Virallisen Abba-historioitsijan Carl Magnus Palmin muistelo.
Spotify.

Muistan itsekin tuon päivän. Kävelin ripeästi koulusta kotiin (5 minuuttia), sillä aioin käydä Vimpelinvaaralla hiihtämässä (70-luvulla kaikkina talvina oli vähintään metri lunta ja 40 astetta pakkasta). Kotimatkalla ohitin kaverini Esan, joka käveli hitaasti ja mietteliäänä. Hän kysyi: ”Oletko kuullut, että Björn ja Benny ovat menneet taas studioon, ja nyt ne ovat sanoneet, että ehkä aikovat antaa tyttöjenkin laulaa enemmän?” Vastasin: ”No vihdoinkin. Toivottavasti tajuavat, etteivät ne itse laulamalla kovin pitkälle pääse. Kun panevat naiset laulamaan ja keksivät itse kunnon kappaleita niin sillä tavalla pärjäävät paremmin.”

Tähän videoon liittyy tässä blogissa taannoin julkaistu musiikinhistoriallinen artikkeli.

Samankaltaisia kirjoituksia:

1. Neil Young ja Abba
2. Bennyn erikoispiano
3. Mamma Mia!

Huomisiltana se selviää. Pohjois-Pasilassa seisovaan jättiläishalliin kokoontuu jumalan sanaa kuuntelemaan kymmenentuhatta ihmistä, jotka ovat maksaneet pääsylipuistaan 90–150 euroa.

Luulin jo jättäneeni jäähallispektaakkelit, sillä kaikki pakollisina pitämäni esiintyjät tulivat nähdyiksi viimeistään 90-luvulla. Puoliksi leikilläni olen joskus sanonut, että jos jumala joskus vielä tulee Suomeen, hänen takiaan on ilmeisesti vaivauduttava massatilaisuuteen. No, syksyllähän asiasta tuli sitten ilmoitus, ja lupauksesta on pidettävä kiinni. Teen sen kyllä ihan mielelläni.

Jumala kävi Olympiastadionilla niinkin äskettäin kuin 2004, mutta ilmeisesti nukuin tuolloin. Tarkkaamattomuuteeni vaikutti ehkä myös se, että tunnen hyvin satunnaisesti hänen soolotuotantoaan ja olen jopa hieman väheksynyt sitä. Vasta myöhemmin sain kuulla, että hänen tuolloinen ohjelmansa sisälsi enimmäkseen hänen 1960-luvun yhtyeensä musiikkia. Sen jälkeen valpastuin: jos kerran on mahdollista kuulla tärkeimmän elossa olevan 1900-luvulla vaikuttaneen muusikon parasta tuotantoa hänen itsensä esittämänä, aikalaisen tulee tarttua tilaisuuteen, ennen kuin jompi kumpi kuolee.

Jumala esiintyi eilen Tukholmassa ja jatkaa Helsingistä Moskovaan. Tällä kiertueella on esitetty 52:ta laulua, joista 17 on soitettu joka konsertissa. Vähän alle kymmenen kappaletta on sellaisia, jotka on kuultu useimmiten, ja sitten on parikymmentä satunnaisesti esitettyä. Noin 33 kappaletta eli kolme viidesosaa ohjelmistosta on vuosina 1963–1970 julkaistua ja kuuluu siis populaarimusiikin korkeimpaan kaanoniin.

Soolotuotannosta ohjelmistossa on eniten kappaleita levyltä Band on the Run (1973), jonka onneksi itse tunnen toiseksi parhaiten. Kumma kyllä yhtään kappaletta ei ole jumalan runsaan mutta epätasaisen soolotuotannon kohokohtiin kuuluvalta levyltä Flowers in the Dirt (1989).

Tarkoitukseni oli syksyn mittaan perehtyä järjestelmällisesti jumalan tuotantoon vuodesta 1970 tähän päivään. Siihen ei aika eikä keskittymiskyky riittänyt, ja nyt viime hetkillä olen vain opetellut tunnistamaan kiertueohjelmistossa olevat kappaleet. Toki tunnen tuotantoa sieltä täältä, eihän kukaan musiikkia seuraava voi kokonaan välttyä jumalan vaikutukselta.

Esiinnyn julkisesti rationaalisena ja sentimentaalisuutta vieroksuvana aikuisena miehenä, mutta todellisuudessa olen samanlainen kirkuva fani kuin ne tytöt, jotka syntymäni aikoihin seurasivat jumalaa kaikkialle. Jumalan kohtaamisessa askarruttaakin ensi sijassa se, miten kestän tapahtuman ilman psykofyysistä murtumista.

Yksi mahdollinen valmistautumistapa on sellainen, että kuuntelisin kotona useana päivänä ennen tapahtumaa runsaasti jumalan sanaa syvällisesti eläytyen ja itkisin silmäni kuiviksi. Näin voisin itse kohtaamisen aikana olla rauhallinen, havainnoida ja painaa mieleeni asioita. Mutta toimisiko valmistautuminen tällä tavoin vai kiihdyttäisikö ylenmääräinen tunnelmointi päinvastoin haltioitumisen sietämättömiin mittasuhteisiin, niin että minut pitäisi kantaa tajuttomana ulos kesken tilaisuuden?

Pitäisikö sen sijaan joogata ja meditoida runsaasti, syödä terveellisesti ja nukkua paljon, jotta voisi astua tilaisuuteen täysin levollisena ja keskittyneen tarkkaavaisena?

Teki niin tai näin, kaikenlainen perinpohjainen valmistautuminen alkaa olla nyt myöhäistä, sillä jumala ilmestyy runsaan vuorokauden kuluttua. Mennään tästä ihan rauhallisesti hetki kerrallaan, isompaa meteliä pitämättä, ja yritetään pärjäillä. Korvatulpat mukaan, samoin piilolinssit päähän, ne kun sattuvat minulla olemaan nyt tehokkaampia kuin silmälasit, joten jumalan näkee paremmin. Eivätkä silmäripset roiski laseja sotkuisiksi, jos tuppaisi itkettämään. Mutta mitenkähän ne piilolinssit sitten pysyvät silmissä, jos oikein kovasti rupeaa vettä tulemaan?

Samankaltaisia kirjoituksia:

1. CD:n joutsenlaulu

Tulo

Konsertin alkamisaika oli ilmoitettu pahaenteisen myöhäiseksi, kello 20:ksi. Näinköhän näitä nykykonsertteja jaksaisi kuunnella talvipimeälläkin iltamyöhään? Mutta helppo oli taloon tulla: kävelymatkaa on asemalta vähemmän kuin Finlandia-taloon ja moneen muuhun konserttipaikkaan. Väkeäkin oli talon kulmilla kovasti. Joku seisoi ulko-oven edessä pidellen lappua ”Ostetaan lippu”. Jopas on uudella musiikilla suosiota näinä aikoina, taisin jäädä liputta.

Menin kuitenkin reippaasti sisälle, sillä olinhan tullut myös ihmettelemään uutta taloa. Selvisi sitten väenpaljouden syy ja se, miksi väki ei näyttänyt aivan institutionaalisen taidemusiikin tyypilliseltä yleisöltä: puoli kahdeksalta oli isossa salissa alkamassa Apocalyptican konsertti. Valkeni siis myös peruste toisen konsertin myöhäiselle alkamiselle. Onneksi uutta musiikkia pääsee vastedes kuulemaan jo kuudelta.

Lipunmyyntiin ei tarvinnut jonottaa, ja osuin oikealle luukulle jo toisella yrittämällä. Olin päättänyt ostaa lipun konserttipaikalta ihan seikkailumielessä ja siksi, etten halua maksaa kaiken maailman ”palvelumaksuja” siitä, että palvelen itseäni netissä ja printtaan itse oman lippuni. Lipun hinnaksi oli ilmoitettu 15 euroa, mutta eikös, perhana, myyjä pyytänyt kuuttatoista! Ovat siis näköjään ulkoistaneet myös sisällä talossa tapahtuvan lipunmyynnin, välikäsi ottaa vielä täälläkin oman lisänsä, ja lippuja on käytännössä mahdotonta saada ilmoitettuun hintaan. Vaikka ”vain” 7 prosentin hinnankorotus ei romahduta konsertissakävijän taloutta, jättää tällainen toiminta silti valehtelun ja petoksen vaikutelman. Ja kuinka helposti mielipahan voisi välttääkään: kertomalla lipun oikean hinnan, 16 euroa. Konsertin varsinaisen järjestäjän ei pidä pestä käsiään tästä asiasta.

Vinkkaankin tässä konserttien järjestäjille, etenkin nykymusiikkipuolella: järjestäkääpä minulle vapaalippuja, niin lupaan blogata jokaisesta konsertista.

Vein takkini naulakkoon. Siitä ei tarvinnut maksaa erikseen. Mutta tästä lisää myöhemmin.

Talo vaikutti toimivalta ja melko viihtyisältä. Pieni kolkkouden vivahde oli kyllä sisätiloissakin, mutta sitä lievittivät värikkäät taideteokset.

Konsertti

Konsertti oli Camerata-salissa kolme kerrosta katutasoa alempana. Sali on selkeän muotoinen ja liikkuminen ja istuminen vaivatonta. Kovin kaikuisalta se ei kuulostanut, musiikin yksityiskohdat ja hiljaiset äänet erottuivat hyvin.

Ohjelmassa oli ilahduttavan raikkaita kappaleita ja niiden (ilmeisesti välttämättömänä) vastapainona talon ulkoasuun sointuvaa nykymusiikkia sanan 1980-lukulaisessa mielessä. Kumman paljon sattui tähän konserttiin paitsi hiljaista ääntä, myös kihisevää, kahisevaa ja kohisevaa hälyä, lyöjilläkin olivat jouset ahkerassa käytössä. Reippaina kappaleina jäivät mieleen Tiensuun, Ablingerin ja Puumalan soitteet.

Ohjelmalehtisen tekstit olivat vaikeaselkoisia, säveltäjien mietteet hämäriä. Vaikka usein musiikillinen kekseliäisyys ja elävä verbaalinen ilmaisu viihtyvät samassa päässä, eivät kuitenkaan aina. Joskus ei kummastakaan ole tietoa.

Esiintyjiä ei mainittu ohjelmassa kappalekohtaisesti.

Meno

Konserttisalista oli helppo poistua, ja tie yläkerroksiin löytyi melko vaivattomasti. Mutta rivakasta poistumisesta ei ollut hyötyä, kun naulakolla joutui odottelemaan. Koko sadan metrin pituisesta narikasta oli huolehtimassa kaksi ihmistä, jotka juoksivat edes takaisin. Enkö huomannut katsoa narikkalappuni molemmille puolille, vai pitääkö tosiaan paikkansa, että lapun numerot eivät mitenkään korreloi naulakoiden päädyissä näkyvien tunnusten kanssa? Eihän voi olla niin, että jos konserttivieras ei oikein muista mihin kohtaan naulakkoa hän on takkinsa jättänyt, palvelija joutuu parhaassa tapauksessa tekemään kahdensadan metrin juoksulenkin?

Konserttiyleisöä palvelevat ihmiset olivat kaikesta huolimatta erittäin ystävällisiä, mistä heitä lujasti kiitettäköön.

Ulko-ovesta poistuin kello 22.29. Oven sai avata ihan itse mekaanisesta vivusta.

Samankaltaisia kirjoituksia:

1. Musiinat paukkuvat taas
2. Neil Young ja Abba
3. György Ligeti

Kuten odottaa saattoi, olen sittemmin myöntynyt maksamaan palvelusta vitosen kuussa päästäkseni eroon mainoksista. Liikkuessani en halua kuunnella musiikkia, joten kympin maksavalla premium-palvelulla ei ole minulle käyttöä.

Löysin ihan äsken mainion avun musiikin löytämiseen Spotifysta: Spotify Classical Playlists. Olisinpa löytänyt aikaisemmin, sillä se on ollut olemassa pian kaksi vuotta. Sinne on koottu hienoja esittäjän, säveltäjän, lajityypin tai muun aiheen mukaan koottuja soittolistoja, jotka saa kuuluville yhdellä klikkauksella. Listoja pohjustavat huolellisesti lisätietoihin linkittävät esseet. Miten olisi kronologinen soittolista Steve Reichin tuotannosta (kesto yksi vuorokausi)? Musiikkia Kubrickin elokuvista? Beethovenin tuotanto aika- tai opusjärjestyksessä?

Valittelin aikaisemmin säveltäjähaun puuttumista. Tässä on kokoelma neuvoja tehokkaaseen musiikin etsimiseen.

Spotifyn premium-palvelu lupaa mobiilikäytön lisäksi, että äänentoiston laatu on hyvä 320 kilobittiä sekunnissa. Mutta tiesitkö, että läheskään kaikki musiikki ei ole saatavissa luvatun korkealaatuisena?

Samankaltaisia kirjoituksia:

1. Spotify
2. Kohti käyttökelpoista meiliohjelmaa
3. Twitterin väärinkäyttöä

Miten kaupunkifestariin kuljetaan vaivattomimmin? Pyörällä polkien, selvähän se. Flow näyttää mallia järjestelyissä: pyörille on varattu vartioitu pysäköintialue. Tästä voisi ottaa oppia vaikka institutionaalinen taidemusiikki. Millaiset pyöräpysäköintitilat mahtavat olla Musiikkitalossa?

Tapahtuma-alueen kohdalla on myös erotettu yksi autokaista Sörnäisten rantatiestä pyöräkaistaksi ja annettu koroke kokonaan jalankulkijoille.

Laskekaahan joukosta Jopot. Alkuperäisen bongaamisesta saa kaksoispisteen.

Mutta mitäs pysäköintiä tämä on?

Helsingin Sanomien kulttuuriarviot, ainakin kulttuurisivujen RSS-syötteeseen tulevat, kirjoitetaan nykyään runomuotoon. Ensimmäinen aforistinen esimerkki lienee muodoltaan eräänlainen laajennettu haiku. Toinen runo valmistaa tunnelmaa lyhyin säkein ennen yllättävää ja dramaattista huipennusta:

Tällaisena ainakin minun Netnewswire-syötteenlukimeni jutut näyttää. Seuraava musiikkiarvio noudattaa samankaltaista muotoa kuin edellinen kirja-arvostelu, vain mittakaavaltaan laajennettuna. Tilanne pohjustetaan lyhyin, toteavin säkein. Sitten alkaa vyörytys: pitkiä yhden virkkeen säkeitä, jotka pakottavat lukijan ottamaan kantaa. Juuri, kun lukija on tempautunut kiihkeään keskusteluun runon kertojan kanssa, vedetään matto alta: viimeinen säe katkeaa kesken sanan, ja lukija jää hölmistyneenä haukkomaan henkeään.

Samankaltaisia kirjoituksia:

1. Twitterin väärinkäyttöä

Mikä on tuo suriseva g-sävel, joka kuuluu lähestyvän Mustikkamäen ja kirkonkylän suunnalta? Onko se pommikonelaivue, joka lentää käymälän yli? Ei, vaan Finnairin Airbus A340, joka lentää Kontulan yli.

Surina voimistuu nopeasti. Muutamassa sekunnissa kone on suoraan yläpuolella, sävel laskeutuu kokoaskelen ja sitten suriseva ääni vaihtuukin puhalluksen kohinaan. Kohina voimistuu vielä hieman ja häipyy sitten hitaasti väreillen.

Neljän moottorin sointi on juhlallista kuunneltavaa verrattuna ärsyttävästi uliseviin kaksimoottorisiin pikkubusseihin, noihin ilmojen Toyota Corolloihin. Kaikkein täyteläisin klangi on kuitenkin kolmimoottorisessa MD-11:ssä, jota tapaa enää rahtikoneena. Ilmeisesti ison pyrstömoottorin ansiosta siinä on mitä muhevimmat bassot. Kaksimoottorisista melko jykevästi soi Boeing 757 isoine moottoreineen (ja varmasti myös 767 ja 777, mutta niitä en ole päässyt kuulemaan alhaalta).

Kun usea samanlainen äänilähde soi samalla sävelkorkeudella, tuloksena on niin sanottu chorus-ilmiö, joka tekee soinnista rikkaan ja täyteläisen. Tämä johtuu pienen pienistä eroista sävelkorkeudessa ja ääniaaltojen keskinäisissä vaiheissa (eri lähteiden äänet saapuvat korvaan hieman eri kohdassa värähtelysykliään). Tämän ilmiön hyväksikäyttöön perustuu se, että orkesterissa on monta viulua soittamassa samaa säveltä, tai se, että Michael Tretow äänitti eräiden laulajattarien osuudet levylle useaan kertaan päällekkäin.

Lentokoneiden tapauksessa ääntä moduloivat lisäksi väreilevät ja virtailevat ilmakerrokset, ja tällöin voidaankin usein puhua flanger-efektistä.

LS-10-taskuäänittimen mikrofonit eivät valitettavasti kyenneet nappaamaan syvimpiä bassoja. Jahka saadaan kunnon mikit takaisin studiosta, selvitetään lentoasemalta koneiden noususuunta, pystytetään stereopari pihalle, pelotellaan räkättirastaat loitolle ja ruvetaan levyttämään.

Ensimmäinen jakso on jälkikuunneltavissa vielä tämän illan (12.6.), sillä tänään tulee radiosta toinen osa.

Ensimmäisessä jaksossa soivat itsestäänselvät viisikymmenluvun perusteokset. Lisäksi kannattaa kiinnittää huomiota Raymond Scottiin, joka keksi nykyisin turhan suositun silmukka- eli luuppipohjaisen sävellystavan jo 1950-luvun puolivälissä. Toki nauhalenkkien käyttö on aina ollut tärkeä nauhamusiikin tekniikka, mutta Scott käytti toisteisten kuvioiden toteuttamiseen itse rakentamiaan soittokoneita.

Jos (tahtoo sanoa kun) käytettävissä on kunnon äänentoisto, kannattaa kuunnella, miten hiillos paitsi risahtelee, myös jysähtelee erittäin matalilla taajuuksilla Xenakisin kappaleessa Concret PH.

Toisessa jaksossa tullaan kuusikymmenluvulle ja tietokonemusiikin alkuun. Ensimmäisenä kappaleena on luvassa tietokonemusiikin perustajan, hiljattain edesmenneen Max Mathewsin Bicycle Built for Two, tunnettu myös eräästä kuuluisasta elokuvakohtauksesta.

Kappaleet soivat yhteen menoon ilman kuulutuksia. Mikkola on tosin mennyt mielestäni hieman liian pitkälle, sillä kappaleet käytännössä häivytetään ristiin ja levykestoista puuttuu järjestään pari kolme sekuntia. Kaiken kukkuraksi ensimmäisessä jaksossa Ussachevskyn ja Ligetin kappaleet soivat pitkän aikaa päällekkäin! Tällaisesta remiksauksesta pitäisi kyllä kertoa kuulijalle.

Ligetin Artikulationista on muuten tehty kuuntelupartituuri.

On onni, että Avaruusromu tulee nykyään yleisohjelmasta. Sen lähetys nimittäin on kuunneltavissa neteitse hyvälaatuisena äänenä. Muiden kanavien suorat lähetykset ja Areenan tallenteet ovat vain 128-kilobittistä mp-kolmosta. Näin ollen ohjelma kannattaa kuunnella silloin kun se tulee, ihan vanhan ajan tyyliin istumalla vastaanottimen ääreen ja rauhoittumalla kuuntelemaan.

Toinen ohjelma, jonka kuulumisesta yleisohjelman puolelta meidän on syytä olla kiitollisia, on Osmo Tapio Räihälän progeohjelma Karmiininpunaisen kuninkaan hovi. Senkin uusin jakso on aina viikon verran Areenassa, mutta parhaasta äänestä (suoran lähetyksen ohella) saa nauttia, kun katsoo kappaleet luettelosta ja käy hakemassa levyt kirjastosta.

Kun suositeltavista musiikkiohjelmista puhutaan, täytyy mainita vielä uusi sarja Hitin kaava. Se tosin tulee rinnakkaisohjelman puolelta, ja ainakaan ensimmäisessä osassa kappaletta ei soitettu kokonaan. Kannattaa siis kuunnella puheena oleva kappale etukäteen levyltä tai vaikka Spotifysta.

Tosiaan, radiotahan voi kuunnella myös ihan perinteisen analogisesti ULA-vastaanottimella.

Samankaltaisia kirjoituksia:

1. Parempaa äänitarkkailua radioon
2. Nangpa La aamusumussa

Mellunkylän tieto ja tuska -konsernin keittiössä kiehui maito hellalle. Tiukkaanpa se kärähtikin, eikä lähtenyt kokonaan edes erikoispuhdisteella. Hiiltynyttä ravintoainetta piti yrittää raaputtaa pois jollakin sellaisella esineellä, joka ei naarmuta lieden pintaa. Muovilusikka osui ensimmäiseksi käteen.

Raavinnasta lähti niin ikävä ääni, että se piti saada talteen. Ja saman tien, sillä äänentuotantotarkoituksessa ei maitoja ruveta varta vasten hellalle kiehuttelemaan. Ennen raapimisen loppuunsaattamista piti siis pystyttää mikrofoni ja laittaa kone tallentamaan 24-bittistä ääntä. Edellisestä keittiöäänityksestä ehtikin kulua tovi.

Johonkin tulevaan kappaleeseen tätä vingutusta ja rouhintaa pitää ujuttaa. Lupaankin sille, joka tunnistaa hiiltyneen maidon raavinnan jostakin vastaisuudessa ilmestyvästä teoksesta, henkilökohtaisen tutustumiskäynnin äänilaboratorioon ja Tinnituksen kokoelma-CD:n omistuskirjoituksin.

Eksaktin estetiikan laboratorio: erikoisselvityksiä

Eksaktien esteettisten tutkimustulosten saavuttaminen ja suositusten laatiminen vaatii suuret määrät havaintoja, mittauksia ja tausta-aineistoa. Niinpä laboratorion tutkijat joutuvat työssään tekemisiin monien sellaisten taiteeseen liittyvien seikkojen kanssa, joilla ei ole suoranaista esteettistä merkitystä. Tällaiset asiat ovat kuitenkin arkipäiväisyydessään usein varsin mielenkiintoisia, varsinkin kun ne koskevat taiteen kokemisen käytännöllisiä kysymyksiä. Tätä vähemmän virallista aihepiiriä käsitellään eksaktin estetiikan laboratorion erikoisselvityksissä.

Pitkien musiikkiesitysten aiheuttamat ongelmat

Eksaktin estetiikan laboratorio julkaisi sävellysten pituussuositukset aiemmin tänä vuonna (katso Synkooppi 1/91). Valitettavasti kestää kuitenkin jopa muutamia vuosia, ennen kuin kaikki säveltäjät alkavat noudattaa niitä. Lisäksi taakkanamme on länsimaisen musiikin vuosituhantinen historia, joka tulvii ylipitkiä teoksia. Niinpä jokainen taidemusiikin kuuntelija joutuu elämässään ennemmin tai myöhemmin kohtaamaan pitkiä musiikkiesityksiä. Eksaktin estetiikan laboratorio pyrkii omalta osaltaan etsimään ratkaisuja, jotka auttavat kuuntelijaa kestämään läpi pitkien sävellysten.

Ooppera

Kuten tiedetään, oopperassa kaikki musiikillisesti olennainen sanotaan jo alkusoitossa, ja myöhemmin asiaa on vain ripauksittain. Valitettavasti oopperoista ei kuitenkaan juurikaan ole saatavilla toimitettuja laitoksia, vaan kuulijan täytyy pystyä kestämään vähintään kaksi tuntia, äärimmäistapauksissa jopa viidettä tuntia.

Auttaa, jos kuulija osaa oopperan ulkoa. Silloin hän tietää, mistä juonessa on kysymys ja voi saada sanoista selvää ennakkotietojensa ansiosta. Hän voi arvioida kuulemaansa ja tehdä jopa esteettisiä päätelmiä.

Jos joutuu kuuntelemaan teosta, jota ei tunne ennestään, on libreton seuraamisesta apua. Jos taitaa oopperan esityskieltä, voi tarinasta ymmärtää suurenkin osan. Vaikeuksia tulee kuitenkin niissä kohdissa, joissa usea henkilö laulaa yhtä aikaa eri tekstiä. Silloin kysytään malttia, mutta kärsivällisyyden kehittäminenhän onkin yleensä taidemusiikin harrastajan tärkeimpiä päämääriä.

Äänilevyjen mukana on yleensä vihko, jossa oopperan teksti on usealla kielellä. On hyvää näkökentän laajentamisen ja lukunopeuden harjoitusta yrittää seurata tekstiä esimerkiksi italiaksi ja samaan aikaan lukea englanninkielisestä palstasta, mistä on kysymys.

Edellä käsitellyt keinot vähentävät nukahtamisen vaaraa, joka kaikista musiikin lajeista juuri oopperassa on suurin. Katsomon liiallinen mukavuuskin voi olla uhka hereillä pysymiselle. Sopivat ulkoiset vastukset, esimerkiksi kylmyys ja tuulisuus, pitävät kuulijan virkeänä.

Konsertit

Taidemusiikki-instituution vieraantuminen arkielämästä ja jähmettyminen omaksi muotokaavakseen pitää ymmärrettävästi suuren joukon ihmisiä poissa konserttisaleista. Konsertissahan musiikki on erotettu luonnollisimmasta ja alkuperäisimmästä yhteydestään: ruumiin liikkeestä, tanssista. Musiikkia pitää kuunnella paikallaan istuen, ja kiellettyä on kaikki olennainen: käytösopas neuvoo, ettei musiikin mukana saa hyräillä tai vihellellä, ei liikutella itseään musiikin tahdissa eikä paukutella tahtia ohjelmalehtisellä.

Jotta konserteissa käyminen tulisi siedettävämmäksi, on musiikkiyleisön ryhdyttävä vaatimaan seuraavia asioita: Konserttisaleista on puolet istuimista poistettava, jotta saadaan tilaa ihmisten liikkua halunsa mukaan. Tarvittaessa on ääntä vahvistettava sähköisesti, sillä tanssijoista lähtee aina jonkin verran kahinaa. Yskijätkin pelastuvat pyövelinkatseilta, kun musiikki soi tarpeeksi kovaa.

Suuri äänenvoimakkuus estää nukkumista jonkin verran, mutta ei varmasti. Rokkikonserteissahan ei luulisi valveillapysymisongelmia ilmenevän, mutta tiedetään tapaus, jossa ihminen on nukahtanut AC/DC:n konsertissa. Tapahtuneeseen vaikutti tiettävästi yleinen väsymys, mutta toimimalla toisin kuuntelija olisi voinut välttää nukahtamisen. Hänen ei olisi pitänyt istua, vaan nousta seisomaan ja alkaa liikutella itseään voimakkaasti musiikin tahtiin. Konsertin jälkeen väsymys olisi ollut suuri, mutta nukahtaminen itse konsertissa olisi vältetty.

Nykytilanteessa kuulijan on syytä mahdollisuuksien mukaan valita konsertteja, joissa soitetaan pituussuositusten mukaisia kappaleita. Tiettävästi kukaan ei ole nukahtanut Webernin Bagatellien tai Kurtagin Mikroludien aikana. Yleensähän konserttiin ei tulla nukkumaan, jollei sitten kyseessä ole jokin suggestopedinen kokeilu.

Yleisiä ohjeita

Musiikin kuuntelijan pitää huolehtia yleiskunnostaan. Huonokuntoinen väsyy helposti, jolloin hänen huomio- ja keskittymiskykynsä heikkenee. Joutuessaan istumaan pitkään paikallaan hän on vaarassa nukahtaa. Konserttia edeltävänä yönä tulee nukkua riittävästi, ja juuri ennen konserttia on yritettävä saavuttaa sopiva virkeystila. Joillakin auttavat päiväunet, toisilla liikunta. Hätätilassa voi ennen konserttia juoda runsaasti nestettä; tämä keino on kuitenkin varsin epämukava.

Kuunneltaessa musiikkia äänittestä kotona olot on helpompi järjestää sopiviksi. Partituuria voi seurata häiritsemättä muita. Äänenvoimakkuus on hyvä säätää melko kovalle. Lisäksi kannattaa kuunnella seisaaltaan, sillä silloin nukahtaminen on varsin epätodennäköistä ja vapaa liikkuminen mielihalujen mukaan mahdollista.

Neuvokas musiikinharrastaja keksii varmasti vielä lisää keinoja. Saattaapa hän innostua jopa tieten tahtoen kuuntelemaan ylipitkiä sävellyksiä ja kehittämään kestokykyään kunnianhimoisena tavoitteenaan Wagnerin Ringin seuraaminen yhteen menoon.

Mutta silloin on jo kysymys musiikista urheiluna. Eksaktin estetiikan laboratorion tutkijoita on tämäkin aihe pohdituttanut, ja siitä julkaistaan raportti lähiaikoina.

Samankaltaisia kirjoituksia:

1. Eksaktin estetiikan laboratorio
2. Osasivatko ne rokata?
3. Kovaa peliä Mikkelissä

Onko Beethovenin pianosonaateilla nykymaailmassa muuta tehtävää kuin musiikinopiskelijoiden analyysiharjoitusaineistona toimiminen? Miksi taidemusiikkikonserteissa nukuttaa, mutta illalla konsertin jälkeen ei uni tahdo tulla? Miksi ihmisten lausunnot taidekokemuksista ovat hämäriä ja ristiriitaisia? Onko taidekriitikoihin luottamista?

Onko yliopistoruoassa muka jotakin vikaa? Voiko viini olla oikeasti hyvää, vai teeskentelevätkö siitä ”nauttivat”?

No, bingo.

Nyt on tullut aika tehdä loppu hämmentyneestä epätietoisuudesta! Jo riittää teennäinen sivistyssanavaraston kaivelu konserttien väliajoilla. Ei enää häkeltynyttä laatusanojen sepittämistä tuliaisviiniä maisteltaessa. Tästedes ei kenenkään tarvitse tuntea itseään muita huonommaksi ihmiseksi, vaikkei osaisi olla mitään mieltä Woody Allenin elokuvista. Havumetsien miehen ei tarvitse hävetä tunnustaa, että costarica maistuu paremmalle kuin espresso.

Hiiteen humanistinen humina! On puhuttava asioista suoraan, teeskentelemättä ja oppisanoilla hämäämättä. Tarvitaan täsmällistä tietoa.

Eksaktin estetiikan laboratorio on perustettu, jotta ihmisille voitaisiin tarjota selkeitä arviointiperusteita kaikilla elämänaloilla vastaantulevien ongelmien pohdiskeluun. Näin laboratorion toiminnan alkuvaiheessa suurin huomio kohdistuu estetiikan ja taiteen kysymyksiin, mutta näkökulma on kokonaisvaltainen: asioilla on yhteytensä koko inhimilliseen toimintaan. Laboratorion tutkimustoimessa on vahva eettinen vire, emmekä pelkää joutumista perimmäisten kysymysten äärelle.

Laboratorio perustettiin joulukuun 21. päivänä 1990. Henkilökuntaan kuuluu eri alojen huippuasiantuntijoita, ja vastuullisena päällikkönä toimii musiikkitieteen majuri G. Andersson-Ulvaeus.

Koska laboratorio julkaisee tutkimustuloksiaan juuri Synkooppi-lehdessä, luonnehdimme seuraavassa, millaisia tavoitteita laboratoriolla on musiikintutkimuksen saralla.

Tähänastinen tiede on tuottanut tukun tutkimustapoja, näkökulmia ja analyysimenetelmiä. Musiikin tutkiminen on monitieteistä puuhaa, ja se onkin avartanut näkemyksiämme laajalti. Monia on kuitenkin jäänyt vaivaamaan yksi sangen kiusallinen seikka. Taiteesta puhumiseen nimittäin liittyy miltei aina arvostelmia: onko jokin teos parempi kuin toinen, ja jos on niin miksi? Tieteellisistä esityksistä on vaikea löytää selkeitä perusteita omien arvostelmien pohjaksi.

Tässä on eksaktin estetiikan laboratorion tehtävä. Pyrimme kiteyttämään tieteen tuloksista tavallisen musiikinkuuntelijan käyttöön joukon yksinkertaisesti tunnistettavia suureita, joiden avulla kuulija voi teoksen kuultuaan oitis sijoittaa sen oikeaan paikkaan hyvyysasteikolla. Tavoitteenamme on, että sävellykset voitaisiin jo ennen esittämistä lähettää laboratorioon mittauksia ja analyyseja varten. Tällöin huonot teokset voitaisiin jättää kokonaan esittämättä, mikä olisi yleisöä kohtaan tuiki huomaavaista. Tulevaisuudessa voitaneen järjestää vertailutestejä, joissa saadaan selville parhaat kappaleet kultakin musiikin alalta. Tällaiset testithän ovat tekniikan puolella yleisiä.

Näin pitkällä ei kuitenkaan vielä olla. Esittelemmekin tällä palstalla tutkimustuloksia ja suosituksia sitä mukaa kuin niitä valmistuu. Ja kuten sanottu, emme rajoitu vain taiteeseen. Kaikki hyvää ja huonoa, oikeaa ja väärää sivuavat ongelmat ovat alaamme. Laboratorio on kiinnostunut lukijoita askarruttavista ongelmista: otamme mielellämme vastaan kysymyksiä. Ja vaikka esityksissämme pyrimme ankaraan objektiivisuuteen, jokin seikka voi toisinaan vaatia korjausta tai täsmennystä. Palsta on avoin keskustelulle.

Kirjeet eksaktin estetiikan laboratorioon lähetettäköön Synkooppi-lehden toimitukseen, Vironkatu 1, 00170 Helsinki. Kuoreen merkintä ”Eksaktin estetiikan laboratorio”.

Suosituksia

Laboratorio on alustavien mittausten perusteella määritellyt suositeltavat enimmäiskestot erityyppisille musiikkiteoksille. Palaamme musiikin aikakysymykseen syvällisemmin seuraavissa Synkoopin numeroissa.

Teostyyppi				Suositeltu enimmäiskesto
					(minuuttia)

yksinlaulu					 3
laulusarja					15
kuoroteos					10
orkesteriteos, jossa vokaaliosuuksia		20
moniosainen orkesterisävellys, esim. sinfonia	25
yksiosainen orkesterisävellys			10
ooppera
- yksinäytöksinen				60
- useampinäytöksinen				45 kukin näytös*
moniosainen kamarimusiikkiteos,
esim. sonaatti tai kvartetto			20
soolosoitinteos					10
elektroninen tai konkreettinen sävellys		 5
iskelmä						 3
raskas rokki					 4

*Oopperan kokonaiskestoa ei ole syytä rajoittaa. Pitkiä oopperoita voidaan kuunnella karaisu- ja urheilutarkoituksessa. Tällaiset musiikin käyttötavat ovat parhaillaan erillisen tutkimuksen kohteena.

Samankaltaisia kirjoituksia:

1. Pitkien musiikkiesitysten aiheuttamat ongelmat
2. Neil Young ja Abba
3. Osasivatko ne rokata?

Osuuspankki otti tosin maksutapahtumasta 34 senttiä eli neljänneksen siitä, mitä minä lopulta maksoin. Muut pankit olisivat hoitaneet rahaliikenteen 12 sentillä. Kummallista.

Kuten tunnettua, musiikkiteollisuus heräsi kehittämään toimivia musiikin verkkomyyntipalveluja 15 vuotta liian myöhään, ja tämä laiminlyönti kostautui laittomana levityksenä. Isot levy-yhtiöt tekijänoikeusjärjestöjen välityksellä jaksavat vielä ajaa velkavankeustuomioita pelotellakseen laittomia levittäjiä. Tämä toiminta on niin halveksittavaa, että toisinaan harkitsen eroamista Teostosta ja Gramexista.

Onneksi on tällaisia toimivia levittäjiä, eikä kaiken tarvitse mennä keskusvaltaisten suurfirmojen kuten Applen järjestelmien kautta. Mainontakin hoitui ja tiedon levystä sain sotilaallisessa mediassa.

Vertailin taas piruuttani äänitiedostojen desibelejä. Väänsin dynamiikkamittarin läpi ostamani flac- ja mp3-tiedostot ja lisäksi verkosta suoraan kuunneltavan äänitteen, joka sijaitsee Soundcloudin palvelussa.

 DR   	   Peak     	   RMS      	 Filename

 DR6	  -0.10 dB	  -7.23 dB	 01-Nukkuvahirvio-flac.wav
 DR6	   over    	  -7.23 dB	 01-Nukkuvahirvio-mp3.wav
 DR7	  -1.87 dB	  -9.69 dB	 01-Nukkuvahirvio-sc.wav

Suorakuunteluversio on siis hiljaisin ja dynaamisin, mp3 meluisin. Suosittelen musiikinystäville flac-koodattua musiikkia. Flac on häviötön ja patenteista vapaa pakkausmenetelmä. iTunesiin flac-tiedostot saa Fluke-ohjelman avulla.

Sitten maltillisempi panoraama. Nangpa Lan Nepalin puoleiset terävät huiput tuottivat kansanretkeilijälle paljon iloa esiintyessään mitä vaihtelevimmissa valaistuksissa ja pilviverhoiluissa. Aiheesta tulee tänne aikanaan aivan oma juttunsa.

Tämä kuva on koottu vain seitsemästä valotuksesta. Hugin suoriutuu tehtävästä leikiten, eikä ohjelman työskennellessä ehdi edes teetä laittaa kiehumaan, niin kuin fotarin kanssa (no joo, muisti on sittemmin tuplattu 8 gigaan).

Kuvaa käsitellessä piti kuunnella hyvin pitkästä aikaa tämä kappale. Hyräilin sitä levyhyllyä kaivaessani ja huomasi muistavani sävellajin. Sen verran taajaan tämä taisi tuolloin neljännesvuosisata sitten soida.

Seuraava jakso: Puja

Edellinen jakso: Kotiutumista ja jäätikköharjoittelua

Samankaltaisia kirjoituksia:

1. 4. lokakuuta: Kathmanduun
2. Panoraama kakkosleiristä
3. Jäätiköllä

Musiikki lähetetään virtana (streaming), joten kuuntelija ei periaatteessa pysty tallentamaan sitä laitteeseensa, mutta koko musiikkitarjonta on käytettävissä aina kun laite on verkossa. Musiikin jakelussa käytetään vertaisverkkoa, jolloin jokainen vastaanottaja on samalla lähettäjä. Hajauttamalla tietovirrat verkkoon jakelu on saatu tehokkaaksi ja katkottomaksi. Kuunteluun käytetään Spotifyn omaa ohjelmaa, tekniikka ei siis ole avoin.

Tarjolla on maksuton mainosrahoitteinen versio ja kuukausimaksullinen palvelu. Maksamalla pääsee eroon mainoksista, voi käyttää mobiiliversiota ja tallentaa kappaleita kuunneltavaksi verkkoyhteydettömässä tilassa. Osa musiikista on myös tarjolla ostettavaksi mp3-tiedostoina. Ilmaisversion hankkimiseen taitaa vielä tarvita ”kutsun”, jonka voi saada maksullisen version käyttäjältä tai hyvällä tuurilla netistä.

Onko syytä olla innoissaan? Miten Spotifyn käy?

Kuuntelijan lienee syytä olla innoissaan. Musiikkia on tarjolla paljon ja monenlaista. Musiikkia myös löytää haulla melko hyvin. Olin tosin pitkään sitä mieltä, että en ryhdy maksavaksi asiakkaaksi, ennen kuin on mahdollista hakea säveltäjän mukaan, mutta saatan vielä joskus syödä sanani. Taidemusiikkihan yhdistetään yleensä säveltäjään, mutta poppi ja rokki esittäjään. Spotifyssä hakumääreinä voi käyttää esimerkiksi sanoja ”title”, ”artist”, ”album”, ”genre” ja ”year”, muttei ”composer”. Yllättäen haku taidemusiikkisäveltäjän nimellä kuitenkin usein toimii, sillä säveltäjän nimi sisältyy yleensä äänitteen otsikkoon. Tietävämpi voi myös kirjoittaa hakukenttään vaikkapa ”BWV”, jolloin löytää Bachia. Mutta yritäpä hakea sanoilla ”holland dozier holland” tai ”leiber stoller”: jonkin verran kappaleita löytyy, mutta vain silloin kun nämä säveltäjät sattuvat esiintymään äänitteen otsikossa. Kuitenkin Spotifyssa on runsaasti mainittujen lauluntekijöiden tuotantoa, mutta sitä pitää osata etsiä esittäjien nimillä. Normaalin popinkuuntelijan ei siis oleteta tietävän kappaleiden tekijöitä.

Spotifyn hakua käsittelevä ohjesivu on päivätty tammikuussa 2008. Jos tietokannan rakenne on tehty tuohon mennessä valmiiksi ja sen jälkeen on keskitytty vain musiikin lisäämiseen, lienee turha toivoa, että hakuominaisuuksia enää parannettaisiin. Kukapa sinne syöttäisi jälkikäteen miljoonien kappaleiden tekijätiedot?

Onko musiikin tekijöiden ja esittäjien syytä riemuita? Luultavasti ei. Suuret levy-yhtiöt ovat hankkineet osuuden Spotifyn omistuksesta, mutta taiteilijain työ on luovutettu levitykseen käytännössä ilmaiseksi.

Entä rupeaako firma joskus tuottamaan? Millainen rahamäärä odotetaan saatavan maksavilta kuuntelijoilta ja kuinka paljon mainoksista? Ainakin Suomessa vaikuttaa siltä, että mainostuottoihin ei juuri uskota. Musiikin seassa lähetettävät äänimainokset ovat niin karmeita, ettei niille voi kuvitella muuta tarkoitusta kuin kuuntelijan pelottelemisen maksulliselle puolelle. Kysymys: missä kohtaa tässä ääniaallon kuvaajassa on Beach Boysin musiikkia ja missä kohtaa uhkapelimainos?

Minä ainakin sietäisin sivistyneet mainokset, jotka eivät aiheuttaisi sydänhalvausta. Nykyään tuntuu kerrallaan pyörivän enintään kaksi mainosta, jotka arvotaan sinne tänne musiikin sekaan. Minkäänlaista mainosten kohdistusta kuunnellun musiikin mukaan ei ole havaittavissa.

En tiedä, miten mainonta toimii muualla. Olen kuullut, että brittiläiset mainokset olisivat siedettäviä. Spotifyhan toimii nykyään vasta pohjoismaissa, briteissä, Ranskassa ja Espanjassa. Usaan kuulemma aiotaan levitä tänä vuonna.

Samankaltaisia kirjoituksia:

1. Tehoa Spotifyn käyttöön
2. Eksaktin estetiikan laboratorio
3. Musiikkitalo

Onneksi ensihavainnot viittaavat jälkimmäiseen. Olen hankkinut ja kuunnellut nyt kaksi uudelleenmestaroitua levyä: Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Bandin ja Abbey Roadin. Pepperin hankin ensimmäiseksi, ja kuuntelin sen läpi suorastaan hämmästyneenä: sointi oli eläväinen, kirkas ja tukeva. Kuulin yksityiskohtia, jotka olivat aiemmin jääneet havaitsematta. Lujaa kuunnellessa Paulin basso tuntui paikoin häiritsevän kovalta, mutta se olikin ainoa häiritsevä asia. Luulen sitä paitsi, että alun perin basson oli tarkoituskin kuulostaa tältä. Vuoden 1987 laitosta on nimittäin moitittu puutteellisesta bassotoistosta, ja korvani on viimeiset kaksikymmentä vuotta tottunut juuri tähän ensimmäiseen CD-laitokseen. Vinyylejä en ole koskaan omistanut, ja vaikka kopioinkin ne kirjastosta (Sotkamon) kaseteille 80-luvun alussa, muisto niiden soinnista on peittynyt CD-versioiden alle. Peräti kiinnostuneena odotan niiden lausuntoja, jotka omistavat sekä vinyylit, vuoden 1987 CD:t että upouudet julkaisut.

EMI:n insinöörit Allan Rousen johdolla tekivät siis sen, mihin eivät Abban uudelleenjulkaisuissa ole kyenneet Tretow, Astley eikä Jonsson, vaikka on yritetty peräti neljä kertaa: palauttivat soinnin selkeyden, muhevuuden ja rokkikappaleiden jydän sortumatta ääntä värittävään kohinanpoistoon tai dynamiikkaa tukahduttavaan kompressointiin. Tästä laitoksesta tullee kanoninen Beatles-kuulemistoni, enkä vaivautune enää metsästämään divareista ylihinnoiteltuja vinyylejä.

Pieni kaupallisperusteinen kiusa kuulijaa kohtaan on kuitenkin saatu aikaan. Kaikista levyistä on tehty stereoversiot, jotka voi ostaa erillisinä. Stereolevyt ovat saatavissa myös yhtenä pakettina, jonka hinta on käytännössä sama kuin erillisten levyjen yhteishinta. Mono oli kuitenkin tärkeämpi julkaisumuoto yli 60-luvun puolivälin, ja vasta Abbey Road julkaistiin pelkästään stereona. Monomiksaukset kuulostavat raporttien mukaan hyvinkin erilaisilta stereoon verrattuna. Monolevyt ovat kuitenkin saatavissa vain yhtenä pakettina, joka on hinnoiteltu kalliimmaksi kuin stereopaketti. Fanaatikot ostavat tietenkin molemmat paketit. Autenttisuutta hakeva voi tehdä esimerkiksi sellaisen kompromissin, että hankkii monopaketin ja viimeiset levyt irrallisina stereoversioina, ehkä Pepperiin tai Revolveriin saakka.

Uudet hienoiksi mainostetut pakkaukset eivät ole mitenkään erikoisia. Perkeleellis-saatanallisessa muovikotelossa levyt eivät sentään ole, vaan kolmia taittuvassa pahvikotelossa. Vihkosessa on pari lyhyttä artikkelia: historiallisia huomioita ja äänitystä käsitteleviä. Enemmänkin tietoa äänityksistä olisin mieluusti lukenut, vaikka löytäähän asiasta kiinnostunut kuulija toki laajan asiaa käsittelevän kirjallisuuden ääreen.

Itse levy on vailla sisempää suojusta pahvikuoren sisällä ja naarmuuntuu väistämättä käytössä. Ratkaisen tämän ongelman kopioimalla levyn heti häviöttömässä aiff-muodossa tietokoneeseen, jolloin vältyn myös optisen aseman häiritsevältä kohinalta kuuntelutilanteessa.

Mistä sitten tämän jutun otsikko? No, kesti toki kauan, ennen kuin Beatlesin tuotanto saatiin julki nykyaikaisessa muodossa. Niin kauan, että itse CD-levy alkaa olla historiansa lopussa. LP-levyn valtakausi kesti kolmisenkymmentä vuotta, eikä CD tule elämään sen kauemmin. Musiikin kulutus siirtyy yhä enemmän verkossa liikkuvien tiedostojen muotoon, mutta koska verkon välityskyky on vielä vuosia hyvin rajallinen, tulee uusia fyysisiä tallennemuotoja CD:tä korvaamaan. Nyt kun Beatlesin tuotanto on käsitelty digitaaliseen muotoon, se on tietenkin tehty parhaalla mahdollisella äänenlaadulla: ainakin 192 kilohertsin näytteenottotaajuudella ja 24 bitin tarkkuudella. Viiden vuoden kuluessa nämä samat äänitteet myydään meille vielä kerran, todennäköisesti blu-ray-muodossa, ennen kuin ne siirtyvät lopullisesti verkkoon.

Samankaltaisia kirjoituksia:

1. Beatles
2. Tolkutonta ja tolkullista mestarointia
3. Tolkutonta mestarointia

Kontulalaiset saivat nauttia audiovisuaalisesta viihteestä: ilma-akrobatiaa Malmin taivaalla suorittivat havukat ja herhiläinen, ja taustamusiikkia soitti Iiro Rantalan uusi trio.

Samankaltaisia kirjoituksia:

1. Viihdettä Kivikossa
2. Kovaa peliä Kontulassa
3. Kovaa peliä Kontulassa

Mitä vielä. Akustisen musiikin kuuntelunautintoa digitaaliääni on kyllä parantanut, mutta rokin ja popin puolella on vuosia jatkunut äänekkyystaistelu, loudness war, saavuttanut absurdit mittasuhteet. Yksinkertaistettuna on kysymys siitä, että ihmisen korva pitää lyhytaikaisessa kuuntelussa voimakasta ääntä miellyttävämpänä kuin hiljaista, koska se kuulostaa täyteläisemmältä ja kirkkaammalta. Näin ollen äänitteet pyritään tekemään houkutteleviksi siten, että ne soivat kovaa koko ajan. Koska elävä musiikki sisältää aina voimakkusvaihteluja, niitä tasataan kompressoinnilla, jolla hiljaisia kohtia voimistetaan ja kovia hiljennetään.

Näin musiikista tietenkin katoavat dynaamiset vaihtelut, ja sen jatkuvasta kuuntelusta tulee puuduttavaa ja rasittavaa. Yhä useammin äänisignaali puristetaan niin lähelle digitaalisen toiston ylärajaa, että se käytännössä säröytyy. Jopa raskaan rokin ystävät ovat nousseet kapinaan, kun Metallican Death Magnetic -levystä on tehty silkkaa surinaa. Mitä iloa on yli 90 desibelin voimakkuusskaalasta, jos siitä käytetään vain ylimmät 6 desibeliä?

Kirjoitin taannoin siitä, miten Abban levyjen uusimmat julkaisut on pilattu Henrik Jonssonin masteroinnilla. Musiikinostajan onkin syytä yleensä välttää levyjä, joissa lukee ”Digitally remastered”, jos hän ei tiedä mitä on tekemässä. Todennäköisesti tällainen levy on joutunut äänekkyystaistelun uhriksi, ja äänite ei kuulosta siltä kuin sen tekijä on tarkoittanut silloin, kun levy on aikanaan julkaistu vinyylinä tai varhaisena CD:nä. Nyt, kun kriisissä oleva ääniteteollisuus tyhjentää varastojaan, kannattaa ostaa vitosella pois kaikki vanhat suosikit, joita näkee myytävän ensimmäisen polven CD-painoksina. Olen onneksi aikoinani tullut ostaneeksi monta Abban varhaisinta CD-julkaisua, mutta tarvitsen vielä kolme ensimmäistä levyä 80-luvun CD:nä ja vinyylinä.

Äänekkyystaistelua vastustamaan on jo syntynyt järjestäytyneitä ryhmiä. Lupaavalta näyttää esimerkiksi Pleasurize Music Foundation, joka ehdottaa äänitteille dynamiikkastandardia ja on julkaissut käytännössä maksullisen (7.1.2010) mittausohjelmiston, jolla äänitteen dynamiikka voidaan tarkistaa.

Macissä toimiva virallinen mittausohjelma ei ole vielä valmis, mutta kokeilin epävirallista lisäosaa, joka mittaa soivan musiikin dynaamista vaihteluväliä reaaliaikaisesti ja näyttää skaalan havainnollisesti väreillä. Otin tutkittavaksi kahdeksan eri versiota Abban Super Trouper -kappaleesta. Soitin niitä vuorotellen äänitysohjelmassa ja otin aina kuvakaappauksen samassa kohdassa kappaletta. Tässä kohdassa julkaisut eivät eronneet tavattomasti toisistaan, mutta yleisdynamiikassa oli huomattavia eroja. Mittarit esittävät alkuperäistä vuoden 1980 LP:tä, vuoden 1984 Polydor-CD:tä, Tretowin ensimmäistä remasteria vuodelta 1994 ja Jonssonin uutta vuoden 2005 remasteria. Keskipylvään vihreä väri osoittaa, että dynaaminen vaihteluväli on vähintään suositeltavat 14 desibeliä, keltainen osoittaa pienempää ja punainen vaarallisen pientä vaihtelua.

Tässä erittäin epätieteellisessä pikatestissä paras dynamiikka ja miellyttävin ääni oli vuoden 1984 CD:llä. LP-versiokin voitti dynamiikassa Jonssonin. Jon Astley ja Henrik Jonsson ovat onnistuneet saamaan jopa kappaleen alun laulukuoron kuulostamaan säröytyneeltä.

Odotan kiinnostuneena virallisen mittausohjelman valmistumista ja kehotan muitakin tekemään kokeiluja. Jotkut ovat ehtineet tehdä jo laajoja mittauksia. Noista luetteloista voi tarkistaa, kannattaako ostaa remasteroituja levyjä vai metsästää vanhoja painoksia.

Samankaltaisia kirjoituksia:

1. Tolkutonta mestarointia
2. Vinyyli
3. Neil Young ja Abba

• Black Napkins
• Montana
• Magic Fingers
• Inca Roads
• Village Of The Sun
• Don’t You Ever Wash That Thing?
• Satumaa
• Pygmy Twylyte
• Wind Up Workin’ In A Gas Station
• Penguin In Bondage
• Peaches En Regalia
• The Black Page
• Lucille Has Messed My Mind Up
• Outside Now
• Bamboozled By Love
• Pound For A Brown
• G-Spot Tornado
• Zomby Woof
• Yellow Snow
• Cosmic Debris
• Willie The Pimp

Minulla menevät nämä Helsinki Concertin ja Roxyn peräkkäin soitettavat proge-instrumentaalit aina nimiltään sekaisin, ja en nyt osaa sanoa, tuliko Don’t You Ever Wash That Thingin yhteydessä Echidna’s Arf (Of You).

Satumaasta tuli vain intro. Jos Brock olisi ollut mukana, hän ehkä olisi ennättänyt opiskella suomalaiset sanat 35 vuodessa. Joku yleisöstä ojensi bändille toivelaulukirjasta kopioidut nuotit, mutta paljastui, että bändi oli harjoitellut kappaletta etukäteen.

Black Page tuli rumpusoolona (rumpalin ja lyöjän yhteissoittona) ja ”helppona” kakkosversiona.

Pound For A Brown toimi soolojen kehysnumerona. Siinä kuultiin mm. vibrafonisoolo (yhteensä konsertissa tuli kolme vibrafonisooloa) sekä toisen kitaristin ja basistin soolo. Tuli myös johdettua improvisaatiota Zappan tyyliin: Dweezil pani sormimerkein muusikot soittamaan yhtä aikaa eri metreissä, sääteli dynamiikkoja ja säveltasoja nopeasti vaihdellen ja antoi vuorotellen kullekin soittajalle lähtöjä nopeisiin improvisaatiopurkauksiin. Sitten hän soitti yleisöä samankaltaisin elein. Johtaminen ei ollut yhtä nyansoitua kuin isä-Zappalla aikoinaan, mutta esitys ja osallistuminen oli kuitenkin sangen viihdyttävää.

Vaikka virtuoosisuudesta ei missään vaiheessa ollut puutetta, olivat tempot useissa kappaleissa hitaammat kuin Zappan konserttiäänitteiden perusteella saattoi odottaa. Esimerkiksi alkupuolen Magic Fingers on minulle kaikkein tutuin huikean nopeana vuoden 1980 bändin versiona ja Ray Whiten laulamana, mutta nyt kuultiin selvästi hitaampi esitys. Ote oli monesti raskas, esimerkiksi Pygmy Twylyte oli silkkaa heviä.

Inca Roadsin virallisen version kitarasoolo on äänitetty Kulttuuritalossa, ja niinpä tätä kappaletta odottivat varmaan erityisen kiinnostuneina muutkin kuin minä. Dweezil aloitti soolon tutulla eleellä, mutta lähti pian aivan omille teilleen. Näin oli varmaan hyvä, tarkassa jäljittelyssä tuskin olisi ollut mieltä. 7/8-syntikkasoolon paikalla kuultiin saksofonisoolo.

Dweezil soitti paljon sooloja, ja ne olivat Zappa-tyylin mukaisia. Klangistakin pidin. Kitaroina olivat SG ja strato, ehkä Zappan alkuperäisiä tai tarkkoja kopioita. Dweezil soitti muutenkin paljon: useimmissa nopeissa ja mutkikkaissa melodioissa oli kitara mukana. Hän hoiti siis samalla kertaa soolo- ja stuntkitaristin tehtävät.

Laulaja oli hyvä, mutta hieman häiritsi se, että hänellä oli muita muusikoita selvästi vähemmän tekemistä ja hän oli pitkiä aikoja poissa lavalta. Tähän tehtävään ei siis ollut löytynyt sellaista monitaitajaa kuin Zappan bändeissä on ollut tapana, niin että hän olisi esimerkiksi soittanut koskettimia tai kitaraa. Kainalopierun hallinta oli kyllä erinomaista, malliksi tämän kirjoittajalle. Laulajan yrittämä yleisön laulatus ja hevin puolelle kuuluva vuorolaulu kitaran kanssa eivät kyllä yhtään sopineet Zappa-konsertin tyyliin.

Varsinainen monivirtuoosi oli sen sijaan laulaja-kosketinsoittaja-puupuhaltaja (ja usein näistä kahta yhtä aikaa) Scheila Gonzales. On se helppoa kun osaa, huhhuh.

Dweezil oli erittäin ystävällinen ja jäi vielä konsertin päätyttyä pitkäksi aikaa tervehtimään yleisöä ja jakamaan nimikirjoituksia.

Sointi olisi voinut olla parempi. Keskilattialla häiritsi basson kumu, ja ylä- ja ylempi keskialue olisivat saaneet kuulua paremmin. Tämä koski vibrafonia ja marimbaa ja välillä myös kitaraa ja laulua.

En ollut seurannut tämän ryhmän tekemisiä etukäteen, joten en odottanut konsertilta ihmeempiä. Ostin lipunkin vasta konserttipäivänä. Suhtauduin jopa hieman skeptisesti ja epäilin, että bändi tulee vain suorittamaan kappaleet ilman Zappalle ominaista huumoria ja hulluutta. Yllätys olikin sitten mitä myönteisin. Musiikillisesti esityksessä ei ollut mitään moitittavaa, ja sisälsi se jonkin verran zappamaista henkeäkin. Taitavia muusikoita ja tribuuttibändejä lienee nykyisin joka maassa, mutta kenties jotain ylimääräistä hohtoa tuo se, että lavalla on jumalan poika. Onhan hän perehtynyt tähän musiikkiin päätoimisesti ja kasvanut sen ympäröimänä. Ja kun kuuli tyylinmukaista soittoa ja katsoi lavalla soittavaa muusikkoa sopivasta kulmasta niin saattoi ruveta tuntumaan kummalta…