Talven valoa

Kuukausien yhtämittainen sade on verhonnut Suomen etelälaidan harmaaseen harsoon. Ihmismielet on vallannut unohdus ja väsymys. Muunlaista aikaa tuskin on koskaan ollutkaan, ainakaan muualla kuin unessa.

Sade roitelee ikkunoita koko yön. Hätkähdän hereille suden hetkellä kauhuissani siitä, että elämä valuu pois enkä pääse siihen enää mukaan, sillä harmaanraskaassa unessa jalat ovat lakanneet tottelemasta.

En saa enää nukutuksi, joten luen loppuun veden kiinteää olomuotoa pohdiskelevan kirjan.

Herään uudestaan, kun on jo valoisaa. Siis todellakin valoisaa, ei vain hämärää. Istun pöytäni ääreen ja teen töitä, mutta sitten aurinko tulee esiin vastapäisen talon katonharjan takaa. Sälekaihtimen sulkeminen olisi nyt petos. Jalat on otettava alle, nyt ne helpotuksekseni taas toimivat.

Hiihtokelit ovat Helsingin perällä olleet pariin otteeseen lähellä, mutta nyt maasto on vain vetinen. Latupohjien puru purskahtelee.

Juoksen unohtuneeseen kesäparatiisiin. Limonadi, olkihatut, päivänvarjot ja rantaleikit ovat tuskin koskaan olleetkaan muuta kuin unta.

Lainehtivan meren äärellä muistan, että jouluun on enää viikko. Kolmen työpäivän jälkeen minäkin pääsen muihin maisemiin. Olen sopinut jo kyydistä tutun neuvostoliittolaisen kipparin kanssa: hän tulee hakemaan minut sammakkoveneellään.

Perjantaina vene lipuu vaivihkaa Villingin eteläpuolelle odottelemaan. Iltapäivän hämärtyessä se ajelee lähes kokonaan veden alla, vain hylkeen näköinen tähystysosa pinnalla, Vartiosaaren vieritse Strömsinlahden pohjukkaan ja alkaa pimeyden turvin nousta ylös Mustapuroa. Kävelen odottamaan tennishallin takaiseen lepikkoon. Pian sammakkovene nousee pintaan ja muutama hämmästynyt sinisorsa räpiköi loitommalle.

Heitän kevyen reppuni luukusta sisään ja kömmin itse perässä. Tempaisen luukun kiinni, ja sitten sukellamme.

Tulemme pintaan vasta keskemmällä Suomenlahtea. Otamme tasaisen matkavauhdin, edessä on pari vuorokautta yhtämittaista ajoa, ensin etelään, sitten Atlanttia pohjoiseen ja lopuksi itään, kohti Varangin niemimaan kärkeä.

Aatonaattona aloitan työt Vuoreijan tutka-aseman hoitajan joululomasijaisena. Uudelta vuodelta otan sitten rennosti ja odottelen kaamoksen loppumista.

Yhdessä auringon kanssa nousen ylös tunturiin ja alan hiljakseen hiihdellä etelään päin. Päivien pidetessä ja luiston parantuessa sujuttelen yhä pitempiä matkoja. Ehkä jo etelän hiihtolomaviikolla, mutta varmasti ennen pääsiäistä, alan lähestyä maan eteläreunaa. Toivottavasti täällä on vielä silloin riittävästi lunta maassa.

Ainakin valoa on enemmän kuin nyt, päivän pituus on jo yli yhdeksän tuntia. Ja harmaata tihkua varmasti vähemmän.

Uimaan

Kajaanin maauimalan rakennustyö etenee vauhdikkaasti. Enää puuttuu altaan syvän pään reuna.

Tässä on eräitäkin kilometrejä uitu ja sukellettu 25 metrin altaan päästä päähän. Kummasti paikka on syöpynyt alitajunnan geografiaan: aina kun on puhe uintiurheilusta, sijoitan itseni leijumaan kauppaoppilaitoksen eli nykyisen lukion ja uimahallin välille ja katselemaan sisään ison allashallin ikkunoista.

Moni lukion liikuntatunti on vietetty uiden, aina kun vain oli mahdollisuus valita pallopelien ja uimisen välillä.

Peilikuvassa hiekkakentän katsomo
Peilikuvassa hiekkakentän katsomo

Kajaanin uimahalli oli toiminnassa vuodesta 1977. Sitä ennen uitiin prikaatin uimahallissa. Uusi uimala valmistui maalaiskunnan puolelle toria vastapäätä vuonna 2013. En ole vielä käynyt, mutta hieno kuulemma on.

Lastenaltaalla ja kahvilalla on vielä katto päällään
Lastenaltaalla ja kahvilalla on vielä katto päällään

Lentävä levylautanen

Keväisin vietetään Helsingin perällä kiertävää kansanjuhlaa, kun jätehuollon keräysautot kulkevat riemusaatossa ympäri kaupunkiseutua. Väkijoukko kokoontuu hyvissä ajoin ennen ilmoitettua aikaa pysäköintikentälle, koulun tai ostolan pihaan odottelemaan kuorma-autokulkuetta.

Mukaan on otettu särkyneet kodinkoneet, grillit ja jalkalamput, patterit ja akut, myrkyt ja maalit, jotka ovat lojuneet talven varaston nurkassa. Kuinka tyydyttävää onkaan heittää mikroaaltouuni tai televisio roskalavalle ja nauttia räsähdyksestä ja teräksen kolinasta! Olo kevenee ja huojentuu. On taas tilaa hengittää.

(Toinen juttu on sitten se, että lauantaina mennään ostohelvettiin hakemaan uusi Kiinassa halvalla tuotettu televisio euroviisut ja jääkiekkokisat mielessä.)

Neuvokas tee se itse -henkilö voisi ripeällä toiminnalla kenties pelastaa jotakin korjauskelpoista tästä potlatchista. Olisikohan tästä vinyylisoittimesta saanut vielä kalua?

Rokki loppuu rämähtäen.
Rokki loppuu rämähtäen.

Autiotalo

Talvisydännä

Oikeastaan on jo vuoden yhdestoista päivä. Tuon verran on kulunut talvipäivänseisauksesta, oikeasta vuodenvaihteesta. Ihmiset ovat vain tahallaan keksineet vuoden pimeimpään aikaan useampia juhlapäiviä, jotta saisivat luvan loikoilla ja poltella tulia.

Päivä on ehtinyt pidentyä 12 minuuttia, mutta sitä tuskin huomaa Suomen syrjäisellä etelälaidalla. Aurinko on jossakin harmaan pilvipeiton takana, etelän suunnalla erottaa hädin tuskin pienen oranssin kajastuksen. Tasainen viiden asteen lämpö ja päivittäinen tihkusade takaavat, että ainoa ajateltavissa oleva hiihtolaji on vesihiihto.

Haapasaari
Haapasaari
Alppi ja satama
Alppi ja satama
Mustapuron Repe ja kumppanit
Mustapuron Repe ja kumppanit

Tuhotut kilometrit

Ei ihmisen tarvitse masentua tai ahdistua marraskuun hämäryydessä. Kun vain onnistuu välttämään hätääntymisen ja huolen luomakunnan tilapäisestä edesmenosta, voi harmauden tuntea rauhoittavana, voi kokea jonkinlaista myönteistä alakuloa, regressiota egon palveluksessa. Vaaralliset eksistentiaalituskat kuulunevat pikemmin huhtikuun kalvaaseen ylivalotukseen.

Mutta kulkiessaan maahan tarttuneiden pilvien kosteassa usvassa liukkaalta kalliolta lehdettömän koivikon kautta mustan kynnöspellon reunaan, jättäessään tumman kuusikon suojaan talitiaiset, nuo tämän maiseman melkeinpä ainoat toiveikkuutta julistavat olennot, ihminen on kuitenkin haavoittuvainen. Jos hän hän silloin kokee lujan pettymyksen, jos joku oikein kunnolla jysäyttää vyön alle, voivat aatokset suistua synkille urille: onko mielekästä yrittää elää samalla planeetalla tuholaisten kanssa, vai olisiko luonnollinen poistuma sittenkin lohdullisempi valinta?

Noin vuosi sitten tutkin Herttoniemen edesmenneen satamaradan tilaa Itä-Helsingissä, Myllypuron, Viikin ja Herttoniemen yhtymäkohdassa. Metrovarikon yhdysrata oli purettu, uusi tienristeys oli rakenteilla. Historian huminaa tähän päivään tuova rautatien 12 kilometrin tolppa seisoi kallion juuressa, niin kuin oli seissyt jo vuosikymmeniä.

12 murhattu Itä-Helsingissä
12 murhattu Itä-Helsingissä

Tänä syksynä risteys on viimeistelty. Se merkitsee muun muassa: Historiallinen kilometripylväs on sahattu juuresta poikki ja viety pois. Paikka on steriloitu, yksitoikkoinen ruohomatto peittää tien reunoja. Kaiken huipuksi maisemaa hallitsemaan on pystytetty räikeä mainostaulu, joka loistaa valosaastettaan satojen metrien päähän.

Ympäristötaideteos kuvaa tuholaisen mielensisältöä.
Ympäristötaideteos kuvaa tuholaisen mielensisältöä.
Tehdäänkö Kuhmossa nykyään renkaita? Ei sittenkään, kotimaakuntaa ei tässä onneksi häpäistä.
Tehdäänkö Kuhmossa nykyään renkaita? Ei sittenkään, kotimaakuntaa ei tässä onneksi häpäistä.

Historiantajuttomuus, totalitaarinen ympäristöestetiikka, röyhkeä kaupallisuus. Eikö näitä kirottuja mikään pidätä?

Turvallisen matkan päässä seisova vihellysmerkki on sentään jäljellä.
Turvallisen matkan päässä seisova vihellysmerkki on sentään jäljellä.