Mihin tarvitsen Applea?

En oikeastaan enää pidä yhdestäkään Applen sovellusohjelmasta. En pidä siitä, että minut pakotetaan johonkin oivaltavaan, persoonalliseen, tietokoneenkäytön hyväksi havaituista rutiineista täysin poikkeavaan toimintatapaan, enkä pidä siitä, että mahdollisuudet muokata työskentelytapaa piilotetaan tai poistetaan kokonaan.

Jos haluaa tehdä töitä ohjelmalla, josta voi sanoa ”it just works”, tämä ohjelma on todennäköisemmin jonkun muun kuin Applen tekemä.

Applen käyttöjärjestelmä ei ole varsinaisesti paska. Sain paljon aikaan, kun hankin ensimmäisen oman tietokoneeni, Powerbook 100:n, vuonna 1992. Kirjoitin nuotteja Encorella ja tein musiikkia Mastertracks Prolla, joka on yhä tähänastisista paras midisekvensseriohjelma.

Sitä seuranneessa seikkailussa GNU/Linux-järjestelmien parissa opin paljon. Komentorivi tuli tutuksi, samoin ytimen käännöksen parametrit. Päivittäiskäytössä systeemi toimi, mutta nuotteja kävin kirjoittamassa Sibeliuksella Windowsin puolella.

Aloin taas saada omia tuotoksia aikaan, kun palasin Applen käyttöjärjestelmään 2003. NeXT oli tullut tutuksi musiikkitieteen studiossa, joten OS X oli hyvin luonteva käyttää. Joitakin Applen sovellusohjelmiakin opin hyödyntämään, ainakin Garagebandia ja iPhotoa, sittemmin myös Logicia.

Apple on kuitenkin ennen kaikkea suhteellisen luotettavasti toimiva työskentely-ympäristö: tietokone ja käyttöjärjestelmä, joka oli parhaimmillaan versiossa 10.6.8 vuonna 2009. Sittemmin Apple on koettanut yhdistää laitteensa, käyttöjärjestelmänsä, sovellusohjelmansa ja pilvipalvelunsa universaaliseksi kokonaiselämykseksi.

Haksahdin mukaan fantastiseen elämykseen runsas vuosi sitten, kun hankin iPhonen, päivitin käyttöjärjestelmät yhteensopiviksi, synkronoin laitteiden kommunikaatiotiedot ja tulin siten lähettäneeksi osoitekirjani ja kalenterini NSA:lle. Kaupan päälle tietokoneeni hidastuivat.

Tilanteen palauttaminen hallintaan tulee kestämään jonkin aikaa. Siihen sisältyy myös kysymys, mikä käyttöjärjestelmä sopii parhaiten työskentelyalustaksi. Katsotaanpas.

Applen sovellusohjelmista tarvitsen Aperturea ja Logicia. Vapaita tai vapaissa käyttöjärjestelmissä toimivia vastineita on, mutta ominaisuuksista uupuu. Keynoteakaan en mielelläni vaihtaisi.

Applen käyttöjärjestelmää tarvitsen alustaksi Sibeliukselle, Ablettomalle, Maxille ja mahdollisesti tulevalle Steinbergin notaatio-ohjelmalle. Scrivener vaikuttaa myös sellaiselta kirjoitustyökalulta, jonka haluan pitää.

Eipä näitä monta pakollista ole. Mutta kun OS X:n kuitenkin tarvitsen, käytän myös mielelläni muuatta tekstieditoria ja toistaiseksi Applen kalenteria ja selaintakin.

Jos käyttäisin vaikkapa Gnome-työpöydällä varustettua Debian GNU/Linuxia, siellä olisi heti käytettävissä Musescore, Ardour, Pd, Audacity ja Libreoffice (nämä toimivat myös OS X:ssä), kaikki tarvittavat päivittäisohjelmat sekä suuri joukko erikoisohjelmia, joita ei OS X:ään saa.

Jos haluaisi periaatesyistä vaihtaa kokonaan vapaaseen käyttöjärjestelmään ja ohjelmiin, toimeen kyllä tulisi. Mainitut ”pakolliset” syyt ovat oikeastaan enemmän mukavuustekijöitä.

Ja seuraava puhelimeni ei ollenkaan välttämättä ole ”älypuhelin”.

RSS-syötteet aiheen mukaan

Toinen niistä lukijoistani, jotka seuraavat Totuutta RSS-syötteen välityksellä, on ajoittain tympääntynyt siihen, että mielenkiintoisten retkeily- ja vuorijuttujen välissä tulee tyhjänpäiväisiä ja pahimmillaan ärsyttäviä pakinoita ja mielipidekirjoituksia.

Löysin lisäosan, joka tekee mahdolliseksi tilata syötteet vain kiinnostavista aiheista. Tuossa oikealla (jos siis luet tätä veppisivulta) on luettelo blogin aihealueista. Tekstilinkistä pääsee kunkin aiheen luettelosivulle, jossa on otsikot ja juttujen alut uusimmasta vanhimpaan. RSS-symbolista klikkaamalla voi tilata aiheenmukaisen syötteen.

Olen luokitellut vanhoja juttuja kategorioihin, mutta työ on vielä hieman kesken. Uusia aiheotsikoita keksin tarpeen mukaan, mutta vielä on monta vaikeasti luokiteltavaa juttua pelkästään Kaikki-otsikon alla.

Pitkän ajan suunnitelmassa on ainakin tärkeimpien osa-alueiden eriyttäminen niin, että kullakin on oma etusivunsa. Näin esimerkiksi kansanretkeilijän juttujen lukija voisi halutessaan nähdä blogin puhtaasti retki- ja vuoriaiheisena. Yhteinen etusivu tulee kuitenkin aina säilymään niitä varten, jotka haluavat seurata koko Totuutta.

Nämä muutokset vaativat kuitenkin WordPressin parempaa opettelemista, eikä niitä siksi kannata ryhtyä vasiten odottelemaan.

Kannattaa seurata kommentteja

Useimmat blogien lukijat tietävät, että RSS-syötteet helpottavat tavattomasti blogien ja muiden usein päivittyvien sivustojen seuraamista. Minäkään en jaksaisi avata päivittäin käsin sataa www-osoitetta saadakseni tietää, mihin on tullut uutta sisältöä. Syötteenlukimeni kertoo sen minulle automaattisesti.

Yleensä pihvi on itse blogiartikkeli, mutta on tapauksia, joissa hauskuus alkaa vasta keskustelussa. Totuudessakin on nyt jatkunut tovin Helsinki-aiheinen kuvasarja. Jos katsoo vain artikkelit, moni kuva menee muistijälkiä jättämättä ohi. Mutta jos aiheeseen palaa muutaman päivän päästä, voi huomata, että kuva on synnyttänyt kiinnostavaa ajatustenvaihtoa. Mutta ei siihen muista palata, jos asiaa ei ole automatisoinut. Siksi tuossa oikealla alhaalla on linkit, joista voi tilata sekä artikkelit että kommentit. Klikatkaa niitä, jos ette ole jo niin tehneet.

Jotkin blogialustat eivät anna helppoa mahdollisuutta tilata kommentteja. Silloin auttavat vippaskonstit, joita olen käsitellyt täällä.

Solidaarinen media

Google Plus näyttää aika hyvin täyttävän ne odotukset, joita minulla on sosiaalidemokraattista mediaa kohtaan. Se mahdollistaa helposti sekä yksityisen höpöttelyn että asiallisen keskustelun. Kirjoitusten julkisuusastetta voi säädellä ja höpöttelyn voi halutessaan pitää täysin yksityisenä. Kunnon keskusteluja saa aikaan, kun pitää puheenvuorot riittävän avoimina.

Potentiaalisia viestintäkumppaneita ryhmitellään näkyvyydeltään eriasteisiin piireihin. Piirien rakentelu ei edellytä vastavuoroisuutta. Tämä on noin miljaardi kertaa luontevampi menetelmä kuin vaivaannuttavat ”kaveripyynnöt”.

Minulla esiintyy päässäni useinkin kaikenlaista ajatuksentynkää, jonka haluaisin päästää sieltä ilmoille, mutta jolle blogikirjoitus tuntuu liian järeältä ja vakavalta kulkuneuvolta. Julkinen merkintä sotilaallisessa mediassa on tähän tilanteeseen oiva ratkaisu.

Sitä paitsi julkisiin keskusteluihin voi linkittää. Näin esimerkiksi kirjoitin juuri äsken. Sitten kun tuokin asia on kypsynyt kenties hedelmällisessä keskustelussa, voin ottaa alkuperäisen tekstini, laajentaa sen esseeksi ja julkaista täällä bolgissa.

Junien töhrijöille vankeutta!

Kuopion veturitallin edessä seisoi Dv12 numero 2619 maalattuna VR:n uusin hailakoin vihreävalkoisin värein. Tähänkö on tultu? Tämän klassisen veturisarjan väritys on pysynyt samanlaisena kohta viisikymmentä vuotta. Kuka brändikonsultti on saanut syötettyä VR:lle sen kaamean idean, että koko kaluston pitää olla samanväristä? Tämä tapaus on naurettava anakronismi! Toivon näille pelleilijöille pikaista luonnollista poistumaa.

Onko VR:llä liikaa rahaa? Tarvitseeko VR viherpesua? Näinkö saadaan junat kulkemaan aikataulussaan?

Maisemakuppila

Vedän kahvit yleensä Kouvolan pohjoispuolella. Parhaat järvimaisemat ovat Kouvolan ja Mäntyharjun välillä, tosin pusikoituminen on tukkinut näkymiä monin paikoin. Jonkun mielestä rautatien naamioituminen lehvistön suojaan voi olla hyvä asia, mutta junakuvaajat ja matkustajat ovat toista mieltä.

Vuohijärvellä on ensimmäinen iso järvenselkä, Kirjokivessä sokkeloiset vesistöt avautuvat itään päin. Sitten tulee Hillosensalmen tunneli ja asema. Lännessä on yhä Vuohijärven selkä, ja sitten tulee idän puolella heti tämä kallio vastarannalla. Tämä maisema on Repoveden kansallispuistoa, ja jonkin matkan päässä sijaitsee Olhavanvuori, Suomen virallinen kiipeilykallio.

Kohti käyttökelpoista meiliohjelmaa

Aloitin sähköpostin käytön joskus 80-luvun lopussa tai 90-luvun alussa ehkä Pinellä tai jollakin toisella Unixin tekstipäätteessä toimivalla ohjelmalla. Meiliohjelmat olivat jo tuolloin perusominaisuuksiltaan valmiita: postien luku sujui yhtä näppäintä painamalla, ja kun opetteli muutaman muun näppäinkomennon käytön uuden viestin kirjoittamista, viestiin vastaamista, sen poistamista ja arkistoimista varten, homma toimi. Hiireen ei tarvinnut koskea, ohjelma ei näyttänyt animaatioita eikä soitellut joutavia ääniä.

Sitten tulivat graafiset käyttöliittymät, valmistajat rupesivat tekemään ohjelmistaan hienon näköisiä ja sotkivat perustoiminnallisuuden uusilla persoonallisilla ja luovilla ominaisuuksilla. Käytin 90-luvulla Linuxissa Kmailia, joka oli muistaakseni ihan hyvä, ja jonkin aikaa Microsoftinkin vastaavaa tuotetta, joka sekin taisi olla ihan käyttökelpoinen.

Vaikeudet alkoivat siirryttyäni Applen tuotteisiin tämän vuosisadan alussa. Apple on tehnyt merkittävää ja monin osin hienoa työtä kehittämällä yksinkertaisesti toimivia ja intuitiivisia ohjelmia, joilla saa työt tehdyksi ja joiden kanssa aikaa ei tuhlaudu säätämiseen ja komputoinnin opiskeluun. Mutta sähköpostiohjelmalla Apple on onnistunut tekemään suurta kiusaa.

Applen pahin rikos ihmisyyttä vastaan on hiiripakko. Hiiri kuuluu visuaalisiin töihin – eiväthän monet graafiset asiat olisi ilman hiirtä lainkaan mahdollisia – mutta arkirutiineissa kuten sähköpostissa ja kaikenlaisessa kirjoittamisessa hiiri on perkeleestä.

Sähköpostiohjelman tulee toimia niin, että uudet viestit luetaan välilyöntiä näppäilemällä, viestiin vastataan r-näppäimellä, uuden viestin kirjoittaminen aloitetaan n-näppäimellä, viesti arkistoidaan a:lla, tuhotaan d:llä ja niin edelleen.

Olen viime vuodet vaihdellut Applen Mailin ja Thunderbirdin välillä. Mailin etu on sen synkronoituminen Applen osoitekirjan ja kalenterin kanssa. Thunderbird toimii taas paremmin sähköpostiohjelman tapaan. Thunderbirdissä on edelleen vakavia puutteita esimerkiksi tietojen hakemisessa arkistoiduista viesteistä. Mail on tehtaan asetuksilla käyttökelvoton, mutta muutamilla säädöillä sen saa toimimaan lähes normaalin meiliohjelman tapaan.

Quotefix-lisäosalla korjataan top-posting-virhetoiminta. Luomalla älykäs postilaatikko lukemattomille viesteille voidaan uudet viestit lukea hiireen koskematta. Ja tänään selvisi myös yksi tärkeä ominaisuus, joka Mailissa on mutta jonka Apple on onnistunut vuosien ajan pimittämään.

Käytän nimittäin mielelläni työ- ja siviiliviesteissäni eri lähettäjäosoitteita. Näin eri osoitteet ovat vain asiaankuuluvien ihmisten tiedossa, ja viestien lajittelu on helppoa osoitteiden perusteella. Thunderbirdissä on voinut jo kauan käyttää valinnaista lähettäjäosoitetta riippumatta siitä, miltä tililtä viesti lähetetään. Näin voi tehdä myös Mailissa.

Eri lähettäjäosoitteet kirjoitetaan pilkuilla erotettuna asetuksiin:

Asetukset: lähettäjän osoite

Uutta viestiä kirjoitettaessa lähettäjä valitaan valikosta (tähän tarvitaan hiirtä):

Uusi viesti: lähettäjän osoite

Apple sai pisteen. Nykyään käytän taas toiveikkaana Mailia ja odottelen, saisiko Apple seuraavassa käyttöjärjestelmäversiossa Mailin taas hieman lähemmäksi normaalia sähköpostiohjelmaa. Ehkä eläkepäivilläni pääsen käyttämään Applen valmistamaa meiliohjelmaa, joka on saavuttanut käytettävyydessään 1990-luvun tason.

Twitterin väärinkäyttöä

Tämä on kyllä Twitterin väärinkäyttöä. Asia on jakautunut kolmeksi peräkkäiseksi viestiksi, jotka lukija joutuu tavaamaan lopusta alkuun. Jos ei kirjoitustaito riitä asian tiivistämiseen, kannattaa käyttää jotakin toista viestintävälinettä.

Melkein yhtä tylyjä ovat ne yhä yleisemmät viestit, jotka alkavat suoraan leipätekstillä ja katkeavat kolmeen pisteeseen siinä, missä 140 merkkiä sattuu tulemaan täyteen. Vähän niin kuin amerikkalaisten aikakauslehtien ingressiksi naamioidut alut, jotka pettävät lukijan osoittautumalla vain isommalla painetuksi leipätekstin aluksi.

Samaan tyyliin joillakin on puhelimessaan sellaiset tekstiviestiasetukset, että viesti pätkitään useaksi palaksi, ja puolet tekstitilasta kuluu selityksiin jotka ilmoittavat, että teksti jatkuu seuraavassa viestissä.

Kerro asiasi, puhuttele

Katleena muistuttaa tämänaamuisessa kirjoituksessaan muutamasta viestinnän välttämättömästä hyvästä tavasta. Lainaan neuvot tähän ja hieman kommentoin:

  1. Jos lähetät mainosspämmiä, ole edes kohtelias. Tervehdi ja kerro, miksi meili kannattaisi lukea.
  2. Kun lähetät liitteen, kirjoita aina saate: mitä liitteessä on ja miksi lukija viitsisi avata sen.
  3. Jos unohdat lähettää liitteen, pahoittele mokaasi, kun spämmäät toistamiseen.
  4. Laita meiliisi aina otsikko.
  5. Käytä meilissä koko nimeäsi, ääkkösineen päivineen. Koko nimen pitää näkyä sekä lähettäjätiedoissa että allekirjoituksessa.
  6. Älä käytä Comic Sansia. Ikinä. Missään.

1. Kävin tervehtimisestä mielenkiintoisen kirjeenvaihdon erään dosentin kanssa noin vuosi sitten. Hän huomautti yhden viestinsä jälkikirjoituksessa, ettei panisi pahakseen, jos häntä jollakin tavalla puhuteltaisiin viestin alussa. Minulla oli taasen aina ollut tapana mennä suoraan asiaan. Olin nimittäin vuosikymmenet pitänyt sähköpostin otsikkotietoja riittävänä tervehdyksen funktion täyttävänä tekstielementtinä ja aloittanut viestini runko-osan aina suoraan asialla.

Pohdiskeltuani asiaa ymmärsin, että tällainen tyyli voi todellakin tuntua jostakusta töksähtävältä, ja opettelin kirjoittamaan  viestin alkuun ”Terve”, ”Morjes”, ”Dear Dario” taikka vain ”Hei”. Viimeksi mainittuun suhtaudun kuitenkin penseähkösti, sillä minulle sen sävy ilmaisee tekotuttavallisuutta, jonka takana on kuitenkin virallisuus. Parempi olisi reilusti vanhanaikainen ”Päivää”, mutta vuorokaudenaikaan sidotut tervehdykset ovat sähköpostissa tietenkin vähän kömpelöitä.

Opettelin siis käyttämään tervehdystä, olinhan oppinut sanomaan oppilaillenikin ”Moi”, vaikka siihen menikin viisitoista vuotta. Vaikka ”Moi” ei mielestäni edelleenkään sovi suuhuni ja luonteelleni, ymmärrän nykyään, että tervehdystä ei tarvitse pitää syvällisenä tuntojen ilmauksena, vaan se on käytännöllinen toimintaa helpottava rituaali.

Epäilen kuitenkin, että jotkut käyttävät viestipohjia, joissa on valmiiksi alussa ”Hei, ” ja lopussa ”Ystävällisin terveisin, ”. Kuinka tällainen automaatio sitten eroaa automaattisesta allekirjoituksesta tai pelkkiin viestin otsakekenttiin pitäytymisestä? Ei mitenkään, sanoisin. Alku- ja lopputervehdys tulisikin aina kirjoittaa itse ja tilanteenmukaisesti. Jos kirjoitan kaverilleni, puhuttelen häntä nimeltä: ”Terve Sami”. Jos kutsun juhliini useita ihmisiä, joista jotkut ovat toisilleen tuntemattomia, kirjoitan esimerkiksi ”Hyvät ystävät, kylännaiset ja -miehet, kollegat, opiskelutoverit ja muut!” ja kirjoitan heidän osoitteensa piilokopiokenttään*. Jos käyn nopeaa viestinvaihtoa päivän tulemisista ja menemisistä, saatan tipauttaa puhuttelut tykkänään pois.

2. Tämä soveltuu nykyisin sotilaalliseen mediaan. Kun laitat Diasporaan, Twitteriin tai Facebookiin linkin johonkin mielenkiintoisena pitämääsi juttuun, kirjoita omin sanoin, mistä asiassa on kysymys. Selityksetön linkki tulee viestien hyöyssä helposti ohitetuksi, etenkin jos urlista eli veppiosoitteestakaan ei irtoa informaatiota. Sitä paitsi houkuttelevan selityksen mahduttaminen Twitterin merkkirajoitukseen on tehokas kirjoittamisharjoitus.

(Ja jos arvelet, että joku linkittää omaan juttuusi, kirjoita muutama ingressimäinen rivi jutusta viestin metatietoihin. Ainakin Facebook ja Googlen hakutulokset käyttävät veppisivun meta description -kentän sisältöä linkkien esityksessään.)

6. Tätä ei voi kyllin jyrkästi korostaa.

* Syrji roskapostittajia äläkä turhaan levitä lähimmäistesi sähköpostiosoitteita. Jos lähetät viestin usealle toisiaan tuntemattomalle ihmiselle, kirjoita osoitteet Bcc:- eli piilokopiokenttään. Käytä meiliohjelmaa, jossa tämä onnistuu helposti.