Skatanniemi

Skatanniemen kalliot

Ehdin asua ja liikkua vuosikymmeniä Itä-Helsingissä siinä luulossa, että Vuosaaren Uutelan Skatanniemen kärkeen ei pääse maitse, koska joutuisi kulkemaan huvilatonttien läpi. Sitten eräs ystävällinen Totuuden lukija kertoi asioiden oikean laidan: niemen kärkeen johtava kapea tie ja polku ovat kaupungin maata ja kulku aivan luvallista.

Menin heti. Perille pääsee helposti ja paikka on hieno.

Skatanluoto Skatanniemestä
Skatanluoto Skatanniemen kärjestä

Vakituinen näköalapaikkani on tähän asti ollut Skatanluoto hieman koillisempana. Nyt siellä ei enää tarvitse käydä muuten kuin laguunien sammakoita keväisin morjestamassa, sillä Skatanniemi on paljon parempi. Se on korkeampi, jylhempi ja pistää pidemmälle mereen.

Paikalla oli viileänä huhtikuun sunnuntaina muutama ihminen. Kuulemma väkeä voi olla enemmänkin, mutta luotan siihen, ettei kukaan lue tätä kirjoitusta eikä ainakaan kerro lukemastaan eteenpäin, niin ettei tämä blogeeraus ainakaan lisää kävijämääriä.

Katson aina uudelle rannalle tullessani, näkyykö Söderskär. Ei näy tänne, jää välissä olevien saarten taakse piiloon. Tunnistan kyllä taas Musta- ja Kuiva-Hevosen, Eestiluodon ja Itä-Villingin. Pienempien saarien nimiä en koskaan muista paikalla, vaan koetan jälkikäteen tankata niitä päähäni kartasta.

Maisema on vielä mustavalkoinen, mutta värejä on lupailtu toukokuuksi. Pitänee tulla vappuna tarkistamaan tilanne värifilmin kanssa.

Itätuuli on kylmänlainen, mutta lännessä suojan puolella tarkenee. Niemen keskikohdalla on sata vuotta vanhoja tykkipattereita, joihin pääsee sisälle. Niiden luota on myös hyvät näkymät Hagströmin huvilalle.

Villa Vuosanta
Hagström on kuollut. Joku muu omistaa nyt huvilan.

Haamujen tanssit

Latuja puron suistossa

Lähdin katsomaan, olisiko lavalla tanssit. Hiihdin kaupungin reunan yli, laskettelin kuusikon läpi puron suistoon ja jatkoin järvenlahdelle. Pyrytti lujasti.

Ohittelin kaikenikäisiä kesämökkejä. Niiden pihat olivat auraamattomat ja tyhjät kaikesta liikkeestä. Koira haukkui jossakin.

Vastarannalla tanssilavan koivikon läpi tuli rantaan suora tie. Sitä kohti suuntasin, ja vartin päästä kapusin jo maihin. Hiihtelin kujaa ylämäkeen ja nousin lavan kohdalla metrisen lumipenkan yli umpihankeen.

Pihaa ei ollut aurattu. Ei vaikuttanut kovin lupaavalta. Pidettiinkö niitä tansseja ylipäätään talvisin ja arki-iltapäivänä? Nähtävästi ei. Tuli turha reissu.

Sitä paitsi tanssilava oli palanut jo kaksikymmentä vuotta sitten.

Tanssilavan kivijalka
Värit purkautuvat salaperäisestä aukosta.

Hiihtelin kuitenkin pihamaalle. Juuri silloin pyry lakkasi ja sileän hangen peittämän harmaan betonikannen aukosta alkoi virrata värejä mustavalkoiseen maisemaan. Tajusin, että lavan pohjakerrosta oli viime ajat käytetty ufojen salaisena tukikohtana.

Lumiset portaat ja jääpuikot
Lähtisitkö jäävalssiin?

Potkaisin sukset jaloista ja leijailin portaat alas. Täältä ne värit tulvivat! Seinät olivat täynnä kukkia, robotteja ja kapinasankareita. Mutta huoneet olivat hiljaiset ja jäiset.

Kukkamaalaus ja lumikinos
Onnea Anne!

Kukat loistavat, mutta miten kävi Annen? Tekikö lumi enkelin maalauksen eteen, koituiko kohtaloksi lumi?

Suihkemaalarin varjokuva
Taiteilijan haamun varjo

Viereisessä huoneessa suhahti. Kurkistin varovasti kamera edellä. Täällä olikin joku maalaamassa! Otin kuvan salamalla, ja suhina loppui siihen. Maalari hävisi kuin ponnekaasu ilmaan. Tarkistin, mitä kennolle oli tarttunut: siinä näkyi vain seinälle heittynyt varjo.

Minulta jäi siis Hurriganes ja Danny-show näkemättä. En ollut kaksikymmentä, niin kuin tavallisesti, vaan ainakin kolmekymmentä vuotta myöhässä.

Latu vie järven jäälle

Matosaari

Matosaaren huvilan terassit.

En tiennyt Matosaaresta mitään. Jollakseenkin olin pyöräillyt vain kerran ja kerran pari hiihdellyt Villinginsalmesta läpi Villingin etelärannalle ahtojäitä ja avovettä ihmettelemään. Sitten someessa näytettiin kuva, jossa Vuosaaresta seilaava rahtilaiva on juuri ajamassa Söderskärin majakan eteen. Paikka tuli tarkastaa oitis.

Matosaaressa on Krimin sodan aikaisia linnoitteita ja 1920-luvulla rakennetun ja 1963 palaneen huvilan kivijalka. Pohjoispuolen täyttää meripelastusasema, mutta eteläpuoli näyttää vaipuneen unhoon. Raunion kunnostamiseksi on tehty hieno suunnitelma (PDF), mutta se on jo vuodelta 2008. Rahaa töihin ei ole tainnut liiemmin olla, mitä unohtuneiden paikkojen ystävä ei pidä suurenakaan vahinkona.

Kuvanottopaikka löytyi heti huvilan terassin kärjestä. Ja sinnehän näkyi yllättäen tutunoloinen punamultainen ja lasiverantainen mökki Villingin länsireunalla. Helsingissä on siis paikka, jossa saa samaan kuvaan Muumipapan majakan ja Bennyn & Björnin laulunkirjoitusmökin!

Valitettavasti luulin etuoikealla, ehkä Pitkärivillä seisovaa kummelia majakaksi. Esikuvaan verratessa erehdys paljastui, ja sameamman sään ja lyhyemmän objektiivin takia majakka ei oikeastaan näy kuvissani. Hyvällä tahdolla sen haamun voi kuitenkin kuvitella Villingin eteläisten rantakallioiden ja niiden edustalla olevan jyrkän karin väliseen horisonttiin.

Tämähän tietää vain uutta retkeä kirkkaammalla säällä ja järeämmän optiikan kanssa.

Paluumatkalla katsastin Porvariskuninkaan uimarannan ja uimahuoneen. Tänne on tultava uimaan jo nimen takia.

Kangastukset liikkeellä

Käyn ehtimiseen hengittämässä tuulista meri-ilmaa Itä-Helsingin Vuosaaren Uutelassa niemennokassa, jonka nimi on Skatanluoto.

Koetin pyydystää Suomen syrjäisen eteläreunan alkutalven harmaata valoa kameran kennoon. Nappasin pari kuvaa etelään päin, jonnekin Kuivan-Hevosen ja Itä-Villingin välivesille. Kangastukset olivat siellä liikkeellä. Kuvien ottamisen välillä kului 20 sekuntia, ja huomasin erot leijailevien saarien koossa ja määrässä vasta kehityksessä.

Nämä ovat osasuurennoksia, klikkaa ne isommiksi. Tämän jutun otsikkokuvana on ensimmäinen kuva kokonaisena.

Kangastelevia saaria marraskuisella Suomenlahdella

Kangastelevia saaria marraskuisella Suomenlahdella

Koleus

Hiihtelin reippaasti kohti etelää, päivämatkat pitenivät siinä kuin päivätkin. Helmikuussa olin Kainuun korkeudella ja lunta riitti. Mutta ennen kuin ehdin eteläisimpään Suomeen, tulivat vesisateet ja lämpöaalto. Nyt on hiihdot hiihdetty, ajattelin, mutta sitten muistin apulaiset. Viimeiset parisataa kilometriä lumikkopartio puikkelehti edelläni ja lumesi lumotun ladun halki metsien ja poikki peltojen suorinta tietä meren rantaan.

Loppumatkan Helsingin perälle kuljin revontulten loisteessa rannikkoa pitkin kuunnellen merenlahtien vonkuvia ja ritiseviä jääkansia. Lämmön hivotellessa kymmentä astetta pelkäsin matkan loppuvan räsähdykseen ja loiskahdukseen, mutta sitten kuu pimensi auringon ja jäinen itäinen viima kohmetti meren pinnan rantaviivan tuntumassa juuri ja juuri kantavaksi. Nostin sukset olalle tutussa ojanvarsilepikossa ja kävelin kotiin.

Tuuli kääntyi idästä etelään muttei juuri lämmennyt. Taivas muuttui sinisestä harmaaksi ja värit katosivat maisemasta.

Sain töitä räjäytystyömailta. Aamuisin louhin graniittia itäisen pääkaupungin metsiin ja kallioille leviävien uusien muodikkaiden puutalokylien tieltä. Iltapäivisin toimin katuosaston erikoisasiantuntijana räjäytellen väärin pysäköityjä autoja, jotta työkoneet pääsevät lakaisemaan pois lyhyen talven aikana kaduille levitetyn kivirouheen.

Jäätävää itätuulta ennen ehti virkavaltaisuuden kylmä puhuri kaataa unestaan juuri heräämässä olleen hirsihuvilan. Arjen virallisuudessa on niukasti tilaa määrittelemättömyydelle, hallitsemattomalle piirustuspöydiltä pakenevalle aktiivisuudelle. Raunioilla leijui viimasta huolimatta vihaa ja surua.

Talven valoa

Kuukausien yhtämittainen sade on verhonnut Suomen etelälaidan harmaaseen harsoon. Ihmismielet on vallannut unohdus ja väsymys. Muunlaista aikaa tuskin on koskaan ollutkaan, ainakaan muualla kuin unessa.

Sade roitelee ikkunoita koko yön. Hätkähdän hereille suden hetkellä kauhuissani siitä, että elämä valuu pois enkä pääse siihen enää mukaan, sillä harmaanraskaassa unessa jalat ovat lakanneet tottelemasta.

En saa enää nukutuksi, joten luen loppuun veden kiinteää olomuotoa pohdiskelevan kirjan.

Herään uudestaan, kun on jo valoisaa. Siis todellakin valoisaa, ei vain hämärää. Istun pöytäni ääreen ja teen töitä, mutta sitten aurinko tulee esiin vastapäisen talon katonharjan takaa. Sälekaihtimen sulkeminen olisi nyt petos. Jalat on otettava alle, nyt ne helpotuksekseni taas toimivat.

Hiihtokelit ovat Helsingin perällä olleet pariin otteeseen lähellä, mutta nyt maasto on vain vetinen. Latupohjien puru purskahtelee.

Juoksen unohtuneeseen kesäparatiisiin. Limonadi, olkihatut, päivänvarjot ja rantaleikit ovat tuskin koskaan olleetkaan muuta kuin unta.

Lainehtivan meren äärellä muistan, että jouluun on enää viikko. Kolmen työpäivän jälkeen minäkin pääsen muihin maisemiin. Olen sopinut jo kyydistä tutun neuvostoliittolaisen kipparin kanssa: hän tulee hakemaan minut sammakkoveneellään.

Perjantaina vene lipuu vaivihkaa Villingin eteläpuolelle odottelemaan. Iltapäivän hämärtyessä se ajelee lähes kokonaan veden alla, vain hylkeen näköinen tähystysosa pinnalla, Vartiosaaren vieritse Strömsinlahden pohjukkaan ja alkaa pimeyden turvin nousta ylös Mustapuroa. Kävelen odottamaan tennishallin takaiseen lepikkoon. Pian sammakkovene nousee pintaan ja muutama hämmästynyt sinisorsa räpiköi loitommalle.

Heitän kevyen reppuni luukusta sisään ja kömmin itse perässä. Tempaisen luukun kiinni, ja sitten sukellamme.

Tulemme pintaan vasta keskemmällä Suomenlahtea. Otamme tasaisen matkavauhdin, edessä on pari vuorokautta yhtämittaista ajoa, ensin etelään, sitten Atlanttia pohjoiseen ja lopuksi itään, kohti Varangin niemimaan kärkeä.

Aatonaattona aloitan työt Vuoreijan tutka-aseman hoitajan joululomasijaisena. Uudelta vuodelta otan sitten rennosti ja odottelen kaamoksen loppumista.

Yhdessä auringon kanssa nousen ylös tunturiin ja alan hiljakseen hiihdellä etelään päin. Päivien pidetessä ja luiston parantuessa sujuttelen yhä pitempiä matkoja. Ehkä jo etelän hiihtolomaviikolla, mutta varmasti ennen pääsiäistä, alan lähestyä maan eteläreunaa. Toivottavasti täällä on vielä silloin riittävästi lunta maassa.

Ainakin valoa on enemmän kuin nyt, päivän pituus on jo yli yhdeksän tuntia. Ja harmaata tihkua varmasti vähemmän.

Talvisydännä

Oikeastaan on jo vuoden yhdestoista päivä. Tuon verran on kulunut talvipäivänseisauksesta, oikeasta vuodenvaihteesta. Ihmiset ovat vain tahallaan keksineet vuoden pimeimpään aikaan useampia juhlapäiviä, jotta saisivat luvan loikoilla ja poltella tulia.

Päivä on ehtinyt pidentyä 12 minuuttia, mutta sitä tuskin huomaa Suomen syrjäisellä etelälaidalla. Aurinko on jossakin harmaan pilvipeiton takana, etelän suunnalla erottaa hädin tuskin pienen oranssin kajastuksen. Tasainen viiden asteen lämpö ja päivittäinen tihkusade takaavat, että ainoa ajateltavissa oleva hiihtolaji on vesihiihto.

Haapasaari
Haapasaari
Alppi ja satama
Alppi ja satama
Mustapuron Repe ja kumppanit
Mustapuron Repe ja kumppanit

Tuuli, tuuleskeli

Maailmalla on tänään ollut tuulesta kovasti harmia, mutta täällä Suomen syrjäisellä eteläreunalla on saatu nauttia virkistävästä kuuden, seitsemän boforin länsituulosesta. Ehdottomasti syksyn paras ilma tähän mennessä.

Kansanretkeilijä lähti etsimään länteen antavia niemiä ja avoimia selkiä, joiden rannoilla puhalluksesta pääsisi parhaiten nauttimaan. Hectorin Tuulisina öinä alkoi soida päässä, niin kuin aina tällaisella ilmalla, vaikka olisi päiväkin. Erittäin hieno kappale.

Veteen pääsee suoraan pukuhuoneen portailta.
Veteen pääsee suoraan pukuhuoneen portailta.

Kallvikissa meri oli noussut hiekkarannalle. Surffaajat olivat jo vauhdissa, ja lisää reippaita miehiä neopreenipuvuissaan riensi paikalle. Tällä kertaa ei kengät jalassa ollut asiaa avoveden äärelle, joten on tyydyttävä vuoden takaisiin kuviin

Kahlattava tie
Kahlattava tie

Vesi peitti myös alavan rantaniityn ja teki Kuningattaresta jälleen saaren. Hetken harkitsin kenkien riisumista ja lahkeiden käärimistä, mutta tähänkin reippauden päivään pääsi jostakin tirahtamaan pieni pisara laiskuutta, joka vesitti aikeen.

Uutelassa roiskahtelee vienosti.
Uutelassa roiskahtelee vienosti.

Uutelan puolella boforit jäivät vaatimattomiksi, mutta vastavalopärskähdyksiä näki, kun pysähtyi hetkeksi odottelemaan.

Vesijuoksua tarjolla
Vesijuoksua tarjolla

Kunnon talvimyrskyillä Vartiokylänlahti ja Porvarinlahti voivat nousta niin paljon, että Vuosaaresta tulee nimensä mukaisesti saari, niin kuin se on muinoin ollutkin. Vaatimattomampia tulvia, sellaisia että vesi tulee rannan kävelyteille, on joka vuosi. Maastopyörän polkimet muuten ylettyvät alle vaaksan päähän maasta, mikä kannattaa muistaa, kun punnitsee kiertotien ja vesiajon välillä. Mutta jos matka on jo kotiinpäin, suosittelen riskin ottamista.

IMG_9198

Otsikko on Huoviselta, muistaakseni Puukansan tarinasta.

Loppukesän iltapäiviä

Iltapäivä on lämmin, vaan ei kirkkaan paahteinen. Taivaalla on ohutta harsoa, eikä valokuvista saa hehkuvan värikylläisiä. Syksy on jo ilmoitellut tulostaan sateilla ja koleammilla päivillä, joten ihmiset osaavat iloita sunnuntaiksi sattuvasta aurinkoisesta ilmasta. Tällaisia ei ehkä enää tule monta tänä kesänä.

Mutta ei kesän loppumisesta huolestuakaan jaksa. Onhan tätä nyt ollut, ja ensi vuonna tulee lisää. Toisin oli vielä pari kuukautta sitten, kun kasvun kohahdusta seurasi henkeään pidätellen ja koetti paeta kauhistavaa tietoisuutta siitä, että kohta kaikki tasaantuu ja alkaa vääjäämätön rappeutumisen, vanhenemisen ja kuihtumisen aika, jota kestää aina talvipäivänseisaukseen.

Vaan pian on vuoden paras aika: syyskuu, kirkkaiden värien, raikkaan tuulen ja reippaan retkeilymielen kuukausi!

Tavallinen itähelsinkiläinen suo
Tavallinen itähelsinkiläinen suo

Kansanretkeilijältä jäävät nyt kuitenkin väliin ruskaretket ja tuuliset majakkavierailut. Syyskuun alussa tupsahdetaan keskelle meluisaa, kuumaa ja hikistä aasialaista pääkaupunkia, ja viikkoa myöhemmin hytistään jo vuorijättiläisen juurella jäätikön perusleirissä. On hieman harmillista, että parhaat retkeilykuukaudet ovat samat Suomessa ja Himalajalla ja pitää valita jompi kumpi.

Mutta takaisin tullaan jo lokakuun alkupuolella, ehkäpä kahdeksantuhatta metriä rikkaampana! Silloinhan on vasta varsinais-syksy, paljon tuulta ja vesisadetta, sieniä ja lenkkipolkuja – ennen kuin alkaa kansanhiihtokausi.

Tiettyä haikeutta ei voi kuitenkaan välttää, isolle kansanretkelle lähtö huolestuttaa aina jonkin verran. Kuinka turvallista olisikaan nyt jäädä näihin tuttuihin maisemiin.

Tavallinen itähelsinkiläinen ohdakeperhonen
Tavallinen itähelsinkiläinen ohdakeperhonen

Ohdakeperhoset harjoittelevat muodostelmalentoa Vuosaarenalpin huipulla. Lähdössä kai nekin. Kansanretkeilijä osaa jo useimpien saarten nimet: Pikku Niinisaari, Musta-Hevonen, Kuiva-Hevonen, Hanskinen ja Eestiluoto. Sipoonselän takana Kaunissaari, Bodö ja Pirttisaari. Ja keskellä kauimmaisena se majakka…

Kai se on sitten lähdettävä. Takaisinhan sieltä on tarkoitus tulla, ja sitten pitää ruveta valmistelemaan kevään kansanretkeä. Jotenkinhan se on järjestettävä, ja jotakin on puuhailtava, kun työpaikallekaan ei ole menemistä ennen ensi syksyä…

Kadonnut rautatie

Teollisuusraiteen päätepuskin piileksii viidakossa. Muutama metri kiskoa, ratapölkkyjä ja kiinnityslevyjä lojuu vilkkaan liikenteen vieressä mutta hyvin kätkettynä Viilarintien penkereen juurella.

Herttoniemen satamarata on kadonnut vähä vähältä. Itse Herttoniemessä ja Roihupellossa siitä muistuttavat enää rautatiemäisesti kaartuvat katulinjat, muutama vanhan teollisuusrakennuksen lastauslaituri ja mainio tasainen pyörätie vanhalla ratapiha-alueella. Viilarintien varresta kiskot katosivat jokunen vuosi sitten, ja aivan äskettäin nostettiin maasta metron huoltoraide Viikintien ja tunnelin väliltä.

Roihupellon teollisuusalueella on ollut ainakin kyllästyslaitoksen ja vesilaitoksen raiteet. Olivatkohan nämä kyllästyslaitoksen raiteita? Kiskot eivät välttämättä ole alkuperäisellä paikallaan: sen verran runneltuja ne ovat, että niitä on varmaan puskettu sivuun viereisen varikkoalueen tieltä.

Maastoutunut rata
Maastoutunut rata

Tässä vielä oma aiempi satamaratatunnelmointini ja Seisakkeen historiallinen satamarata-artikkeli. Vaunut.orgissa on alueen ratapihakaavio vuodelta 1989.

IMG_051925.11.2013: Lisäsin linkin vaunut.orgissa olevaan ratapihakaavion kuvaan.