihtelua tylsyyteen. Kun jossakin monitorissa näkyi liikettä, sieppasimme kirjoituspöydän laatikosta kumiset Erich Honecker -naamarit ja lähdimme jäljittämään tunkeilijoita. Tunsimme tietenkin talon paljon paremmin kuin vieraat, joten saatoimme hiippailla salaa heidän reitilleen ja järjestää karmivan yllätyksen. Sopiviin asemiin päästyämme vedimme naamarit päähämme, hyppäsimme kulman takaa kiljuen hupparihiippailijoiden eteen ja ajoimme heitä takaa pitkin käytäviä.

Sen verran myötämielisiä olimme, ettemme ajaneet vieraitamme hyppimään hädissään ikkunoista. Ja vain harvoin ilmoitimme kyläilyistä poliisille.

Virastossa sai olla rauhassa, en itse asiassa koskaan tavannut esimiehiäni enkä edes tiennyt, keitä he olivat – jos heitä ylipäänsä oli. Vaatimaton palkka tuli ajallaan kaksi kertaa kuussa.

Usein istuin pitkiä aikoja ylimmän kerroksen kulmahuoneessa ja katselin Aleksanterinaukion hyörinää. Syksyn vanhetessa televisiotorni katosi yhä useammin pilviin ja oli joskus päiväkausia näkymättömissä.

Sitten joulu alkoi lähestyä ja torille pystytettiin kymmeniä pieniä myyntikojuja. Jouluvalot syttyivät ja houkuttelivat toiveikkaalla lämmöllään ilta illan jälkeen torin täyteen jouluherkkujen ja lahjojen ostajia. Ylhäisessä näköalapaikassamme lämmitimme itsekin mausteista jouluviiniä kannussa pienen sähkövastuksen avulla.

Mutta aika kävi pitkäksi. Mietin, voisinko jättää työt sovittua aikaisemmin. Työtoveri sanoi kyllä selviävänsä, sen kuin lähtisin. Hän kertoisi esimiehelle, jos semmoinen jostain sattuisi ilmestymään.

Tulin kotiin, kaikkialla oli vetinen harmaus, paitsi öisin, jolloin natriumvalojen kammottava hehku hajosi pilviin ja teki koko kaupungista ahdistavan oranssin kasvihuoneen. Soitin tutulle neuvostoliittolaiselle sammakkoveneen kapteenille, joka oli tänäkin vuonna lähdössä vuoden pimeimpien päivien tienoilla kohti Jäämerta. Hän poikkeaisi itäisen pääkaupungin rantaan tuttuun purolahteen, josta pääsisin kyytiin.

Sitten tuli pimeys ja asiat mutkistuivat. Valosaastetta vastustavat aktivistit olivat kirurgisella kybertäsmäiskulla saaneet koko seudun ulkovalaistuksen sammuksiin. Olikin yllättävän vaikea löytää sovittuun paikkaan, kun tähdistä ja kuusta ei ollut apua ja otsalampun valokeila hajosi läpitunkemattomaan sumuun. Myöhästyin tapaamisesta.

Kapteeni tiesi minun olevan yleensä täsmällinen eikä hänellä ollut vielä kiire, joten päätettiin yrittää uutta tapaamista. Joutessaan hän kävisi kokeilemassa, miten pitkälle ylös Vantaata pääsisi sammakkoveneellään. Myöhemmin hän kertoi ajelleensa helposti Uudenmaan ja Hämeen rajamailla olevaan Vantaan kylään asti. Pitemmällekin kuulemma olisi päässyt, mutta aika kävi vähiin.

Kyytiin nousu onnistui lopulta tutkimusmatkan paluureitin varrelta, vanhan työväen kesämajaparatiisin kivisestä niemennokasta. Ajettiin vaivihkaa vanhan satama-alueen reunoja pitkin, ohi valtavan työmaan, joka muistutti DDR:stä.

Suomenlahti ja suuri osa Itämerta kuljettiin hyytävässä sumussa. Mutta Bornholmin tienoilla reipas luoteinen puhalsi pilvet pois. Oli iltayö ja tähdet loistivat kirkkaina. Sitten tajusin, että huomattava osa tähdistä liikkuu pohjoisesta etelään. Tähdenlennoiksi ne olivat liian hitaita, mutta voisiko noin monta satelliittia olla näkyvissä yhtä aikaa?

Neuvostoliittolainen kippari osasi kertoa, mistä oli kysymys. Luulenpa, että aika moni on minun laillani ollut tähän asti autuaan tietämätön tästä kummallisesta hankkeesta.

Valopisteet olivat itsestään lentäviä rahti-ilmalaivoja, jotka kuljettavat joululahjoja ja juhlarekvisiittaa Euroopan markkinoille. Tuotteita valmistetaan ydinsähköllä toimivissa tehtaissa, jotka toimivat entisissä kaivoksissa ja ydinohjustukikohdissa Kuolassa, Huippuvuorilla ja Novaja Zemljalla. Siellä on nykyajan Korvatunturi! Tuotteet ovat yleensä rihkamaa, tarpeettomia koriste-esineitä ja nopeasti hajoavaa elektroniikkaa ja muovileluja. Tuotantoa on vaivihkaa siirtynyt Itä-Aasiasta Euroopan pohjoisille reuna-alueille, mihin on vaikuttanut Neuvostoliiton talouden vaikea tila ja hajautetun kuljetusjärjestelmän nopea kehittyminen.

Manner-Euroopassa on neljä suurta logistiikkakeskusta – yksi Ranskassa, yksi Belgiassa ja kaksi Saksassa – joista joululahjat jaellaan edelleen suoraan kuluttajille. Yhä useammin tämä tapahtuu automaattisilla pienoiskoptereilla.

Kapteeni sanoi kuulleensa huhuja mannertenvälisiin kuljetuksiin suunnitelluista, jopa kilometrin pituisista zeppeliineistä. Hän tosin itse arveli näitä juttuja reippaasti liioitelluiksi. Jotain suurelta yleisöltä salattua hän kuitenkin tietää – puuhaileehan hän sammakkoveneineen Barentsinmeren rannoilla erinäisissä salamyhkäisissä ”huoltotöissä”. Kun kyselen niistä, hän lyö puheen leikiksi ja valehtelee kuljettavansa poroja.

Vetäydyin sisälle lämmittelemään, mutta kippari kehotti pistäytymään ulkona, kun ajaisimme Juutinrauman sillan ali. Se on kuulemma pimeässäkin hieno näky, ja usein siellä on jotain kiinnostavaa tekeillä. Olihan siellä nytkin, sinisiä vilkkuja niin paljon, että luulin sitä ensin jouluvalaistukseksi.

Pohjanmerellä tuuli jo kunnolla eikä ulkoilmaan ollut enää mitään asiaa.

Sammakkovene heittää minut tuttuun tapaan Vuoreijaan. Kävelen reppu selässä ylös tutka-asemalle, ja minulle osoitetaan siellä taas jokin helppo avustava työ, johon ei kulu monta tuntia päivässä. Ehdin lueskella ja kävellä kukkuloilla ja käydä kylällä morjestamassa tuttuja. Aion myös livahtaa tutkakuvun sisään äänittämään pingispallojen mätkimistä. Tätä varten otin tilastokeskuksen aulasta mukaan mailan ja pari palloa.

Sukset odottavat vakiopaikassa ulkovaraston katto-orren päällä. Katselen kaikessa rauhassa lumitilanteen kehittymistä ja viimestään kaamoksen hellittäessä lähden hiihtelemään etelään. Saapa nähdä, minne asti tänä talvena riittää kulkukelejä.

Nivan partaalla

Aavetalo keskellä kaupunkia

Kahden kerroksen korkuinen "Stop wars" tilastojen talon seinässä

”Stop wars”, huutavat kahden kerroksen korkuiset punaiset kirjaimet valkoisen virastotalon yläosassa, kun kävelen Aleksanterinaukiolta ohi Opettajan talon kohti Karl Marxin puistokatua. Lähempää katsoen julkisivu vaikuttaa kuluneelta ja epäsiistiltä: graffiteja on myös alimmissa kerroksissa, ja työmaa-aidat ja vanerilevyt torjuvat lähestyjää katutasolla. Ikkunoista näyttävät puuttuvan lasit kolmannesta kerroksesta ylöspäin. Hyvänen aika, talohan on autio! Pääkaupungin paraatipaikalla, kymmenien tuhansien ihmisten päivittäisen kulkureitin varrella.

Yli Aleksanterinkadun, ohi Opettajan talon, Karl Marxin puistokadun tuolle puolen
Yli Aleksanterinkadun, ohi Opettajan talon, Karl Marxin puistokadun tuolle puolen

Tämä on Tilastojen talo, valtava yhdeksän- ja kaksitoistakerroksinen virastokolossi Karl Marxin puistokadun ja Otto Braunin kadun kulmassa. Se oli DDR:n aikana tilastokeskus, ja ylimmät kerrokset olivat Valtion turvallisuuden ministeriön, tuttavallisemmin Stasin, käytössä. Yhdistymisen jälkeen talossa säilytettiin Stasin arkistoja, joista kansalaiset saattoivat käydä tutkimassa, mitä isoveli oli heistä katsonut aiheelliseksi merkitä muistiin. Nyt talo on ollut vuosia tyhjillään.

Katutason ovet ja ikkunat ovat tiukasti peitetyt
Katutason ovet ja ikkunat ovat tiukasti peitetyt

Pommit ja sosialismi uudistivat itäisen Berliinin keskustan perusteellisesti. Jopa kaupungin suurrakenne muuttui, kun rakennettiin leveitä bulevardeja ja laajoja aukioita. Aleksanterinaukiolta johti itään valtava Stalinin – vuodesta 1961 häveliäämmin Karl Marxin – puistokatu.

Näkymä vastapäisestä hotellista
Näkymä vastapäisestä hotellista

Aleksanterinaukion ympärille rakennettiin vuosina 1961–1971 puhtaan vaaleita nykyaikaa hehkuvia julkisia rakennuksia: Opettajan, Matkailun, Sähköteollisuuden ja Tilastojen (1968–70) talot. Kaksi ensinmainittua on suojeltu ja kolmaskin kunnostettu. Vain Tilastojen talon tulevaisuus on tuntematon, jopa purkamisesta on ollut puhetta.

Tilastojen talon pääsisäänkäynti
Tilastojen talon pääsisäänkäynti

Autiot ja hylätyt rakennukset kiehtovat monia. Mainiossa Abandoned Berlin -blogissa on jännittävä kertomus luvattomasta vierailusta kolossissa vuonna 2011. Silloin talo oli sisältä hyvässä kunnossa ja valvojat päivystivät paikan päällä. Sittemmin sisätiloja on kohdannut rappio, mutta vartiointi on yhä tiukkaa. Vielä viisi vuotta myöhemmin, näiden kuvien ottamisen aikaan, rakennuksessa on jutun kommenttien perusteella onnistuttu vierailemaan.

Sisäpihalle pääsee kävelemään, mutta kerroksia suojaa piikkilanka.

Itse tyydyn kiertämään taloa ulkopuolella. Kadun puolen vaneriseinää peittävät sadat konserttijulisteet. Löydän aivan avoimen läpikulun sisäpihalle. Siellä on jokunen pysäköity auto ja peräkärry. Televisiotorni kurkistelee Aleksanterinaukion suunnasta.

p1040124
Tästä kulmasta lienee joskus kiivetty sisään.
Sisäpiha. Oikeanpuoleisessa nurkassa kerrotaan joskusi olleen avoin ovi.
Sisäpiha. Oikeanpuoleisessa nurkassa kerrotaan joskus olleen avoin ovi.
Mä vaanin sua ja sä väijyt mua.
Mä vaanin sua ja sä väijyt mua.
Mocca-Eckin kuppi höyryää vielä.
Mocca-Eckin kuppi höyryää vielä.

Tilastojen talossa toimi aikoinaan kahvila Mokkakulma, mistä muistuttaa päädyssä höyryävä kahvikuppi. Nykyisin korttelin Mollinkadun puoleisessa kulmassa on mainio Agon-konditoria, johon kannattaa mennä aamiaiselle.

Agon-leipomo – luonnollisesti herkullista
Agon-leipomo – luonnollisesti herkullista

Portti auki!

Tasan 27 vuotta sitten Bornholminkadun rajanylityspaikalla Berliinin pohjoisosassa muurin itäpuolella oli aikamoinen tungos. Tuhannet ihmiset vaativat päästä muurin porteista länsipuolelle.

Rajoja ei ollut tarkoitus avata yhdellä rysäyksellä. DDR aikoi helpottaa vierailuja länteen, mutta ne olisivat edelleen luvanvaraisia. Illan mittaan televisiouutisista välittyi kuitenkin viesti, että rajat olisivat avautumassa kokonaan, ja lehdistötilaisuuden suorassa lähetyksessä keskuskomitean jäsen Schabowski hieman ihmetellen tulkitsi kädessään ollutta paperia, että uudet säännökset tulisivat voimaan heti.

Iltayöstä väkijoukon paine rajaporteilla rautatiesillan itäpäässä alkoi olla melkoinen. Ihmisiä päästettiin yksitellen länteen, mutta heidän passejaan yhä tarkastettiin. Lopulta puolta tuntia ennen keskiyötä rajavartijat luovuttivat ja avasivat kaikki portit ihmisten kulkea vapaasti.

Bornholminkadun raja-asema oli ensimmäinen, jossa muuri aukesi. Samana yönä kiivettiin muurille ja muurin yli muuallakin, kuuluisimmin Brandenburgin portilla. Siinä ei kuitenkaan ollut ylityspaikkaa, eikä kaksi metriä paksua muuria noin vain puhkaistu. Mutta murtaminen alkoi, ja seuraavina päivinä nosteltiin muurielementtejä sivuun jo konevoimin.

Bösebrücke ja muistoaukio remontissa
Bösebrücke ja muistoaukio remontissa

Lokakuussa 2016 silta on remontissa eikä ”Marraskuun 9. päivän aukio”, entisen rajanylityspaikan alue, ole aivan edustuskunnossa. Sunnuntaiaamuna paikalla on pari tyhjennettyä kuohuviinipulloa, pienimuotoista vapausjuhlaa siis lienee vietetty lauantai-iltana.

Vapautuksen maljat
Vapautuksen maljat

Aukion poikki kulkevat raidat kertaavat historiallisen illan tapahtumia.