Remonttia

Jos joku olisi viime päivinä tullut useammin kuin kerran vilkaisseeksi Totuus-blogia, hän olisi huomannut holtitonta ulkoasun vaihtelua. Olen kokeillut eri teemoja ja päätynyt toistaiseksi hieman ehostettuun oletusteemaan. Ehkä siinä on tullut jotakin opittuakin.

Keskusteluun piti taas panna päälle ensimmäisen  kommentin hyväksyntä. Olen sen välillä ottanut vaivihkaa poiskin, mutta äskettäin tänne on tullut pari tosi fiksua puheenvuoroa, jotka yllyttivät lisäämään tarkkailua.

Auta lukijaa: älä piilota tekstiäsi

Kun uutis- ja blogisyötteiden lukemiseen ja Twitterin seuraamiseen alkaa mennä kolmatta tuntia vuorokaudessa, rupeaa vähitellen miettimään karsintaa. Tylsät jaarittelijat ja liian pitkiä juttuja kirjoittavat lähtevät silloin ensimmäisinä, jos ei aiheen ainutlaatuisuus pakota pitämään heitä seurannassa. Mutta myös teknis-käytännölliset syyt saattavat vapauttaa bloggaajan lukijoistaan.

Blogista ja muusta taajaan karttuvasta sisällöstä pitää olla saatavissa RSS-syöte. Siitä lisää seuraavassa jutussa.

Joskus blogitekstistä tai uutisesta tulee syötteeseen pelkkä otsikko tai muutama rivi jutun alusta. Jos lukija haluaa nähdä koko jutun, hänen on avattava veppisivu, kansankielellä mentävä nettisivulle. Informaatiohyöyn alla elävälle tämä on ylimääräinen vaiva, ja tällainen syöte lentääkin siivouksessa pihalle ensimmäisten joukossa.

WordPressin asetuksissa säädetään kohdassa Lukeminen, näkyykö syötteessä koko juttu vai pelkästään alku:

Näytä koko teksti.

Joskus kirjoittaja ei kumminkaan halua näyttää syötteessä koko juttua – hän ehkä haluaa altistaa lukijansa veppisivullaan oleville mainoksille (jotka tämä torjuu adblockilla). Hän voi kuitenkin välttää tökerön vaikutelman, joka tulee sattumanvaraisesti jopa kesken lauseen katkeavasta poiminnasta. Kohtelias kirjoittaja laatii minuutin vaivannäöllä tyylikkään ingressimäisen tekstin, joka ei näy itse artikkelissa. Sen sijaan se näkyy syötteessä ja sellaisissa yhteyksissä, joissa tekstistä näytetään vain pala, kuten hakutuloksissa ja joissakin some-linkeissä. WordPressissä sen nimi on Ote ja sen voi tehdä artikkelin kirjoitussivulla:

Wordpressin "ote"

Leipälyriikkaa

Pekka Heikkisen leipomon web-sivujen toteutuksesta olisi saman korttelin pojalla tarjota useampikin rakentava kommentti, mutta katsotaan sitä joskus toiste. Tällä kertaa tahdon kiinnittää lukijain huomion siihen, kuinka leipomo kertoo itsestään runomuodossa.

Katsokaa vaikka: teksti on ladottu kahdelle palstalle lyhyiksi kappaleiksi, siis säkeiksi ja säkeistöiksi. Teksti ei tietenkään mukaudu selainikkunaan – jos se niin tekisi, säerakenne menisi sekaisin.

Tarkastellaan esimerkkinä puu-uunileipäsivua (tässä on suora linkki, mutta lukija siitä huolimatta joutuu etusivulle ja klikkaamaan sieltä ruisleipäsivulle). Teksti ryhmittyy yleensä neljän säkeen mittaisiksi säkeistöiksi. On myös yksi kuuden ja yksi viiden rivin säkeistö, ja sivun loppuhuipennuksessa, herkullisen kahvileivän jälkeen, säkeistö lyhenee kahteen ja lopulta yhteen riviin.

Säkeen pituus on yleensä 5–10 tavua, kymmentavuinen säe on hyvin yleinen. On pari lyhyttä nelitavuista, ja runo Puu-uunileivän tarina jysähtää käyntiin järeällä kolmentoista tavun säkeellä. Kotimaisen kirjallisuuden perusopinnoistani on sen verran aikaa, etten tunnista runomittaa. Kuka osaisi auttaa? Miten näitä runoja lausuttaisiin?

En tiedä, onko runoja esitetty julkisesti lausuttuina tai lauluiksi sävellettyinä. Runoviikon tilaisuuksia ajatellen niiden viesti on ehkä hieman yksipuolinen. Mutta kenties Pekka Heikkinen voisi järjestää runojuhlien aikana oheistapahtuman, jossa runoja esitettäisiin myymälässä ja yleisö saisi samalla nauttia leivoskahveista. Tämä sopisi hyvin satavuotisjuhliin.

Kohennusta

Kansanretkeilijä on toiminut viime päivinä lähinnä kansanhiihtäjänä ja yhteiskunnan tehokkaana rattaana, joten julkaistavaa ei blogeeraukseksi asti ole kertynyt. Mutta nyt Totuus kokee ulkonäköuudistuksen, kun WordPressistä tulee uusi versio ja sen mukana uusi tämän vähissä olevan vuoden mukaan nimetty teema.

Tartupas hiirellä selainikkunan nurkkaan ja vedä ikkunaa pienemmäksi ja isommaksi: sisältö mukautuu hienosti ikkunaan, kuvat ja teksti muuttavat kokoaan ja sivun osat järjestyvät uudestaan. Ja teksti jakautuu riveille suomen kielen tavutuksen mukaan! Tällaista luontevuutta veppiin onkin kovasti odotettu. Kannattaa katsoa myös mobiililla.

Eihän tämä teema täydellinen ole, isoja otsikkokuvia olisin toivonut edellisten teemojen tapaan ja suunnistusvalikkoa otsikkokuvan alle. Mutta onnistuin kuitenkin laatimaan mukautetun valikon ja panemaan sinne linkit sotilaalliseen mediaan, jossa olenkin jotain ehtinyt kiireen keskellä huudahdella.

Valuvika

Eurokriisi-inttelyssä käytettävistä kliseistä kulunein ja rasittavin on valuvika. Sellainen väitetään olevan eurojärjestelmässä.

Valuvika on valettaessa kappaleeseen syntynyt vika. Tällaista vikaa on hyvin vaikea korjata paikkaamalla, hitsaamalla tai takomalla. Jos valuvikainen pata ei pidä vettä, on parasta iskeä se lekalla lyttyyn, sulattaa ja valaa uudestaan.

Valuvian metaforinen käyttö lähtee tästä. Lähtökohdiltaan epäonnistunut ja toimimaton järjestelmä ei tule kuntoon korjaamalla, vaan se pitää hajottaa ja luoda alusta lähtien uudestaan.

Joidenkin mielestä euron vika varmasti on sitä laatua, että upokkaaseen vain koko systeemi ja parempi muotti ennen uutta valua. Mutta toiset ovat halukkaita paikkaamaan.

Kerrankos kielikuvat karkaavat. Tässä tapauksessa leviämistä auttaa vielä suomessa hyvin toimiva alkusointu. Valuvian holtiton viljely on kuitenkin mennyt kohtuuttomuuksiin ja on tarpeen pysäyttää. Täten kielletäänkin tästä päivästä lähtien valuvika-sanan käyttö kaikissa sellaisissa yhteyksissä, jotka eivät liity metallin, muovin tai muun vastaavalla tavalla käytettävän materiaalin valamiseen.

Pääseekö äänesi näkyviin?

Radion Julkinen sana -ohjelman otsikkona oli ”Sananvapauden myytit ja ideologiat”. Viestintätutkija Kari Karppinen muun muassa selvitti, miten erilaiset yhteiskunnan äänet pääsevät julkisuudessa näkyviin. Arkijärjellä luulisi, että hankalasti, sillä yleensähän äänet kuuluvat.

Mutta minäpä tiedän. Ääntä on visualisoitu huviksi ja hyödyksi iät ja ajat, ja tietokoneella voidaan nykyään piirtää hienoja kuvia, jotka havainnollistavat äänen voimakkuutta ja taajuussisältöä. Yllä on voimakkuuden kuvaaja ja sonogrammi viestintätutkijan sanoista ”miten julkisuudes pääsee erilaiset äänet näkyviin ja”.

Yhteiskunnallista mainontaa

Helsingin metroasemilla, etenkin lähiöissä, näkee aika paljon yhteiskunnallista ja yleishyödyllistä mainontaa. Mainoksilla yritetään saada joukkoliikenteen käyttäjät joukkoliikenteen käyttäjiksi, tai kuten tässä, nuoret vaikuttamaan kaupunkiinsa.

Syy näihin mainoskampanjoihin on tietysti se, että mainostauluihin ei saada riittävästi kaupallisia mainoksia. Keskustan asemillahan tilanne on toinen, siellä seinätkin päällystetään kaupallisilla töhryillä. Niinpä liikennelaitoksella on töissä ihmisiä, jotka keksivät mainostiloihin täytettä. Suosituimpia aiheita nykyään ovat joukkoliikenteen ihanuutta ylistävät iskulauseet sekä yleisöltä kerätyt viehättävät ja suloiset anekdootit bussi-, juna- ja metromatkojen ihmeellisistä sattumuksista.

Tämä mainos on kuitenkin kuvattu Hakaniemen metroasemalla. Tarkoitus lienee havahduttaa katsoja ajattelemaan, että huikeinkin idea voi toteutua, kun sen vain uskaltaa esittää julkisesti. Kuvia yhdistelemällä Rautatientorille on saatu nurmikenttä ja sille ihmishahmoja loikoilemaan ja kirmailemaan.

Tarkemmin katsoessa alkaa vaivata se, että aseman torni vääntyy oikealle. Eikö panoraaman koostaja olekaan osannut oikaista pystysuoria linjoja? Mutta Kansallismuseon tornithan kaartuvat myös, samoin valonheitinpylväät, mutta vasemmalle. Kuva onkin ehkä otettu hyvin laajakulmaisella kalansilmäobjektiivilla, joka kaareuttaa kaiken.

Puissa ei ole lehtiä. On siis ehkä toukokuu, tai matalalta paistavan auringon perusteella mieluummin loka- tai marraskuu (kello on viittä vaille yksitoista). On liputuspäivä, ehkä Aleksis Kiven tai YK:n päivä, svenska dagen tai isänpäivä. Vähäinen liikenne viittaisi sunnuntaihin eli isänpäivään. Ruoho viheriöi, mutta niinhän se viheriöi nytkin marraskuun lopulla täällä Suomen reuna-alueella. Tuuleekin jonkin verran.

Onhan nyt ollut lämmin syksy, mutta kovin karaistuneilta vaikuttavat nämä nurmikolla loikoilijat. Mutta eihän mikään ole mahdotonta, kun vain uskoo ideaansa riittävän lujasti.

Solidaarinen media, osa 2

Kuinka varmistat Twitterissä ja Google+:ssa, että ohitan viestisi lukematta?

  • Laita viestiin pelkkä linkki, mieluiten vielä jonkin lyhennyspalvelun muokkaamana, ettei osoitteesta voi päätellä aihetta.
  • Käytä #hashtageja ja @replyjä, mieluummin useampia ripoteltuna viestiin niin, että virkettä saa etsimällä etsiä.
  • Kirjoita koko lukijakunnallesi leviävä kryptinen tokaisu, jonka vain kaksi ihmistä ymmärtää. Älä käytä välineen tarjoamia mahdollisuuksia levityksen rajaamiseen.

Kuinka saat minut lukemaan viestisi kokonaan ja ehkä jopa seuraamaan siihen liitettyä linkkiä?

  • Aloita viestisi kokonaisella virkkeellä, josta aihe selviää. Ajattele minuutti tai kaksi, niin keksit kyllä tavan, jolla ilmaiset ajatuksen lyhyesti ja ytimekkäästi. Jos et keksi, mieti kannattaako viestiä lainkaan lähettää.
  • Jos lähetät linkin omaan blogikirjoitukseesi, huolehdi, että kirjoituksen linkkikuva ja metakuvaus ovat kunnossa ja liittyvät aiheeseen. Sosiaalisen median linkitystoiminnot käyttävät automaattisesti näitä tietoja linkin esittämiseen.

Metakuvausteksti (meta description) on tarkoitettu lyhyeksi yhteenvedoksi tekstin aiheesta. Se ei yleensä näy itse veppisivulla, mutta tulee näkyviin linkkien yhteydessä ja syötteenlukimissa, ja mikä tärkeintä, hakupalveluiden tuloslistauksissa. Blogiohjelmissa on yleensä kenttä, johon metakuvaus kirjoitetaan. Esimerkiksi tämän kirjoituksen metakuvausteksti on ”Muutama vihje lukukelpoisten Twitter-, Facebook- ja G+-viestien kirjoittamiseen.”

Alhaista!

Katsokaa nyt, mitä ne ovat menneet tekemään!

Kaupassa näytti ensin siltä, että etsimäni näkkileipä olisi loppunut. Sitten tajusin: Suomen virallisen näkkileivän, Ylhäisten leivän, paketti on muutettu, mukautettu latteaan ja persoonattomaan kulutusympäristöön. Poissa on vanhahtava heraldisuus, oranssi väri on jäljellä vain valokuvassa leivän päällä olevassa lohiviipaleessa (takapuolella lukee tietysti ”Tarjoiluehdotus”, ettei kukaan harhaudu luulemaan, että lohi sisältyy pakettiin). Ruotsin kieli on häivytetty tykkänään. Sininen väri on vaalennut, kirjasin on sentään lievästi vanhanaikainen. Punainen Vaasan tunnus on huomattavan iso. Nurkassa on huomautus: ”Tuttu Ylhäisten leipä uudessa pakkauksessa”. Epäilemättä merkintä tulee lähitulevaisuudessa poistumaan vähin äänin.

Alaotsikko ei enää ole ”hapan näkkileipä” vaan ”taikinajuureen leivottu näkkileipä”. Vanhan paketin mukaan kuitua on 19 %, uuden mukaan 17 %. Muutoin tuoteseloste ei ole muuttunut. Kumisevaa versiota en hyllyssä nähnyt.

Miksi valmistaja Vaasan Oy on päätynyt tähän tekoon?

Ylhäisten leivällä on ollut normaalin hyvälle leivälle kuuluvan suosion lisäksi kulttikannatusta: se on symboloinut yksinkertaista konstailemattomuutta, hyvässä mielessä perinteisiä arvoja, vakautta ja vapautta turhanpäiväisestä hömpöttelevyydestä. Leivän ystävät ovat antaneet anteeksi pyöreän reikäleipäversion vaivihkaisen häivyttämisen ja varmasti tottuvat tähänkin mullistukseen, leipähän ei itsessään ole muuttunut.

Vaasan olisi kannattanut hyödyntää vanhanaikaisuuden ja perinteisyyden mielikuvia. Uskon, että ne olisivat vedonneet leivänsyöjiin, jos ei naiivin vilpittömällä niin sitten leikillisellä tavalla. Se valitsi kuitenkin toisin. On ehkä ajateltu, että ostajat vieroksuvat liian persoonallista pakkausta. Nyt on kuitenkin vaarana hukkuminen kasvottomaan massaan, niin kuin jo tämänpäiväinen ostoksilla käyntini osoitti.

Viimeiset vanhat pakkaukset täytyy nyt säilyttää ja arkistoida. Kun lapsemme löytävät ne viidentoista vuoden kuluttua, he vaativat, varmaan saavatkin perinteisen pakkauksen takaisin.

Oikaisupyyntö

Minulle määrättiin tarkastusmaksu lähiliikenteen S-junassa 8.5.2007 kello 13.25 Huopalahden ja Leppävaaran välillä. Tarkastaja img_5399-nimmari.JPGn mukaan minulla oli virheellinen lippu: matkakortissani oli voimassa oleva Helsingin kausilippu, mutta ei maksettua seutumatkaa.

Vaadin maksumääräyksen kumoamista seuraavin perustein:

Oman havaintoni mukaan noustessani Helsingin asemalla junaan kosketin lukulaitteen 2-painiketta oikean käteni keskisormella tai nimettömällä pitäen samalla matkakorttia peukalon ja etusormen avulla lukulaitteen edessä. Laite näytti vihreää valoa ja antoi merkkiäänen. Käsitin maksaneeni seutumatkan, vaikka sitten tarkastuksessa kävikin ilmi, että laite oli rekisteröinyt vain Helsingin kausilipun.

Kuvaamani tekninen suoritus on varsinkin ruuhkaisessa lähijunassa ja kantamusten kera liikuttaessa sen verran monimutkainen ja vaativa, että siinä epäonnistumisesta ei matkustajaa tulisi rangaista. On paljon keskusteltu siitä, että lukulaite veloittaa helposti ylimääräisen matkan pitkästä kosketuksesta tai vahingossa, esimerkiksi junan heilahtaessa, tapahtuvasta toisesta kosketuksesta. Tästä syystä monet matkustajat, minäkin, pyrkivät koskettamaan lukulaitteen painiketta mahdollisimman kevyesti ja lyhyesti.

Matkakortin tiedot voi tarkistaa pitämällä korttia muutamia sekunteja lukulaitteen edessä, tämän toki tiedän ja tästä tarkastaja img_5399-nimmari.JPGkin minulle mainitsi. Miksi matkustaja kuitenkaan aina tekisi näin, jos ei ole syytä epäillä laitteen käytön epäonnistumista? Jos lähtökohdaksi otetaan, että lukulaite ei todennäköisesti rekisteröi matkustajan toimenpiteitä tämän tarkoittamalla tavalla ja tästä syystä kortin tila on aina tarkistettava, joudutaan mahdottomaan tilanteeseen, jossa junan eteiset ruuhkautuvat ja matkanteko hidastuu. Tältä kannalta matkakortti on huononnus verrattuna pahviseen lippuun, josta leiman voi aina tarkistaa.

Esitin lipuntarkastajalle epäilykseni, että oikaisupyynnön mahdollisuus lienee pelkkä muodollisuus: pystyisikö kukaan virastossa oikaisupyyntöjä käsittelevä ymmärtämään tilannetta paremmin kuin paikalla olleet. Tarkastaja img_5399-nimmari.JPG totesi myös, että kone on lahjomaton. Kone on varmasti lahjomaton, mutta se voi myös olla huonosti suunniteltu ja toiminnassaan epävarma. On kohtuutonta siirtää matkustajille vaivannäkö ja riskit, jotka johtuvat teknisen järjestelmän huonosta toteutuksesta.

Havaintojeni mukaan lipuntarkastajat määräävät maksun aina automaattisesti, jos matkalippua ei ole tai lippu on virheellinen. Minkäänlaista keskustelua tai harkintaa en muista tällaisissa tilanteissa junissa huomanneeni. Tiedän, että korttijärjestelmä on ollut kallis ja kaikki liikenevä, myös tarkastusmaksuista saatava, raha tarvitaan. Onkin mielenkiintoista seurata, onko oikaisumenettelyssä sijaa harkinnalle, vai toimiiko se yhtä ”lahjomattomasti” kuin lipuntarkastajan mainitsema kone.