Hyppyrimäki

Vain alastulorinne on jäljellä Kajaanin hyppyrimäestä.

Kun maisemasta häviää keskeinen maamerkki, onko se sen jälkeen sama maisema ensinkään? Ei, maisema voi suorastaan lakata olemasta, kun sitä määrittävä elementti poistuu.

Hyppyrimäki määritteli Kajaanin horisontin yhdessä vesitornin ja tehtaanpiippujen kanssa. Loivia metsäisiä vaaroja on Kainuu täynnä, eikä hyppyrimäen kaaduttua mikään enää tee Vimpelinvaaran kumpareesta erityistä. Linkkimasto, myöhempi tulokas, jäi seisomaan parittomana, mutta mastoja nyt on siellä sun täällä.

Kaikille alle kuusikymmenvuotiaille hyppyrimäki on ollut olemassa aina, ja luulenpa, että monelle heistä mäen poistuminen aiheuttaa hitaasti täyttyvän mentaalisen tyhjän kohdan, jota on työstettävä samaan tapaan kuin jonkun elollisen edesmenoa.

Kansanhiihtäjästä tuli kansanhiihtäjä viimeistään viisivuotiaasta lähtien hyppyrimäen varjossa. Oli varhain tutuksi tullut hyppyrimäen tämänpuoleinen maasto ja seikkailullisempi ja hieman myöhemmin kartoitettu hyppyrimäen takainen metsä.

Hyppytorni oli Kajaanin paras näköalapaikka, varsinkin kun Lehtikankaan vesitorni on ollut avoinna vain harvoina vuosina ja silloinkin maksullisena. Hyppytorniin pääsi aina, ainakin epävirallisesti, mäkihyppykauden ulkopuolella.

Kiusoittelukysymys: ”Kuulitteko että yks poika putos hyppyrimäen nupista?” ”Elä valehtele.” ”Joo-o, pyykkipoika.”

Kajaanissa älyttiin tehdä hyppyrimäen viimeisistä hetkistä julkinen tapahtuma, toisin kuin Hyvinkäällä, missä sikäläinen mäki räjäytettiin taannoin salavihkaa. Osallistuin useamman sadan kajaanilaisen muassa kansanjuhlaan 22.2.2017. Päätin jättää itse kaatamisen valokuvaamatta ja tallentaa sen muistiini mahdollisimman aitona. Seuraisin sitä vain silmin ja korvin ja odottaisin ainakin seuraavaan päivään, ennen kuin katselisin muiden ottamia kuvia ja videoita – ja niitähän tulisi riittämään.

Vaikka tiesin, mitä olin tullut katsomaan, en silti osannut ennakoida vaikutusta, jonka tornin sortumisen näkeminen aiheutti. Tunne oli aavemaisen epätodellinen, painajaiseen vivahtava. Kun hyppytorni pölähtäen alkoi luhistua, hirret romisivat irti toisistaan ja mäki vaipui kyljelleen mäntyjen taakse, tunsin äkillistä heikotusta ja surkeaa voimattomuutta.

Kävin hyppyrimäen tornissa viimeisen kerran 28. kesäkuuta 2015. Odottelin, että saan hyvät auringonlaskukuvat, ja jätin sitten hieman jälkeeni saapuneen nuorenparin omiin oloihinsa.

Parhaat räjäytyskuvat olen nähnyt Ylellä ja Hesarilla (toinen). Tuubistakin löytyy ilmakuvaa, mutta en viitsi linkittää, kun on laitettu niin mauttomat taustamelut.

Olen aikaisemmin kirjoittanut kesäaamusta erään yhä käytössä olevan mäen huipulla.

Ammattikoulu

Kehittyvien maakuntien kotiseutumatkailija löytää näköjään liki joka käynnillä uutta purtavaa. Edellisillä kerroilla ovat sortuneet uimahalli ja Hauholan koulu. Nyt katoaa vanha (1966) ammattikoulun päärakennus. Opinahjo oli alun perin nimeltään Kainuun keskusammattikoulu, nykyään Kainuun ammattiopisto.

Vanha päärakennus murtuu, käärmeasuntola säilyy.
Vanha päärakennus murtuu, käärmeasuntola säilyy.

Kävin lukion, joten vierailuni tässä talossa jäivät satunnaisiksi: sekalaisia tapahtumia ja näyttelyitä, ehkä peräti koira-. Jälkiviisaasti ajatellen merkittävin saattoi olla Radion sinfoniaorkesterin vierailu joskus 1970-luvun puolivälissä. Orkesteri soitti Okko Kamun johdolla ammattikoulun voimistelusalissa, joka silloin tuntui tavattoman suurelta. Nyt raunioita silmäillessä on vaikea ajatella, että tuohon olisi kovin jättimäinen sali mahtunut.

Kovaa peliä keittiössä.
Kovaa peliä keittiössä.

Viereinen, matalampi, metallipajoja sisältävä rakennus lähtee seuraavaksi. En tiedä, mitä tilalle tulee, ehkä uusia koulurakennuksia. Uimahallin paikalle on jo noussut keilahalli, ja Hauholassa on valtava monitoimitalon työmaa.

Viimeinen sulkee oven.
Viimeinen sulkee oven.

Hauhola

Purkuaktiivinen kotiseuturetkeilijä löytää joka kesälle uuden kohteen.

Kajaanin kaupunki rakentaa Lehtikankaalle uuden monitoimitalon, johon tulee ala- ja yläkoulu, päiväkoti ja kirjasto. 1960-luvulla rakennetut Hauholan ja Lehtikankaan koulut puretaan.

Uudisrakennuksen tieltä puretaan tänä kesänä Hauholan kaksi siipeä ja loput kahden vuoden päästä, kun uusi talo on valmis.

P1020466

En löytänyt Kajaanin kaupungin sekavilta veppisivuilta uudisrakennuksen piirustuksia, mutta jotain selviää kaupungin tiedotuslehdistä vuosilta 2014 ja 2015 (iso PDF). Kainuun Sanomat on kertonut hankkeesta lokakuussa ja maaliskuussa ja esitellyt viimeisen koulupäivän koristelutempausta kesäkuussa. Tänään on kerrottu purkutöiden edistymisestä.

P1020476

Olen käynyt koulua tässä 1964 valmistuneessa rakennuksessa yhteensä seitsemän vuotta. Yllä olevassa kuvassa on pikkupiha, jossa vietin ainakin kahden ensimmäisen vuoden välitunnit.

Ensimmäisen koulupäivän ensimmäisellä välitunnilla oleskelin siinä kohdassa, jossa työmaa-aita nyt leikkaa osittain puretun katoksen. Minulla oli uusi vaaleanruskea takki, jonka kangas oli liukas ja kiiltelevä. Yllättäen muuan puolituttu kotipihan tyttö sylkäisi minua selkään syystä, jota en koskaan saanut selville. Tunsin roiskahduksen selässäni, mutta säilytin tyyneyteni ja otin muina miehinä muutaman askelen poispäin. Vaivihkaa pyyhin selkämystäni mustaan rautapylvääseen ja huomasin, että sylkeä oli tullut todella paljon.

Koulupäivä jatkui.

P1020498

Kolmannen ja neljännen luokkahuoneen välinen seinä on jossakin vaiheessa, kenties jo vuosikymmeniä sitten, purettu. Tässä etualalla aloitin opiskeluni, joka oli yleensä tavattoman helppoa.

P1020487

Pikkupihalla oli karuselli, jossa pyörittiin pylvään päästä roikkuvien ketjujen varassa. Pari vuotta sitten se näytti tältä. Olin tietoinen yhdestä, mutta maasta onkin kaivettu kaksi tolppaa.

P1020501

Ehkä kolmannella tai viimeistään neljännellä luokalla siirryin ison pihan puolelle. Viidennen ja kuudennen kävin muissa kouluissa, mutta palasin taloon yläasteelle. Seitsemännen ja kahdeksannen luokan ruotsin ja saksan tunnit pidettiin tässä.

P1020468

Keittiön puoleisessa metsässä on muinainen pyykkiteline, jota en ole ikinä nähnyt käytettävän. Ehkäpä koulun tekstiilejä pestiin kesäloman aikana, kun kukaan ei ollut katsomassa. Vai opetettiinko kotitaloustunneilla pyykkäämistä?

P1020472

Pikkupiha ei liene enää vuosikymmeniin ollut välituntikäytössä. Lopuksi vielä panoraama. Kaikki tämän jutun kuvat ja muitakin on Googlessa.

P1020495

Kirjoituskone

Ajettiin hillitöntä vauhtia pimeää tietä pitkin. Kuplan stereoista huusi Who. Erkki lauloi mukana: behind blue eyes. Tai paremminkin huusi. Whosi.

Tietä reunustivat paksut kinokset, kinosten takana jyrkkä männikkörinne ja pimeässä rinteen juurella jäätynyt lampi. Vaikka tieltä suistuisimmekin, upottava hanki pysäyttäisi auton vauhdin ennen kuin se vierisi jäälle. Katuvalot loppuivat varuskunnan risteykseen. Henkilökunnan asuinalueen kelmeitä valoja näkyi oikealla männikön takana, mutta sitten tuli aivan pimeää.

Tiessä oli muutama jyrkkä mutka, ennen kuin se oikenisi kymmenen kilometrin pituiseksi suoraksi, jossa mutkia on vain pystysuunnassa. Ensimmäisessä mutkassa volkkarin perä luisti ja tömähti penkkaan. Erkki puristi rattia ja ulvoi. Minä pidin kiinni kojelaudan kahvasta ja toivoin, että pysyisimme tiellä vielä parin mutkan verran.

Erkki oli hyvä laulaja. Hänen puheäänensä oli lähinnä basso, mutta hän pystyi laulamaan vahvalla äänellä hämmästyttävän korkealta. Hänen olisi pitänyt olla jossakin bändissä laulajana. Tämän tajusin vasta myöhemmin, sillä kuuntelin tuohon aikaan itse korkealta nenäänsä laulavia uikuttajia enkä ymmärtänyt voimakkaan rintaäänen arvoa.

Stereot olivat täysillä, mutta Erkki ylitti niiden äänen vaivatta.

Erkki ei ollut oikealta nimeltään Erkki. Kaikki ovat jo unohtaneet hänen virallisen nimensä, mutta monet muistavat maakuntalehden katuhaastattelun, jossa hän esiintyi väärällä, sittemmin pysyväksi jääneellä nimellään. Toimittaja oli itsenäisyyspäivän alla kysellyt satunnaisilta ihmisiltä, miten nämä aikoivat juhlistaa Suomen 65. itsenäisyyspäivää. Erkki oli vastannut, että suruliputuksella ja polttamalla kynttilää molemmista päistä. Tätä ei toimittaja tietenkään ollut juttuunsa pannut, vaan jotakin tyhjänpäiväistä ja jo ajat sitten unohtunutta. Mutta nimi oli lehdessä ja jäi elämään: Erkki Virtanen.

Tuolloisista kavereistani Erkillä taisivat jalat olla tukevimmin maan kamaralla, mutta joskus hänkin näytti tulevan hulluksi. Usein näin kävi, kun hän ajoi autoa: hän työnsi päänsä ratin yli ja kiihdytti raivokkaasti, ja vaarallisen ohituksen tai pelottavan äkkijarrutuksen tehtyään ulvoi voimakkaalla äänellään ja takoi kaksin käsin rattia.

Olinkin kerran määrännyt hänet pakkohoitoon. Tein siviilipalvelustani sairaalassa, jossa työnäni oli kantaa kaikenlaista: ruokaa keittiöstä osastoille, raaka-aineita ruokavarastosta keittiöön ja kaikenlaisia sekalaisia tarvikkeita varastoista ympäri suurta sairaalaa. Eräästä varastosta löytyi virallisia lomakkeita, muun muassa päätös psykiatriseen pakkohoitoon määräämisestä. Eipä olisi voinut sattua parempaan tarpeeseen. Täytin lomakkeeseen Erkin tiedot ja lähetin sen hänelle ruskeassa sairaalan kirjekuoressa.

Olimme äsken kaapanneet Erkin kotikerrostalon roskakatoksesta pari banaanilaatikollista jätepaperia kuplan tavarasäiliöön. Takapenkillä oli minun kirjoituskoneeni, matkamallinen Olympia, pari vuotta vanha ja hyväkuntoinen.

Lunta oli jo vuodenvaihteeseen mennessä tullut toista metriä. Tien aurausvallit olivat turvallisen korkeat, kylmää tähtitaivasta vasten värjöttelevät männynoksat lumesta raskaat.

Kolmannen mutkan jälkeen vasemmalle ylämäkeen erkani pieni tie, jota ei ollut muutamaan päivään aurattu. Se vei kaupungin varastoalueelle, jossa oli työmaaparakkeja, puomeja, liikennemerkkejä, betonirumpuja ja katukiviä sekä epämääräisiä koneenosia. Voisi hyvin kuvitella gangsterien siellä käsittelevän vastahakoisiksi käyneitä asiakkaitaan: lumpiot rusahtelevat ja sormet naksuvat kilpaa pakkasen kanssa, joskus räsähtää terävä laukaus – vai oliko se kylmyyden halkaisema männyn runko?

Juuri sellainen syrjäinen paikka, jota voisi luulla hylätyksi: koskaan ei näy työmiehiä ja tavara näyttää joutavalta roinalta. Kuitenkin aina joskus ohi kulkiessa huomaa, että jokin on muuttunut. Jotakin on kadonnut ja jotain muuta on tullut tilalle.

Erkki uskaltautui ajamaan varastotielle, eihän uutta lunta ollut monta senttiä ja tienpätkäkin vain tuollaiset satakunta metriä. Vauhti hiljeni sen verran, että uskalsin päästää kahvasta irti. Ennen varaston porttia oli tiessä levennys, jossa auton sai käännetyksi.

–Tässä.

Erkki sammutti kuplan, ja vähän aikaa oli täysin äänetöntä. Moottori risahti muutaman kerran, sitten avasin oven. Erkki kääntyi ottamaan takaistuimen jalkatilasta muovikassin ja käveli perässäni kääntöpaikan reunaan. Silmämme tottuivat hämärään, katselimme varastoaluetta ympäröivää lumista, harvaa männikköä.

Mitään sanomatta Erkki otti kassistaan armeijan tulenosoituspanoksen, tempaisi lenkistä ja heitti putken hankeen muutaman metrin päähän. Pamahdus pöläytti lunta sivuun, ja näkyviin tuli vähän mustikanvarpuja ja kanervia. Otimme paperilaatikot nokkapellin alta ja kahlasimme kraatterin luo.

Laskimme laatikot kuoppaan ja revimme niiden reunat rikki. Irrottelimme sanomalehtien sivuja ja pöyhimme kasaa ilmavammaksi. Sitten palasimme autolle. Minä otin kirjoituskoneen, Erkki kaivoi repustani retkikeittimen korkkaamattoman butaanisäiliön.

Asettelin kirjoituskoneen paperikasan keskelle ja nostelin lehtien sivuja tiiviimmin sen ympärille. Vanhan sanomalehden etusivulla oli kaksi isoa valokuvaa. Toisen sanottiin esittävän brittien sotalaivoja matkalla Falklandin saarille. Toisessa tuore ylioppilas, puvussaan ja lakki tiukasti päässä, riemuitsi ottamalla hurjat vauhdit leikkipuiston keinussa.

Erkki yritti työntää kaasusäiliötä koneen kirjasinpesään, mutta ei se mahtunut pienestä aukosta. Suojus piti ottaa pois ja panna säiliö kirjasinvarsien päälle lepäämään. Sytytimme paperit monesta kohtaa kasan reunoilta ja kiiruhdimme jälkiämme pitkin auton luo. Tuli tarttui sanomalehtiin hyvin, pian liekit olivat melkein metriset.

Butaanisäiliö kuumeni vähän liiankin äkkiä. Ei mennyt minuuttiakaan, kun se jo leimahti ja tulinen sienipilvi kohosi kolmen, neljän metrin korkeuteen. Pieni aukio valaistui kirkkaasti, mutta räjähdystä ei oikeastaan kuulunut. Vain pehmeä posahdus ja pieni pellin rapsahdus. Kirjoituskoneen muoviosat varmaankin sulivat ja kuminen tela kärähti.

Emme jääneet tutkimaan jälkiä. Istuimme autoon, Erkki kurvasi kuplan tulosuuntaan ja sai taas kovalla kaasutuksella perän heilahtamaan aurausvalliin. Tänne en haluaisi jäädä jumiin, tuskin autossa oli lapiotakaan.

Erkki ajoi taas lujaa, mutta olimme vaiti, Who ja me. Ensimmäisten kalseiden katuvalojen kohdalla Erkki joutui tekemään äkkijarrutuksen, ettei olisi ajanut tietä ylittävän ajokoiran ja tämän ulkoiluttajan päälle. Hän ulvahti peittääkseen meidän molempien säikähdyksen.

Jokin painoi ikävästi takkini taskussa. Tongin sieltä esiin kulmikkaan pahvirasian. Katulamppujen alla näin, että se oli uusi kirjoituskoneen värinauha avaamattomassa pakkauksessaan.

Paikallisleipä

Kotiseutuleipäkokemuksessa itse leipäaines on välttämätön, muttei yksinään laisinkaan riittävä osatekijä. Äärimmäisen tärkeä on vierailu leipäpuodissa, kansanihmisten kohtaaminen, myyjän kanssa jutustelu ja leipien valinta. Leivän ja kahvin tuoksujen hengittäminen. Leipiä reppuun pakatessa hulmahtava tietoisuus alkavasta kuukausien poissaolosta.

Leipomo on siinä korttelissa, josta minä olen kotoisin.

Junien lähtöjä edeltävien puolituntisten aikana leipäpuodissa tihenee kohtaamisten mahdollisuus. Vuosien takaiset hulmahdukset, kuinka kaikki nyt onkin haaleampaa kuin viikon vanha ruisleipä.

Sitten äkkiä on kiire, kyyti odottaa sakkopaikalla.

Musiikin palo

Nyt se sitten selvisi, mitä musiikkiopistossa oli tekeillä eräänä alkutalven päivänä 1972 ja miksi minulla ei ollutkaan soittotuntia:

Musiikin palo ei tukahtunut Kainuun musiikkiopiston vaatimattomissa tiloissa, esitetty televisiossa 14.12.1972.

Musiikkiopisto oli vanha puinen asuintalo. Sen huoneistoihin oli erilliset sisäänkäynnit, mutta sisällä pääsi myös liikkumaan eri puolille taloa. Astelin ylös pienet pihan puolen sivuoven portaat:

sivuovi
Sivuovi

Eteisestä huoneeseen tömistessäni tien tukkikin valtava televisiokamera. Huoneessa oli piano-opettajani lisäksi vieraita miehiä, ja jotain hyvin erikoista ja tärkeää oli tekeillä: täällä kuvattiin televisio-ohjelmaa. Opettajaltani vain oli tainnut unohtua sellainen pikkuseikka, että oppilaille olisi pitänyt ilmoittaa asiasta. Sain kääntyä saman tien kotimatkalle.

Mitään tuossa hämärässä kulmahuoneessa kuvattua ei tosin ole päätynyt valmiiseen ohjelmaan. Kaikki haastattelut on kuvattu talon keskellä olevassa avarassa salissa, jonka ikkunat ovat kadulle päin. (Tässä salissa muuten myöhemmin kantaesitin kaksi ensimmäistä sävellystäni, Preludin ja Pienen valssin.)

Talven valo kertoo, että kuvauksia on tehty koko päivä. Johtaja Tuomen puhuessa on päivä, kadulla ajaa autoja ja vastapäinen kerrostalo näkyy hyvin. Taloudenhoitajan eloisan kertomuksen aikana hämärtää jo. Oma opettajani, josta käytän tässä nimeä ”Jankko”, on päässyt ääneen illan jo pimennyttyä, jolloin verho on vedetty vasemman ikkunaruudun eteen (ensimmäisen kerran kohdassa 2.12).

Koko päivä on siis tehty töitä, varmasti mietitty paljon ja keitetty välillä kahvia. Kysymyksiä – ja vastauksia – on luonnosteltu paperille. Hellyttävästi johtaja koettaa lausua opettelemaansa vastausta, joutuu tosin aika monesti katsomaan paperista, mutta onnistuu silti antamaan aika luontevan asiallisen vaikutelman.

Keskivaiheilla päästään seuraamaan toisen piano-opettajan soittotuntia suomussalmelaisen pojan kanssa. Tämä opettaja, jota nimitän ”Säilyksi”, oli aiemmin syksyllä sijaisena minulla. Kerran soittotunnille tullessani en löytänyt ”Jankkoa” mistään ja kiertelin ihmeissäni ympäri taloa. Yllättäen eräässä pienessä huoneessa talon keskivaiheilla tämä vieras mies puhutteli minua: ”Etsitkö ’Jankkoa’?” Myönsin etsiväni. ”Minä olen ’Jankko’.”

Aloitimme soittotunnin ”Säilyn” omassa huoneessa. Se oli itse asiassa ensimmäinen kerta, kun pääsin soittamaan pianoa musiikkiopistossa. ”Jankon” tunneilla en ollut vielä ehtinyt tuottamaan ääntäkään, vaan tämän edistyksellisen pedagogin kanssa olin käyttänyt ensimmäiset tunnit eräänlaisiin valmistaviin harjoituksiin: oikean ryhdin hakemiseen selkä seinää vasten seisomalla, andante-kävelyyn metronomin tahdissa ja käsivarsien, ranteiden ja sormien sulavaan, rentoon ja kauniiseen ojenteluun. Lähimmäksi pianon soittamista olin päässyt, kun olin saanut laskea sormenpäät hellään ojennukseen reunalaudalle koskettimien eteen.

Tämän televisioepisodin aikaan olin toki jo päässyt soittamaan, ties kuinka pitkällä olinkaan sinisessä Aaronissa.

Jossakin toisessa jutussa kerron siitä, kuinka ”Jankko” poltti soittotunnin aikana sikaaria ja kuinka savu haisi aivan oksennukselta.