Totuus » Luonto ja retkeily

Sipoonkorpi 12: luontoäiti

Matti Sunell — Tue, 15 May 2012 00:01:10 +0000

Toukokuun toinen sunnuntai oli metsän suojassa lämmin, vaikka aukeilla puhalteli kylmä viima. Metsä oli täynnä vaaleanvihreää valoa. Puiden oksistossa oli vielä tilaa, sillä lehtipuissa oli vasta hiirenkorvat. Metsän pohjalla kuului kohina: maasta työntyi valtavalla voimalla ihmeellisiä kasveja.

Soiden reunoilla, notkoissa ja syvemmillä polku-urilla pääsi porskuttamaan. Mutta ei tulvavesiä ainakaan enempää ollut kuin marraskuun sateilla. Kansanretkeilijä päätti kulkea mahdollisimman paljon ilman karttaa, eikä sitä sitten tarvittukaan kuin yhden harhaanmenon korjauksessa. Simpanssi oli salaa unohtunut kotiin. Vapaamuotoisesta suunnistamisesta aiheutuikin pari yllättävää väärinkulkemista. On häkellyttävää tunnistaa äkkiä tuttu paikka, joka ei kuitenkaan ole se johon kuvitteli olevansa tulossa. Mutta tuttuun vihreään purolaaksoon osaisi nyt jo vaikka unessa.

Tämän sananjalkoja lukevan perhostoukan on täytynyt talvehtia toukkana, niin iso se jo on. Jotain seittiä on tarttunut sen karvoihin.

Tähän aikaan vuodesta puissa on joka päivä erilainen vihreän sävy. Laaksossa ei sävyjen määrä vielä ylittänyt syksyn kahdeksaasataa, oli ehkä vielä hieman liian aikaista. Kun kaikki kuusikon hämyssä kasvavat pensaat saavat lehtensä, päästäneen sävyissä yli tuhannen.

Aleneva maasto ja tasainen sammalmatto houkuttelevat ryntäämään eteenpäin. Mutta kun malttaa kulkea hitaammin ja katsella jalkojensa juureen, huomaa, että on käynnissä joukkojen nousu. Suosittu tapa on kasvaa ensin sammalen suojassa spiraaliksi ja ponnahtaa sitten vieterin tapaan lähes silminnähtävällä vauhdilla ylös valoon.

Korkeat seudut, joilla lehtipuita on vähemmän, ovat yllättävän hiljaisia. Vain peippo ja rastaat lauleskelevat ja tiaiset huutelevat varoituksiaan. Mutta lehtevämpiin laaksoihin laskeuduttaessa tulee kuoroon lisää ääniä. Olisi kansanretkeilijällä taas linnunlaulujen kertauksen paikka. Punatulkku näyttäytyy yllättäen – tavallisestihan sitä näkee vain talvella asutuksen liepeillä, mutta kesät se piilottelee tiheissä metsissä.

Sarjassamme maisema vuodenaikojen vaihtelussa: 13. toukokuuta.

Päiväperhosista olivat liikkeellä ainakin sitruuna-, neito- ja kangasperhonen sekä keltaperhonen, joka tosin oli niin haalistunut, että oli käytännössä valkoperhonen. Valkovuokot aiheuttivat tilapäisen lumisokeuden, minkä takia valokuvia piti alivalottaa 2/3 aukkoa.

Polun poikki kaatuneet puut ovat viime talven jälkeen tuttu näky Sipoonkorvessa ja muualla eteläisen Suomen metsissä. Ängesbölen kämpän lähellä on erikoisen hankala rytö: lienee selvää, miksi kansanhiihtäjä katsoi tässä maaliskuussa parhaaksi ottaa sukset jalastaan.

Vaikka kansallispuistossa ollaan, lienee parasta, että moottorisaha saa laulaa näissä paikoissa tänä kesänä. Ainakin tärkeimmät, viralliset ja puoliviralliset polut on hyvä pitää auki, ettei kulutus leviä tolkuttomasti ympäristöön. Liikenne on täällä niin kovaa, että uusi kaatuneen rungon kiertävä polku syntyy päivissä.

Kokemuksesta kansanretkeilijä tietää, ettei Gillermossarna-suo ole hiljaisimpia leiripaikkoja. Tietyllä tuulella Helsinki–Vantaan laskeutuva liikenne kulkee suoraan ylitse, ja ruuhka-aikana kohisee jatkuvasti. Tässä Finnairin A330.

Jöusjärven länsipuolella on siirtolohkare, jonka päällä kasvaa kuusentaimi. Kuinkahan kauan kuusi pysyy kasvaessaan kiven päällä? Kuinka monta kertaa tuhansien vuosien aikana kiven päälle on kasvanut uusi kuusi, pysytellyt siellä pari- kolmekymmentä vuotta ja rysähtänyt sitten alas? Jos nämä kalliot ovat olleet kuivilla viisikin tuhatta vuotta ja joka kolmaskymmenes vuosi on tullut uusi näre, tämä nykyinen on sadaskuudeskymmenesseitsemäs.

Louhesta löytyy netistä useita kuvavariaatioita.

Sammakonkutua savisen metsätien lammikossa. Nyt on nuijapäillä kiire kuoriutua, sillä jos aurinkoisia päiviä riittää, tie kuivuu tuota pikaa.

Kuva-aiheista variaatiot ja muutama muukin aihe täällä.

Samankaltaisia kirjoituksia:

Alppi, Horisontti ja vastavalo

Matti Sunell — Mon, 07 May 2012 00:01:42 +0000

Itä-Euroopan kesäaika ennätti keikahtaa sunnuntain puolelle, kun kansanretkeilijä hieman väkinäisesti pakertaen sai työnnettyä edellisen artikkelin julkaisuputkeen. Seuraavallekin päivälle oli varattu tila kunnon jutulle, ennen kuin lakkaamattomat kuva-arvoitukset taas pääsisivät vallalle. Harkinnassa oli Sipoonkorpikin, mutta lopulta kansanretkeilijä päätti kuvata auringonnousun Vuosaarenalpilta, jos heräisi ajoissa ilman pakkokeinoja. Nyt auringonnousuja voi nähdä vielä nukuttuaan kohtuullisen yöunen, mutta kesemmällä niitä täytyy lähestyä toisesta suunnasta valvomalla yön läpi.

Ja kun henkimaailma on mukana, hereille havahtuminen tapahtuu itsestään naksahtaen. Kansanretkeilijän polkiessa alpin huipulle aurinko oli oman mittansa verran metsänreunan yläpuolella, joten Canon sai kiireesti ruveta laulamaan suvivirttä. Onneksi ei ollut vaarana käydä niin kuin jouluna Vuokatilla.

Vasta töllöttimen ruudulta katsottaessa yllä olevasta kuvasta paljastui auringosta lähestyvä valkoposkien aura. Muutamassa sekunnissa se ylitti alpin huipun:

Nousevan auringon valaisemasta satamasta syntyi myös panoraama, joka tällä kertaa pääsi ihan Panoramioon.

Myös satamamuurin kärjestä voisi kuvata melkein auringonnousun, jos ei turhaan viivyttelisi. Suorin reitti edellyttää maastopyöräilyä ja pyörän nostelua polun poikki kaatuneiden puunrunkojen yli. Joulutähti kohosi parhaillaan Granön yläpuolella. Puolisen tuntia näyttää kuluneen näiden kuvien välillä. Tuli muistutus siitä, että pienellä aukolla vastavaloon kuvatessa suljin muotoilee valonlähteistä tähtiä.

Sataman itäreunalle on annettu nimeksi Auringonnousunranta. Kala- ja harmaalokit, tiirat ja meriharakat pyrähtelevät lentoon polulta ja penkereeltä pyöräilijän kiitäessä lähemmäksi. Viereinen Kalkkisaari on vilkas ja meluisa lintuluoto. Muuriin olisi pitänyt rakentaa asuntoja, vaikkapa opiskelijoille. Pihalla olisi kiva polttaa kokkoa ja mekastaa.

Yllättäen satamassa ei näkynyt ainuttakaan laivaa. Hinaaja Protectorin masto kohosi näköalatasanteen viereen.

Uutelan Särkkäniemessä aamuvirkut kalamiehet onkivat Kappelikiven luona.

Näistä vastavaloharjoitelmista aiheutui iltatöiksi varsinaista taivaanrannanmaalausta, kun poistin retussilla pölytäpliä ja linssiheijastuksia kuvista.

Särkkäniemen luonnonsuojelualueella saa liikkua vain polkua pitkin. Kävelin kyllä poluilla, mutta olisikohan pitänyt pysytellä vain virallisella luontopolulla? No, näiden kuvien perusteella minua voi tulla tarvittaessa sakottamaan.

Tässä on sitten panoraamassa se flada eli maan kohotessa vähitellen kuiville jäävä merenlahti.

Samankaltaisia kirjoituksia:

Kivinokka

Matti Sunell — Sun, 06 May 2012 00:01:39 +0000

Helsingin kaupunki jakaa vuosittain joka kotiin kaavoituskatsauksen, jonka ensimmäisiltä sivuilta on hyvä tarkistaa kiireellisimmät lähiretkeilykohteet. Ne on merkitty vihreällä yleiskaavoituskarttaan, mikä merkitsee, että tulevina vuosina alueet saattavat kokea suuria mullistuksia. Uusimmassa katsauksessa tällaisia paikkoja Helsingin itäisellä puolella ovat Kivinokka, Vartiosaari, Meri-Rastilan länsiranta ja valtava Östersundomin alue.

Helsingin Vanhankaupunginlahden ympärille syntyi 1900-luvun alkupuolella työläisten kesänviettopaikkoja Kivinokalle ja Lammassaareen. Kesäisin siellä yövyttiin teltoissa ja lautamajoissa, jotka purettiin talveksi. Sota-ajasta lähtien ruvettiin rakentamaan pysyviä mökkejä. Nykyisin Kivinokassa on 600 pientä kesämajaa ja lisäksi viereisessä Herttoniemen siirtolapuutarhassa parisataa.

Itäisen Helsingin metromatkan kohokohta on Vanhankaupunginselän vaihtuvien valaistusten ja vuodenaikojen mukaan elävän maiseman tarkastelu Kulosaaren sillalta. Tähän maisemaan kuuluvat talvisin rohkeat pilkkijät, jotka ilmestyvät Kivinokan ja vanhan satama-alueen välille heti, kun jää on sentin paksuista, ja poistuvat huhtikuussa paria päivää ennen jäiden lähtöä.

Nyt Sörnäisten sataman paikalle nousee kovaa vauhtia uusi Kalasataman kaupunginosa. Merihaka on jo jäänyt uusien talojen taakse, mahtaneeko Tuomiokirkostakaan jäädä muuta kuin kupoli näkyviin?

Uimarannalla on talven korkeiden vesien tuoma ruoko- ja rojumatto. Lämmin huhtikuun päivä houkuttelee kävelijöitä, jotka istahtavat penkille ja kääntävät kasvonsa kohti aurinkoa. Lapset tekevät rantahiekalta jännittäviä löytöjä: pulloposteja, toisista maanosista ajelehtineita kenkiä ja muinaisten purjelaivojen mastonkappaleita.

Vastarannalla on Leposaari, jossa on Kulosaaren hautausmaa ja kappeli, sen takana Kulosaari ja Itäväylän ja metron lakkaamaton liikenne. Täällä on ihmeen rauhallista, ainakin näin alkukevään sunnuntaina. Jonkin verran on liikenteen kohinaa, mutta se taitaa tulla yläilmoista.

Mökeillä ei ole monta neliömetriä omaa pihaa. Kunhan puihin tulee lehdet, maisema vähän pehmenee ja mökit saavat näkösuojaa.

Selän länsirannalla on Arabianrannan uusi värikäs asuinalue osittain mereltä vallatulla maalla.

Kivinokan terävään länsikärkeen, kapeaan niemennokkaan, johtaa hieno tervaleppäkuja. Sulan veden aikaan kalamiehet eivät pääse tätä pidemmälle, vaan joutuvat tyytymään rantakiviltä onkimiseen.

Meditoija on viettänyt lammikon äärelle polvistuneena niin kauan aikaa, että on muuttunut suolapatsaaksi. Tässä on muinoin sijainnut tanssilava, ja kiveen kiinnitetty laatta kertoo, että kuuluisa Dallapé-tanssiorkesteri on perustettu 1920-luvulla juuri täällä.

Nokan koillisosa on sankkaa kuusikkoa. Siellä on esteetön luontopolku ja lahden rannassa tolppien päällä lintulava, josta sopii tarkkailla vesilintuliikennettä. Herttoniemen puolella on kiinnostava vanha talo.

Kivinokalle laaditaan nyt osayleiskaavaa, eikä virkistysalueena säilyminen ole itsestään selvää. Asutuksen rakentamistakin on ehdotettu. Kaupunkisuunnitteluvirasto kerää kansalaisten ehdotuksia alueen tulevaisuudesta.

Variaatioita tämän jutun kuva-aiheista ison G:n huomassa.

Samankaltaisia kirjoituksia:

Konnia ja kontteja

Matti Sunell — Fri, 04 May 2012 00:01:49 +0000

Vuosi sitten pääsin kuuntelemaan tavallisia sammakoita, mutta rupikonnat menivät sivu suun. Onneksi sain tuolloin vihjeen ajasta ja paikasta, ja tämän vuoden vappuaamuna olin konnalammikon rannalla vakoilemassa rupikonnien vappujuhlaa.

Konnat asustavat vanhassa vedellä täyttyneessä louhoksessa, joka on kaislikkoisen merenlahden äärellä vähän merenpintaa ylempänä. Ne olivat kokoontuneet peuhaamaan lammikon varjoisaan päähän, ruokojen, puunkappaleiden ja roskien sekaan. Kevätriehan osanottajia oli vähintään kymmeniä.

Tästä kuvasta näkee, että konnanaaras on valtava. Pienemmät koiraat ovat kerääntyneet sen ympärille yhdeksi möykyksi. Tämä näky tulee mieleen, kun seuraavan kerran poimin kaupassa suolakurkkuja tynnyristä.

Konnien ääntely lienee tältä keväältä ohi. Ainoat kuuluneet ränkätykset ja kuraukset taisivat tulla lahdella uivilta sorsalinnuilta. Uusi yritys äänittimen kanssa ensi keväänä. Valokuvauksessa tarvittaisiin 200-millistä putkea. Näistä kuvista ensimmäinen on sellainen kuin 85-millisellä objektiivilla ja 1,6-kertaistavalla kennolla tulee, loput ovat rajauksia.

Sitten satamaan. Kolea pohjoistuuli puhalsi Vuosaarenalpin yli satamamuurin kärjen näköalapaikalle. Kuvasta erottaa, että alpin huippua on kuluneenkin talven aikana myllerretty. Lahdella oleskeli koskeloita, tiiroja ja lokkeja.

Finnsun tulee, Finnmaid purkautuu. Vappu ei ole satamassa vapaapäivä.

Uutelan laguuneissa oli hiljaista, ilmeisesti sammakoiden kevätrieha oli ohi.

Näillä lammikoilla on ihan erityiset nimityksensäkin. Mereen yhteydessä oleva laguunilahti on flada, erkautuneet lammikot ovat kluuveja.

Ylimääräiset kuvat Googlessa.

Samankaltaisia kirjoituksia:

Pähkinöitä ja sinivuokkoja

Matti Sunell — Mon, 30 Apr 2012 17:59:23 +0000

Kansanretkeilijän pikaviestimeen tuli aamulla erittäin tärkeäksi merkitty sanoma:

Ystävällisesti pyydämme huomaamaan, että huhtikuu 2012 loppuu tänään eikä uusintaa tule. Luvassa on kaunista säätä, lämpöä kymmenkunta astetta. Vuokot kukkivat parhaillaan, pähkinäpensaatkin vielä, mutta loppua kohti mennään. Nymphalidae-suku ja G. rhamni ovat hereillä jo. Lehdet tulevat kohta, joten avoimet maisemakuvat on otettava nyt. Muuttolintujakin on tarjolla, jos ymmärtää katsoa.

Kun odotettavissa olevat elinvuodet nuljahtavat yli puolenvälin, rupeaa entistä enemmän arvostamaan tilaisuuksia osallistua planeettamme vuodenkierron nopeasti ohikiitäviin taitekohtiin. Tuollaisia viestejä ei siis ihan kevytmielisesti poista ja unohda saman tien. Niinpä vastasin:

Selvä. Tullaan.

Olin onneksi saanut valmennusta pähkinäpensaan kukintojen tunnistamisessa ja hyvän vihjeen kasvupaikasta, joten löysin pensaat etsimättä Mustavuoren länsireunasta. Tällä kertaa pokkari voitti järkkärin lähikuvauksessa.

Katse Vuosaarenalpilta Porvarinlahden rantakosteikkojen ja Mustavuoren yli Kontulan ja Mellunmäen suuntaan. Koivikot punertavat pakahtumaisillaan ennen lehtien räjähtämistä. Mäen juurella lajitellaan likaisia maita, työntekijöitä palvelee jäätelökioski.

Alppia rakennetaan jatkuvasti, ja työpäivien aikana siellä ei saa liikkua. Tulin paikalle juuri parahiksi, kun viimeinen työntekijä laittoi paikkoja lukkoon ja lähti vapun viettoon. Nyt huipulle johtava polku on rakennettu mutkaiseksi metrin levyiseksi kävelytieksi, ja tarvitaan kosolti taitoa maastopyöräilijältä, joka aikoo lasketella sen alas juoksuvauhtia nopeammin.

Pari erillistä tuulihaukkaa lekutteli alpin rinteillä. Vihje: pian sisäänkäynnin jälkeen vasemmalla olevan pylvään nokasta voi hyvällä onnella saada kuvattua tähystävän haukan. Minä en tällä kertaa ehtinyt.

Paikoin metsän pohja oli sinisenään sinivuokoista, tekisi mieli sanoa. Ei se aivan pidä paikkaansa, sininen väri peittää loppujen lopuksi aika pienen osuuden pinta-alasta, ja sinisyys syntyy varsinaisesti katsojan silmässä tai aivossa. Siksi sinivuokot ovat mahdottomia valokuvattavia – tietenkin myös erikoisen violetinsinisen värin takia, jota ei oikein saa toistumaan valokuvassa.

Kuvaisiko laajalla kulmalla puolen aarin vuokkoalan:

Vai lisäisikö polttoväliä ja poimisi siitä vain osan:

Entä jos menisi maahan ja ottaisi siitä laajan kulman:

Tai jos sittenkin sekä kumartuisi että tsuumaisi mahdollisimman lähelle? Realistisesti, risujen ja kuivien lehtien kera (huomaa pirkko):

Tai tyylitellen, ottaen sumenevaan taustaan lisää vuokkoja, loputtomiin:

Saahan sitä yrittää.

Porvarinlahti on siirtotyöläisten kala-aitta. Lintutornin parkkipaikalla enimmissä autoissa on virolaiset kilvet, kaislikossa suhisee venäjä.

Kuten kaikki hyvin tietävät, Itä-Helsingin suosituimpia harrastuksia on ajoneuvojen polttaminen ja hajottaminen. Alpille johtavan tien varressa oli tämä Saab, kuntopolun pysäköintipaikalla taas Hyundai.

Kuvia jäi vähän yli, ne ovat tietenkin Googlessa.

Samankaltaisia kirjoituksia:

Naulakallio

Matti Sunell — Tue, 10 Apr 2012 08:12:13 +0000

Huomasin, että mainiossa Esoteerisen maantieteen blogissa on taannoin ilmestynyt juttu Naulakalliosta. Koska tuo hieno mäki on vain muutaman reippaan polkaisun tai luistelupotkun päässä Mellunkylän savimaiden vastakkaisella reunalla, oli toisen pääsiäispäivän kävelyretken kohde saman tien päätetty. Miltä kalliolla näyttää kolme vuotta tuon jutun kirjoittamisen jälkeen?

Mäen lounaisrinteen kuru oli täysin sula, mutta tällä kertaa en nousisi siitä. Kiersin eteläpuolelta tarkastaen jyrkänteitä, joihin on puhkottu ja sitten betonilla peitetty luolien suuaukot. Kesällä kalliota on vaikea nähdä tiheän lehvästön takaa, mutta nyt lehdettömänä aikana sen muodosta saa hyvän käsityksen. Yllä on panoraamakuva korkeimmasta seinämästä. Tarkasti katsoen maisemassa huomaa uuden, huolestuttavan merkin: kallion reunalla kiiltelee verkkoaita. Myös lenkkarit kannattaa panna merkille.

Tässä olen joskus nähnyt kiipeilijöitä, ja ylhäällä on muutama yläköysiankkuri. Mitenkään virallinen köysikiipeilypaikka Naulakallio ei kuitenkaan liene, ainakaan sitä ei mainita kanonisessa kiipeilyliiton reittioppaassa. Pohjoisrinteen kuusikossa matalilla sileillä seinillä on ainakin joskus boulderoitu eli lohkaroitu.

Mäen kaakkoisreuna nousee mukavina hyllyinä, ja reitin voi valita halutessaan siten, että pääsee tekemään muutaman helpon kiipeilyliikkeen. Siitä ylös tällä kertaa.

Idän ja kaakon puolelta näkee hyvin Vuosaaren suuntaan. Alppi jää juuri ja juuri Mellunmäen mäntyjen taakse, mutta sataman nosturit näkyvät ja etelämpänä korkeat kerrostalot. Lumien lähdöstä lehtien puhkeamiseen on otollinen aika maisemakuvaukseen: monet sellaiset kohteet ovat näkyvissä, jotka kesällä jäävät lehtimetsien peittoon.

Mellunkylän Linnanpellon aluetta on pohjustettu rakentamista varten toista vuotta. Kun kivennäismaat on rakennettu täyteen, otetaan käyttöön saviset entiset merenpohjat. Hirmulot ovat pumpanneet peltoon valtavat määrät kovetusainetta, ja parhaillaan rakennetaan katuja. Horisontissa vasemmalla Roihuvuoren sieni, keskellä Myllypuron sieni, piippu ja kerrostalot ja oikealla vilaus Kontulaa.

Kallion juurelta koirapuistosta, varmaankin pienten koirien puolelta, kuuluu ”koirien” räksytystä, johon tuulenpuuskat tuottavat hauskan flanger-efektin. Ääni-ilmiö synnyttää mielikuvan mekaanisesta robottikoirasta ja muistuttaa, kuinka älytöntä koiran jalostaminen pehmoleluiksi on. Koirapuistollakin on lähtölaskenta käynnissä, sillä Länsimäentien ja Naulakalliontien väliin suunnitellaan uutta asuinaluetta.

Jyrkimpien seinämien reunoilta löytyvät sitten uudet, pahaenteiset keskustamisen merkit: karmean rumat verkkoaidat, joita en aiemmin muista panneeni merkille. Kysynpä huvikseni: kuinka moni ihminen on tähän mennessä pudonnut Naulakalliolta? Tässä kuvassa on kolme kiipeilyankkuria, joista kaksi on jäänyt aidan ulkopuolelle. Aidan tekijät ovat varmaan itsensä varmistaneet näihin kettinkeihin, jotka ovat samalla tehneet lähes käyttökelvottomiksi.

Nyt ovat tulleet aidat, seuraavaksi ilmeisesti portaat ja penkit ”näköalasektoreille” sekä lehtipuiden kaato. Alueen suunnittelua selostetaan tässä PDF-dokumentissa, johon taas pääsee tältä veppisivulta. Suunnitelmassa hätkähdyttää muun muassa se, ettei alueella sallita puuportaita, vaan mahdolliset porrasaskelmat hakattaisiin kiveen. Kivipora laulaa Naulakalliolla! Portaiden ansiosta liikenne lisääntyy ja maasto kuluu entisestään. Lisäksi jyrkänteiltä putoilee parissa vuodessa enemmän ihmisiä kuin viidenkymmenen edeltävän vuoden aikana yhteensä. Kallion vaikeakulkuisuus on tähän asti varmistanut sen, että siellä liikkujat osaavat itse pitää huolta itsestään.

Tässä vielä taidemäntyjä. Toivottavasti maaperää ja kosteutta riittää sen verran, ettei niille käy niin kuin Mustikkamäen männyille. Kivistä muinaisrakennelmaa on käytetty auringon paikallistamiseen keskipäivällä. Samalla paadet ovat toimineet käräjäkivinä.

Nuotioiden polttopuuhuolto näyttää toimivan. Mutta onko nämä kannettu muualta vai onko joku tosiaan pilkkonut Naulakallion omia puita? Koivua näyttävät olevan.

Kehotan klikkaamaan parhaat kuvat auki. Itse saa päättää, mitkä ovat parhaita. Lisää kuvia Naulakalliolta ja Linnanpellolta täällä.

Samankaltaisia kirjoituksia:

Aurinko laskee Mustikkamäellä

Matti Sunell — Thu, 05 Apr 2012 23:35:58 +0000

Viimeisen Mustikkamäen talven muistoksi Totuus julkaisee vuoden 2010 toisen auringonlaskun. Lunta on riittänyt nyt kolmeksi talveksi, toivotaan vielä muutamaksi kymmeneksi.

Samankaltaisia kirjoituksia:

Lumikenkärämmintää

Matti Sunell — Sun, 25 Mar 2012 17:48:41 +0000

Tämä juttu ei ansaitse omaa järjestysnumeroa Sipoonkorpi-sarjassa, sillä päivän retkeilytapahtuma jäi pikku pyrähdykseksi ja meni pikemmin urheilun puolelle.

Tarkoitus oli pyöräillä vakiintuneeseen lähtöpaikkaan Kalkkiruukin kokoontumisajopaikalle ja tehdä lenkki lumikenkäillen. Sydäntalven lumikenkäilyt jäivät lyhyiden päivien ja hankalamman lähestymisen (lue: kansanretkeilijän laiskuuden) ansiosta tänä vuonna tekemättä. Mutta nyt saattoi olettaa teiden olevan enimmäkseen sulia ja maastossa kuitenkin vallitsevan kutakuinkin talven. Kun viime päivinä ei ole enää ollut kunnon yöpakkasiakaan, olisi hyvä tilaisuus testata lumikengän kantavuutta vanhassa, karkearakeisessa ja sohjomaisessa lumessa.

Kansanretkeilijän ulkovaraston katossa on roikkunut vuosikausia käyttämättömänä pari muovisia lumikenkiä. Ne ovat ranskalaista tekoa ja merkiltään TSL. Olisivatkohan ne maksaneet 1997 peräti yli 700 markkaa? On niillä joskus kävelty Jyykeän vuorten alarinteillä, mutta sitten ne ovat vähitellen jääneet unhoon, kun kansanhiihto on aina ollut mieluisin talviliikuntatapa.

Minkäänlaista aavistusta ei ollut siitä, kuinka sujuvaa lumikengin liikkuminen lopputalven lumessa olisi. Siksi piti valita sellainen lähtöpaikka, josta pystyy tilanteen mukaan tekemään lyhyen tai pitkän lenkin ja pakenemaan tarvittaessa poluille.

Aamulla makuuhuoneen verhojen takaa paljastuikin luminen ja pilvinen maisema: uutta lunta oli tullut monta senttiä. Se siitä pyöräilystä sitten. Mutta puolilta päivin taivas oli kirkastunut ja räystäät tippuivat iloisesti rytisten. Pikainen käynti pihaportilla paljasti, että teiltä oli lumi jo häipynyt.

Kansanretkeilijää huolestutti myös lain koura. Rikoslaissahan sanotaan:

Joka kirkkaita kevättalven päiviä tuhlaten istuu sisällä sähköaivon kalvakkaa ruutua heikentyvin silmin tuijottaen ja toistuvista kehotuksista, varoituksista ja omantunnonpistoksista piittaamatta ja ilman hyväksyttävää ja toteennäytettävää syytä kieltäytyy raikkaaseen ulkoilmaan lähtemästä, tuomittakoon ulkoilurikkomuksesta kuristushuoneeseen enintään kuukaudeksi, mikä rangaistus vuoden valoisimpana aikana kevätpäiväntasauksen ja juhannuksen välillä toimeenpantakoon, tai vetämään sakkoa Helsinki–Islamabad-lentolipun hintaa vastaava määrä.

Tällaiseen rangaistukseen ei missään tapauksessa olisi varaa. Ja eikös tuolla jo Suovon agentti sinisessä kuoritakissaan vilahtanut naapurin nurkan taakse! Kyllä nyt täytyi kaivaa ajopeli varastosta, harjata lämpimän veden kanssa sen itsenäisyyspäivästä lähtien jäässä olleet vaihteet ja jarrut suliksi, sitoa lumikengät repun päälle ja polkaista matkaan.

Matkalla paljastui muun muassa seuraavia seikkoja: Helsingin puoleiset kansanhiihtoladut oli ajettu tänä aamuna lumisateen jälkeen, ja kansanhiihtäjiä oli Mustavuoren lähtöpaikalla mukava joukko. Hyvä, latuosasto! Sen onnistuu pitää hiihtäjien puolta, vaikka rakennusvirasto yrittää sinnikkäästi sabotoida. Mellunmäen–Hakunilan yhdyslatu oli sen sijaan melkein ummessa, mutta kyllä sitäkin yksi reipas hiihtäjä veteli.

Tiet olivat sulat lukuun ottamatta varjoista Kalkkiuunintien pätkää, missä vallitsi talvi. Luontopolulla lienee koko talven riittänyt kävelijöitä, sillä pohja oli kovaksi tallattu.

Sitten oli totuuden hetki. Piti kiristää lumikenkien hihnat kumisaappaiden päälle ja astua polulta sivuun. Muutama arka askel, koko ajan varautuneena humahtamaan hangen pohjalle. Mutta luottamus kasvoi pian, sillä kengillä pysyi sentään melko hyvin pinnalla. Heti tuli selväksi, että parhaiten pääsee etenemään kantapäät vapaina: kantojen kiinni ollessa lumikengän perä heitti koko ajan lunta pohkeille ja saappaanvarteen.

Mutta raskasta kulku oli silti: ei tulisi kovin pitkää kävelyä. Kumisaapas osoittautui vääräksi valinnaksi, sillä se nuljahteli ikävästi, kun lumikenkä välillä upposi vinosti hankeen. Oikea ratkaisu on tukeva retkikenkä ja säärystin. Osittain korppuinen ja osittain pehmeä hanki oli myös hankala: välillä pysyi pinnalla ja toisinaan humahteli enemmän. Keskitalven pakkaslumi on varmasti ihan eri asia.

Tuli lyhyt pyörähdys, puolitoista kilometriä ja runsaat puoli tuntia. Ja hiki. Sitten pilvistyi ja alkoi tulla lunta ja vilu.

Mutta harvemmin on tullut metsässä liikuttua näihin aikoihin, hankikannon loputtua ja ennen maan paljastumista. Nyt oli vielä puissa sokerikuorrutus öisen lumisateen ansiosta.

Googlen huomassa on tämän jutun kuvat vielä isompina (2048, tässä 1600 pikseliä) ja pari variaatiota.

Samankaltaisia kirjoituksia:

Sipoonkorpi 11: kansanhiihtoa

Matti Sunell — Fri, 09 Mar 2012 00:41:45 +0000

Metsä oli täynnä liikettä. Värikkäät kansanhiihtäjät ohittivat toisiaan, niin kuin kysymyksessä olisi ollut ankara kilpailu. Ehkä se joidenkin mielessä kilpailu olikin. Mutta alhaalla korvessa pujahtelivat huomaamattomammat hiihtäjät. Ne liikkuivat kuusien leveiden pintojen lomitse ja hävisivät hiljaa pienten näreiden taakse.

Sipoonkorven länsireunaa seurailee leveä hiihtobaana, joka yltää Vantaan Hakunilasta Keravan Keinukallioon. Sotungin peltojen pohjoispuolella väylä leikkaa Bisajärven seudun ja Viirilän suot irti muusta korvesta. Latu on rakennettu maakaasuputken päälle, se on tasainen, suora ja leveä. Kevättalven liukkailla keleillä ja myötätuulella luisteluhiihtäjä saavuttaa siinä huikean nopeuden ja taittaa helposti kymmenien kilometrien matkoja.

Maaliskuun ensimmäinen sunnuntai on Suomen syrjäisellä eteläreunalla tähänastisen talven paras kansanhiihtopäivä, ja mahdollisesti se sellaiseksi jääkin, jos ilmat äityvät kovasti lämpiämään. Laduilla on melkein ruuhkaa. Kaasuladulla ei pääse hiihtämään sekuntiakaan yksin, näköpiirissä on aina useampi hiihtäjä.

Ruuhkasta pääsee pois, jos tietää katsoa ladun sivuun oikeassa kohdassa ja jos on varautunut mutkaisempaan ja töyssyisempään menoon. Hiidenkirnujen kohdalla idän puolelle tummaan kuusikkoon erkanee kuin salavihkaa kapea moottorikelkalla tehty ura. Se tekee mutkan ja suuntaa sitten korkeiden kallioiden välistä koilliseen, pitkin soista painannetta ja vähitellen avoimempia suomaita ja matalia metsiä pitkin Katronträskin rantaan. Täällä kelkalla tehty latu kääntyy itään, länteen vie oikea vanhan kansan hiihtämällä tehty latu.

Latu kulkee koko matkan kansallispuiston ulkopuolella, eipä kai puistoon kukaan muu kuin metsähallitus voikaan moottorivoimalla tehdä kulkureittejä. En tiedä tämän ladun tekijää, lieneekö jokin seura vai yksityinen, mutta kiitän lujasti joka tapauksessa.

Metsästä tullaan kohta peltoaukeille, lähestytään Hindsbyn kylää. Täällä on laatikossa oikea kansanhiihtovihko, johon tietenkin kirjoitan nimeni. Olen päivän viides hiihtäjä.

Hindsbyn kylätalolla on hillitön väentungos, koska se on yksi Susihiihdon lähtö- ja väliasemista. Tänä vuonna 50 tai 30 kilometrin joukkohiihtoon osallistui yli 2200 reipasta ihmistä – kansanhiihto voi Suomessa mainiosti! Minua hieman nolottaa, etten lähtenyt mukaan. Yllättäen tapaan ystäväni Maxin, joka on vasta lenkkinsä alussa: hän on lähtenyt matkaan Immersbystä seitsemän kilometriä sitten.

Hetken emmittyäni päätän toteuttaa seikkailusuunnitelmani, jota olen hahmotellut salassa itseltäni ja muilta. Hiihdän ensin pummilla susihiihtolatua pohjoiseen kilometrin. Kun susihiihtäjät ylittävät Länsitien, minä käännän heille selkäni ja nousen lumisen pellon ja laidunmaan poikki ja käyn sisään metsän portista.

Tässä kevättalvinen variaatio neljän kuukauden takaisesta kuvasta ja samalla vastakuva edelliselle.

Kelkkaura helpottaa kulkua Ängesbölen leiripaikalle, ja kuvittelen hiihtäväni yhtä helposti koko korven poikki. Nuotiopaikalla on ihmisiä ja koiria sekä armeijamallinen teltta, josta kuuluu nuorison remahduksia. Kämpän pihalla on syvään hankeen kaivettuna toinen teltta.

Länteen Fallträskin suuntaan viekin kapea kovaksi kävelty polku. Tasamaalla sitä pitkin voi hiihtää, mutta mäessä täytyy ottaa sukset kantoon. Sotatielle laskiessani onnistun lentämään nurin. Sotatie on aurattu ja jäinen, sitä pitkin pääsee suksilla helposti. Katsastan Fallträskin, hiihdän varaston portille, loikkaan tien sivuun ja vetelen osin käveltyjä, osin hiihdettyjä jälkiä Jöusjärvelle.

Syyskuisten helikopterien muisto on peittynyt lumeen, jota kevättalven aurinko sulattelee. Jälkeläiset viettävät pimeää ja viileää, jopa vuosia kestävää elämäänsä jääkannen ja veden alla suolammen pohjassa. Mutta kesällä täällä taas hurisee.

Kun tänne asti on päästy, Gillermossarna-suo on aivan vieressä. Edellisen viikon vesisade on tehnyt hankeen hyvän kuoren, ja metsässä voisi periaatteessa hiihtää missä vain. Tiheässä puustossa ja kumpuilevassa maastossa se vain on kovin hidasta. Mutta täällä on näköjään talvellakin niin paljon jalan liikkuvia, että lumeen on tallautunut kunnon polkuja, joten nopein tapa edetä on hölkkääminen sukset käsissä. Isommilla tasaisilla voi välillä panna sukset jalkaan ja harjoitella slalomia toinen suksi polulla ja toinen hangella.

Suolla on tietenkin hyvä hankikanto, ja myös ylitsekahlaamaton suonsilmä on nyt hiihtäen ylitettävissä. Avoveden kohdalla on lumessa kummallisia jälkiä. Voisikohan suonsilmä olla umpeenkasvanut saivo, portti ylisen ja alisen maailman välillä? Sen kautta tietäjä pystyy matkustamaan toiselle puolelle tapaamaan apuhenkiä, hakemaan tietoja ja parannuskeinoja. Siinä tapauksessa kuviot voisivat olla merkkejä tuollaisesta siirtymisestä, tapahtumahorisontin ylityksessä syntyvien gravitaatioaaltojen jälkiä.

Suonreunan eteläiseltä kallioportilta aukenee loiva ja melko harva kuusikkorinne, jossa pystyy laskettelemaan laajoin kaarroksin niin hitaasti, ettei ole vaaraa puihin törmäämisestä tai nurinmenosta. Sitten onkin enää hakkuu- ja peltoaukion ylitys, kunnes ollaan taas valtatiellä eli kaasuladulla. Liikenne suhisee molempiin suuntiin vilkkaana, kansanhiihtäjiä hymyilyttää helppo meno ja auringonpaiste.

Lähellä laturisteystä yritän etsiä suoauton paikkaa, mutta siitä ei ole edes minkäänlaista kohoumaa merkkinä. Isken sauvat hankeen arvelemani sijainnin merkiksi, nappaan kuvan ja päätän vertailla sitä syksyisiin kuviin kotiin päästyäni.

Risteys on suosittu levähdyspaikka, johon eri suunnista tulevat hiihtäjät pysähtyvät syömään eväitään ja nauttimaan auringosta. Ja eikös hohtavilla hangilla, järvenselillä, tunturinrinteillä ja vuorenharjanteilla liikkuminen ja levähtäminen auringon säteissä, jotka ensimmäisiä kertoja kaamoksen jälkeen oikein todella lämmittävät, olekin käytännöllisesti katsoen maailman paras asia?

Kaikki kuvat leijuvat Googlen pilvessä (vaikkei kuvissa pilviä näykään).

Samankaltaisia kirjoituksia:

Umpihankihiihto 2012

Matti Sunell — Wed, 22 Feb 2012 22:15:34 +0000

Mustan kämpällä ammennettiin vielä taannoin 1970-luvulla hiihtäjille tulikuumaa mehua isosta tonkasta.

Kun vanhan ladun alkuosuus oli pelastettu unhosta, oli vielä selvitettävä, voisiko koko Haukilammen lenkin hiihtää alkuperäistä reittiä.

Alkumatka oli kertaalleen hiihdetty, mutta tuisku oli lakaissut sen miltei umpeen, ja aukioilla latu piti käytännössä avata uudestaan. Yllä olevan aukion takanurkassa on eilinen risteys, ja siitä suoraan eteenpäin jatkuu tutkimaton alkuperäinen Haukilammen ja Kivimäen lenkki.

Reitti seuraa vanhaa rajalinjaa runsaan kilometrin matkan. Puolivälissä suoraa osoittaa viitta Kylkiäistä kohti. Hieman erikoisessa paikassa viitta on, sillä kohde on kaukana Kivimäessä.

Maisema ei ole mitenkään erikoista: samaa nuorta mäntymetsää kuin Mustan ladun varrella, tiheäpuista rämettä ja hakkuuaukkoa. Vanhempaa kuusimetsää tulee vasta linjan päässä, lähellä Isoa Syvälampea. Onneksi käpytikka käy morjestamassa.

Metsän suojassa uutta lunta on vähemmän, ja lammen rantaan pystyy suorastaan laskettelemaan. Kieronmäen reitin metsätie kaartaa lammen vastakkaista rantaa.

Ison Syvälammen pohjoispäähän on karttaan merkitty nuotiopaikka, ja siellä onkin jonkinlaisia rakennelmia, niin kuin tämä epämukavuuslaitos.

Kun lammen pohjukasta noustaan laajalle hakkuuaukolle, suksen alta katoaa tallattu polku miltei tyystin ja meno on käytännössä umpihankihiihtoa. Samoin katoavat puihin maalatut oranssinruskeat merkit, sillä puut on kaadettu. Suunnistaminen suoritetaan vaistolla, tosin yksinäinen jättiläishonka osoittaa reittiä. Onkohan se tuttu alitajunnasta yli kolmenkymmenen vuoden takaa? Rungon alaosa on tikankolojen kerrostalo. Korppi ronkkuu toiveikkaana, mutta kansanhiihtäjästä se ei haaskaa saa.

Pian hongan jälkeen noustaankin tutunoloiselle kankaalle nuoreen männikköön. Täällä kulkee Kieronmäen baana, ja ohi luistelevat hiihtäjät katsovat epäuskoisina hullua, joka ei käänny lanatulle väylälle vaan näyttää suuntaavan kohtisuoraan sen yli umpihankeen.

Tämä osuus metsätieltä Haukilammelle ja ehkä Kivimäkeenkin on avattu hiihdettävään kuntoon ainakin joinakin talvina. Muistan itsekin hiihtäneeni tästä Haukilammelle ei niin kovin monta talvea sitten. Ehkäpä olen nytkin vain viikkoa tai kahta liian aikaisin liikkeellä ja joudun siksi umpihankeen.

Syväkankaalla on iso tuulinen aukko ja sen reunoilla lunta yli polvien. Oranssit merkit jatkuvat kaukaisuuteen. Vielä voisi kääntyä, tielle takaisin ei olisi kohtuuton matka.

Aukon eteläpäässä olisi vielä mahdollisuus pyörtää Mustan suuntaan. Mutta muistan melkoisen varmasti, että matkaa Haukilammen kääntöpaikalle ei pitäisi olla juuri kilometriä enempää. Ja kun reittikin on taas selvästi merkitty, ei tässä vaiheessa voi enää perääntyä. Tuuli tosin pääsee puhaltelemaan varsin vapaasti männynrunkojen välissä ja kinokset ovat taas paikoin reiteen asti. Toisin paikoin on taas helpompaa, sillä tästä on ajettu kelkalla ennen näiden päivien tuiskuja.

Latu tekee Haukilammen päässä virallisesti pienen lenkin, mutta tällä kertaa pyydän erivapautta hiihtää samoja jälkiä takaisin. Helpotuksekseni se minulle myönnetään.

Tässä kuvassa näkyvät opasteet ovat melko uusia, olisivatko 90-luvulta? Joka tapauksessa ne ovat Kieronmäen tieladun käyttöönoton ja vanhan alkuosan hylkäyksen jälkeiseltä ajalta. Olisiko niin, että näitä osuuksia Haukilammelle ja Kivimäkeen pidettiin vakituisesti yllä vielä 2000-luvun puolelle, kunnes viime aikoina latu on avattu – ehkä vain satunnaisesti – lopputalvesta maaliskuussa?

En ole hiihtänyt koskaan Kivimäkeen asti. Aikuiset miehet kävivät hiihtäen Kivimäessä, ja siinä oli jotakin salaperäistä, ehkä hieman pelottavaakin. Kun olisin ollut riittävän iso ja vahva Kivimäen lenkille, asuin toisella suunnalla lähempänä Kylmän latua, jonka kiersin joskus kaksi kertaa peräkkäin. Siitä en ole varma, olenko tehnyt alkuperäistä Haukilammen lenkkiä ennen tätä päivää. Joka tapauksessa olen hiihtänyt sitä uudempana tynkäversiona muutaman kerran.

Käyn ihmettelemässä tietä, joka on lumen peitossa (kartan mukaan tie onkin oikaistu Haukilammen länsipuolelle), ja lähden sitten paluumatkalle omia jälkiäni. Lähempänä Mustaa joudun taas avaamaan latua, vanha kelkanjälki katoaa suksen alta tämän tästä ja humahdan polviani myöten lumeen. Jonkin ojan kohdalla vielä syvemmälle. Kohta tajuan, että ruumiinvoimat alkavat olla lopussa ja retki pitää saattaa loppuun tahdonvoimalla. Kuinka lämpöisesti Mustan kämpän punainen seinä lopulta loistaakaan kuusikon takaa.

Mustalla teen ratkaisun, joka on periaatteellisesti sekä oikea että väärä. Tyylikästä olisi hiihtää menoreittiä vastasuuntaan Kieronmäen baanalle asti, mutta en kerta kaikkiaan jaksa enää yhtään metriä umpihankea. Niinpä lähden paluureitille, joka on siis (toistaiseksi) moottorikelkkain miehittämä. Se on kuitenkin alkuperäinen ja oikea Mustan paluulatu. Liikun valppaana ja niin ripeästi kuin kykenen ja vältynkin kohtaamasta yhtään kelkkailijaa ennen Kieronmäen metsätietä. Kelkkareitin varrella mainostetaan kelkkailijain palveluita: on irvokasta nähdä räikeän keltainen ABC:n mainos keskellä pientä talvista suota. Kiire ja väsymys pidättävät valokuvaamasta.

Reitin pituudeksi tuli 21 kilometriä, josta umpihankea ehkä puolet tai kaksi kolmasosaa. Suosittelen kokeilemaan tavallisilla latusuksilla – kerran. Se riittää, ja jos sen jälkeen umpihanki kiinnostaa, siitä vain metsäsuksien hankintaan. Kansanhiihtäjä ainakin alkaa katsella sopivia, jos ei nyt ihan kaksi- ja puolimetrisiä niin ainakin jotakin armeijamallisia.

Samankaltaisia kirjoituksia:

Kansanhiihto 1972

Matti Sunell — Wed, 22 Feb 2012 10:15:20 +0000

Kun edesmenneet tai kaukaisiin maihin kadonneet ilmestyvät meille unissamme, saatamme tuntea yhtä aikaa rauhaa ja levottomuutta, lohtua ja kaipausta. Hetken kaikki tuntuu olevan melkein hyvin: emme ehkä olekaan menettäneet jotakin lopullisesti, ja jotakin kenties kesken jäänyttä voidaan jatkaa. Mutta samaan aikaan unen syvyyteen kantautuu arjen pinnalta räikeitä valoja ja häiritsevää meteliä, ja se huolestuttaa meitä. Alamme aavistaa, että tämä hetki ehkä piankin karkaa käsistämme.

Kansanhiihtäjä ja -retkeilijä on pitkin syksyä ja alkutalvea joutunut outojen aikahumahdusten yllättämäksi. Humahdukset ovat sattuneet usein soilla ja lampien rannoilla, ja niihin on oikeastaan ruvennut jo tottumaan. Tapahtumien syy on jäänyt kuitenkin jokseenkin hämäräksi.

Edellisessä jaksossa kansanhiihtäjä lähti hiihtolomarutiinin mukaisesti suorittamaan Kieronmäen lenkkiä. Tai mikä lenkki se nyt on, hiihdetään metsätietä pitkin kymmenen kilometriä Vimpelinvaaralta viitostien varteen ja sitten samaa leveää rataa takaisin, siirtymähiihtoineen ehkä yhteensä 25 kilometriä. Mutta rutiiniin ilmaantui särö. Jokin aavistus, aluksi huomaamaton mutta vähitellen tietoisuuteen pyrkivä, sanoi, että tällä kertaa ei ehkä tarvitsekaan hiihtää tien päähän ja takaisin. Jotakin muuta saattaa ilmaantua.

Erään mäen päällä vanha Mustan latu risteää tien kanssa. Vasemmalle, etelään Mustan suuntaan ura on tilava ja sileä, tosin umpihankea. Mutta tälle osuudelle tehtäneen latu maaliskuun puolella, kunhan hiihtolomat ehtivät tänne saakka.

Sama reitti jatkuu tien toisella, pohjoisella puolella kapeampana, mutta selvänä aukkona metsässä. Tämä on Mustan ladun Vimpelin puoleinen alkuosa. Tuoreet suksenjäljet johtavat lumiseen metsään, mutta loppuvat muutaman metrin jälkeen: hiihtäjän rohkeus lienee pettänyt ja hiihtäjä palannut leveämmälle uralle. Kansanhiihtäjän on nyt tutkittava tämä reitti.

Polku on selvästi jatkuvassa käytössä. Uusimman lumen alla on kelkan ura, joten pohja on melko kova ja mukava hiihtää. Metsä muuttuu yhä lumisemmaksi, on pari mukavaa mäkeäkin. Metsä on nuorta, kymmenmetristä. Täällähän oli hakkuuaukko tai matalaa taimikkoa silloin, kun kansanhiihtäjä säännöllisemmin hiihteli tätä latua vastakkaiseen suuntaan. Jossakin näillä main taisi olla suuri kelo tai jättiläishaapa, mutta nyt semmoista ei näy. Se on joko kaatunut tai jäänyt tiheän metsän peittoon.

Äkkiä tullaan suon laitaan, ja sieltä löytyy vanha latujen risteys. Mustan latu erkanee etelään, pidempi Haukilammen ja Kivimäen reitti jatkaa suoraa rajalinjaa kohti lounasta. Värilliset viitat ovat 70-luvulta. Ne ovat jääneet tänne, kun latu on hylätty: kukapa niitä olisi suotta vaivautunut poiskaan korjaamaan. Vieressä on ikivanha musta rautatolppa, jossa lienee ollut peltiset viitat.

Reitti jatkuu halki neljänkymmenen vuoden takaisen hakkuuaukon, nykyisen nuoren metsän, sitten tulee uudempi aukko, siis vuosikymmenien takainen metsä. Hevossuon ja Huuhkajanvaaran suuntaan erkanee käveltyjä polkuja.

Ladun varressa on kilometripylväitä. Tulisiko niitä pitää merkkeinä kansanhiihdon kulta-ajan ylellisestä palvelusta vai lähestyvän suorituskeskeisen tehokkuuden aikakauden enteinä? Kivimäkeen lienee 23 kilometriä, Vimpelin hiihtokeskuksesta on tultu neljä.

Pian ollaan tienhaarassa, josta on tämän jutun ensimmäinen kuva. Tässä Mustan meno- ja paluuladut yhtyvät. Muuten ei voitane selittää sitä, miksi paikalla on vanhat 70-luvun viitat. Koko totuus selviää vihdoin kansanhiihtäjälle: koko Mustan reittiä ei ole tuhottu, vaan ainoastaan paluulatu, joka kulkee lähellä rautatietä, on ryöstetty moottorikelkkailijoiden käyttöön. Tästä on vain kivenheitto paikkaan, jossa nykyinen kelkkareitti ylittää metsätien, eikä nykyistä latua hiihtävillä taida olla aavistustakaan, että vanhalle kansanhiihtoreitille pääsisi vain pari minuuttia moottorikelkkauralla hiihtämällä.

Oikea kansanhiihtolatu ei ole koskaan hävinnyt olemattomiin: se on vain viettänyt hiljaiseloa muutaman sadan metrin päässä nykyisestä tehoväylästä!

Jokunen vuosi sitten pyöräillessäni kesäaikaan nykyisen ladun pohjana olevaa metsätietä havaitsin juuri mainitun risteyksen tienoilla pari mitä ilmeisimmin kesätöissä olevaa nuorukaista. He näyttivät tasoittelevan vanhaa latupohjaa sileämmäksi moottorikelkan kiitää. Raivostuneena olin jo poimimassa kivenmurikkaa tienpenkalta ajaakseni ilkivallantekijät matkoihinsa. Ymmärsin kuitenkin antaa heille anteeksi, sillä he eivät selvästikään tienneet mitä tekivät, ja jätin ensimmäisen kiven heittämättä.

Vanhan kansanhiihtoladun haltuunotto ei ole mahdoton tehtävä: vain paluulatu Mustalta Vimpelinvaaralle täytyy vallata takaisin. Moottorikelkkailijat ohjataan Mustalle nykyistä metsäautotietä pitkin. Siitä tulee muutama sata metriä lisää matkaa, mutta eivät kai kelkkailijat siellä nykyäänkään ole bensaa säästämässä. Vanhalle reitille tehdään kelkalla ja latuhöylällä yksikaistainen latu. Ne, jotka haluavat luistella, saavat käyttää kelkkareittiä, ja voidaanhan reitin loppuosa Syväkankaalta Kieronmäkeen edelleen pitää leveänä luistelulatuna.

Vimpelinvaaran puissa on yhä näkyvissä keltaisia maalimerkkejä, jotka osoittavat ikivanhojen latujen reittejä. Ne ovat ajalta ennen nykyistä valaistua latua, ja kansanhiihtäjä kuvittelee muistavansa jotain ensimmäisistä hiihtokokemuksistaan ehkä juuri näillä laduilla. Toinen tämän blogin lukijoista saattaa muistaa jonkin yrityksen hiihtää latu umpihankeen näiden keltaisten merkkien mukaan.

Samankaltaisia kirjoituksia:

Kansanhiihto 2012

Matti Sunell — Sun, 19 Feb 2012 22:17:29 +0000

Teatterimies Juha Hurme kysyi taannoin radion Kultakuumeen kolumnissaan: ”Onko vapaa hiihtotyyli miljöörikos, koska se vaatii onnistuakseen vähintäin nelimetrisen ja usein käytännössä leveämmän kaistan raivaamisen metsään, kun sukupuuttoon kuollut perinteinen hiihto taasen perustui puiden välissä koskemattomassa maastossa puikkelehtivaan latuun?” Jutun pääaiheena oli taide, mutta hiihto on niin tärkeä asia, että se sopii hyvin ottaa esiin monenlaisissa asiayhteyksissä. Hurme on viisas mies, suosittelen jyrkästi kaikille hänen radiojuttujensa kuuntelemista.

Niin sanottu vapaa hiihtotyyli on osoittautumassa rikokseksi tai ainakin avunannoksi rikokseen. Tiedä sitten, onko kyseessä miljöörikos, ehkä ennemminkin kulttuuririkos, mikäli laki sellaista tuntee.

Mutta ensin täytyy asettaa oikeaan yhteyteen käsite ”vapaa hiihtotyyli”. Sehän tarkoittaa suomeksi luisteluhiihtoa, jota on iät ajat harrastettu keväisillä hangilla ja järvenjäillä. Sillä hiihtäjä saavuttaa huiman vauhdin, ja aurinkoisella järvenselällä myötätuulessa voi päästä suorastaan hurmioituneeseen lentoonlähdön tunnelmaan. ”Vapaa” tulee kilpailusta: kun hiihtäjä saa vapaasti valita nopeimman hiihtotavan, hän valitsee luistelutyylin, aivan niin kuin vapaauinti tarkoittaa käytännössä kroolausta – en ainakaan muista nähneeni kenenkään käyttävän rinta- tai koirauintia vapaauintikilpailussa.

Parissa vuosikymmenessä luisteluhiihto hivuttautui laduille: kilpahiihtäjät aloittivat, sitten seurasivat perässä aktiiviset kuntohiihtäjät ja lopulta myös suuri joukko kansanhiihtäjiä. Kun luistelijat rikkoivat ladun, piti ruveta rakentamaan leveämpiä väyliä, joihin mahtuu luistelukaista ja tavallinen latu vierekkäin.

Pian kaupunkien liikuntavirastot keskittivät toimeliaisuutensa leveiden, luisteltavien latujen rakentamiseen. Hankittiin isoja latukoneita, jotka tarvitsevat käytännössä autolla ajettavan pohjan toimiakseen kunnolla ja säilyäkseen ehjinä. Jos rahaa piti joskus säästää, säästettin sitten vaikka vanhoista kansanhiihtoladuista ennemmin kuin valaistuista luistelu-urista tai sisäurheiluhalleista.

Ja niin tapahtui hiihtokulttuuririkos: vanhat, kapeat, mielenkiintoiset kansanhiihtoladut hylättiin. Ne eivät sopineet tehokkuutta, suorittamista ja kilpailua ihannoivaan nykyaikaan. Ei enää pitkiä, rauhallisia, laturetkimäisiä reittejä, joilla saattoi joskus jopa saada lunta niskaansa kuusen oksalta, vaan metsäautoteille jyrättyjä teholatuja, joilla ei ole kunnon mäkiä eikä mutkia ja joihin kyllästyy muutaman lenkin jälkeen.

Suomen kilpahiihdon romahduksen siemenet kylvettiin jo 1980-luvun lopulla, kun reippautta ja seikkailuhenkisyyttä suosivista kansanhiihtoladuista alettiin luopua.

Luisteluhiihto ei ehkä ole miljöörikos silloin, kun se keskittää hiihtäjävirrat metsäautoteille ja muille jo olemassa oleville maiseman haavoille. Silloin se on, kun mäntykankaalle ja kuusikkorinteeseen raivataan linjoja, joita ei äkkinäinen erota pujottelurinteistä.

Nyt se tunnustetaan jo virallisestikin: Kylmän latua ei enää ole. Yhdyslatu seuraa mukavasti viivasuoraa tienvartta parin kilometrin matkan.

Tästä se muinoin erkani. Nyt olisi umpihankihiihtoa tarjolla. Laajankankaan ladulla sen sijaan mahtuisivat ralliautot ohittelemaan toisiaan.

Mielenkiintoiset reitit on varattu moottorivoimalla liikkuville.

Ennen vanhaan ihmisillä oli aikaa pitää sunnuntain hiihtoretkellään taukoa ja istahtaa hiihtomajan penkille. Oli myös varaa mehun juontiin, joskus ehkä jopa munkkeihin.

Tämäkö on reippaiden ihmisten kaupungin latuverkko? Tästä on Kylmän lenkki unohdettu pyyhkiä, mutta onkohan tuo Kirkkoahon–Saarijärven latu olemassa? Tässä eivät muuten näy Vimpelinvaaran kilpaladut. Suosittelenkin niitä kaikille, jotka haluavat kokeilla vähän mielenkiintoisempia reittejä. Ne ovat tosin maantien levyisiä, mutta mäkiä ja mutkia on ihan eri tavalla kuin virallisilla kansanladuilla.

Minkähän takia tämä Kettukallion tienoon kulma on jätetty pois valaistusta ladusta? Tehokkuussyistäkö? Latukartan mukaan lenkin pituus on nykyään enää neljä kilometriä.

Kansanhiihtovihkojen laatikoita on vielä jäljellä. Paikka on niille juuri oikea, pujottelumäen nousun huipulla. Telineessä lienee joskus ollut useampikin laatikko. Jäljelläolevista pyöreässä Linna-pöntössä oli vihko ja siinä aivan tuoreita merkintöjä. Tämä toinen sisälsi vain lunta. Tarkoittavatkohan maalatut päivämäärät niitä päiviä, jolloin vihkot on hiihtokauden loputtua kerätty talteen?

Voisinkohan mennä jostakin kaupungin virastosta pyytämään nähtäväksi vanhoja kansanhiihtovihkoja 1970-luvulta ja etsiä niistä omia merkintöjäni?

Vimpelinvaaralta huvikelkkailijat on onneksi pidetty poissa, mutta heti radan takana niitä liikkuu. Niille on yhteiskunnan varoilla tehty reittejä, jopa vanhojen latureittien päälle! Varokoot itse, kun kansanhiihtäjät nousevat kapinaan.

Kieronmäen latu on sulan maan aikaan metsätie. Mikä tasaisuus, mikä suoruus, mikä tylsyys!

Mustan ladun loppuosaa on viime vuosinakin ainakin satunnaisesti pidetty yllä lopputalvesta. Kuvaajan selän takana jatkuu avoimena polkumaisena linjana ladun alkuosa. Mitenkähän hyvin sitä pystyisi seuraamaan? Entä olisikohan vanhoista Haukilammen ja Kivimäen reiteistä mitään jälkiä maastossa? Kansanhiihtäjä päätti tutkia asiaa, ja siitä seurasi hätkähdyttävä jännityskertomus.

Samankaltaisia kirjoituksia:

Kansanhiihtoa suksitta

Matti Sunell — Sun, 05 Feb 2012 22:27:36 +0000

Kansanhiihtäjä käyttäytyi hieman vastoin luontoaan jättäessään sukset kotiin. Kieltämättä tuntui kummalta kävellä ohi vastahöylättyjen latujen, kun ilma oli mitä mainioin – pakkastakaan ei ollut kovin paljon kymmentä astetta enempää – ja sepeliosasto vietti lepopäivää. Mutta tämänpäiväinen tehtävä vaati liikkumista reiteillä, joilla retkikenkä toimi paremmin kuin suksi.

Reitti vei Vuosaaren poikki Uutelan rannoille ja Särkkäniemen kallioiseen kärkeen, jonka nimi on oikeasti Skatanluoto. Siitä paluumatkalle metsän halki, sataman reunoitse ja vielä Vuosaarenalpin huipun kautta. Statiivi oli repussa painona, mutta niin hämärää ei ehtinyt tulla, että sitä olisi tarvittu sekuntien mittaisiin tunnelmointivalotuksiin. Sataman keinovalomeren kuvaaminen muurin kärjestä jäi johonkin tulevaan arki-iltaan.

Meri on jo umpijäässä ja lumen kattama, mutta pysyttelin kuitenkin rannoilla. Jäällä oli kyllä liikkujia. Tuntenevat sitten varmaan turvalliset reitit. Meri jäätyi tosin vasta viikko sitten, ja silloin olisi pitänyt olla paikalla, jos olisi halunnut saada talteen mosaiikkigrafiikat. Tänäänkään en sattunut vastatusten tutun kuvaajan kanssa, vaikka näköjään yhtä aikaa oltiin liikkeellä.

Tällä kertaa kertomus on taas kuvapainotteinen, joten tässä on houkutuksena auringonlaskukuva Skatanluodolta ja loput kuvat Googlen huomassa.

Samankaltaisia kirjoituksia:

Vuokatti

Matti Sunell — Mon, 26 Dec 2011 20:53:13 +0000

Ajettiin hillitöntä vauhtia valkenevaa tietä pitkin. Kaakossa taivaanranta rusotti. Käännyttiin serpentiinitielle ja noustiin talviseen kuusimetsään. Hypättiin autosta ja rynnättiin polulle, joka vei ohi hiihtohissien ja lumitykkien vaaran korkeimmalle laelle. Aurinko oli juuri noussut – ja kadonnut. Kohottuaan kaukaisen metsänreunan takaa se ehti hehkua kymmenisen minuuttia, ennen kuin katosi harmaan esiripun taakse.

Myöhästyttiin viisi minuuttia.

Aistien piiriin palasi lumitykin yksitoikkoinen kohina, hissin surina ja ankkurien kolina sekä laskettelijoiden suksien ja vaatteiden hillitön värikirjo, jolla ei ole mitään tekemistä tämän paikan luonnollisten värien kanssa.

Mutta ei tarvitse kuin kääntää selkänsä hisseille ja tykeille, vetää pipo korville ja katsoa lumisten näreiden lomasta vastakkaiseen suuntaan, niin voi päästä toisenlaiseen maailmaan.

Kainuu on saanut jouluksi sen verran lumipeitettä, että tasaisilla latupohjilla voi harrastaa luisteluhiihtoa. Mutta täällä ylhäällä, kolmensadan metrin paremmalla puolella, näyttää olevan aivan kunnon talvi. Ei paljon haittaa, vaikka lunta hieman meneekin saappaaseen. Tämän valkeuden odotus on ollut pitkä ja pimeä, muttei onneksi loputon.

Kun vielä laskeutuu huipun taakse korpinotkoon, häviää koneiden suhina todellisuudessakin kuulumattomiin. Jäniksen lisäksi täällä ovat liikkuneet kansanretkeilijät ja -hiihtäjät. Onneksi nyt ei satu kelkka tai latukone kohdalle. On hetken melkein hiljaista.

Palovartiotorni ehtinee kerätä talven mittaan enemmänkin huurretta ja tykkyä. Nyt on vasta päästy alkuun.

Olen kansanpyöräillyt tänne useaan kertaan, aloitin poikasena 1970-luvulla. Kiipesin tuohon tornin ensimmäiselle tasanteelle ottamaan näiden maisemakuvien varhaisia edeltäjiä. Vein mustavalkofilmin kehitettäväksi Hynnisen valokuvausliikkeeseen. Negatiiveja hakiessani huomasin, että juuri vaaran päältä kuvatut ruudut olivat mystisesti tuhoutuneet. Olivathan ne melkein ilmakuvia, siis ankarasti kiellettyjä pysähtyneisyyden ajan maailmassa.

Nyt kuka tahansa missä päin maailmaa tahansa voi lukea näistä kuvista paikkatiedon ja tarkastella kolmiulotteiseksi mallinnettua maisemaa sähköaivonsa kuvaruudulta.

Täällä lienee kuutisenkymmentä vuotta sitten ollut kesätöissä palovartijana joku metsänhoitajaksi opiskeleva paikkakunnan nuorukainen ja sepitellyt aikansa kuluksi juttuja tuolla idemmillä selkosilla elelevästä persoonallisesta ajattelijasta.

Samankaltaisia kirjoituksia:

Vaarankylä

Ruohovarkaat

Matti Sunell — Wed, 21 Dec 2011 21:21:12 +0000

Kontulan Mustikkamäellä kasvaa paljon komeaa isomaksaruohoa, ja olenkin aina toivonut apolloperhosen toukkien asettuvan mäellemme sitä syömään. Lumeton talvi on paljastanut, että maksaruohon maanpäällinen osa jää kuoltuaan törröttämään ruskeana, kunnes keväällä maasta nousee uusi varsi ja siihen lehdet ja kukat.

Jokunen vuosi sitten, muistaakseni loppukesästä, mäen etelänurkasta Mustikkarinteen ja Suonlaidan kujien päästä katosivat maksaruohot monen aarin alalta. Kasvit oli revitty juurineen maasta, ja jäljellä oli vain palasina nurin niskoin lojuvaa sammalta. Oli tapahtunut ilmiselvä suunniteltu ja järjestelmällinen varkaus.

Kasvattiko joku salaa jossakin rauhoitetun apolloperhosen toukkia? Ehkei sentään, vaan arvelen, että maksaruohoa halutaan pihoihin koristekasviksi. Joku kävi kaappaamassa kaupunkilaisten yhteisestä puistosta kasveja omaan pihaansa, tai ryöstön laajuudesta päätellen myyntiin. Tuliko ostettua syksyllä torilta maksaruohoja omaan pihaan? Entä tuliko kysyttyä, mistä ne mahtavat olla peräisin?

Muutamassa vuodessa kasvusto on elpynyt, kuten kaksi ensimmäistä kuvaa osoittavat.

Kuvaillessani tässä päivänä muutamana keskitalven vehreyttä tutulla mäellä huomasin huolestuttavaa sammalen rikkonaisuutta toisaalla, lähellä niitä Mustikkasuontien taloja, jotka jostain käsittämättömästä syystä on sallittu rakentaa lähes kallion päälle. Jäljet näyttivät samoilta kuin taannoin: kallion päällä rikkoutunutta sammalta laajalla alueella, maksaruohoja ei missään.

Tämä ei näytä siltä, että koirat olisivat riehuessaan rikkoneet sammalpeitteen tai lähitalon poika olisi hurjastellut mönkijällä. On vaikea sanoa, milloin riisto on tapahtunut, sillä paikka sijaitsee sivussa polusta ja lähellä tontteja, joiden lähelle ulkoilijat eivät välttämättä ilkeä kävellä. Todennäköisesti jo alkusyksystä, jolloin kasvin maanpäällinen osa on vielä hengissä. Toimiiko Itä-Helsingissä ammattimainen liiga, joka käy järjestelmällisesti vuorovuosin korjaamassa satonsa kaupungin puistoista?

Samankaltaisia kirjoituksia:

25. joulukuuta 2006

Matti Sunell — Sun, 18 Dec 2011 22:01:15 +0000

Vuonna 2006 en näköjään kuvannut ollenkaan syyskuun lopun ja joulun välillä. Joulupäivänä kävelin Kajaanin Kylmällä ja otin tämän kuvan kuunsirpistä ja joulukuusista.

Samankaltaisia kirjoituksia:

Adventtikävely

Matti Sunell — Sun, 18 Dec 2011 18:45:33 +0000

Talvipäivänseisaus on 22. joulukuuta, joten viikon päästä on kai periaatteessa vuoden lyhyin sunnuntai. Mutta silloin saattaa jo olla lunta – toivotaan niin. Ja kun tänään on satanut vettä koko päivän, käytännössä on vietetty ainakin vuoden tähän mennessä pimeintä sunnuntaita.

Tein neljäntenä adventtisunnuntaina kuvailukierroksen Itä-Helsingissä. Sateen takia en viitsinyt kantaa järjestelmäkameraa, vaan koetin ottaa kaikki tehot irti pikkupokkarista. Statiivillekin olisi ollut käyttöä, mutta päätin tällä kertaa liikkua kevyesti.

Valokuvauksessa on tavallisesti oltava varovainen vastavalon kanssa, mutta tänään opin, että myös vastatuulta on varottava – se kun puhaltaa helposti sadepisaroita linssiin. Tuulisilla paikoilla, kuten Vuosaarenalpilla, tuuli saa kuvat myös helposti tärähtämään, vaikka kuinka painaisi kameraa hanskalla pehmustettua lohkaretta vasten.

Kokeilen tällä kertaa tällaista toteutusta, että kuvat ja kuvateksteissä liikkuva kertomus ovat Picasa-verkkoalbumissa. Seuratkaa linkkiä.

Samankaltaisia kirjoituksia:

Sipoonkorpi 10: talven yritystä

Matti Sunell — Mon, 12 Dec 2011 22:01:17 +0000

Edelliselle retkelle saatiin pakkasta ja rouheita sammalia ja joulukuun kuudenneksi päiväksi vihdoin sitä kauan odotettua luntakin. Ohuesti tosin vain, mutta kuitenkin sen verran, että maasto oli aivan uuden näköinen ja polkujen etsimisessä piti olla entistä tarkempana. Puut tiputtelivat vähitellen vedeksi sulavaa lumiharsoaan, niin että metsässä kävi jatkuva harvakseen pisaroiva sade. Matalammat pensaat ja varvut kostuttivat vaatteita ja yrittivät pudotella lumipaakkuja saappaansuusta sisään. Vettä oli maassa enemmän kuin koskaan, ja jotkin alavat polut muistuttivat enemmän vesiväyliä.

Kulkijoita oli taas hieman vähemmän kuin runsasta viikkoa aikaisemmin. Varsinaisia vastaantulijoita taisi olla vain kolme, mutta lumeen jääneet jäljet kavalsivat, että kulkijoita oli muitakin. Metsä ei kuitenkaan ollut täynnä liikettä niin kuin alkusyksystä.

Nyt jo tutuiksi tulleet meridiaanin suuntaiset kulkukäytävät johdattivat kansanretkeilijän nopeasti etelästä pohjoiseen. Pyörä piilotettiin tiheään näreikköön Horskärrin kulmaan, ja polku vei kiipeilymuurin ja tutun purolaakson kautta uusille seuduille. Laakeamman kuusikkokankaan jälkeen löytyi pohjoiseen vievä polku. Näillä main tultiin myös ulos kansallispuistosta, muttei sitä maastossa mitenkään huomannut. Lindamorsmossenin ympäristö ja metsät korven katkaisevan tien molemmin puolin eivät kuulu kansallispuistoon, ainakaan vielä.

Polku seuraili puronvartta, maasto aleni, kunnes noustiin tielle. Tietä itään puolisen kilometriä ja sitten taas metsään tien pohjoispuolelle. Täällä maaston painanteet johtivat kulkijaa koilliseen. Kulman takaa ilmestyi maastopyöräilijä ja jatkoi kohti itää melkoisen reipasta vauhtia. Pyörien jälkiä näkyi näillä lumisilla poluilla monessa kohtaa, ja melkoisen hankalista paikoista ne näyttivät kulkeneen.

Täällä voi polkua jonkin matkaa käveltyään huomata, ettei kulkusuunta olekaan aivan suunnitelman mukainen. Eipä siinä mitään hätää, otetaan simpanssisuunta yli kallioharjanteen, ja seuraavan laakson polku viekin todennäköisesti jo ihan oikeaan suuntaan.

Ängesbölen nuotiopaikalla oli pari eväidensyöjää ja nuotiopaikalla hiljalleen hiipuva hiillos. Kämpän ikkunaluukut olivat kiinni.

Päivänvaloa oli pari tuntia jäljellä, ja minä olin keskellä korpea. Takaisin kävellessä tuo parituntinen helposti kuluisi, ja sitten olisi vielä melkein tunnin ajo kotiin. Mutta minäpä en aikonutkaan illaksi kotiin, vaan aioin viettää itsenäisyyden muistopäivän iltaa jo jonkinlaiseksi suosikkipaikaksi tulleessa suonsaarekkeessa telttaillen. Jos oikein hyvin kävisi, taivas selkenisi ja saisin suolta auringonlaskukuvia.

Sipoonkorvessa ei sulan maan aikana ole liikaa telttailupaikkoja. Maasto on joko kalliota, suota tai tiheää kuusikkokorpea, ja tasaisia kangasmaita on tuskin nimeksi. Suonsaarekkeesta löytyi juuri ja juuri teltan pohjan kokoinen ala tasaista kalliota. Paikalle oli nuotiotarpeiksi raahattu muutama pölli, joihin teltan naruja saattoi sitoa.

Taivas pysyi pilvessä, joten auringonlaskukuvat jäivät ottamatta. Pimeyden vähitellen laskeutuessa alkoi maisemaa kuitenkin valaista melkein täysi kuu.

Vaikka metsässä ei juuri kulkijoita ollut, suo ei suinkaan ollut hiljainen. Autoliikenteen humina oli jatkuvana äänitaustana: lähin iso tie on puolentoista kilometrin ja moottoritie noin viiden kilometrin päässä. Yläpuolella kohisi myös vähän väliä, kun laskeutuvat bussit kaartelivat korven yllä valojaan vilkutellen.

Tähän pimeimpään vuodenaikaan yö sähkövalaistuksen ulkopuolella on käsittämättömän pitkä: silkkaa pimeyttä on yli neljätoista tuntia ja hämärät molempiin päihin vielä jatkoksi. Ilman juttuseuraa pienessä teltassa suon keskellä tunnit voivat kulua todella hitaasti. Koska kannoin mukanani reitin tallentamisen vuoksi sähköaivoa, juolahti mieleeni absurdi ajatus, että alkaisin sen välityksellä seurata lähetystä linnan juhlista. Ratkaisevalla hetkellä ei sitten kuitenkaan löytynyt riittävästi radiosignaalia, joten se viihde jäi nauttimatta.

Täälläpä sitten vietin pitkää iltaa ja yötä, en fyysisesti kovin kaukana mutta henkisesti valovuoden päässä juhlinnasta ja rituaaleista.

Yö kaikesta huolimatta kului ja vihdoin myös loppui. Aina välillä haukkui koira.

Päätteeksi vastakuva taannoiselle suomaisemalle. Värit ovat käyneet vähiin. Laajempi versio on Panoramiossa.

Tämän sarjan kaikki osat:

Samankaltaisia kirjoituksia:

Kaupunkikorpea ja uudisasutusta

Matti Sunell — Sun, 04 Dec 2011 20:22:08 +0000

Jätän pyörän tien päähän, löydän polun ja lähden astelemaan tottuneen ripeästi kohti kallioita ja niiden välisiä kuusikkokorpia. Pian olenkin korkealla jyrkänteellä. Hopeiset kelot kehystävät näkymää, joka avautuu sileille, laeltaan jäkäläisille ja reunoiltaan äkkijyrkiksi kaartuville kallioille. En vielä kuule käpytikan naputtelua. Sen sijaan rotkosta kuuluu outoa kohinaa.

Jatkan alas purolaaksoon ja taas ylös vielä korkeammalle kalliolle. Kuusikko vaihtuu kitukasvuisiksi männyiksi, valo lisääntyy ja lopulta avautuu kallion huipulta näkymä laajalle tasangolle. Hätkähdän ja herään: en olekaan Sipoonkorvessa!

Tämähän on Roihupellon teollisuusalue. Horisontissa kasvaa Roihuvuoren vesitornin sieni, ja kohina on peräisin aivan jalkojen juuressa olevan Viilarintien liikenteestä.

Itä-Helsingin Myllypuron asuinalueen eteläreunalle, vesitornin juurelle lähelle Herttoniemen itäisimpiä omakotialueita, on unohtunut palanen jylhää kallioluontoa. Yli neljäänkymmeneen metriin kohoavat kalliot näkyvät hyvin etelään metroradalle, josta niitä olen lukemattomat kerrat tähyillyt yli metro- ja säkkivarikon, teollisuusalueen ja myöhemmin nousseen rauta- ja huonekalukauppakolossin.

Läntisessä horisontissa kohoavat Herttoniemen tornitalot.

Lounaispuolen rotkossa seurasi vielä jokunen vuosi sitten Herttoniemen satamarata samaa linjaa Viilarintien kanssa. Kiskot on nyt purettu pois, ja jäljellä oleva osuus Viikin kautta Oulunkylään toimii metron huoltoraiteena. Loppumatkan metrovarikolle rata kulkee näiden kallioiden uumenissa.

Nyt kallioiden rauha päättyy. Tänne rakennetaan uusi asuinalue. Tiet on jo tehty, ja kohta tulevat talonrakentajat. Myllypuron suppilosienen juurelle on jätetty lohkare, jossa tulevien pientalojen lapset voivat harjoitella kiipeilyä.

Talorivien sormet tulevat työntymään pohjoisesta kohti kallion reunoja, mutta aivan korkeimmat huiput jäävät vapaiksi.

Ratasmyllyntien itäpuolella rakennustyöt ovat pitemmällä, ja ensimmäisissä taloissa asutaan jo. Mamsellimyllynkadusta tulee vanhan ajan puutalokaupungin oloinen: talot ovat aivan kapean ja lievästi mutkittelevan kadun varressa, ja kallioiset pihat muodostuvat talojen taakse. Tänne tulee hirsitalojakin.

Kadun yläosassa on kokonainen pienkerrostalojen, pari- ja erillistalojen kortteli ulkoa jo melko valmiin näköinen. Asumisoikeustalojen värit ovat maanläheiset.

Vanhan Myllypuron asukkailta meni palanen ulkoilumaastoa, mutta tänne muuttavat uudisasukkaat saanevat viihtyisän kylämäisen asuinympäristön. Mitäkeskuksen palvelutkin ostoshelvetteineen ovat kävelymatkan päässä.

Saman metsikön toisella laidalla ei käynyt yhtä mukavasti: sieltä purettiin monta myrkyllisen kaatopaikkamaan päälle rakennettua kerrostaloa. Maaperää on kai puhdistettu ja vähemmän saastuneet maa-ainekset haudattu valtavan kummun alle. Lähivuosina alueelle on tarkoitus rakentaa uusia asuintaloja.

Samankaltaisia kirjoituksia:

Sipoonkorpi 9: Gumböle träsk, Hyppjaskärr, Kurberget

Matti Sunell — Sun, 20 Nov 2011 18:52:43 +0000

Kun Sipoonkorpea on nyt maisteltu pala sieltä, toinen täältä, oli aika tehdä eräänlainen yhteenvedonomainen pidempi kierros. Kansanretkeilijä päätti kiertää korven lounaiset seudut yhdellä kertaa. Pyörä jäi mahdollisimman lähelle lounaisnurkkaa, peltotien päähän Sotungin laakson eteläosaan.

Kävely alkoi jyrkän kallion nousulla (olisiko tarvinnut mainita), sitten poikki kallioiden ja suopainanteiden kohti tuttua Storträskiä, välillä polulla pysyen ja välillä siltä eksyen. Lampi oli ensimmäisen kunnon pakkasyön jäljiltä puoliksi millinohuen jään peitossa. Kalamiehiä näytti olevan vain yksi, lisäksi oli sunnuntain aamukävelijöitä koirineen ja sauvajuoksija. Viimeksi mainittu aiheutti kansanretkeilijässä ihmetystä: metsästä alkoi kuulua omituista tasaista pauketta, ikään kuin lammen rannalla leiriytyvän nuorisojoukon ensiksi herännyt yrittäisi herättää muut hakkaamalla karahkalla männyn runkoa. Mutta ei leiripaikalla ollut ketään. Pian kuitenkin ilmestyi etelästä tulevaa huoltotietä pitkin juoksija, jonka sauvat paukkuivat rytmikkäästi tien sepeliä vasten.

Gumböle träsk on pieni ja vaatimaton suorantainen metsälampi huutomatkan päässä koillisessa. Melkein mitäänsanomaton, mutta ei pidä nimitellä loukkaavasti. Sinne johtaa Storträskiltä pikapolku.

Seuraavaksi piti päästä jollakin konstilla Nybyggetin asutuksen pohjoispuolisille astetta erämaisemmille seuduille. Saattoi kaartaa idästä, jolloin pääsisi suoraan Brännbergetin kallioille käpytikkaa morjestamaan. Matka näytti kartasta katsoen kuitenkin ikävän tasaiselta pellolta ja pusikolta, joten päätin kävellä polkua pitkin suoraan pohjoiseen ja pienen pakollisen tiekävelyn jälkeen pujahtaa metsään kylän luoteispuolella.

Nämä asuttujen alueiden ympäristöt eivät kuulu kansallispuistoon, joten matkalla on hakkuuaukkoja ja risukkoa. Kylän liepeille ja tien varteen on noussut ja rakenteilla uskomattoman mahtavia taloja, jollaisia ei hankita retkeilyblogin kirjoittamisesta saatavilla (negatiivisilla) tuloilla.

Kuvaan kalliolla sieniä, sitten uskomaton suuntavaistoni alkaa kuljettaa minua polkuja pitkin kohti pohjoista ja jopa luodetta. Tarkoitus on kuitenkin kävellä Hyppjaskärrille, joten havahduttuani kaivan nöyrästi simpanssin taskusta ja käännyn 90 astetta oikealle. Saavunkin suolle tuota pikaa.

Pakastustoive on siis viime yönä toteutunut, joten suon heinät ovat vaaleassa kuurassa ja sammal rohisee saappaan alla. Otan vastakuvan muutaman viikon takaiselle panoraamalle ja käyn myös kuvaamassa panoraaman maiseman myöhäissyksyn asussaan. Käpytikka on paikalla.

Tämä sama suokaistale jatkuu pohjoiseen melkein kaksi ja puoli kilometriä, ja etenkin itäpuolelta sitä reunustavat monin paikoin jyrkät kalliot. Erityisen lupaavalta näyttää Kurberget. Sinne pääsee nopeasti itäreunan kallioharjanteita pitkin. Useimmiten löytyy polku, milloin pika-, milloin sala-.

Jyrkänne ei ole täälläkään alhaalta päin ihailtavissa, sillä sankka korpi on aivan kiinni kalliossa. Pudotus on kuitenkin vaikuttava, ja kallion reunalla keikkuessa saa katsoa tarkkaan, ettei jäkälän alla ole mustaa jäätä. Onneksi nämä yläosat ovat sen verran kuivia, ettei maisemakuvaaminen kallion reunalla ole kohtuuttoman vaarallista. Käpytikka koputtelee lähellä, mutten onnistu näkemään sitä tällä kertaa.

Kurbergetin (ulkoilukartassa nimi on yksikössä, karttapaikassa monikossa) päällä loikkien pääsee nopeasti pohjoiseen. Sitten, kun maasto ja polut alkavat viettää liikaa kohti Helgträskiä ja maantietä, on aika tehdä loikkaus länteen. Siis jyrkkää mäkeä alas suojuonteelle, jossa tietenkin on polku, polkua pitkin pohjoiseen, kunnes maasto muuttuu liian alavaksi ja soiseksi. Uusi loikkaus länteen, Grytbergetin itärinteitä vähitellen luoteeseen pyrkien. Pian tulee vastaan sammalpatjainen purolaakso, tuttu viiden viikon takaa.

Tämä saa luvan olla kääntöpaikka, jotta päivänvalolla vielä ehtii kotiin – pyörälle on linnuntietä tuollaiset viisi ja puoli kilometriä. Polku vie etelään ja sitten länteen, kiipeilymuurin juurella on yksi retkeilijä syömässä eväitään. Pikamarssi jatkuu tuttua polkua pitkin Kalkkiruukin kokoontumisajoihin, luontopolkua Högbergetille, sitten tielle. Sitten pitää ratkaista, kulkeeko loppumatka metsäpolkuja Stroträskin kautta vai Sotungin peltoja pitkin. Koska alkumatkan polut vaikuttivat hieman epäselviltä, päätän valita varmasti mutta tylsästi ja kävellä peltoja ja maanteitä pitkin. Pellolla tulee tietysti pari umpikujaa ojien takia. Tunnelma lipsuu kansanretkeilystä urheilun puolelle.

Tällä retkellä tuli kävelyä enemmän kuin pyöräilyä: 19 vastaan 14. Metsässä oli selvästi hiljaisempaa kuin edellisinä viikkoina, vaikka toki luontopolun pysäköintipaikalla oli parisenkymmentä autoa. Luoteessa Kur- ja Grytbergetin kallioilla ei ollut ainoatakaan vastaantulijaa, vaikka Bakunkärrin pysäköintipaikka on melkein vieressä.

Aurinko on keskipäivälläkin niin matalalla, ettei se sulata varjopaikkojen huurretta. Sammal rohisee, jäätyneet lehdet rahisevat retkeilijän askelen alla. Lunta tulee kohta.

Kansalaisen karttapaikka on saanut uutta sisältöä, niin kuin varmasti huomasit, jos seurasit linkkejä. Sipoonkorven kansallispuiston rajat on nyt piirretty karttaan vihreällä.

Tämän sarjan kaikki osat:

Samankaltaisia kirjoituksia: