Itsesensuroiva blogi

Äskeistä juttua kirjoittaessani hätkähdin uudelleen. Esikatsellessani kirjoitusta huomasin, että ensimmäinen sana on ”WordPress”, vaikka aivan varmasti kirjoitin ”Wordpress”. Asustaako blogissani todellakin kummitus, vai onko siihen murtauduttu?

Eikun ottamaan selvää. Kävikin ilmi, että blogiohjelman php-koodi sisältää pätkän, joka muuttaa kaikki ”väärät” kirjoitusasut viralliseen muotoon. Pääkehittäjä Matt Mullenweg on halunnut, että wordpress.com-palvelussa esiintyy aina virallisesti rekisteröity nimi. Koodi on näköjään levinnyt myös siihen ohjelmistoversioon, jota bloggaajat käyttävät omilla palvelimillaan.

No tämähän on aivan sietämätöntä! Kai nyt saan kirjoittaa omaan blogiini ihan niin väärin kuin haluan. Mutta miten korjaan tilanteen? Pitääkö kaivaa esiin ja kommentoida pois koodista tuo viheliäinen funktio?

Ei tarvinnut kajota koodiin tähän hätään. Riittää, kun laittaa väärien kirjaimien kohdalle &#numero;-tyyppiset koodit. Näin sain myös tässä kirjoituksessa näkymään pienet kirjaimet. Pieni w on W ja p p.

Haamukirjoittaja

WordPress säpsäytti blogin ylläpitäjää kesken huoltopuuhien. Tietoturvasta on muistettava huolehtia myös henkimaailman puolella!

Maito

Olen jokseenkin lopettanut muiden eläinten ruumiinosien syömisen, mutta maitotuotteita vedän yhä. Panen kahviin maitoa, leivän päälle juustoa ja syön välipalaksi yoghurttia, johon upotan kotimaisia marjoja.

Ostan luomutuotteita, koska olen siinä luulossa, että luomulehmillä on siedettävämmät oltavat kuin tavallisilla (koska muuten olette viimeksi nähneet lehmiä laitumella?). Luomulehmätkin tosin kai loppujen lopuksi syödään, joten tulen kuitenkin epäsuorasti edistäneeksi lihansyöntiä.

Valio tekee luomumaitoa, -yoghurttia ja edamjuustoa. Tuotteiden myyntiä se ei kuitenkaan uskalla edistää faktoilla: osta luomua, sillä luomulehmiä ei kiusata niin paljon kuin tavallisia. Samallahan tultaisiin sanoneeksi, että tavallisilla lehmillä ei ole yhtä hyvät oltavat. Sen sijaan maitotölkkiin on painettu hellyttävä kuva emolehmästä ja vasikasta sekä muutama hämärä runosäe. Myös yoghurttitölkissä on lyriikkaa.

Koetan kuvitella, kuinka maidonjuoja rauhoittuu ateriansa ääreen ja herkistyy runonsäkeille, löytäen niistä joka päivä uusia ulottuvuuksia ja oivalluksia. Vaikeaa se on. Entä sitten yoghurttitölkin heinikossa hiipivä kerttunen? Ei siellä heinikossa mitään lintuja ole, ne menivät säilörehusilppurin läpi ja syötettiin lehmille.

Keneen Valio kuvittelee tekotaiteilulla vetoavansa? Onko sittenkin kyseessä juoni, jolla luomutuotteiden kysyntä halutaan pitää pienenä? Ettei kukaan tavallisen maidon ostaja vahingossakaan tulisi kokeilleeksi luomua? Ne, jotka joka tapauksessa ostavat luomua, tekevät sen runoilusta huolimatta. He oppivat olemaan havaitsematta tölkin yksityiskohtia, aivan niin kuin lehteä lukeva ihminen kehittää mainossokeuden.

Luomunsyöjä maksaa vapaaehtoisesti kovemman hinnan ruuastaan, mutta sen lisäksi hän joutuu maksamaan ääliön (vai häikäilemättömän) mainosrunoilijan palkan. Myös kauppa (etenkin K-) osaa käyttää luomutietoista ostajaa hyväkseen: kun tämä suostuu joka tapauksessa maksamaan kalliimman hinnan, siihen voi kauppias ujuttaa vielä oman lisänsä.

Onneksi luomuyoghurttia voi nykyään ostaa ihan asiallisesti, ilman höpötyksiä. S-kauppa myy Juvan luomun valmistamaa maustamatonta yoghurttia Rainbow-nimellä hintaan 2,15 € (2,87 €/kg). Samaa tavaraa saa Pirkka-merkkisenä K-kaupasta 1,99 eurolla (2,65 €/kg). Valio teetti ennen luomuyoghurttinsa Juvalla, mutta nyt tavara näkyy tulevan Riihimäeltä. Jos haluaa yhä uudelleen tunnelmoida kerttusten ja tuulen parissa, voi ostaa Valion yoghurttia S-kaupasta hintaan 2,33 € (3,11 €/kg) tai K-kaupasta 2,44 eurolla (3,25 €/kg). Hinnat ovat Kontulan kirkonkylän kaupoista. Maidon joutuu valitettavasti vielä hankkimaan Valion tölkissä (S 1,39 €, K 1,52 €).

Kömpelöä luontolyriikkaa ja pilkkuvirhe yoghurttitölkissä

Podcastien dynamiikkaa

Veivasin yhden jakson kaikista tilauksessa olevista podcasteistani TT Dynamic range meterin läpi. Se mittaa äänitiedoston keskimääräisen äänekkyyden (RMS) ja huipputason ja antaa äänitteelle DR-arvon, joka ilmoittaa sen mikrodynaamisen skaalan desibeleinä. Tallensin mittaustulokset taulukoksi Google-dokumenttiin.

Mittari on kehitetty välineeksi musiikin äänekkyyssodan vastaiseen taisteluun. Jos mittaamani tiedostot olisivat olleet musiikkikappaleita, niiden DR-arvot olisivat oikein hyviä. Puheohjelmien kannalta tilanne on kuitenkin hieman toinen, sillä puheen pitää ennen kaikkea olla ymmärrettävää. Ja pääasia tässä tapauksessa on, niin kuin eilen totesin, että ohjelmien väliset voimakkuuserot ovat tolkuttomia.

Äänekkäimmän ja hiljaisimman ohjelman ero on huikeat 18 desibeliä. Peräti yhdeksän ohjelmaa neljästäkymmenestä ylittää digitaalisen nollatason eli suomeksi sanottuna menee ruvelle. Toisaalta ohjelmista hyvinkin puolet sijoittuu 3–4 desibelin sisään tuonne –20 dB:n hujakoille, joten siirtymät näiden ohjelmien välillä eivät kuulijaa pahemmin hätkäytä.

Tänne on kerätty kiinnostava tietokanta DR-mittarilla mitatuista levyistä.

Parempaa äänitarkkailua radioon

Kuuntelen aika paljon radiota – yleensä aina kun puuhailen jotakin käytännöllistä, siis sellaista, joka ei ole työntekoa, keskittynyttä musiikinkuuntelua, lukemista, kirjoittamista tai jookaamista. Yleensä kuuntelen Yleisohjelmaa, vai mikä Yle radio 1 se nykyään lienee. Mutta kanavaan ei yleensä tule kiinnitetyksi huomiota, sillä en kuuntele ohjelmia radiovastaanottimen kautta, vaan neteitse podcastina ja joskus areenasta. Minulla on kyllä hyllyssä vanha romanialaistyyppinen vastaanotin, jonka kanavanvalitsin on juotettu virallisen kanavan kohdalle, mutta käytän laitetta vain levysoittimen vahvistimena. (En ole vielä onnistunut hankkimaan pohjoiskorealaista radiovastaanotinta, jota ei voi laittaa pois päältä.)

Tilaan podcastit iTunes-ohjelmaan ja kuuntelen ne siinä järjestyksessä kuin kulloinkin sattuu huvittamaan. Muutaman kerran vuodessa Yleisradio tosin rikkoo podcast-palvelunsa, ja ohjelmat joutuu tilaamaan uudestaan. Tästä urakasta on se hyöty, että samalla yleensä löytää uusia mielenkiintoisia ohjelmia. Niitä kertyy lopulta niin paljon, että varastossa on viikkokausiksi kuunneltavaa, eikä silloin auta muu kuin kylmästi poistaa sellaiset, joita ei sittenkään tullut kuunneltua.

Kun kuuntelee erillisiä ohjelmia äänitiedostoista, tulee huomanneeksi sellaisia asioita, joita ei radiolähetystä kuunnellessa havaitse. Lähetyksessä kaikki ohjelmat prosessoidaan samalla tavalla: dynamiikka kompressoidaan ja limitoidaan niin, että lähetyksessä ei ole suuria äänenvoimakkuuden vaihteluja. Podcastina jaeltavissa tiedostoissa sen sijaan on valtavia voimakkuusvaihteluja, paitsi ohjelmien kesken, myös ohjelmien sisällä. Näyttää siltä, että jotkin tiedostot tallennetaan ajastetusti prosessoidusta lähetyssignaalista ja muut tehdään käsin ja toimitetaan podcast-palveluun sitten kun tekijä muistaa.

Tässä on esimerkkinä äänenvoimakkuuden kuvaajat kahdesta ohjelmasta: ensin Huvudstadsregionens nyheter ja sitten Historiasarjoja samassa mittakaavassa.

Huvudstadsregionens nyheter

Historiasarjoja

Kuuntelin ensin hiljaista Kultakuumeen kolumnia, ja kun se loppui ja Huvudstadsregionens nyheter alkoi, talossa helisivät ikkunat ja naapuri putosi tuoliltaan. Selvästi edellinen on otettu lähetyssignaalista, mutta taitaa olla Vegassa ja Yleisohjelmassa myös vähän erilaiset säädöt äänipöydissä. Edes Ykkösaamu ei tule yhtä kovaa, vaikka on kuuntelemistani Yleisohjelman podcasteista äänekkäin.

Ehkä ruotsin kielen asemaa edistetään lähettämällä ruotsinkielisellä kanavalla ohjelmat kovemmalla äänellä?

Olen dynaamisen musiikin ystävä, mutta radion puheohjelmien kuuntelua helpottaisi, jos voimakkuutta voisi jotenkin ennakoida. Pitääkö ruveta käyttämään omaa dynamiikkaprosessointia täällä vastaanottopäässä?

Onkohan kaikissa ohjelmissa äänitarkkailijaa laisinkaan? Joissakin keskusteluohjelmissa pitäisi kuuntelijan käden olla jatkuvasti voimakkuussäätimellä, kun joku keskustelija tuntuu istuvan studion nurkassa ja toisella on mikrofoni suussaan. Tällaista on tapahtunut Pop-talkissa ja Markku Heikkisessä. Ennen maailmassa äänitarkkailijan kuului huolehtia tasapainosta, nyt tehtävä lienee ulkoistettu kuuntelijalle.

Toinen esimerkki ohjelman sisäisestä shokkivaihtelusta on Sadan vuoden sykkeen alussa:

Sadan vuoden syke

Ensin tulee kaupallisradiosävyisen miesäänen puhuma ohjelman tunnus (jonka alku kuulostaa muutetun muotoon ”Tämä on Yle podcast”: pyrkiikö Yleisradio tekemään nimensä lyhennetystä muodosta suomen kielen taivutuksesta irrallisen koodisanan?). Sitten alkaa varsinainen ohjelma. Myös Kvanthoppin puheosuuksien ja äänitehosteiden voimakkuuserot ovat kohtuuttomat.

Lienee niin, että toimittajat itse äänittävät ja editoivat ohjelmansa, ja dynamiikan tarkkailu jätetään herran haltuun eli lähettämöön, jossa kaikki voimakkuuserot puristetaan pois. Ongelma vain on siinä, että yhä useammat radion kuuntelijat kuuntelevat muuta kuin radiolähetystä: siis podcasteja tai areenan tallenteita, ja näiden dynamiikka sitten on mitä sattuu. Jokin yhtenäinen käytäntö pitäisi saada. Pienempi paha on kompressoitu lähetyssignaali. Parasta olisi kuitenkin, että äänitarkkailun taito palautettaisiin kunniaan ja ohjelmille saataisiin vakioitu voimakkuustaso.

Seuraavassa jaksossa mittaustuloksia radio-ohjelmien dynamiikasta.

Kolme euroa seitsemänkymmentäkuusi senttiä

Kokeilin Totuudessa puolisen vuotta Google-mainoksia. Totuuden lukijamittarit näyttivät vähintään muutamia kymmeniä kävijöitä päivää kohti, joten kuvittelin, että siitä joukosta jokunen innostuisi klikkaamaan – vaikka vain uteliaisuuttaan – sivun reunaan ja pohjalle arvottuja mainoksia. Ehkäpä saisin kerättyä edes Kapsin jäsenmaksun verran rahaa, niin että blogi kustantaisi itsensä.

Olihan se hauskaa, kun perunkirjoitusten sarja tuotti asianajotoimistojen ilmoituksia ja perusleirin pyykkipäivän kuvaus veti sivulle pesuainemainoksen. Aikansa nauratti, mutta mainosten tuotto ei naurattanut. Mainoksia on näytetty Totuuden sivuilla 2966 kertaa ja niitä on klikattu 16 kertaa. Arvioidut tulot blogin pitäjälle ovat 3,76 euroa. Google alkaa tilittää rahoja vasta, kun summa ylittää kymmenen euroa. En jaksa odottaa vielä puoltatoista vuotta, vaan mainokset saavat uuden vuoden kunniaksi luvan häipyä. Google taisi olla ainoa, joka tästä kokeilusta jotakin tienasi.

Totuutta on kyllä luettu ilahduttavan paljon. Parhaina päivinä on ollut satoja lukijoita. Suosituimmat jutut kautta aikain ovat Chimborazo, Spotify, Arvottomien jäljillä – 27 vuotta myöhemmin, Kruunuvuori ja Itä-Helsingin kansanhiihto-olojen kehitys 2010-luvulla. Chimborazo tosin on kärjessä lähinnä roskakommenttirobottien ansiosta, mutta noita muita on oikeastikin luettu ja kommentoitukin.

Viime aikoina on blogissa ollut hiljaista, kun olen toiminut lähinnä musiikkianalyytikkona. Tästä aiheesta seuraa uutisia piakkoin. Kansanretkeilijä jatkaa Cho Oyun kertomusta syyskuun 24. päivästä aivan tuota pikaa, ja eiköhän kansanhiihtäjälläkin liene jotain sanottavaa näin kansanhiihtokauden ollessa – ainakin täällä Suomen perimmäisellä laidalla – parhaimmillaan. Seuraavaa kansanretkeilijän juttua odotellessa suosittelen retkitoverin Avaraa maata.

Blogit helpommin seurattaviksi

Minulla on syötteenlukuohjelmassani (tätä nykyä Vienna) tilattuna 178 blogia, uutissyötettä ja muuta sellaista WWW-sivua, joka tarjoaa sisällöstään RSS-syötteen. En voisi kuvitella, että päivittäin klikkailisin selaimellani auki 178 veppisivua vain tarkistaakseni, onko niihin tullut uutta sisältöä. En, vaikka kaikkien osoitteet olisivat tallennettuina kirjanmerkeiksi selaimen muistiin.

Aivan kaikille eivät syötteet liene vielä tuttu asia. Lyhyesti kysymys on siitä, että WWW-sivusto kokoaa tiedot uudesta sisällöstään erityiseen tiedostoon, joka sisältää uusien sivujen julkaisuajat, otsikot ja osoitteet. Netin käyttäjä kertoo tämän ns. syötetiedoston osoitteen syötteenlukuohjelmalle, joka sitten vastedes käy automaattisesti tarkastamassa, onko uutta sisältöä ilmestynyt, ja hakee sisällön luettavaksi. Koko toimenpide on yleensä automatisoitu niin helpoksi, että käyttäjän tarvitsee vain klikata veppisivulla tai selaimen otsikkorivillä olevaa RSS-tunnusta, ja syötteenlukija muistaa siitä lähtien tarkistaa kyseisen sivun.

Tämä menetelmä on erityisen kätevä sivuilla, joihin tulee jatkuvasti uutta sisältöä, siis vaikkapa uutispalveluissa ja blogeissa.

Monet lukevat syötteitä webissä esim. Google Readerillä tai seuraavat jotakin syötteitä kokoavaa palvelua kuten Blogilistaa.

Blogeissa on lukijoilla yleensä mahdollisuus kommentoida blogikirjoittajan tekstejä. Näin syntyvä keskustelu on usein antoisaa, paitsi keskustelijoille myös hiljaisille lukijoille. Lukija voi jäädä paljosta paitsi, jos hän lukee blogiartikkelin tuoreeltaan, jatkaa muualle eikä enää palaa seuraamaan mahdollista keskustelua. Siksi kommenteistakin pitää olla tarjolla syöte. Mutta kun ei usein ole, ainakaan näkyvissä.

Otetaan esimerkiksi jokunen kirjallisuusblogi. Olen niitä viime aikoina keräillyt katsastettavaksi, ja kenties jään pysyvästi seuraamaan parhaimpia. Tommi Melenderin blogissa käytiin taannoin pitkä keskustelu suomalaisesta proosasta. Blogiteksteistä saa syötteen, samoin kuin yksittäisen artikkelin kommenteista, mutta kommenteista kokonaisuutena ei. Lukijan pitää siis käydä klikkaamassa varmuuden vuoksi erikseen jokaisen kiinnostavan artikkelin kommenttisyötteen linkkiä, ja niitähän sitten kertyy lukuohjelma täyteen (olenkohan jo liian laiska kun tällaisesta jaksan valittaa?).

Keksinpä kuitenkin ruveta kokeilemaan. Melenderin blogi on Bloggerissa, ja Bloggerin syötteiden osoitteet ovat muotoa

http://bloginnimi.blogspot.com/feeds/posts/default?alt=rss

Mitäpä jos posts-sanan korvaisi sanalla comments:

http://bloginnimi.blogspot.com/feeds/comments/default?alt=rss

Kirjoitin tämmöisen osoitteen syötteenlukimeeni ja sain Antiaikalaisen kommenttisyötteen tilatuksi. Blogiohjelmissa eli blogialustoissa onkin yleensä kommenttien syöte valmiiksi ohjelmoituna, mutta riippuu blogin teemasta, näkyykö se lukijalle. Teema on ohjelmiston osa, joka määrää sivuston ulkoasun ja sen, mitä sisältöä – artikkeleita, kommentteja, otsikkoja, linkkejä ym. – kullakin sivulla näytetään. Jokaiselle blogialustalle on saatavissa lukuisia teemoja, ja blogin pitäjä voi valita niistä mieleisensä. Useimmat teemat näyttävät linkin blogitekstien syötteeseen, mutta linkki kommenttisyötteeseen puuttuu monista. Bloggaajat! Valitkaa semmoinen teema, joka näyttää linkin kommenttisyötteeseen.

WordPress.comin syöteosoitteet näyttävät tältä:

http://bloginnimi.wordpress.com/feed/

Kommenttisyötteen saa näkyviin seuraavalla muutoksella:

http://bloginnimi.wordpress.com/comments/feed/

Näin sain esiin Pasi Ilmari Jääskeläisen blogin kommenttien syötteen. Omalla verkkotunnuksella toimivan WordPress-blogin syöte on esimerkiksi:

http://blog.sunell.fi/feed/

ja kommenttisyöte:

http://blog.sunell.fi/comments/feed/

Totuudessa on kyllä linkit asianmukaisesti näkyvissä sivupalstassa. Edellä selostetut esimerkit vaativat siis, että muutettu osoite näpytellään omin sormin syötteenlukuohjelmaan.

Aivan joka paikassa ei tämänkaltainen askartelu tuota tulosta. Esimerkiksi Kotuksen kieliblogin kommenttien syötelinkki on aivan järjetön. (Kotus on muutoinkin pahamaineinen siitä, että sivujen rakenne mullistetaan tämän tästä, mikä aiheuttaa niihin muualta tehtyjen viittausten rikkoutumisen.)

Syksy lähestyy

Kevät alkaa olla ohi. Alkaa vääjäämätön kuihtuminen, värien latistuminen, rappeutuminen. Kohta päivät taas lyhenevät.

img_1308

img_1323

img_1325

img_1330

Maan tunti

Maan tuntia saattoi Itä-Helsingissä viettää lähes päivänvalossa. Koko päivän jatkunut lumisade oli valkaissut maan, ja matalalla roikkuvat märät pilvet yhdessä lumipeitteen kanssa muodostivat tehokkaan heijastimen kaupungin katu- ja ulkovalaistukselle. Periaatteessa valottomillakin paikoilla pystyi liikkumaan kuin kesäyön hämyssä.

Ulkovalaistusta on viime vuosina määrätietoisesti lisätty, ja se on saavuttanut täällä päin jo perkeleellis-saatanalliset mittasuhteet. Yhä uusia kävelyteitä valaistaan, koulujen ja päiväkotien pihat ja koirapuistot loistavat yöt läpeensä kirkkaina, säkkipysäkkien mainostaulut ovat kuin kaamosmasentuneiden kirkasvalolamppuja ja katuvaloja vaihdetaan yhä kirkkaampiin. Omaan makuuhuoneeseeni paistaa möllöttää pihalta pylvään nokasta jatkuva täysikuu. Lisäksi kaupunki on harventanut puustoa rajusti koko Itä-Helsingissä, joten valot pääsevät aina vain esteettömämmin loistamaan.

Pimeys on hiljaisuuden tavoin nykykaupunkilaiselle tuntematon asia. Sitä kokeakseen on matkustettava kauas asutuskeskusten  ulkopuolelle.

Ehkäpä monessa kodissa oli sammutettu valot tunniksi. Pientaloalueella ei ainakaan näkynyt ylenpalttista loistetta kotien ikkunoista. Mutta ulkona oli valoisaa. Kaikkialle ulottuva sähkövalo sulki piiriinsä harvat koirankävelyttäjät ja pysäkeiltä kotiin palaajat.

Kuva on otettu Naulakalliolta Mellunkylän pientaloalueen suuntaan. Etualan tyhjä koirapuisto on seudun kirkkaimmin valaistu alue. Oikeastihan maisema on natriumlamppujen ansiosta oranssinhohtoinen, mutta valkotasapainon korjauksen neutraalipiste on otettu etualan lumihangesta, ja katuvaloista on yllättäen tullut sinertäviä. (Kyllä, nousin kalliolle kuvan suunnasta PD-kurua pitkin. Hämäryyden ja runsaan lumen vuoksi en kuitenkaan käyttänyt direttissima-linjaa, vaan siirryin oikealle, jossa oli kosolti hyviä otteita.)