Aihearkisto: Kaikki

Uuteen aikaan

Nyt väännetään kelloja viimeisen kerran. Koko maailmassa on tästä yöstä lähtien käytössä vain yksi aika, koordinoitu yleisaika eli UTC.

UTC on tähänkin asti ollut kansainvälinen perusaika, jota kaikki tieto-, viestintä- ja liikennejärjestelmät käyttävät. Nyt se otetaan myös arkikäyttöön ja samalla luovutaan kansallisista ajoista.

Tämä on johdonmukainen päätös sille kehitykselle, jossa vuorokausiajan mittaus on vähitellen irrotettu maapallon pyörimisliikkeestä ja sen aiheuttamasta pimeän ja valoisan ajan vuorottelusta. Hyviä, mutta lopulta riittämättömiä askelia tähän suuntaan on jo otettu. Esimerkiksi Kiinassa noudatetaan pääkaupungin aikaa koko valtakunnassa, johon pikkutarkasti ja vanhanaikaisesti laskien mahtuisi neljä aikavyöhykettä. Pikkuinen Nepal osoittaa reipasta itsenäisyyttä pitämällä oman aikansa neljännestunnin erossa Intian ajasta.

Niin sanottu ”päivänvalonsäästöaika” (daylight saving time) eli ”kesäaika” on vihdoin todettu surkeaksi näpertelyksi. Koko yhteiskunnan vuorokausirytmin pakotettu siirto tunnilla kaksi kertaa vuodessa on aiheuttanut pelkkää harmia. Nyt myös monissa virallisissa piireissä on alettu vähitellen oivaltaa – niin kuin kansalaiset ovat aina ymmärtäneet – että töiden jälkeen saa enemmän valoisaa vapaa-aikaa, kun menee aikaisemmin töihin. Siihen ei – kas kummaa – tarvita ajanlaskun muutosta. Mahdolliset työaikojen vuodenaikaiset muutokset ovat työmarkkinoilla sovittavia asioita. Näin jälkikäteen voidaan vain ihmetellä, miten työmarkkinaosapuolet onnistuivat näin pitkään pakoilemaan vastuutaan.

Kun me suomalaiset nyt aamunkoitteessa heräämme, kello on suurin piirtein viisi. Keskipäivä on kymmeneltä. Arjen koittaessa toisen pääsiäispäivän jälkeen meistä useimmat rientänevät töihin kuudeksi tai seitsemäksi, ja töistä päästään kahden, kolmen aikoihin. Aurinko laskee viiden maissa.

Uudistuksesta sovittiin YK:ssa pitkänäperjantaina yhdeksännellä hetkellä (13 UTC).

Lynksit suohon

Vastaa

Mustan menolatu

Moottorikelkasta on toisinaan hyötyä – esimerkiksi silloin, kun kelkkailija auttaa kansanhiihtäjää pohjustamaan hiihtokuntoon vanhan ladun, jonka kaupunki on hyljännyt.

Ei kaikkea moottorikelkkailua ole syytä suin päin tuomita. Kelkat ovat melkoisen hyödyllisiä monessa asiallisessa työssä: maa- ja metsätaloudessa, kalastuksessa, rajavartioinnissa, pelastushommissa, retkeilyvarustusten rakentamisessa ja ylläpidossa ja varmasti monessa muussa.

Mutta kelkkojen viihdekäyttö on paheksuttavaa, varsinkin silloin, kun se haittaa laajan ulkona liikkuvan kansanosan viihtyvyyttä ja rajoittaa vapaata liikkumista. Missä vaiheessa meno kääntyi niin nurinkuriseksi, että metsässä tai järvenjäällä hiihtelijä joutuu olemaan varuillaan kelkkojen takia ja haistelemaan bensankatkua?

Kelkkailu on kyllä enimmäkseen rajoitettu omille reiteilleen, mutta onko siitä iloa silloin, kun kelkkareitti on rakennettu polun tai vanhan ladun päälle? Tällaista olen joutunut todistamaan synnyinseudullani, eräässä Oulujärven kaakkoispäässä sijaitsevassa pikkukaupungissa. Jääköön kaupungin nimi tässä mainitsematta, niin häpeällinen tapaus on.

Kelkkateollisuuden lobbaus on tietenkin karmeaa. Tässä mainosvideossa kaksi öykkäriä riehuu kelkkoineen henkeäsalpaavan upeassa lumisessa erämaassa saamatta näköjään minkäänlaista rangaistusta. Moottorin pauhu on korvattu musiikilla, eikä pakokaasun käry välity elokuvan kautta.

Helsingissä on näinä lumisina talvina ollut paljon harmia raitiotiekiskoille pysäköidyistä autoista, jotka ovat liikenteen tukkiessaan haitanneet tuhansien ihmisten liikkumista. Tilanteeseen saatiin äskettäin huomattava parannus, kun kaupunki ryhtyi räjäyttämään väärin pysäköityjä autoja. On autoilijoita, joita ei viidensadan euron sakko paljon hetkauta, mutta se saattaa vähän herätellä, kun ostoksilta palatessa näkee autonsa savuavaa raatoa juuri nostettavan romulavetille. Sitä paitsi räjäytykset ovat jännittävää katseltavaa lähiseudun asukkaille.

Järeiden keinojen hyödystä myös maasto-oloissa saatiin äskettäin näyttöä, kun poliisi ja puolustusvoimat yhdessä lopettivat rikollisen susijahdin tulittamalla salametsästykseen osallistuneita kelkkoja miehittämättömistä lennokeista.

Jokin vastaava keino voisi tepsiä viihdekelkkailuunkin. Tietenkin ensi sijassa on pyrittävä saamaan kunnalliset päättäjät järkiinsä, jotta nämä lopettavat moottoriturismin palvonnan ja kiinnittävät huomionsa omien kuntalaisten hyvinvointiin. Mutta jos hyvät keinot eivät auta, voisi kokeilla pahoja. Kelkkareittejä voisi esimerkiksi miinoittaa ja kelkkailijoita aluksi hivotella, ja jos viesti ei mene perille, jopa ampua kohti – toki kelkkaan eikä kelkkailijaan tähdäten. Voisin lähteä hommaan mukaan, niin saisin armeijasta pimittämäni kertasingon ja viuhkapanokset pois lojumasta vaatehuoneen perältä. Niiden parasta ennen -päiväkin taisi olla jo 1990-luvulla.

Siinä voisi joku lynksi kokea suoauton kohtalon.

Donner Puhoksella

1 vastaus

Itäväylä, pellot ja Puotinharju

Jörn Donnerin elokuvassa Hellyys (1972) seikkailtiin itähelsinkiläisessä Puotinharjun ostokeskuksessa Puhoksessa (punaiset valokirjaimet tosiaan sanovat ”Ostokeskus”). Ympäröivän pellon avara maisema hätkäytti.

Lähestytään ostolaa idästä

Näille pelloille rakennettiin 1980-luvulla Itäkeskuksen ostohelvetti, jota sittemmin vielä pariin otteeseen laajennettiin. Kuvan etualan joutomaan puhkaisee nyt metroradan leikkaus.

Jos joku moittii 1960-luvun lähiörakentamista siitä, että tehtiin valtavia kerrostaloja keskelle peltoa kauas toisistaan, hän on väärässä. Ainakin Itä-Helsingin lähiöt Puotinharju, Myllypuro, Kontula ja Vuosaari rakennettiin metsiin ja kallioille. Ypäröivät männiköt pehmensivät valkeiden kolossien ääriviivoja, suurten talojen väliin jätettiin kallioita, metsää ja hengitysilmaa.

Vasta seuraavat vuosikymmenet toivat peltorakentamisen: ostohelvetti kaalipellolle, sen taakse viivasuoran kadun varteen yksitoikkoiset nelikerroksiset umpikorttelit.

Olen itse kuvannut Puotinharjua täällä, ja tietenkin Esoteerinen maantiede on tehnyt aiheesta hienon jutun. Ostolasta on kirjoittanut myös Ostarin helmi. Niinpä seuraavassa vain lyhykäisiä huomioita.

Puistopiha ja Suomen ensimmäiset ulkoliukuportaat

Ostola oli alun perin viuhkamainen. Keskuspihalla oli suihkulähde, liikkeet olivat kahdessa kerroksessa säteittäisten käytävien varrella.

Valoisa näköalakahvila

Toisen kerroksen kahvilasta oli avarat näkymät pellolle ja puistopihalle.

Piha on täydennetty pyöreäksi, kahvilan paikalla Puotinkrouvi

Laajennuksessa piha suljettiin ympyräksi. Saumakohdassa näkyy pahaenteisen kahdeksankymmenlukulainen kaari. Kahvilan tilalla on Puotinkrouvi, joka taitaa olla ostolan nykyisistä liikkeistä pitkäikäisin. Näköalaikkunat on teipattu umpeen, yritteliäät vietnamilaiset myyvät 2,50 euron olutta päiväkaljalaisille.

Vastakuva edelliselle. Kolosseista on lyhyt matka ostolaan.

Ostolan vanhan osan käytävistä on tullut erikoinen periferia aivan Itäkeskuksen ostohelvetin kylkeen. Valtaväestö harjoittaa kulutususkoaan kivenheiton päässä, näillä hämärillä kujilla sijaitsevat liikkeet, yhdistykset ja yhteisöt palvelevat lähinnä muualta muuttaneita.

Uskonto valtaa alaa lähiömetsältä

Venäläisortodoksit rakennuttavat kirkkoa luterilaisen Matteuksenkirkon ja vanhassa ostolassa toimivan moskeijan väliin. Kuvan ulkopuolelle vasemmalle jää seudun ainoa sivistyslaitos, kirjasto.

Kolossit kalliolla, kukkulalla

Kolossin parvekkeelta voi seurata lähikalliolla jatkuvasti esitettävää luonnon näytelmää.

Jotta otsikko yhtään vastaisi jutun sisältöä, linkitän vielä Donneriin.

Lopuksi suosittelen jyrkästi Simo ja Eeva Ristan valokuvia näistä maisemista vuoden 1970 paikkeilta.

Saaristohiihtoa

Vastaa

Tästä eteenpäin vain uimalla. Eestiluoto odottaa.

Tässä taannoin kansanhiihtäjä teki ensimmäisen tiedusteluretkensä Vartiosaareen: hiihteli saaren poikki polkua pitkin ja kierteli etelärantoja Ramsinniemelle päin. Kaakon puolella näkyi olevan joukko kiinnostavan näköisiä pikkusaaria, ja niiden takana ainakin parin kilometrin päässä metsäinen Villinki peitti näkymän ulapalle. Kylmä itätuuli kuitenkin puhalteli vasten naamaa, ja mieli teki hakeutua takaisin sisimpien saarien suojaan.

Viikkoa myöhemmin aurinko loisti pilvettömältä taivaalta ja oli lähes tyyntä. Tuhannet reippaat kansalaiset riensivät häikäisevän valkoisille merenjäille joko suksilla tai kävellen, heidän joukossaan myös kansanhiihtäjä. Oli aika suunnata suoraan keskelle maisemaa, joka oli jonkin verran tuttua vain mantereen niemenkärjistä ja vesibussin kyydistä katseltuna.

Varovasti Villinginsalmen kautta, sulia vältellen

Nälkä kasvaa syödessä, kansanhiihtäjän reitit venyvät yleensä aina suunnitellusta. Piti käydä katselemassa Villingin rantoja pohjoisen puolelta, mutta miksipä ei vilkaisisi, mitä Villinginsalmen takana on? Salmessa näköjään sula, mutta takana taas valkeaa jäälakeutta.

Isosaari

Villingin takana maisema väljenee. Lounaassa on sotilaiden Isosaari, mutta etelässä vain pienempiä saaria, kallioisia luotoja ja kareja. Kaikki luodot eivät edes onnistu pysymään meressä, jotkin niistä ovat nousseet leijumaan merenpinnan yläpuolelle!

Matalakari on lähtenyt leijailemaan

Villingin eteläreunalla jää muuttuu karkeaksi ja loppuu sitten yllättäen kokonaan. Kansanhiihtäjä haukkoo henkeään: onko tämmöistäkin olemassa! Valkea jääkansi katoaa, edessä on tummaa vettä, jonka pinnassa on ohut jääkerros. Kauempana vesi taitaa väreillä sulana. Etäämpänä idän puolella on muutamia isompia metsäisiä saaria: Eestiluoto, Kuiva-Hevonen, Hanskinen. Ja kun osaa katsoa oikeaan suuntaan, löytyy luotojen välistä Söderskärin majakka, joka on seitsemäntoista kilometrin päässä.

Kyllä se siellä on, ruskea Söderskärin majakka

Rantakallioiden päällä keikkuen pääsisi vielä jatkamaan, mutta kansanhiihtäjä katsoo parhaaksi kääntyä takaisin. Vastaantulijoiden kysymyksistä voi päätellä, että Villingin ympärihiihto on suosittu harrastus. Tänään se ei kuitenkaan onnistu.

Jättäkää Prinsessa rauhaan huhtikuusta elokuuhun!

Villinginsalmesta Kallahdenniemen kärjessä olevalle luodolle on neljän kilometrin viivasuora hiihto. Sitten vielä kaksi ja puoli kilometriä niemen itäpuolta kohti kahvilaa, perille sopivasti kymmenen minuuttia ennen sulkemisaikaa. Viimeksi täällä kahviteltiinkin Håkan Schockin kanssa yli kaksi kuukautta sitten. Ulkona syöminen saa jäädä tällä kertaa vilustumisvaaran takia, joten korvapuusti ja kahvi nautitaan sisällä.

Kahvilla linssit huurussa

Hiihtäen kesäparatiisiin

2 vastausta

Kivinokan nokan tervalepät

Viimeisen hiihtolomapäivän kunniaksi aurinko kohosi pilvettömälle taivaalle ja houkutteli kaikki reippaat ihmiset ulos poluille, hiihtoladuille ja meren- ja järvenjäille. Koska kansanhiihtäjän mielessä oli kirkkaan auringonvalon ja terävien varjojen hyödyntäminen, reppuun pääsi pitkästä aikaa virallinen kamera.

Laduilla riittää varmasti lunta vielä huhtikuulle, mutta merenjään riittoisuudesta ei tällaisena leutona talvena voi koskaan olla varma. Siispä nyt tai ei koskaan, alas Herttoniemen laduilta ja Kivinokan sivuitse Vanhankaupunginselälle.

Energiaa ja ahkiokyytiä

Jäällä liikkui nyt pelottomasti satoja tavallisia kansanhiihtäjiä ja kävelijöitä, ei vain niitä kalamiehiä, joille riittää kahden sentin jää Kulosaaren sillan kupeessa. Veneettömälle kaupunkilaiselle avautuu aivan uusi ulottuvuus ja tuore näkökulma tuttuun maisemaan. Tässä tarjoillaankin nyt vastakuvia keväisiin näkymiin.

Talven iloja Kuusiluodon rannassa

Kuusiluodon rantaan oli järjestetty talvirieha. Tarjolla oli ainakin jääkelkan pyöritystä ja jääpöydiltä anniskeltua mehua. Vilkas liikenne kävi saaren ja Arabianrannan välillä.

Kokkoluodon puut ovat taipuneet myötäilemään vallitsevia tuulia

Tiheä ja laaja järviruokoviidakko aiheuttaa kansanhiihtäjälle pitkiä kierroksia, mutta Lammassaaren ja Kuusiluodon välissä on pakko uskaltautua sekaan ja etsiä kapeinta ja harvinta läpikulkua. Lammassaaren itäpuolella odottavaa Loppia lienee helpointa lähestyä etelästä avoveden puolelta.

Lopin taajama

Täällä taitaa pesiä ~~varisyhdyskunta~~ harmaahaikaroita. Turvallinen paikka, sulan veden aikaan ei kulkijoita juuri liene.

Loppi osoittautuu hyväksi näköalapaikaksi. Vanhankaupunginselkää ympäröivät Kivinokka, Kuusiluoto ja Lammassaari. Kaupunkikin on jossain tuolla kaukana. Auringon lämmön tuntee jo, kevätpäiväntasaukseen on alle neljä viikkoa.

Tämä on jo selvästi kevättalvea

Kuvituksen sekundääriversiot Googlessa.

Tunturien digitoiminen

3 vastausta

Lumikuru 1979

Kansanretkeilijä matkusti Lappiin, Saariselälle, ensi kertaa kesällä 1979. Suomen ladun opastettu ryhmä käveli Kiilopäältä Suomulle, Luirojärvelle ja Muorravaarakalle samaan aikaan, kun sandinistit ottivat vallan Nicaraguassa ja ajoivat Somozan pakosalle.

Toivon vielä löytäväni jostakin päiväkirjan, kartan tai muita muistiinpanoja, joista tarkka reitti selviäisi. Siihen asti on koetettava vertailla kuvien maisemia kansalaisen karttaan. Suurpiirteisen reitin muistan, kuten myös sen, että pettymyksekseni Sokosti ja Paratiisikuru jätettiin väliin, vaikka melkein vierestä kuljettiin.

Syy Sokostille kiipeämättömyyteen selviää kuvasta. On laskeuduttu ylängöltä pilven sisältä kosteaan ja uskomattoman vehmaaseen Lumikuruun. Huipulta ei siis olisi näkynyt mitään. Sokosti on kansanretkeilijältä yhä tänä päivänä käymättä, mutta riittäneehän noita vanhuudenpäiviä.

Kunnon skannerille on nyt syötetty kaksi rullallista Lapin-dioja. On vallan tavattoman mahtavaa, että vartin kävelyn päässä kirjastossa on kunnon digitointilaitteet ääntä ja kuvaa varten ja avulias henkilökunta.

Digitoin Epson V750 -skannerilla käyttäen tarkkuutta 4800 pistettä tuumalla. Tämä tuottaa yli kahdenkymmenen megapikselin kuvan, jonka tiedostokoko pakkaamattomana tiffinä on 70 megatavua ja ylikin. Siis melkein nelinkertainen 50D:n raakakuvaan verrattuna. Siinä saa kiintolevy pyörähtää kerran jos toisenkin, ennen kuin oma kolmenkymmenen ja perheen viidenkymmenen vuoden tuotanto on muutettu numeroiksi. Kauhistuttaa ajatellakin moista datamäärää. Mainittu pistetarkkuus lienee liioittelua Agfa Silette Pronton erottelukykyä ajatellen, 3200 varmaan riittää. Yashican järjestelmäkameran kuvissa 4800 puolustanee paikkaansa.

Hieno Digital ICE -roskientunnistusmenetelmä ei näköjään poista roskia, siispä en sitä jatkossa käytä. Työjärjestys tulee olemaan näillä näkymin seuraavanlainen: ennen digitointipaikalle lähtöä diat järjestetään, pyyhitään mikrokuituliinalla niin puhtaiksi kuin mahdollista ja pakataan pölyltä suojaan. Skannauskehikkoon aseteltaessa vielä puhalletaan (pumpulla) mahdolliset ilmasta tarttuneet roskat pois. Sitten digitoidaan ilman mitään ohjelmallisia korjauksia. Jäljelle jäänet pölyt retusoidaan, värit kirkastetaan ja valotus korjataan Aperturella. Aperture säilyttää kaikki muutokset metatietona, joten alkuperäinen kuva on aina tallessa, vaikkapa odottamassa uusia älykkäitä kuvankäsittelytekniikoita (tai kuvankäsittelijän taitojen parantumista).

Mediakirjaston digitointityöasema

Syyskuu 1967

Tuleepa hyviä potaatteja

Vuonna 1967 julkaistiin hyvää musiikkia, mm. Ehdottoman vapaa ja Kersantti Pippuri. Persian shaahi kävi raivostuttamassa eurooppalaisia ja edisti siten osaltaan väkivaltaisen ääriliikkeen syntyä Keski-Euroopassa. Itäpuolella yriteltiin vähän vapaampia oloja, mutta tavoite saavutettiin vasta 22 vuotta myöhemmin. Pohjois-Vietnamin taivaalla nähtiin outoja helminauhoja.

Syksymmällä nostettiin Kainuussa mojovan kokoisia perunoita.

Laulua laulun päälle

Vastaa

Silloin tällöin nettijulkisuuteen pääsee livahtamaan mielenkiintoisia epävirallisia versioita tai miksauksia tunnetuista poppikappaleista. Usein kyse on yksittäisestä soitin- tai lauluosuudesta, joka on poimittu moniraitanauhalta. Joku, joka on päässyt kuulemaan alkuperäisiä studioäänitteitä, on onnistunut kopioimaan nauhoja itselleen, ja ennen pitkää äänitteet vuotavat julkisuuteen, yleensä Youtube-videon muodossa.

Jo vuosia on tunnettu John Bonhamin rumpuraidat In Through the Out Door -levyn äänityksistä Polar-studiossa loppuvuonna 1978 (esimerkiksi Fool in the Rain). Lukuisista Beatlesin lauluista on kuultavissa erillisraitoja, esimerkiksi Something-kappaleen basso ja rummut. Pitkälle 1970-luvulle asti studionauhureissa oli 8 tai 16 ääniraitaa, ja päällekkäisäänityksiä tehtäessä soitinosuuksia usein yhdistettiin samalle raidalle. Yksittäisiä soittimia voi siis olla jälkikäteen vaikeaa tai mahdotonta saada erilleen.

Liikkeellä olevien Beatles-raitojen suuri määrä lienee erittäin suosittujen karaokepelien ansiota. Näissähän pyritään vaimentamaan aina se alkuperäisen kappaleen osuus, jota pelaaja soittaa tai laulaa. Jotta tämä olisi mahdollista, on pelejä tehtäessä alkuperäiset moniraitaäänitteet kaivettu esiin ja eroteltu niistä kaikki mitä eroteltavissa on. En tiedä, onko ääniraitoja mahdollista kaivaa esiin pelitallenteelta vai ovatko vuodot peräisin studiosta.

Lopetin Abba-aiheisten nettifoorumien aktiivisen seuraamisen pari vuotta sitten, sillä niissä mitäänsanomattoman fanihömpän ja asiallisen musiikkikirjoittelun suhde on noin 98:2. Niinpä tulin tietoiseksi uudesta Abba-äänitevuodosta hieman jälkikäteen, mutten onneksi liian myöhään. Loppuvuodesta 2012 nimittäin livahti julkisuuteen parikymmentä Abban kappaletta, joissa lauluosuudet on nostettu pintaan ja soittimia vaimennettu. Ne ovat samoja äänityksiä, joista kappaleiden viralliset julkaisut on tehty, mutta joissakin tapauksissa sisältävät säkeistöjä ja introja, jotka on leikattu pois julkaistusta versiosta.

Nämä raa’at ja nopeasti kyhätyt miksaukset on ilmeisesti tehty Mamma Mia! -musikaalin tarpeisiin, sillä kappaleet ovat juuri niitä, jotka musikaalissa kuullaan. Ehkä niiden tarkoitus on auttaa lauluosuuksien harjoittelemisessa. Tosin kappaleista on tiettävästi tehty myös täydet transkriptiot, kuten olen aiemmin kirjoittanut. Uskottavan selityksen äänitteiden alkuperästä esittää johtava Abba-fanaatikko Ian Cole blogissaan.

Mitä näistä miksauksista sitten paljastuu? Ainakin Dancing Queenin kuuleminen olisi auttanut transkriptiossa, jonka tein graduani varten. Laulustemmoja pystyy seuraamaan helpommin. Lopussa kuuluu Björnin laulama ääni, joka on jätetty virallisesta versiosta pois. Kuuluisa puuttuva säkeistö kuullaan, mutta se onkin todellisuudessa ensimmäinen säkeistö! Myös I Do, I Do, I Do, I Do, I Do sisältää ylimääräisen säkeistön.

Lauluäänien määrä lienee suurimmillaan Voulez-Vous-levyn kappaleissa, jotka on äänitetty 1978 ja 1979. Kuorojen massiivisuus on suorastaan häkellyttävä. Voidaan oikeastaan puhua kahden tai useamman itsessään moniäänisen linjan kontrapunktista. Vaikka laulut on nostettu pintaan, se ei välttämättä tee yksittäisten stemmojen selville saamista helpoksi. Tässä vaiheessa Polar-studiossa oli käytössä 24 raitaa.

Joukossa on myös kappaleita, jotka eivät sisällä kummempia yllätyksiä.

Linkit äänitteisiin löytyvät tästä keskustelusta. Kappaleita ei löydä hakemalla Youtubesta, sillä linkit ovat yksityisiä. Tahallani en julkaise suoria linkkejä tässä, sillä en halua helpottaa levy-yhtiön tekijänoikeusrobottien myyräntyötä. Jos asiasta kovasti kiinnostunut haluaa ottaa äänitteet itselleen talteen, hakemalla löytyy keinoja.

Ympäri korvia

1 vastaus

Ympäri korvia 22.1.2013 kello 19 Helsingin konservatoriossa

Toimittaja Håkan Schock tapasi Matti Sunellin talvipäivänseisauksen aikoihin. Keskustelu käytiin itähelsinkiläisen merenrantakahvilan terassilla, ja sen aiheena oli konsertti, jonka Sunell aikoi pitää Helsingin konservatoriossa tammikuun 22. päivänä. Nyt konsertin lähestyessä julkaisemme haastattelun.

Arvaapa huvittiko tulla tänne, kun kansankonservatoriolta soittivat ja pyysivät tekemään esittelytekstin. Mutta jostain se leipä on revittävä… Järjestät siis konsertin. Miksi?

Aikoinani, ilmeisesti hypomaanisessa mielentilassa, tulin hakeneeksi konserttisalia käyttööni opettajakonserttia varten. Ja niinpä vain se myönnettiin. Saan usein suuruudenhulluja tekotaiteellisia ideoita, mutta yleensä ne menevät nopeasti ohi. Tässä tapauksessa ehdin panna toimeksi ennen pään selviämistä, ja tässä sitä ollaan. Ei sitä oikein enää millään verukkeella siirtääkään kehtaa. Kerkesin pyytää kavereitakin mukaan.

Keitä kavereita?

Mukana on lyömäsoitinyhtye Moka-ensemble…

Miten niin moka? Aiotteko tahallanne soittaa huonosti?

Nimi tulee sanoista ”musiikki on kauhea asia”. Se oli edellisen konserttini otsikko. Kokosin silloin lyömäsoitinyhtyeen Rosauron vibrafonikonserttoa varten. Nimi on sama, mutta nyt on aivan eri soittajat.

Niin, sitten on kaksi vanhaa toveria, joiden kanssa metelöimme opiskeluaikoina Imu-yhtyeessä, ja yksi jousisoittaja, vanha tuttu hänkin.

Kuullaanko Rosauroa tällä kertaa?

No ei. Jos jotakin olen tähän ikään oppinut, niin sen, että en ole mikään virtuoosi tai taiteilija, jolla olisi jotain sanottavaa muiden kappaleiden esittäjänä. Soitan jos pyydetään, olenhan joskus solistinakin soittanut. Ja orkestereissa tietenkin soitan. On se tyydyttävää, kun saa menemään suomalaisen nykysäveltäjän vibrafonistemman, jossa on kuudestoistaosakvintoleita tempossa sata edestakaisin klaviatuurin päästä päähän. Siis en väitä, että itse olisin saanut menemään, mutta Moka-ensemblessä on tyyppejä, jotka saavat.

Siis omia kappaleita koko konsertti?

Niin, tai on siellä yksi sovitus, jos ehdin oppia sen konserttiin mennessä.

Oletko laatinut uusia sävellyksiä? Eihän sinulla muistaakseni kovin paljon kappaleita ole varastossa.

Olen keksinyt pienen sikermän poppikappaleita lyömäsoitinyhtyeelle…

Poppia? Eikös kansankonservatorio ole institutionaalisen taidemusiikin oppilaitos?

On kai se. Mutta eikö suuri osa vaikka jostain wieniläisklassismistakin ole aikamoista humppaa?

Et taida osata arvostaa hyvää musiikkia…

Elä kuule mulle rupee… minä olen sentään musiikkitieteen maisteri! Niin, nämä ovat sellaisia miniatyyrejä, poppipastisseja. Eräänlaista kokeellista musiikkia, jos niin haluat sanoa. Kokeillaan, toimiiko tämä lyömäsoitinyhtyeellä vai epäonnistuuko surkeasti.

Vai niin. Mitä muuta?

Meillä on yksi vanha kappale, joka oli hitti vuonna 1995. Esitimme sitä useita kertoja. Eräässä Korvat auki -konsertissa muuan kuulija nimitti kappaletta ”ala-astelaisten anaalihuumoriksi”. En sano kuka. Riemastuttavaa! Kuulemma myös eräs oikea säveltäjä – en taaskaan sano kuka, mutta hänellä on sellainen rähisevä nimi – on sanonut sitä parhaaksi kappaleekseni. Minultahan ei kovin paljon sävellyksiä ole tullut sen jälkeen, joten saatpa itse todeta, pitääkö väite yhä paikkansa.

Luuletko tosiaan että tulen sinne konserttiin? Oliko tässä kaikki?

Ei. Eihän tässä ole vielä puolta tuntiakaan musiikkia. Sitten on vielä elektroakustinen osuus. Siihen kuuluu huutoa, joka on jokseenkin improvisoitua musiikkia. Ääniprosessointeja ohjelmoin täyttä häkää. Toki käytän kuulokkeita naapureiden säästämiseksi. Mutta tarkoitus on tosiaan tuottaa kaikki ääni elävänä, vaikka välillä mennään aika jytiseviin sointimaailmoihin. Oletko muuten kuullut sen jutun Kaija Saariahosta Ircamissa 80-luvulla?

Olen, ja tiedän että olet keksinyt sen itse. Ei pitäisi levitellä perättömiä kauhujuttuja julkisuuden henkilöistä. Itsekö huudat?

Ei, tämä on duo, jossa minun osuuteni on lyöminen ja hanojen vääntäminen. Mutta soolona kaavailen esittäväni yhden minimalismijutun. Se jatkaa niiden kappaleiden sarjaa, joissa soitan koneen avulla kaanonissa itseni kanssa. Kappale on oikeastaan hommage sekä Steve Reichille että John Cagelle. Lisäksi se julistaa suomalaisen insinööritaidon riemuvoittoa itämaisesta huuhaasta.

Sillä lailla. Jokohan tämä olisi tässä?

Etkö siis tosiaan aio tulla konserttiin?

Arvaa kaksi kertaa. Miten täältä pääsee metrolle? Kahvisi on muuten jäässä.

Leipälyriikkaa

Pekka Heikkisen leipomon web-sivujen toteutuksesta olisi saman korttelin pojalla tarjota useampikin rakentava kommentti, mutta katsotaan sitä joskus toiste. Tällä kertaa tahdon kiinnittää lukijain huomion siihen, kuinka leipomo kertoo itsestään runomuodossa.

Katsokaa vaikka: teksti on ladottu kahdelle palstalle lyhyiksi kappaleiksi, siis säkeiksi ja säkeistöiksi. Teksti ei tietenkään mukaudu selainikkunaan – jos se niin tekisi, säerakenne menisi sekaisin.

Tarkastellaan esimerkkinä puu-uunileipäsivua (tässä on suora linkki, mutta lukija siitä huolimatta joutuu etusivulle ja klikkaamaan sieltä ruisleipäsivulle). Teksti ryhmittyy yleensä neljän säkeen mittaisiksi säkeistöiksi. On myös yksi kuuden ja yksi viiden rivin säkeistö, ja sivun loppuhuipennuksessa, herkullisen kahvileivän jälkeen, säkeistö lyhenee kahteen ja lopulta yhteen riviin.

Säkeen pituus on yleensä 5–10 tavua, kymmentavuinen säe on hyvin yleinen. On pari lyhyttä nelitavuista, ja runo Puu-uunileivän tarina jysähtää käyntiin järeällä kolmentoista tavun säkeellä. Kotimaisen kirjallisuuden perusopinnoistani on sen verran aikaa, etten tunnista runomittaa. Kuka osaisi auttaa? Miten näitä runoja lausuttaisiin?

En tiedä, onko runoja esitetty julkisesti lausuttuina tai lauluiksi sävellettyinä. Runoviikon tilaisuuksia ajatellen niiden viesti on ehkä hieman yksipuolinen. Mutta kenties Pekka Heikkinen voisi järjestää runojuhlien aikana oheistapahtuman, jossa runoja esitettäisiin myymälässä ja yleisö saisi samalla nauttia leivoskahveista. Tämä sopisi hyvin satavuotisjuhliin.