Uimaan

Kajaanin maauimalan rakennustyö etenee vauhdikkaasti. Enää puuttuu altaan syvän pään reuna.

Tässä on eräitäkin kilometrejä uitu ja sukellettu 25 metrin altaan päästä päähän. Kummasti paikka on syöpynyt alitajunnan geografiaan: aina kun on puhe uintiurheilusta, sijoitan itseni leijumaan kauppaoppilaitoksen eli nykyisen lukion ja uimahallin välille ja katselemaan sisään ison allashallin ikkunoista.

Moni lukion liikuntatunti on vietetty uiden, aina kun vain oli mahdollisuus valita pallopelien ja uimisen välillä.

Peilikuvassa hiekkakentän katsomo
Peilikuvassa hiekkakentän katsomo

Kajaanin uimahalli oli toiminnassa vuodesta 1977. Sitä ennen uitiin prikaatin uimahallissa. Uusi uimala valmistui maalaiskunnan puolelle toria vastapäätä vuonna 2013. En ole vielä käynyt, mutta hieno kuulemma on.

Lastenaltaalla ja kahvilalla on vielä katto päällään
Lastenaltaalla ja kahvilalla on vielä katto päällään

Lentävä levylautanen

Keväisin vietetään Helsingin perällä kiertävää kansanjuhlaa, kun jätehuollon keräysautot kulkevat riemusaatossa ympäri kaupunkiseutua. Väkijoukko kokoontuu hyvissä ajoin ennen ilmoitettua aikaa pysäköintikentälle, koulun tai ostolan pihaan odottelemaan kuorma-autokulkuetta.

Mukaan on otettu särkyneet kodinkoneet, grillit ja jalkalamput, patterit ja akut, myrkyt ja maalit, jotka ovat lojuneet talven varaston nurkassa. Kuinka tyydyttävää onkaan heittää mikroaaltouuni tai televisio roskalavalle ja nauttia räsähdyksestä ja teräksen kolinasta! Olo kevenee ja huojentuu. On taas tilaa hengittää.

(Toinen juttu on sitten se, että lauantaina mennään ostohelvettiin hakemaan uusi Kiinassa halvalla tuotettu televisio euroviisut ja jääkiekkokisat mielessä.)

Neuvokas tee se itse -henkilö voisi ripeällä toiminnalla kenties pelastaa jotakin korjauskelpoista tästä potlatchista. Olisikohan tästä vinyylisoittimesta saanut vielä kalua?

Rokki loppuu rämähtäen.
Rokki loppuu rämähtäen.

Autiotalo

Talvisydännä

Oikeastaan on jo vuoden yhdestoista päivä. Tuon verran on kulunut talvipäivänseisauksesta, oikeasta vuodenvaihteesta. Ihmiset ovat vain tahallaan keksineet vuoden pimeimpään aikaan useampia juhlapäiviä, jotta saisivat luvan loikoilla ja poltella tulia.

Päivä on ehtinyt pidentyä 12 minuuttia, mutta sitä tuskin huomaa Suomen syrjäisellä etelälaidalla. Aurinko on jossakin harmaan pilvipeiton takana, etelän suunnalla erottaa hädin tuskin pienen oranssin kajastuksen. Tasainen viiden asteen lämpö ja päivittäinen tihkusade takaavat, että ainoa ajateltavissa oleva hiihtolaji on vesihiihto.

Haapasaari
Haapasaari
Alppi ja satama
Alppi ja satama
Mustapuron Repe ja kumppanit
Mustapuron Repe ja kumppanit

Tuhotut kilometrit

Ei ihmisen tarvitse masentua tai ahdistua marraskuun hämäryydessä. Kun vain onnistuu välttämään hätääntymisen ja huolen luomakunnan tilapäisestä edesmenosta, voi harmauden tuntea rauhoittavana, voi kokea jonkinlaista myönteistä alakuloa, regressiota egon palveluksessa. Vaaralliset eksistentiaalituskat kuulunevat pikemmin huhtikuun kalvaaseen ylivalotukseen.

Mutta kulkiessaan maahan tarttuneiden pilvien kosteassa usvassa liukkaalta kalliolta lehdettömän koivikon kautta mustan kynnöspellon reunaan, jättäessään tumman kuusikon suojaan talitiaiset, nuo tämän maiseman melkeinpä ainoat toiveikkuutta julistavat olennot, ihminen on kuitenkin haavoittuvainen. Jos hän hän silloin kokee lujan pettymyksen, jos joku oikein kunnolla jysäyttää vyön alle, voivat aatokset suistua synkille urille: onko mielekästä yrittää elää samalla planeetalla tuholaisten kanssa, vai olisiko luonnollinen poistuma sittenkin lohdullisempi valinta?

Noin vuosi sitten tutkin Herttoniemen edesmenneen satamaradan tilaa Itä-Helsingissä, Myllypuron, Viikin ja Herttoniemen yhtymäkohdassa. Metrovarikon yhdysrata oli purettu, uusi tienristeys oli rakenteilla. Historian huminaa tähän päivään tuova rautatien 12 kilometrin tolppa seisoi kallion juuressa, niin kuin oli seissyt jo vuosikymmeniä.

12 murhattu Itä-Helsingissä
12 murhattu Itä-Helsingissä

Tänä syksynä risteys on viimeistelty. Se merkitsee muun muassa: Historiallinen kilometripylväs on sahattu juuresta poikki ja viety pois. Paikka on steriloitu, yksitoikkoinen ruohomatto peittää tien reunoja. Kaiken huipuksi maisemaa hallitsemaan on pystytetty räikeä mainostaulu, joka loistaa valosaastettaan satojen metrien päähän.

Ympäristötaideteos kuvaa tuholaisen mielensisältöä.
Ympäristötaideteos kuvaa tuholaisen mielensisältöä.
Tehdäänkö Kuhmossa nykyään renkaita? Ei sittenkään, kotimaakuntaa ei tässä onneksi häpäistä.
Tehdäänkö Kuhmossa nykyään renkaita? Ei sittenkään, kotimaakuntaa ei tässä onneksi häpäistä.

Historiantajuttomuus, totalitaarinen ympäristöestetiikka, röyhkeä kaupallisuus. Eikö näitä kirottuja mikään pidätä?

Turvallisen matkan päässä seisova vihellysmerkki on sentään jäljellä.
Turvallisen matkan päässä seisova vihellysmerkki on sentään jäljellä.

Loppukesän iltapäiviä

Iltapäivä on lämmin, vaan ei kirkkaan paahteinen. Taivaalla on ohutta harsoa, eikä valokuvista saa hehkuvan värikylläisiä. Syksy on jo ilmoitellut tulostaan sateilla ja koleammilla päivillä, joten ihmiset osaavat iloita sunnuntaiksi sattuvasta aurinkoisesta ilmasta. Tällaisia ei ehkä enää tule monta tänä kesänä.

Mutta ei kesän loppumisesta huolestuakaan jaksa. Onhan tätä nyt ollut, ja ensi vuonna tulee lisää. Toisin oli vielä pari kuukautta sitten, kun kasvun kohahdusta seurasi henkeään pidätellen ja koetti paeta kauhistavaa tietoisuutta siitä, että kohta kaikki tasaantuu ja alkaa vääjäämätön rappeutumisen, vanhenemisen ja kuihtumisen aika, jota kestää aina talvipäivänseisaukseen.

Vaan pian on vuoden paras aika: syyskuu, kirkkaiden värien, raikkaan tuulen ja reippaan retkeilymielen kuukausi!

Tavallinen itähelsinkiläinen suo
Tavallinen itähelsinkiläinen suo

Kansanretkeilijältä jäävät nyt kuitenkin väliin ruskaretket ja tuuliset majakkavierailut. Syyskuun alussa tupsahdetaan keskelle meluisaa, kuumaa ja hikistä aasialaista pääkaupunkia, ja viikkoa myöhemmin hytistään jo vuorijättiläisen juurella jäätikön perusleirissä. On hieman harmillista, että parhaat retkeilykuukaudet ovat samat Suomessa ja Himalajalla ja pitää valita jompi kumpi.

Mutta takaisin tullaan jo lokakuun alkupuolella, ehkäpä kahdeksantuhatta metriä rikkaampana! Silloinhan on vasta varsinais-syksy, paljon tuulta ja vesisadetta, sieniä ja lenkkipolkuja – ennen kuin alkaa kansanhiihtokausi.

Tiettyä haikeutta ei voi kuitenkaan välttää, isolle kansanretkelle lähtö huolestuttaa aina jonkin verran. Kuinka turvallista olisikaan nyt jäädä näihin tuttuihin maisemiin.

Tavallinen itähelsinkiläinen ohdakeperhonen
Tavallinen itähelsinkiläinen ohdakeperhonen

Ohdakeperhoset harjoittelevat muodostelmalentoa Vuosaarenalpin huipulla. Lähdössä kai nekin. Kansanretkeilijä osaa jo useimpien saarten nimet: Pikku Niinisaari, Musta-Hevonen, Kuiva-Hevonen, Hanskinen ja Eestiluoto. Sipoonselän takana Kaunissaari, Bodö ja Pirttisaari. Ja keskellä kauimmaisena se majakka…

Kai se on sitten lähdettävä. Takaisinhan sieltä on tarkoitus tulla, ja sitten pitää ruveta valmistelemaan kevään kansanretkeä. Jotenkinhan se on järjestettävä, ja jotakin on puuhailtava, kun työpaikallekaan ei ole menemistä ennen ensi syksyä…