Kielimiliisi 2.0

Edistyshurmaisissa iskuripuheissa vaaditaan milloin minkin asian tulevan teknohenkisesti versioksi 2.0 itsestään – viimeksi luin, että kasvatustyöläisen pitäisi pian olla Opettaja 2.0.

Kaikkien ATK-ohjelmia käyttäneiden olisi syytä jo tietää, että uusi suurversio tuo uusien ominaisuuksien muassa aina liudan virheitä ja ongelmia. Nämä sitten vähitellen, toivottavasti, korjaantuvat ns. pistepäivityksissä. Ammattilainen ei koskaan suin päin vaihda työvälinettään uuteen versioon, vaan antaa muiden polkea miinat.

Jos tavoitteena olisi vaikka Opettaja 2.1 tai jopa 2.2.1, se symboloisi mukavasti myös sitä, että uskotaan enemmän jatkuvaan vähittäiseen kehitykseen kuin mahtikäskystä tapahtuviin juhlallisiin loikkiin.

Kesäpäivänseisaus

Färsaaret keskikesällä 1999

Sisyfoksen louhi seisoi äsken (kello 19.38) hetkisen huojahdellen ohuella vuorenharjalla, mutta alkoi sitten vääjäämättä vieriä alas. Sen vauhti pysähtyy vuoren juurella vasta joulukuun 22. päivänä, jolloin alkaa uusi työläs puolivuotinen ylösvieritysurakka.

Saa tämän ajatella toisinkin päin. Ehkä huippu onkin jouluna ja alamäki helppo ja vauhdikas matka valoon.

Kuuluu asiaan, että joku aina tässä kohtaa vuotta huokaisee: kesä oli sitten siinä, nyt mennään päin pimeitä syysöitä, räntäsateita ja kaamosta. Ja jonkun toisen tehtävä on pahoittaa mielensä: voisitko pidättyä surkuttelemasta, etkö voisi nyt antaa toisten iloita kun kerrankin on kesä ja valoisaa.

Mielensäpahoittaja erehtyy. Hän ei tajua, että toinen iloitsee valosta aivan yhtä lujasti, ellei jopa väkevämmin. Tämä vain uskaltaa sanoa ääneen väistämättömän: valoa seuraa aina pimeys, toinen ei ole mitään ilman toista, vastakohtien terävyys kirkastaa riemun ja alakulon. Kumpikin ääripää on tärkeä, ja saamme olla siunattuja, että elämme pohjoisilla leveysasteilla vuodenaikain kiertoessa.

Olisiko mielensäpahoittaja sukua pakkopositiivisuuden julistajille? Jos et hymyile kanssamme, olet ankeuttaja, epäilyttävä.

Pienen tummuuden sisällyttäminen iloon ja toivon kipuna synkkyyden hetkenä on realismia, hengissäsäilymiskeino. Tämä on aina ilmennyt taiteessa, myyteissä ja riiteissä.

Nyt alkaa vuoden lyhin yö. Ei saa nukkua. Pitää lähteä rannoille, luodoille, metsiin, soille ja vaaroille. Tai kaupungin hiljaisille kaduille. Univelan voi ottaa takaisin puolen vuoden päästä, jolloin saa nukkua koko päivän. Se on tiistai, minun luvallani saa lintsata koulusta ja töistä.

Virallinen leipä

Olen jo vuosia syönyt lähes päivittäin Samsaran ruisvuokaleipää. Minun ja monen toverinkin mielestä se on Helsingin seudulla saatavista ruisleivistä paras: maku on ryhdikäs ja persoonallinen, leipäaines ei ole hiivalla nostatettua höttöä ja leipä säilyy vaikka kuinka kauan – harvemmin tosin yhden leivän syöminen päiväkausia kestää.

Samsaran leipiä tosin saa vain täältä laita-Suomesta. Melkein kirjoitin ”valitettavasti”, mutta oikeastaan on parasta, että joka paikkakunnalla on oma leipä.

Näyttävät siellä leipomon pakkaamossa maalaiskunnan puolella kokeilleen viime aikoina erilaisia leipäpussin värityksiä. Tämä nykyinen on ainakin kolmas ellei neljäs minun leivänsyöntiurallani. Jossakin vaiheessa pusseihin tuli läpinäkyvä ikkunakelmu – ilmeisesti sen takia, että huonomminkin suomea lukevat tietävät heti, minkälainen leipä pussissa piilee. Sinänsä ihan hyvä pyrkimys.

Mutta tämä nykyinen jokusen kuukauden vanha pussimalli repeilee melkein aina ikkunansa saumoista. Sitten tulee leivänmuruja reppuun ja kaapin hyllylle, ja leipä kuivuukin nopeammin pussissaan.

Totuus on ennenkin puuttunut leipäkulttuuria uhkaaviin epäkohtiin, ja niinpä myös tällä kertaa lähetin leipomolle terveisiä:

Kas tässä vähän palautetta ruisvuokaleivän vakituiselta syöjältä:

Uudehdot ikkunalliset leipäpussit eivät tunnu olevan kovin kestäviä. Usein on ikkunakelmu irronnut reunastaan jo kaupassa. Sitten siitä valuu muruja ja leipä kuivuu nopeammin kuin tavallisesti. Minun mielestäni leipäpusseissa ei tarvitsisi olla ikkunoita ollenkaan.

Terveisin Matti Sunell, Itä-Helsinki

Kovaa peliä Kontulassa

Helsingin kaupungin pyöräilyn puolittamistavoite on viime aikoina kohdannut ikäviä vastoinkäymisiä, kun liikennesuunnittelun uusi sukupolvi on päässyt ujuttautumaan kaupungille töihin. On tullut kaikenlaista baanaa, pyöräkaistoja ja pyörätaskuja.

Onneksi nykyajan hömpötykset eivät ole vielä pahemmin levinneet Itä-Helsinkiin, vaan täällä ovat perinteiset arvot kunniassa. Myllypuron voimalaitoksen viereinen varikkoalue muuttuu asuinalueeksi ja katujen rakentaminen on alkanut. Kontulantien risteyksessä kiviteollinen kompleksi näyttää voimansa. Pyörätie väännetään mutkalle ja johdetaan neljän reunakiven yli. Arvatenkin paikalle tulee myös napista painettavat liikennevalot.

Reunakivien tarkoitushan on se, että pyöräilijä joutuu keskittymään pystyssä pysymiseen eikä siten ehdi tarkkailla muuta liikennettä. Lisäksi kivet hankaloittavat risteysalueelta poistumista ja pyöräilijä viettää pidemmän ajan poikittain risteävän liikenteen kaistalla. Näin saadaan liikennettä tehokkaasti hidastettua.

Reunakiviä ja tuhoisaa hiekoitussepeliä tuottavan kiviteollisen kompleksin kytköksessä katurakentamiseen ja -kunnossapitoon on kysymys samanlaisesta viheliäisestä salaliitosta kuin S-ryhmän soluttautumisessa kunnallispolitiikkaan ja -hallintoon.

Ilmeisesti pykälät määräävät, että pyörätien kohdalla reunakiven on oltava viistetty, näin näennäisesti tasoitetaan kulkua. Tällainen ”viistäminen” on jo ivaamisen mestarinäyte:

Mestarillista ivaa: reunakivi on ”viistetty”.

Umpihankihiihto 2012

Mustan kämpällä ammennettiin vielä taannoin 1970-luvulla hiihtäjille tulikuumaa mehua isosta tonkasta.

Kun vanhan ladun alkuosuus oli pelastettu unhosta, oli vielä selvitettävä, voisiko koko Haukilammen lenkin hiihtää alkuperäistä reittiä.

Latu on aukeilla lähes ummessa

Alkumatka oli kertaalleen hiihdetty, mutta tuisku oli lakaissut sen miltei umpeen, ja aukioilla latu piti käytännössä avata uudestaan. Yllä olevan aukion takanurkassa on eilinen risteys, ja siitä suoraan eteenpäin jatkuu tutkimaton alkuperäinen Haukilammen ja Kivimäen lenkki.

Kylkiäiselle on hieman matkaa

Reitti seuraa vanhaa rajalinjaa runsaan kilometrin matkan. Puolivälissä suoraa osoittaa viitta Kylkiäistä kohti. Hieman erikoisessa paikassa viitta on, sillä kohde on kaukana Kivimäessä.

Maisema ei ole mitenkään erikoista: samaa nuorta mäntymetsää kuin Mustan ladun varrella, tiheäpuista rämettä ja hakkuuaukkoa. Vanhempaa kuusimetsää tulee vasta linjan päässä, lähellä Isoa Syvälampea. Onneksi käpytikka käy morjestamassa.

Metsän suojassa uutta lunta on vähemmän, ja lammen rantaan pystyy suorastaan laskettelemaan. Kieronmäen reitin metsätie kaartaa lammen vastakkaista rantaa.

Iso Syvälampi

Ison Syvälammen pohjoispäähän on karttaan merkitty nuotiopaikka, ja siellä onkin jonkinlaisia rakennelmia, niin kuin tämä epämukavuuslaitos.

Pyllynkaraisukoppi
Kainuulainen kieroonkasvanut jättiläishonka

Kun lammen pohjukasta noustaan laajalle hakkuuaukolle, suksen alta katoaa tallattu polku miltei tyystin ja meno on käytännössä umpihankihiihtoa. Samoin katoavat puihin maalatut oranssinruskeat merkit, sillä puut on kaadettu. Suunnistaminen suoritetaan vaistolla, tosin yksinäinen jättiläishonka osoittaa reittiä. Onkohan se tuttu alitajunnasta yli kolmenkymmenen vuoden takaa? Rungon alaosa on tikankolojen kerrostalo. Korppi ronkkuu toiveikkaana, mutta kansanhiihtäjästä se ei haaskaa saa.

Tästäkö muka pitäisi jatkaa?

Pian hongan jälkeen noustaankin tutunoloiselle kankaalle nuoreen männikköön. Täällä kulkee Kieronmäen baana, ja ohi luistelevat hiihtäjät katsovat epäuskoisina hullua, joka ei käänny lanatulle väylälle vaan näyttää suuntaavan kohtisuoraan sen yli umpihankeen.

Tämä osuus metsätieltä Haukilammelle ja ehkä Kivimäkeenkin on avattu hiihdettävään kuntoon ainakin joinakin talvina. Muistan itsekin hiihtäneeni tästä Haukilammelle ei niin kovin monta talvea sitten. Ehkäpä olen nytkin vain viikkoa tai kahta liian aikaisin liikkeellä ja joudun siksi umpihankeen.

Umpihanki kutsuu perhettä talvisin

Syväkankaalla on iso tuulinen aukko ja sen reunoilla lunta yli polvien. Oranssit merkit jatkuvat kaukaisuuteen. Vielä voisi kääntyä, tielle takaisin ei olisi kohtuuton matka.

Kummanko nyt valitsisi?

Aukon eteläpäässä olisi vielä mahdollisuus pyörtää Mustan suuntaan. Mutta muistan melkoisen varmasti, että matkaa Haukilammen kääntöpaikalle ei pitäisi olla juuri kilometriä enempää. Ja kun reittikin on taas selvästi merkitty, ei tässä vaiheessa voi enää perääntyä. Tuuli tosin pääsee puhaltelemaan varsin vapaasti männynrunkojen välissä ja kinokset ovat taas paikoin reiteen asti. Toisin paikoin on taas helpompaa, sillä tästä on ajettu kelkalla ennen näiden päivien tuiskuja.

Latu tekee Haukilammen päässä virallisesti pienen lenkin, mutta tällä kertaa pyydän erivapautta hiihtää samoja jälkiä takaisin. Helpotuksekseni se minulle myönnetään.

Haukilammen kääntöpaikka ja hyvin säilyneet opasteet

Tässä kuvassa näkyvät opasteet ovat melko uusia, olisivatko 90-luvulta? Joka tapauksessa ne ovat Kieronmäen tieladun käyttöönoton ja vanhan alkuosan hylkäyksen jälkeiseltä ajalta. Olisiko niin, että näitä osuuksia Haukilammelle ja Kivimäkeen pidettiin vakituisesti yllä vielä 2000-luvun puolelle, kunnes viime aikoina latu on avattu – ehkä vain satunnaisesti – lopputalvesta maaliskuussa?

En ole hiihtänyt koskaan Kivimäkeen asti. Aikuiset miehet kävivät hiihtäen Kivimäessä, ja siinä oli jotakin salaperäistä, ehkä hieman pelottavaakin. Kun olisin ollut riittävän iso ja vahva Kivimäen lenkille, asuin toisella suunnalla lähempänä Kylmän latua, jonka kiersin joskus kaksi kertaa peräkkäin. Siitä en ole varma, olenko tehnyt alkuperäistä Haukilammen lenkkiä ennen tätä päivää. Joka tapauksessa olen hiihtänyt sitä uudempana tynkäversiona muutaman kerran.

Käyn ihmettelemässä tietä, joka on lumen peitossa (kartan mukaan tie onkin oikaistu Haukilammen länsipuolelle), ja lähden sitten paluumatkalle omia jälkiäni. Lähempänä Mustaa joudun taas avaamaan latua, vanha kelkanjälki katoaa suksen alta tämän tästä ja humahdan polviani myöten lumeen. Jonkin ojan kohdalla vielä syvemmälle. Kohta tajuan, että ruumiinvoimat alkavat olla lopussa ja retki pitää saattaa loppuun tahdonvoimalla. Kuinka lämpöisesti Mustan kämpän punainen seinä lopulta loistaakaan kuusikon takaa.

Kuin kotiin tulisi

Mustalla teen ratkaisun, joka on periaatteellisesti sekä oikea että väärä. Tyylikästä olisi hiihtää menoreittiä vastasuuntaan Kieronmäen baanalle asti, mutta en kerta kaikkiaan  jaksa enää yhtään metriä umpihankea. Niinpä lähden paluureitille, joka on siis (toistaiseksi) moottorikelkkain miehittämä. Se on kuitenkin alkuperäinen ja oikea Mustan paluulatu. Liikun valppaana ja niin ripeästi kuin kykenen ja vältynkin kohtaamasta yhtään kelkkailijaa ennen Kieronmäen metsätietä. Kelkkareitin varrella mainostetaan kelkkailijain palveluita: on irvokasta nähdä räikeän keltainen ABC:n mainos keskellä pientä talvista suota. Kiire ja väsymys pidättävät valokuvaamasta.

Reitin pituudeksi tuli 21 kilometriä, josta umpihankea ehkä puolet tai kaksi kolmasosaa. Suosittelen kokeilemaan tavallisilla latusuksilla – kerran. Se riittää, ja jos sen jälkeen umpihanki kiinnostaa, siitä vain metsäsuksien hankintaan. Kansanhiihtäjä ainakin alkaa katsella sopivia, jos ei nyt ihan kaksi- ja puolimetrisiä niin ainakin jotakin armeijamallisia.

Kansanhiihto 1972

Kun edesmenneet tai kaukaisiin maihin kadonneet ilmestyvät meille unissamme, saatamme tuntea yhtä aikaa rauhaa ja levottomuutta, lohtua ja kaipausta. Hetken kaikki tuntuu olevan melkein hyvin: emme ehkä olekaan menettäneet jotakin lopullisesti, ja jotakin kenties kesken jäänyttä voidaan jatkaa. Mutta samaan aikaan unen syvyyteen kantautuu arjen pinnalta räikeitä valoja ja häiritsevää meteliä, ja se huolestuttaa meitä. Alamme aavistaa, että tämä hetki ehkä piankin karkaa käsistämme.

Kansanhiihtäjä ja -retkeilijä on pitkin syksyä ja alkutalvea joutunut outojen aikahumahdusten yllättämäksi. Humahdukset ovat sattuneet usein soilla ja lampien rannoilla, ja niihin on oikeastaan ruvennut jo tottumaan. Tapahtumien syy on jäänyt kuitenkin jokseenkin hämäräksi.

Edellisessä jaksossa kansanhiihtäjä lähti hiihtolomarutiinin mukaisesti suorittamaan Kieronmäen lenkkiä. Tai mikä lenkki se nyt on, hiihdetään metsätietä pitkin kymmenen kilometriä Vimpelinvaaralta viitostien varteen ja sitten samaa leveää rataa takaisin, siirtymähiihtoineen ehkä yhteensä 25 kilometriä. Mutta rutiiniin ilmaantui särö. Jokin aavistus, aluksi huomaamaton mutta vähitellen tietoisuuteen pyrkivä, sanoi, että tällä kertaa ei ehkä tarvitsekaan hiihtää tien päähän ja takaisin. Jotakin muuta saattaa ilmaantua.

Latu menneisyyteen
Yhä syvemmälle

Erään mäen päällä vanha Mustan latu risteää tien kanssa. Vasemmalle, etelään Mustan suuntaan ura on tilava ja sileä, tosin umpihankea. Mutta tälle osuudelle tehtäneen latu maaliskuun puolella, kunhan hiihtolomat ehtivät tänne saakka.

Sama reitti jatkuu tien toisella, pohjoisella puolella kapeampana, mutta selvänä aukkona metsässä. Tämä on Mustan ladun Vimpelin puoleinen alkuosa. Tuoreet suksenjäljet johtavat lumiseen metsään, mutta loppuvat muutaman metrin jälkeen: hiihtäjän rohkeus lienee pettänyt ja hiihtäjä palannut leveämmälle uralle. Kansanhiihtäjän on nyt tutkittava tämä reitti.

Polku on selvästi jatkuvassa käytössä. Uusimman lumen alla on kelkan ura, joten pohja on melko kova ja mukava hiihtää. Metsä muuttuu yhä lumisemmaksi, on pari mukavaa mäkeäkin. Metsä on nuorta, kymmenmetristä. Täällähän oli hakkuuaukko tai matalaa taimikkoa silloin, kun kansanhiihtäjä säännöllisemmin hiihteli tätä latua vastakkaiseen suuntaan. Jossakin näillä main taisi olla suuri kelo tai jättiläishaapa, mutta nyt semmoista ei näy. Se on joko kaatunut tai jäänyt tiheän metsän peittoon.

Latuviittoja menneiltä ajoilta

Äkkiä tullaan suon laitaan, ja sieltä löytyy vanha latujen risteys. Mustan latu erkanee etelään, pidempi Haukilammen ja Kivimäen reitti jatkaa suoraa rajalinjaa kohti lounasta. Värilliset viitat ovat 70-luvulta. Ne ovat jääneet tänne, kun latu on hylätty: kukapa niitä olisi suotta vaivautunut poiskaan korjaamaan. Vieressä on ikivanha musta rautatolppa, jossa lienee ollut peltiset viitat.

Entinen ja uusi aukko

Reitti jatkuu halki neljänkymmenen vuoden takaisen hakkuuaukon, nykyisen nuoren metsän, sitten tulee uudempi aukko, siis vuosikymmenien takainen metsä. Hevossuon ja Huuhkajanvaaran suuntaan erkanee käveltyjä polkuja.

Enää 23 kilometriä Kivimäkeen

Ladun varressa on kilometripylväitä. Tulisiko niitä pitää merkkeinä kansanhiihdon kulta-ajan ylellisestä palvelusta vai lähestyvän suorituskeskeisen tehokkuuden aikakauden enteinä? Kivimäkeen lienee 23 kilometriä, Vimpelin hiihtokeskuksesta on tultu neljä.

Pian ollaan tienhaarassa, josta on tämän jutun ensimmäinen kuva. Tässä Mustan meno- ja paluuladut yhtyvät. Muuten ei voitane selittää sitä, miksi paikalla on vanhat 70-luvun viitat. Koko totuus selviää vihdoin kansanhiihtäjälle: koko Mustan reittiä ei ole tuhottu, vaan ainoastaan paluulatu, joka kulkee lähellä rautatietä, on ryöstetty moottorikelkkailijoiden käyttöön. Tästä on vain kivenheitto paikkaan, jossa nykyinen kelkkareitti ylittää metsätien, eikä nykyistä latua hiihtävillä taida olla aavistustakaan, että vanhalle kansanhiihtoreitille pääsisi vain pari minuuttia moottorikelkkauralla hiihtämällä.

Oikea kansanhiihtolatu ei ole koskaan hävinnyt olemattomiin: se on vain viettänyt hiljaiseloa muutaman sadan metrin päässä nykyisestä tehoväylästä!

Jokunen vuosi sitten pyöräillessäni kesäaikaan nykyisen ladun pohjana olevaa metsätietä havaitsin juuri mainitun risteyksen tienoilla pari mitä ilmeisimmin kesätöissä olevaa nuorukaista. He näyttivät tasoittelevan vanhaa latupohjaa sileämmäksi moottorikelkan kiitää. Raivostuneena olin jo poimimassa kivenmurikkaa tienpenkalta ajaakseni ilkivallantekijät matkoihinsa. Ymmärsin kuitenkin antaa heille anteeksi, sillä he eivät selvästikään tienneet mitä tekivät, ja jätin ensimmäisen kiven heittämättä.

Vanhan kansanhiihtoladun haltuunotto ei ole mahdoton tehtävä: vain paluulatu Mustalta Vimpelinvaaralle täytyy vallata takaisin. Moottorikelkkailijat ohjataan Mustalle nykyistä metsäautotietä pitkin. Siitä tulee muutama sata metriä lisää matkaa, mutta eivät kai kelkkailijat siellä nykyäänkään ole bensaa säästämässä. Vanhalle reitille tehdään kelkalla ja latuhöylällä yksikaistainen latu. Ne, jotka haluavat luistella, saavat käyttää kelkkareittiä, ja voidaanhan reitin loppuosa Syväkankaalta Kieronmäkeen edelleen pitää leveänä luistelulatuna.

Seuraa keltaisia merkkejä

Vimpelinvaaran puissa on yhä näkyvissä keltaisia maalimerkkejä, jotka osoittavat ikivanhojen latujen reittejä. Ne ovat ajalta ennen nykyistä valaistua latua, ja kansanhiihtäjä kuvittelee muistavansa jotain ensimmäisistä hiihtokokemuksistaan ehkä juuri näillä laduilla. Toinen tämän blogin lukijoista saattaa muistaa jonkin yrityksen hiihtää latu umpihankeen näiden keltaisten merkkien mukaan.

Kansanhiihto 2012

Teatterimies Juha Hurme kysyi taannoin radion Kultakuumeen kolumnissaan: ”Onko vapaa hiihtotyyli miljöörikos, koska se vaatii onnistuakseen vähintäin nelimetrisen ja usein käytännössä leveämmän kaistan raivaamisen metsään, kun sukupuuttoon kuollut perinteinen hiihto taasen perustui puiden välissä koskemattomassa maastossa puikkelehtivaan latuun?” Jutun pääaiheena oli taide, mutta hiihto on niin tärkeä asia, että se sopii hyvin ottaa esiin monenlaisissa asiayhteyksissä. Hurme on viisas mies, suosittelen jyrkästi kaikille hänen radiojuttujensa kuuntelemista.

Niin sanottu vapaa hiihtotyyli on osoittautumassa rikokseksi tai ainakin avunannoksi rikokseen. Tiedä sitten, onko kyseessä miljöörikos, ehkä ennemminkin kulttuuririkos, mikäli laki sellaista tuntee.

Mutta ensin täytyy asettaa oikeaan yhteyteen käsite ”vapaa hiihtotyyli”. Sehän tarkoittaa suomeksi luisteluhiihtoa, jota on iät ajat harrastettu keväisillä hangilla ja järvenjäillä. Sillä hiihtäjä saavuttaa huiman vauhdin, ja aurinkoisella järvenselällä myötätuulessa voi päästä suorastaan hurmioituneeseen lentoonlähdön tunnelmaan. ”Vapaa” tulee kilpailusta: kun hiihtäjä saa vapaasti valita nopeimman hiihtotavan, hän valitsee luistelutyylin, aivan niin kuin vapaauinti tarkoittaa käytännössä kroolausta – en ainakaan muista nähneeni kenenkään käyttävän rinta- tai koirauintia vapaauintikilpailussa.

Parissa vuosikymmenessä luisteluhiihto hivuttautui laduille: kilpahiihtäjät aloittivat, sitten seurasivat perässä aktiiviset kuntohiihtäjät ja lopulta myös suuri joukko kansanhiihtäjiä. Kun luistelijat rikkoivat ladun, piti ruveta rakentamaan leveämpiä väyliä, joihin mahtuu luistelukaista ja tavallinen latu vierekkäin.

Pian kaupunkien liikuntavirastot keskittivät toimeliaisuutensa leveiden, luisteltavien latujen rakentamiseen. Hankittiin isoja latukoneita, jotka tarvitsevat käytännössä autolla ajettavan pohjan toimiakseen kunnolla ja säilyäkseen ehjinä. Jos rahaa piti joskus säästää, säästettin sitten vaikka vanhoista kansanhiihtoladuista ennemmin kuin valaistuista luistelu-urista tai sisäurheiluhalleista.

Ja niin tapahtui hiihtokulttuuririkos: vanhat, kapeat, mielenkiintoiset kansanhiihtoladut hylättiin. Ne eivät sopineet tehokkuutta, suorittamista ja kilpailua ihannoivaan nykyaikaan. Ei enää pitkiä, rauhallisia, laturetkimäisiä reittejä, joilla saattoi joskus jopa saada lunta niskaansa kuusen oksalta, vaan metsäautoteille jyrättyjä teholatuja, joilla ei ole kunnon mäkiä eikä mutkia ja joihin kyllästyy muutaman lenkin jälkeen.

Suomen kilpahiihdon romahduksen siemenet kylvettiin jo 1980-luvun lopulla, kun reippautta ja seikkailuhenkisyyttä suosivista kansanhiihtoladuista alettiin luopua.

Luisteluhiihto ei ehkä ole miljöörikos silloin, kun se keskittää hiihtäjävirrat metsäautoteille ja muille jo olemassa oleville maiseman haavoille. Silloin se on, kun mäntykankaalle ja kuusikkorinteeseen raivataan linjoja, joita ei äkkinäinen erota pujottelurinteistä.

Vain kalpea haamu on jäljellä Kylmän lenkistä

Nyt se tunnustetaan jo virallisestikin: Kylmän latua ei enää ole. Yhdyslatu seuraa mukavasti viivasuoraa tienvartta parin kilometrin matkan.

Kylmän umpihankihiihtoreitti
Kiitorata

Tästä se muinoin erkani. Nyt olisi umpihankihiihtoa tarjolla. Laajankankaan ladulla sen sijaan mahtuisivat ralliautot ohittelemaan toisiaan.

Parempien ihmisten kulkutie

Mielenkiintoiset reitit on varattu moottorivoimalla liikkuville.

Vimpelinvaaran hiihtomaja

Ennen vanhaan ihmisillä oli aikaa pitää sunnuntain hiihtoretkellään taukoa ja istahtaa hiihtomajan penkille. Oli myös varaa mehun juontiin, joskus ehkä jopa munkkeihin.

Kajaanin latukartta

Tämäkö on reippaiden ihmisten kaupungin latuverkko? Tästä on Kylmän lenkki unohdettu pyyhkiä, mutta onkohan tuo Kirkkoahon–Saarijärven latu olemassa? Tässä eivät muuten näy Vimpelinvaaran kilpaladut. Suosittelenkin niitä kaikille, jotka haluavat kokeilla vähän mielenkiintoisempia reittejä. Ne ovat tosin maantien levyisiä, mutta mäkiä ja mutkia on ihan eri tavalla kuin virallisilla kansanladuilla.

Virallisesta käytöstä poistettua valaistua latua

Minkähän takia tämä Kettukallion tienoon kulma on jätetty pois valaistusta ladusta? Tehokkuussyistäkö? Latukartan mukaan lenkin pituus on nykyään enää neljä kilometriä.

Lunta laatikkoon

Kansanhiihtovihkojen laatikoita on vielä jäljellä. Paikka on niille juuri oikea, pujottelumäen nousun huipulla. Telineessä lienee joskus ollut useampikin laatikko. Jäljelläolevista pyöreässä Linna-pöntössä oli vihko ja siinä aivan tuoreita merkintöjä. Tämä toinen sisälsi vain lunta. Tarkoittavatkohan maalatut päivämäärät niitä päiviä, jolloin vihkot on hiihtokauden loputtua kerätty talteen?

Voisinkohan mennä jostakin kaupungin virastosta pyytämään nähtäväksi vanhoja kansanhiihtovihkoja 1970-luvulta ja etsiä niistä omia merkintöjäni?

Kelkkailija varokoon kansanhiihtäjää!
Tehokas, suora latu

Vimpelinvaaralta huvikelkkailijat on onneksi pidetty poissa, mutta heti radan takana niitä liikkuu. Niille on yhteiskunnan varoilla tehty reittejä, jopa vanhojen latureittien päälle! Varokoot itse, kun kansanhiihtäjät nousevat kapinaan.

Kieronmäen latu on sulan maan aikaan metsätie. Mikä tasaisuus, mikä suoruus, mikä tylsyys!

Mustalle!

Mustan ladun loppuosaa on viime vuosinakin ainakin satunnaisesti pidetty yllä lopputalvesta. Kuvaajan selän takana jatkuu avoimena polkumaisena linjana ladun alkuosa. Mitenkähän hyvin sitä pystyisi seuraamaan? Entä olisikohan vanhoista Haukilammen ja Kivimäen reiteistä mitään jälkiä maastossa? Kansanhiihtäjä päätti tutkia asiaa, ja siitä seurasi hätkähdyttävä jännityskertomus.

Talvenkiistäjät

Kuten kaikki hyvin tietävät, ikävin, liukkain ja vaarallisin talvikeli on kuiva ja nihkeä pakkaslumi. Tai ehkä ne eivät tiedä, jotka kulkevat töihin, kouluun ja urheilemaan omin jaloin, polkupyörällä tai potkukelkalla. Mutta näin se vain on, ja siksi teille on pakkaskelillä kylvettävä paljon pieniä teräviä kiviä. Esimerkiksi iljanne eli kaljama on paljon turvallisempi keli, ainakin jos levitettävän sepelin määristä voi jotakin päätellä.

On myös todettu, että mummut ja papat hakeutuvat mielellään tien pehmeille laidoille kaatuilemaan. Siksi ensinnäkin penkat työnnetään mahdollisimman kauas, mielellään ainakin puolitoista metriä varsinaisen väylän reunojen ulkopuolelle, ja toiseksi myös lumipenkat sepelöidään huolellisesti. Tähän tarkoitukseen kaupunki on hankkinut huipputehokkaita sepelilinkoja.

Linkomiehet vihaavat paitsi pulkan ja potkukelkan käyttäjiä, myös kansanhiihtäjiä. Ajaessaan kohdasta, jossa latu risteää kävelytien kanssa, he lisäävät sepelin syöttöä ja vääntävät lingon kierrokset täysille.

Täällä Helsingin perällä, Suomen syrjäseudulla, talvea pidetään onnettomuutena tai ainakin häiriönä, jolla ei voi olla minkäänlaisia myönteisiä vaikutuksia. Ei ole olemassa esimerkiksi mitään lumen ja jään mahdollistamia reippaita ja hauskoja liikkumiskeinoja, ei ainakaan saisi olla. Joka tapauksessa sellaiset pitää pyrkiä estämään tai ainakin eristämään aidatuille alueille, mieluimmin sisähalleihin.

Haluaisin muistuttaa, että Suomeen sattuu talvi lähes joka vuosi. Liittyminen Euroopan unioniin 1995 ei lopettanut talvea, vaikka jotkut tuntuvatkin luulevan, että ”Eurooppaan meneminen” tarkoittaa maan siirtymistä alemmille leveysasteille.

Kyllähän tänne ennen pitkää saadaan lumettomat talvet ja neljän kuukauden pimeä marraskuu, muttei toivottavasti niin pian, että minun pitäisi olla sitä todistamassa.

Täällä mennään jukuripäisesti läpi harmaan kiven, murskataan se ja sirotellaan lumelle. Suosisin ehkä kuitenkin vähemmän totalitaristista elämäntapaa, jossa oloja myötäillen vaikeudet käännetään voitoksi ja vastuksissa nähdään erilaisen toiminnan mahdollisuus.

Kännissä olet ääliö

Yhtenä päivänä vuodessa on kuulemma luvallista kaataa roskat puistoihin, kävelyteiden varsiin ja oman pihan portille. Roskia voi singota myös toisten pihoihin ja ihmisten päälle. Päivä on joulukuun 31. Sen sijaan esimerkiksi tammikuun neljäntenä tai toukokuun 27. päivänä ei jostakin syystä katsota hyvällä sitä, joka ripottelee jätesäkkinsä sisältöä julkisille paikoille.

Täällä on Itä-Helsingin roskanäyttely.

Kuka viitsii valittaa moisesta pikkuasiasta? Saahan sitä kerran vuodessa vähän riehaantua. Kerran vuodessa saa kakata leipurin pöydälle ja pätkiä lapsiaan turpaan. Saa ajaa sataa jalkakäytävällä ja solvata ihmisiä metrossa. Ei se kerran vuodessa mitään haittaa.

Yhteiskunnallista mainontaa

Helsingin metroasemilla, etenkin lähiöissä, näkee aika paljon yhteiskunnallista ja yleishyödyllistä mainontaa. Mainoksilla yritetään saada joukkoliikenteen käyttäjät joukkoliikenteen käyttäjiksi, tai kuten tässä, nuoret vaikuttamaan kaupunkiinsa.

Syy näihin mainoskampanjoihin on tietysti se, että mainostauluihin ei saada riittävästi kaupallisia mainoksia. Keskustan asemillahan tilanne on toinen, siellä seinätkin päällystetään kaupallisilla töhryillä. Niinpä liikennelaitoksella on töissä ihmisiä, jotka keksivät mainostiloihin täytettä. Suosituimpia aiheita nykyään ovat joukkoliikenteen ihanuutta ylistävät iskulauseet sekä yleisöltä kerätyt viehättävät ja suloiset anekdootit bussi-, juna- ja metromatkojen ihmeellisistä sattumuksista.

Tämä mainos on kuitenkin kuvattu Hakaniemen metroasemalla. Tarkoitus lienee havahduttaa katsoja ajattelemaan, että huikeinkin idea voi toteutua, kun sen vain uskaltaa esittää julkisesti. Kuvia yhdistelemällä Rautatientorille on saatu nurmikenttä ja sille ihmishahmoja loikoilemaan ja kirmailemaan.

Tarkemmin katsoessa alkaa vaivata se, että aseman torni vääntyy oikealle. Eikö panoraaman koostaja olekaan osannut oikaista pystysuoria linjoja? Mutta Kansallismuseon tornithan kaartuvat myös, samoin valonheitinpylväät, mutta vasemmalle. Kuva onkin ehkä otettu hyvin laajakulmaisella kalansilmäobjektiivilla, joka kaareuttaa kaiken.

Puissa ei ole lehtiä. On siis ehkä toukokuu, tai matalalta paistavan auringon perusteella mieluummin loka- tai marraskuu (kello on viittä vaille yksitoista). On liputuspäivä, ehkä Aleksis Kiven tai YK:n päivä, svenska dagen tai isänpäivä. Vähäinen liikenne viittaisi sunnuntaihin eli isänpäivään. Ruoho viheriöi, mutta niinhän se viheriöi nytkin marraskuun lopulla täällä Suomen reuna-alueella. Tuuleekin jonkin verran.

Onhan nyt ollut lämmin syksy, mutta kovin karaistuneilta vaikuttavat nämä nurmikolla loikoilijat. Mutta eihän mikään ole mahdotonta, kun vain uskoo ideaansa riittävän lujasti.