Lumikuru 1979

Kansanretkeilijä matkusti Lappiin, Saariselälle, ensi kertaa kesällä 1979. Suomen ladun opastettu ryhmä käveli Kiilopäältä Suomulle, Luirojärvelle ja Muorravaarakalle samaan aikaan, kun sandinistit ottivat vallan Nicaraguassa ja ajoivat Somozan pakosalle.

Toivon vielä löytäväni jostakin päiväkirjan, kartan tai muita muistiinpanoja, joista tarkka reitti selviäisi. Siihen asti on koetettava vertailla kuvien maisemia kansalaisen karttaan. Suurpiirteisen reitin muistan, kuten myös sen, että pettymyksekseni Sokosti ja Paratiisikuru jätettiin väliin, vaikka melkein vierestä kuljettiin.

Syy Sokostille kiipeämättömyyteen selviää kuvasta. On laskeuduttu ylängöltä pilven sisältä kosteaan ja uskomattoman vehmaaseen Lumikuruun. Huipulta ei siis olisi näkynyt mitään. Sokosti on kansanretkeilijältä yhä tänä päivänä käymättä, mutta riittäneehän noita vanhuudenpäiviä.

Kunnon skannerille on nyt syötetty kaksi rullallista Lapin-dioja. On vallan tavattoman mahtavaa, että vartin kävelyn päässä kirjastossa on kunnon digitointilaitteet ääntä ja kuvaa varten ja avulias henkilökunta.

Digitoin Epson V750 -skannerilla käyttäen tarkkuutta 4800 pistettä tuumalla. Tämä tuottaa yli kahdenkymmenen megapikselin kuvan, jonka tiedostokoko pakkaamattomana tiffinä on 70 megatavua ja ylikin. Siis melkein nelinkertainen 50D:n raakakuvaan verrattuna. Siinä saa kiintolevy pyörähtää kerran jos toisenkin, ennen kuin oma kolmenkymmenen ja perheen viidenkymmenen vuoden tuotanto on muutettu numeroiksi. Kauhistuttaa ajatellakin moista datamäärää. Mainittu pistetarkkuus lienee liioittelua Agfa Silette Pronton erottelukykyä ajatellen, 3200 varmaan riittää. Yashican järjestelmäkameran kuvissa 4800 puolustanee paikkaansa.

Hieno Digital ICE -roskientunnistusmenetelmä ei näköjään poista roskia, siispä en sitä jatkossa käytä. Työjärjestys tulee olemaan näillä näkymin seuraavanlainen: ennen digitointipaikalle lähtöä diat järjestetään, pyyhitään mikrokuituliinalla niin puhtaiksi kuin mahdollista ja pakataan pölyltä suojaan. Skannauskehikkoon aseteltaessa vielä puhalletaan (pumpulla) mahdolliset ilmasta tarttuneet roskat pois. Sitten digitoidaan ilman mitään ohjelmallisia korjauksia. Jäljelle jäänet pölyt retusoidaan, värit kirkastetaan ja valotus korjataan Aperturella. Aperture säilyttää kaikki muutokset metatietona, joten alkuperäinen kuva on aina tallessa, vaikkapa odottamassa uusia älykkäitä kuvankäsittelytekniikoita (tai kuvankäsittelijän taitojen parantumista).

Mediakirjaston digitointityöasema

Ympäri korvia 22.1.2013 kello 19 Helsingin konservatoriossa

Toimittaja Håkan Schock tapasi Matti Sunellin talvipäivänseisauksen aikoihin. Keskustelu käytiin itähelsinkiläisen merenrantakahvilan terassilla, ja sen aiheena oli konsertti, jonka Sunell aikoi pitää Helsingin konservatoriossa tammikuun 22. päivänä. Nyt konsertin lähestyessä julkaisemme haastattelun.

Arvaapa huvittiko tulla tänne, kun kansankonservatoriolta soittivat ja pyysivät tekemään esittelytekstin. Mutta jostain se leipä on revittävä… Järjestät siis konsertin. Miksi?

Aikoinani, ilmeisesti hypomaanisessa mielentilassa, tulin hakeneeksi konserttisalia käyttööni opettajakonserttia varten. Ja niinpä vain se myönnettiin. Saan usein suuruudenhulluja tekotaiteellisia ideoita, mutta yleensä ne menevät nopeasti ohi. Tässä tapauksessa ehdin panna toimeksi ennen pään selviämistä, ja tässä sitä ollaan. Ei sitä oikein enää millään verukkeella siirtääkään kehtaa. Kerkesin pyytää kavereitakin mukaan.

Keitä kavereita?

Mukana on lyömäsoitinyhtye Moka-ensemble…

Miten niin moka? Aiotteko tahallanne soittaa huonosti?

Nimi tulee sanoista ”musiikki on kauhea asia”. Se oli edellisen konserttini otsikko. Kokosin silloin lyömäsoitinyhtyeen Rosauron vibrafonikonserttoa varten. Nimi on sama, mutta nyt on aivan eri soittajat.

Niin, sitten on kaksi vanhaa toveria, joiden kanssa metelöimme opiskeluaikoina Imu-yhtyeessä, ja yksi jousisoittaja, vanha tuttu hänkin.

Kuullaanko Rosauroa tällä kertaa?

No ei. Jos jotakin olen tähän ikään oppinut, niin sen, että en ole mikään virtuoosi tai taiteilija, jolla olisi jotain sanottavaa muiden kappaleiden esittäjänä. Soitan jos pyydetään, olenhan joskus solistinakin soittanut. Ja orkestereissa tietenkin soitan. On se tyydyttävää, kun saa menemään suomalaisen nykysäveltäjän vibrafonistemman, jossa on kuudestoistaosakvintoleita tempossa sata edestakaisin klaviatuurin päästä päähän. Siis en väitä, että itse olisin saanut menemään, mutta Moka-ensemblessä on tyyppejä, jotka saavat.

Siis omia kappaleita koko konsertti?

Niin, tai on siellä yksi sovitus, jos ehdin oppia sen konserttiin mennessä.

Oletko laatinut uusia sävellyksiä? Eihän sinulla muistaakseni kovin paljon kappaleita ole varastossa.

Olen keksinyt pienen sikermän poppikappaleita lyömäsoitinyhtyeelle…

Poppia? Eikös kansankonservatorio ole institutionaalisen taidemusiikin oppilaitos?

On kai se. Mutta eikö suuri osa vaikka jostain wieniläisklassismistakin ole aikamoista humppaa?

Et taida osata arvostaa hyvää musiikkia…

Elä kuule mulle rupee… minä olen sentään musiikkitieteen maisteri! Niin, nämä ovat sellaisia miniatyyrejä, poppipastisseja. Eräänlaista kokeellista musiikkia, jos niin haluat sanoa. Kokeillaan, toimiiko tämä lyömäsoitinyhtyeellä vai epäonnistuuko surkeasti.

Vai niin. Mitä muuta?

Meillä on yksi vanha kappale, joka oli hitti vuonna 1995. Esitimme sitä useita kertoja. Eräässä Korvat auki -konsertissa muuan kuulija nimitti kappaletta ”ala-astelaisten anaalihuumoriksi”. En sano kuka. Riemastuttavaa! Kuulemma myös eräs oikea säveltäjä – en taaskaan sano kuka, mutta hänellä on sellainen rähisevä nimi – on sanonut sitä parhaaksi kappaleekseni. Minultahan ei kovin paljon sävellyksiä ole tullut sen jälkeen, joten saatpa itse todeta, pitääkö väite yhä paikkansa.

Luuletko tosiaan että tulen sinne konserttiin? Oliko tässä kaikki?

Ei. Eihän tässä ole vielä puolta tuntiakaan musiikkia. Sitten on vielä elektroakustinen osuus. Siihen kuuluu huutoa, joka on jokseenkin improvisoitua musiikkia. Ääniprosessointeja ohjelmoin täyttä häkää. Toki käytän kuulokkeita naapureiden säästämiseksi. Mutta tarkoitus on tosiaan tuottaa kaikki ääni elävänä, vaikka välillä mennään aika jytiseviin sointimaailmoihin. Oletko muuten kuullut sen jutun Kaija Saariahosta Ircamissa 80-luvulla?

Olen, ja tiedän että olet keksinyt sen itse. Ei pitäisi levitellä perättömiä kauhujuttuja julkisuuden henkilöistä. Itsekö huudat?

Ei, tämä on duo, jossa minun osuuteni on lyöminen ja hanojen vääntäminen. Mutta soolona kaavailen esittäväni yhden minimalismijutun. Se jatkaa niiden kappaleiden sarjaa, joissa soitan koneen avulla kaanonissa itseni kanssa. Kappale on oikeastaan hommage sekä Steve Reichille että John Cagelle. Lisäksi se julistaa suomalaisen insinööritaidon riemuvoittoa itämaisesta huuhaasta.

Sillä lailla. Jokohan tämä olisi tässä?

Etkö siis tosiaan aio tulla konserttiin?

Arvaa kaksi kertaa. Miten täältä pääsee metrolle? Kahvisi on muuten jäässä.

Pekka Heikkisen leipomon web-sivujen toteutuksesta olisi saman korttelin pojalla tarjota useampikin rakentava kommentti, mutta katsotaan sitä joskus toiste. Tällä kertaa tahdon kiinnittää lukijain huomion siihen, kuinka leipomo kertoo itsestään runomuodossa.

Katsokaa vaikka: teksti on ladottu kahdelle palstalle lyhyiksi kappaleiksi, siis säkeiksi ja säkeistöiksi. Teksti ei tietenkään mukaudu selainikkunaan – jos se niin tekisi, säerakenne menisi sekaisin.

Tarkastellaan esimerkkinä puu-uunileipäsivua (tässä on suora linkki, mutta lukija siitä huolimatta joutuu etusivulle ja klikkaamaan sieltä ruisleipäsivulle). Teksti ryhmittyy yleensä neljän säkeen mittaisiksi säkeistöiksi. On myös yksi kuuden ja yksi viiden rivin säkeistö, ja sivun loppuhuipennuksessa, herkullisen kahvileivän jälkeen, säkeistö lyhenee kahteen ja lopulta yhteen riviin.

Säkeen pituus on yleensä 5–10 tavua, kymmentavuinen säe on hyvin yleinen. On pari lyhyttä nelitavuista, ja runo Puu-uunileivän tarina jysähtää käyntiin järeällä kolmentoista tavun säkeellä. Kotimaisen kirjallisuuden perusopinnoistani on sen verran aikaa, etten tunnista runomittaa. Kuka osaisi auttaa? Miten näitä runoja lausuttaisiin?

En tiedä, onko runoja esitetty julkisesti lausuttuina tai lauluiksi sävellettyinä. Runoviikon tilaisuuksia ajatellen niiden viesti on ehkä hieman yksipuolinen. Mutta kenties Pekka Heikkinen voisi järjestää runojuhlien aikana oheistapahtuman, jossa runoja esitettäisiin myymälässä ja yleisö saisi samalla nauttia leivoskahveista. Tämä sopisi hyvin satavuotisjuhliin.

Voin nyt paljastaa taannoisen DDR:n matkani todellisen syyn, kun kaikki asianosaiset ovat joko turvassa tai – valitettavasti – kokeneet luonnollisen poistuman.

Kuten jotkut tietävät, osallistuin aiemmin tänä vuonna suomalaisen kulttuurivaltuuskunnan Neuvostoliiton-vierailuun. Eräällä keskisen Venäjän suomalais-ugrilaisella alueella reittimme sivusi salaperäistä viranomaisten sulkemaa aluetta, jolla paikkakuntalaisten liikkuminen on erittäin rajoitettua ja jolle ulkomaalaisten pääsy on kokonaan kielletty. Eräs seurueeseen kuulunut taiteilija, jonka uhkarohkeat tempaukset ja ajoittain tolkuttomaksi riistäytyvä alkoholinkäyttö aiheuttivat huolestuneisuutta jo vierailun suunnitteluvaiheessa, päätti tietenkin uhmata varoituksia ja suoranaisia kieltoja. Eräänä iltapäivänä hän onnistui välttämään isäntien ja matkatovereiden silmälläpitoa ja livahtamaan alueelle erästä syrjäistä ja ruohottunutta kärrytietä pitkin.

Alueen sulkemisen virallinen syy on onnettomuudessa tuhoutunut ydinvoimala, joka on nyttemmin valettu raskaan betonikuoren sisään ja haudattu sata metriä korkean tekotunturin alle. Yleisesti kuitenkin puhutaan ufojen jo 1980-luvulla alkaneista ja yhä jatkuvista vierailuista alueella. Hallussani on kuva- ja äänimateriaalia, joka saattaa todistaa ufokertomukset tosiksi, mutta niihin palannen toisessa yhteydessä.

Ankarista ukaaseista huolimatta alueen valvonta näyttää olevan neuvostoliittolaiseen tapaan leväperäistä. Useat pikkutiet ovat vain osittain tukittuja ja enimmän aikaa vailla vartiointia, ja niitä pitkin pääsee helposti lähestymään alueen sisäosia jalan tai mopedilla.

Taiteilijamme varasti majatalon pihasta mopon, jolla ajoi erään tällaisen pikkutien alkuun. Betonisten ajoesteiden luota hän jatkoi jalan, mopo löytyi viereisestä ojasta. Taiteilijaa ei kukaan maanmiehemme nähnyt lounaan jälkeen, betoniesteen luota tosin löydettiin paperipussillinen hauella täytettyjä kaalikääryleitä, joita hän oli siepannut mukaansa ruokapöydästä.

Osallistuin etsintään ensimmäisten joukossa ja yhdessä miliisien kanssa löysin mopon ja käärylepussin. Tarjouduin omalla riskilläni etsimään taiteilijatoveria kärrytien varrelta, mutta sen viranomaiset estivät ankarasti.

Isäntämme ja viranomaiset  vakuuttivat selvittävänsä katoamisen pikaisesti, mutta jäljellä oleva ohjelmamme paikkakunnalla peruutettiin ja meidät pakotettiin jatkamaan matkaa seuraavaan kaupunkiin. Saimme tiedusteluihimme vältteleviä vastauksia. Loppupuoli matkastamme sujui alakulon merkeissä, ja kotimaahan palatessamme huomasimme, että taiteilijamme nimi oli pyyhitty kaikista matkustusasiakirjoista.

Joitakin viikkoja kotiinpaluun jälkeen sain kuulla, että ilmeisesti toverillemme kuulunut kamera oli löydetty alueelta. Viesti tuli epävirallista tietä, sillä neuvostoliittolaiset eivät kertoneet – eivätkä tähän päivään mennessä ole kertoneet – meille mitään. Ilmeisesti kameran löytäneen sotilaan esimies oli onnistunut salaa kopioimaan kameran muistikortin sisällön itselleen. Työmatkallaan DDR:ssä hän oli jättänyt tiedostoista kopiot luotetulle ystävälleen. Omien yhteyksieni avulla minä taas sain jäljitetyksi tämän saksalaisen ja onnistuin järjestämään tapaamisen Itä-Berliiniin lokakuuksi.

Tässä siis se mitä taiteilijan pokkarikameran muistikortilta löytyi. Tämä on viimeinen tiedosto, edellinen oli seurueen edellisiltaisista juhlista enkä halua julkaista sitä sen tyhjänpäiväisyyden takia. Voimme vain arvailla mitä tapahtui, taiteilijaa tuskin enää näemme.

Pääsipäs yllättämään.

Veikko Huoviselta on tullut kirja. Olinhan toki kuullut, että Huovisen arkistoa on selattu ja mainittu sieltä löytyvän jotakin julkaistavaksi asti. Mutta Luonnonkierto-kokoelman valmistuminen ja ja julkaisu toukokuussa meni minulta sujuvasti ohi. Onneksi Sallan lukupäiväkirja otti asian puheeksi. Taisi tulla räväkkä hoito loma-ahdistukseen ja loppukesän pysähtyneisyyteen.

Olin hyvin murheissani, kun Huovisen viimeiseksi kirjaksi jäi synkkä Pojan kuolema. Toiveikas ja seesteinen Konsta Pylkkänen etsii kortteeria olisi niin hyvin sopinut pitkän uran päätökseksi. Nyt sitten tuli tämä.

Näyttää siltä, että joissakin tarinoissa on luvassa kuikkamaista päättömyyttä. Olisiko näissä mukana niin räikeitä juttuja, että kirjailija on empinyt julkaista niitä? Leirintämurhaajan loppu, Barabbas irti. Herätin äsken naapurini nauramalla, kun luin ruokareseptejä Siltalan kevätkatalogista.

Käyn hakemassa tämän heti aamulla. Nrk… gääk-gääk… hueik… rääk-gääk… rääh-rääh…

Uunnavuonna viisi vuotta sitten pystytin mikrofoniparin kuistille ja otin talteen rätinää ja pauketta. Se on materiaaliarkistossa turvassa, ehkä sitä on jo käytettykin (jonkin kappaleen rytminä?), vaikka kukaan ei ole huomannut (tullut valittamaan).

Silloinkaan ei ollut lunta. Tuli kyllä myöhemmin, vaikka kuvallisia todisteita on vasta tammikuun lopulta.

Tätä on siedetty nyt tarpeeksi. Nykyään hankkiudun vuodenvaihteessa neljän seinän sisään (tai tajuttomaksi, tai molempia) hyvissä ajoin ennen keskiyötä ja panen Richard Straussin sävelrunot soimaan täysillä, kunnes pahimmasta on päästy yli.

Vuonna 2006 en näköjään kuvannut ollenkaan syyskuun lopun ja joulun välillä. Joulupäivänä kävelin Kajaanin Kylmällä ja otin tämän kuvan kuunsirpistä ja joulukuusista.

Talvipäivänseisaus on 22. joulukuuta, joten viikon päästä on kai periaatteessa  vuoden lyhyin sunnuntai. Mutta silloin saattaa jo olla lunta – toivotaan niin. Ja kun tänään on satanut vettä koko päivän, käytännössä on vietetty ainakin vuoden tähän mennessä pimeintä sunnuntaita.

Tein neljäntenä adventtisunnuntaina kuvailukierroksen Itä-Helsingissä. Sateen takia en viitsinyt kantaa järjestelmäkameraa, vaan koetin ottaa kaikki tehot irti pikkupokkarista. Statiivillekin olisi ollut käyttöä, mutta päätin tällä kertaa liikkua kevyesti.

Valokuvauksessa on tavallisesti oltava varovainen vastavalon kanssa, mutta tänään opin, että myös vastatuulta on varottava – se kun puhaltaa helposti sadepisaroita linssiin. Tuulisilla paikoilla, kuten Vuosaarenalpilla, tuuli saa kuvat myös helposti tärähtämään, vaikka kuinka painaisi kameraa hanskalla pehmustettua lohkaretta vasten.

Kokeilen tällä kertaa tällaista toteutusta, että kuvat ja kuvateksteissä liikkuva kertomus ovat Picasa-verkkoalbumissa. Seuratkaa linkkiä.

Tässä on hieman jatkoa viikko sitten ilmestyneelle kuvalle numero 32. Talvea ja lunta odotellessa vallitsee marraskuinen pimeys, lämmintäkään ei enää ole.

Nämä Helsingin länsirannat ovat mereltä vallattuja alueita. Entisten saarien nimet elävät vielä katujen ja paikkojen nimissä: Jätkäsaari, Saukko, Saukonpaasi, Kellosaari, Salmisaari, Tammasaari, Kalliosaari. Vanhoja karttoja (ei valitettavasti anna linkittää hakutuloksiin) katsoessa yllättyy, miten laajoina Ruoho- ja Hietalahti ennen muinoin lainehtivat.

Tässä vielä vastakuva kuvan 32 auringonlaskulle ja variaatio, jossa Lauttasaaren siluetti nousee esiin sillan takaa. Ja näppäilijä käytti tosiaankin vain pokkarin valmisohjelmia ja minimaalista jälkikäsittelyä. Statiivin virkaa tekivät kanavan kaiteet ja pollarit.

Tämä on eräällä tavalla sukua edelliselle. Tämä on niin perkeleellis-saatanallisen vaikea, etten itse mitenkään voisi arvata, jos en olisi ohi kävellyt ja valokuvaussilmällä katsellut.

Toinen blogin lukijoista on saattanut joskus kävellä tämän ohi, toinen on saattanut kulkea ovistakin.

Tuli tänään asiaa Itä-Pasilan virastoihin. Oli siinä hiukan aikaa sekä ennen että jälkeen asioinnin, joten katselin vähän ympärilleni.

Ihan vieressä näytti olevan Opastinsilta, jonka katukilpi vilahtaa Arvottomien kohdassa 10.55 Mannen ajaessa Volgansa työpaikan pysäköintihalliin. Opastinsilta on oikeastaan ylätason kävelykatu, eikä  autojen alamaailmassa ole varsinaisesti samannimistä katua. On vain kiinteistöjen kellareihin johtavia ajoramppeja. Maanpäällinen poikkikatu, jolta Arvottomien kohtaukseen ajetaan, on Kirjurinkatu. Luolan sisäänkäynnin katukilpeä ei enää ole.

Tasanne, johon työhöntulokohtauksen autolla ajo päättyy (11.11) ja jossa myöhemmin (15.47–19.20) Hagström apureineen uhkailee ja pahoinpitelee Mannea, sijaitsee jättimäisen harmaan Pasilan virastokeskuksen alla. Tätä kautta kulkee rakennuskompleksin huoltoajo, ja tasanteelta lähtee useita ajoluiskia vieläkin alempana sijaitseviin halleihin.

Tajusin vasta nyt, kun tarkastin kuvakulmia uudestaan elokuvasta, että gangsterikohtauksessa Mannen Volga on tämän kopin edessä nokka kuvan vasempaan laitaan päin ja Hagströmin auto (NC-97) tulee kuvan katsomissuunnasta alas halliin ja pysähtyy Volgan tälle puolelle. Suuri osa kohtauksesta on kuvattu kopin edestä ylös ajotien suuntaan eikä päinvastoin, niin kuin olin muistellut.

Jos olisin mennyt kopin eteen kuvaamaan ajotietä, olisin saanut saman kuvakulman kuin elokuvassa. Täältä saapuvat Hagström ja Mitja (16.17), tänne gangsterit myös häipyvät jätettyään Mannen virumaan Volgan konepellille (19.06).

Kohtauksessa on käytetty noin neljää pääasiallista kuvakulmaa, niiden variaatioita ja lähikuvia. Yhteensä kamera on ollut ehkä vajaassa kymmenkunnassa paikassa.

Lopuksi vielä paikan sisäänkäynti ulkoa päin. Tämä näkymä ei esiinny elokuvassa. Mutta kuka tietää, mikä ääniefekti on elokuvan kohdassa 15.59, heti veitsen napsahduksen jälkeen?

Canonin pokkarissa on valmis auringonlaskuasetus, jolla saa tämmöisiä kuvia. Käsisäädöillä tuli huonompia.

On arveltu, että nykyisen Suomen alueella ovat jotkin kansanryhmät pitäneet toteemieläimenään hirveä ja toiset karhua. Helsingin aluetta näyttää hallitsevan tämän sarjan perusteella karhuklaani, mutta on täällä hirvelläkin kannattajansa.

Oletko hirvi- vai karhuihminen?

Kansanretkeilijän piti koluta Nybyggetin, Kalkkiruukin ja Helgträskin välistä kolmiota. Jalka- ja -kineongelmien ansiosta retkestä tuli kuitenkin aiottua lyhyempi.

Oli muka kätevämpää lähteä matkaan nahkaisissa retkikengissä, kun vaihtoehtona oli polkeminen lenkkareissa ja kumisaappaiden vaihtaminen maastoon. Mutta kun maastossa on paljon vettä muuallakin kun soissa ja kengistä on yhä pari saumaa rikki, sukat rupesivat kastumaan jo alkumatkasta. Kun viikot sataa ja sunnuntaiksi tulee ulkoiluilma, maa on hyvin märkää ja vettä on poluillakin suurina lammikoina.

Lisäksi polvi kipeni taas. Niinpä Holmmossenin hiidenkirnu jäi odottamaan toista kertaa.

Kansanpyöräilyn päätteeksi ajoneuvo pannaan kiinni kansallispuiston tolppaan. Automobiili sopii jättää tänne varta vasten tehdylle pysäköintialueelle, mutta pyörällä olisi ehkä voinut jäädä jo vähän eteläisempään polunristeykseen.

Bakunskärrin lampi on keskellä avosuota, mutta suon laidat ovat viidakkoiset ja upottavat, joten kunnon suokuvia ei oikein saa. Lännen puolella on mukava eväidensyöntikallio, josta lammen juuri ja juuri saa maisemakuvaan.

Sipoonkorvessa on avosuota vain pieniä tilkkuja siellä täällä, kansanretkeilijän makuun liian vähän. Olisi kai pitänyt olla liikkeellä tuhat vuotta sitten, ehkä lukuisat nykyään metsäiset suot olisivat silloin olleet avonaisempia. Hyppjaskärr oli valittu tämänkertaisen retken suomaisemaksi.

Tämä on kokeellista valokuvausta. Sen jälkeen, kun haikailin laajakulmaista objektiivia metsäkuviin, olen oppinut, että Hugin osaa tehdä panoraamoja myös ruudukko- eli mosaiikkityyliin. Tässä on rätkitty kuusi kuvaa kahdessa rivissä eli yhteensä 12 kuvaa. Ohjelma osaa itse järjestää kuvat ja harsii ne yhteen sangen taitavasti. Montako virhettä huomaatte kuvassa (kyllä niitä siellä on)?

Opettelemalla saisi ehkä perspektiivinkin vastaamaan paremmin todellisuutta. Kallio oli oikeasti aika jyrkkä töyräs eikä tällainen loiva kouru.

Lähellä on Brännberget-niminen kallio. Tämännimisiä mäkiä on Sipoonkorvessa siis ainakin kaksi. Hienoja kallioita yleensäkin on näillä seuduin niin paljon, ettei kaikkien päälle välttämättä tarvitsisi kiivetä. Mutta pakkomielle mikä pakkomielle, olihan siellä käytävä. Ylhäällä koputteli tikka, ei tosin paikan nimeen sopivasti palokärki, vaan käpytikka. Rinteessä punoittivat kielon marjat.

Vuoristokiipeilijän tulisi tietää, että maisemat ovat parhaimmillaan rinteessä, ei huipulla. Eipä täälläkään ihmeitä ollut, paitsi siis se tikka. Alhaalla piti taas harrastaa kokeellista kuvausta ja ottaa pystypanoraama.

Latvat ovat taas palaneen uuniluudan näköisiä ja taivas puhki, mutta menköön tämä nyt harjoitelmana. Otin vastaisen varalle myös monivalotusversion, ja nyt pitäisikin ottaa selville, miten rakennetaan kuva jossa yhdistetään HDR- ja panoraamatekniikka. En oikein tiedä, pystyykö Huginilla tekemään molemmat. Max Lyons on tehnyt hienoja panoraamoja, joissa on ruutuja jopa kolmessa rivissä ja kahdella valotuksella.

Lisäys vuorokauden päästä: tein Brännbergetin kuvasta uuden HDR-version vertailtavaksi. Valotus on nyt huomattavasti miellyttävämpi. Tekniikka oli seuraava: yhdistin jokaisen monivalotuksen erikseen Imagefuserilla ja harsin sitten yhdistetyistä HDR-ruuduista pystypanoraaman Huginilla. Viimeistelyn tein Aperturella tavalliseen tapaan.

Taivas ei ole puhki ja metsä on saanut lisää lämmintä väriä. Toisaalta kuvan alaosa on huomattavan epätarkka. Joko Imagefuserilla on ollut vaikeuksia yhdistää kuvan pimeimmän osan ruutuja tai sitten alaosan valotukset ovat tärähtäneet. Statiivihan tässä pitäisi olla ehdottomasti. Taidankin mennä statiivikauppaan ennen ensi viikonlopun kansanretkeilyä. Ehdotuksia tukevaksi, säädettäväksi ja kannettavaksi statiiviksi otetaan vastaan.

Tämän sarjan kaikki osat:

1. Kalkkiruukki, Högberget ja Storträsk
2. Hiidenkirnut, Brännbergen ja pyöräily-yritys
3. Hindsbyn seutu, Gillerberget, Jöusjärv
4. Bakunskärrs träsket, Hyppjaskärr, Brännberget
5. Brännberget, Grytberget ja Holmmossen
6. Hältingträsk, Riängsbacken, Långkärrsberget
7. Jöusjärv, Gillermossarna ja Gillerberget
8. Fallträsk, Ängesböle, Byabäcken
9. Gumböle träsk, Hyppjaskärr, Kurberget
10. Talven yritystä

Ensimmäisten kesätauon jälkeisten elokuvailtojen ohjelma paljastaa, että olenkin aikamoinen lälläri.

Ensimmäisenä tiistaina olisi ollut tarjolla vielä Truffaut’ta, mutta periaatteideni vastaisesti totesin, ettei makeaa mahan täydeltä.

Avausillan yleisömenestys Orionissa oli kova: sali oli käytännöllisesti katsoen täynnä. Osasin ounastella otsikon mukaista katsojakoostumusta, enkä erehtynyt: ensimmäisen näytöksen yleisöstä huomattava osa näytti olevan 15–30-vuotiaita naisia. Se ei ole epämiellyttävä asia.

The Virgin Suicides (suomeksi Virgin Suicides) melkein vastasi odotuksia. Kun en etukäteen mitään tiennyt, odotin tosin enemmän Peter Weirin elokuvan Huviretki hirttopaikalle (1975) tyylistä mysteeriä.

Manhattan on suosikkielokuvani, vaikkei se olekaan maailman eikä edes Allenin paras. Katsojan kuuluu liikuttua jo alkukuvien aikana, kun Rhapsody in Blue huipentuu ilotulitukseen ja rakettien väläykset osuvat yhteen lautasten iskujen kanssa juuri niin täydellisesti, ettei se tunnu lainkaan keinotekoiselta.

Suosittelen molempia sarjoja. Sofia Coppolan kaikki elokuvat ehtii vielä nähdä, eikä niitä ole onneksi vielä kovin paljon.

Helsingin Sanomien kulttuuriarviot, ainakin kulttuurisivujen RSS-syötteeseen tulevat, kirjoitetaan nykyään runomuotoon. Ensimmäinen aforistinen esimerkki lienee muodoltaan eräänlainen laajennettu haiku. Toinen runo valmistaa tunnelmaa lyhyin säkein ennen yllättävää ja dramaattista huipennusta:

Tällaisena ainakin minun Netnewswire-syötteenlukimeni jutut näyttää. Seuraava musiikkiarvio noudattaa samankaltaista muotoa kuin edellinen kirja-arvostelu, vain mittakaavaltaan laajennettuna. Tilanne pohjustetaan lyhyin, toteavin säkein. Sitten alkaa vyörytys: pitkiä yhden virkkeen säkeitä, jotka pakottavat lukijan ottamaan kantaa. Juuri, kun lukija on tempautunut kiihkeään keskusteluun runon kertojan kanssa, vedetään matto alta: viimeinen säe katkeaa kesken sanan, ja lukija jää hölmistyneenä haukkomaan henkeään.

Totuudessa ei ole viime aikoina arvuuteltu. Muinoin soitettiin outoja ambiensseja, mutta kuva-arvoituksia ei liene koskaan ollut.

Kuvat ovat kahdesta vuonna 1975 ilmestyneestä filmistä. Onkohan jompi kumpi ottanut vaikutteita, vai oliko tämä yleisempikin muoti tuolloin?

Lisäys 27.6.: Vai olisikohan sittenkin yhteinen alkuperä yhdeksää vuotta aikaisemmassa jumalansanassa?

Elämä on aidoimmillaan elokuvissa. Hyvin valitut elokuvat voivat ilmeisesti tyydyttää ihmisen syvien tunteiden ja elämysten tarpeen.

Helsingin hienoin kulttuurilaitos on elokuva-arkiston (kuulemma nykyään Kansallinen audiovisuaalinen arkisto) teatteri Orion. Katsokaa vaikka tämän kauden ohjelmaa. Tai katsokaa se.

Orionin elokuvat ovat oikeastaan ainoa syy, jonka takia Helsingistä olisi hankala muuttaa pois. Konserteissa käyn yleensä silloin, kun soitan niissä itse. Teatterien ohjelmistosta kuulen muualla Suomessa asuvilta ihmisiltä, jotka suunnittelevat teatterimatkaa Helsinkiin. Erikoistapahtumiin voisi aivan hyvin pistäytyä muualta päiväksi pariksi. Mutta mahdollisuudesta nähdä laatuelokuvia kunnon teatterissa olisi arveluttavaa luopua.

Kajaanin elokuvakerhon kasvattamana tulin Helsinkiin ja arvelin, että täällä olisi ehkä mahdollista nähdä kaikki maailman elokuvat. Lähenin tavoitetta kovaa vauhtia: ensimmäisenä vuonna näin varmasti satoja elokuvia, parhaimmillaan kolme päivässä. Orionissa istuin lähes joka ilta tässä, kolmannen rivin keskellä:

Istuimet ovat Suomen parhaat (ennen ne olivat tummansiniset) ja jalkatila ruhtinaallinen.

Elokuvien katsominen taisi hidastaa opiskelua, enkä aina muistanut kolmannen elokuvan jälkeen, mikä oli ollut illan ensimmäinen. Monista filmeistä muistoni ovat hatarat tai olemattomat, vähän niin kuin koko 1980-luvusta. Muistan kuitenkin, että kävelin kesken ulos jostakin Godardin 1960-luvun lopun tai 70-luvun alun äärimmäisen vaikeaselkoisesta pätkästä.

Tulin ottaneeksi ammatin, jossa töitä tehdään iltapäivisin ja iltaisin, joten elokuvien katsominen teatterissa on jäänyt viime vuosina hunningolle. Olisikohan tässä ryhdistäytymisen ja suuren tavoitteen paikka: hanki kunniallinen päivätyö ja asunto Helsingin keskustasta, jotta pääset elokuviin useamman kerran viikossa.

Orionin elokuvat ovat naurettavan halpoja: lippu maksaa 4,50 euroa, kun omistaa 4 euron hintaisen ja puoli vuotta voimassa olevan klubikortin (ennen sitä sanottiin kantakortiksi). Kaupallisten elokuvien arki-illan lippu maksaa 12 euroa, joten yhdellä Orionin käynnillä säästää 7,50 euroa. Ajatellaanpa, että ahkera filmihullu kävisi elokuvissa neljä kertaa viikossa, jolloin viikoittainen säästö olisi jo 30 euroa. Päästäkseen kätevästi Orioniin hän ostaisi asunnon Eerikinkadulta. Nyt siellä näyttää olevan myynnissä kaksio hintaan 221 000 euroa. Orionissa käymällä säästäisi kaksion hinnan jo 7367 viikossa eli runsaassa 141 vuodessa.

Radio tarjoaa nettikuuntelijan riemuksi silloin tällöin taideyllätyksiä. Tällä kertaa oli vuorossa tiedeohjelma Kvanthopp. Se on tavallisesti puolen tunnin puheohjelma, mutta nyt tuli podcastiin neljän minuutin video. Sen ääniraita oli ote viimekertaisesta Otaniemen ydinreaktoria käsitelleestä jutusta, ja video-osuus oli kokeellinen: se kaappasi työpöydän taustakuvan ja lomitti sen jännittävällä tavalla iTunesin ikkunan sisällön kanssa.

Lisää videotaidetta radioon!