On se nahkea, mukavasti nariseva pakkaslumi vaan niin kauhean petollista, että pitäähän siihen kylvää rikottua peruskalliota. Samoin kylvöä tehdään pehmeään lumeen, jonne sirpaleet vain katoavat. Mutta ei niistä mitään idä, eivät ne anna, ottavat vain. Keväällä pitää raskain moottorivoimin siivota ja kuljettaa kaatopaikalle se sotku, mikä yhtä raskain moottorivoimin murskattiin, kuljetettiin ja levitettiin aiemmin.

Talvipyöräilijällä on täysi työ yrittää hakea ajolinjoja, joilla voisi välttää sepelisirpaleet. Pistosuojatut renkaat ovat valttia.

Joissain olosuhteissa, tietyissä paikoin ja tietyissä määrin sepeli on hyvä juttu. Tolkullista maalaisjärkeä ja tilannetajua käyttäen voitaisiin varmasti vähentää 80 prosenttia hiekoitussepelin käytöstä ja saada silti hiekoituksesta asianmukainen hyöty. Mutta jollekin sepeli on bisnes ja kukapa virkaansa juurtunut sitä paitsi lähtisi ”turvallisuuden” pyhää lehmää tönimään.

Naulakkoihinhan saatiin alkusähläyksen jälkeen präntätyksi lappuja vastaavat numerot, koska naulakonhoitajat saavuttivat kuntojuoksutavoitteensa jo alkusyksystä.

Arkkitehtonisesti talo miellyttää vähäeleisellä näyttävyydellään ja kompaktilla asiallisuudellaan. Talo on komea, mutta ei yritä olla tärkeämpi kuin tarjottava sisältönsä.

Konserttisali on päälukuvetävyydeltään varsin iso, mutta tunnelma on jotenkin intiimi – kiitos osin sen, että laajan pinta-alan korvaa korkeus. En tosin osaa arvioida, kuinka mielekkäältä konsertin seuraaminen kaikista korkeimmilta paikoilta tuntuu.

Itse istuin ensimmäisellä rivillä lavan edessä, vasemmassa laidassa. Akustiikan kannalta paikka ei liene optimaalisin kriittiseen arvioon, mutta selväksi kävi, että kuulovaikutelma oli äärimmäisen selkeä. Orkesterin eri soitinryhmiä ja musiikin kontrapunktista kudosta oli äärimmäisen helppo seurata – oli kyseessä sitten Jouni Kaipaisen usvaisen värikylläisesti värisevä ”Beniniläinen aamulaulu” tai Igor Stravinskyn riemastuttava orkesteri-orgia ”Petruška”.

Suurin kiitos mennee orkesterille ainakin siitä, että dynamiikka oli iskevää, mutta ei lyönyt korville, ja akustiikan pianissimo-tarkkuutta on kaiketi muuallakin kehuttu.

Solistinumerona oli Johannes Brahmsin pianokonsertto no. 2 B-duuri, enkä tiedä millä paikalla Hesarin Hannu-Ilari Lampila oli istunut, mutta itse en mieltänyt Cédric Tiberghienin pianismia kolistelevaksi – en edes alussa – vaan poikkeuksellisen pehmeäksi, kultivoituneeksi ja hienostuneeksi. Tiberghien jätti itsensä paikoitellen ilmeisen tietoisesti orkesterin varjoon kuin Brahmsin konserton kamarimusiikillista luonnetta korostaen.

Jos jotain pitäisi salissa kritisoida, niin kulkukäytävät tuntuivat lähes loppuunmyydyssä konsertissa varsin ahtailta, ja seisovia jonoja syntyi melko helposti – tosin oikealla asenteella tuollainenkaan ei juuri haittaa.

Vaatenaulakkopalvelu toimi varsin sujuvasti, pisuaarien vesihuuhtelutoiminta sen sijaan ei ollut täysin moitteetonta.

Kokonaisvaikutelma uudesta Musiikkitalosta on selkeän positiivinen, ja mitä tulee tälläkin foorumilla käytyyn keskusteluun konserttien alkamis- ym. ajoista, niin tämä tamperelaisten konsertti edusti omasta mielestäni täydellisintä mahdollista ajankohtaa; lauantaina klo. 17:00 – parempaa ei voi olla! Siinä kuitenkin on ehtinyt viettää lauantaipäivää miten parhaaksi katsoo erilaisten aktiviteettien ja mahdollisen levonkin parissa, ja konsertin jälkeenkin (loppui 19:15) on lauantai-ilta vasta alkamassa tarjoten mahdollisuuksia mitä moninaisimpiin harrasteisiin.

Suosittelisin RSO:lle tai HKO:lle ainakin kokeiluna esim. puolen vuoden ”lauantai-sarjaa”; sen sijaan, että orkesteri soittaa saman ohjelman keskiviikkoisin ja torstaisin, voisi se kokeilla vaikkapa jako torstai-lauantai – tosin tajuan heti sen, että tähtisolistien pitäminen yhdessä kaupungissa noin pitkään on epärealistinen ajatus ja mahdollisissakin tapauksissa lisäisi järjestäjien kuluja huomattavasti majoitus- ym. tarpeiden tähden.

Lisäksi tiettyinä vuodenaikoina suomalaisille tyypillinen tarve siirtyä viikonlopuiksi metsän keskelle voisi sekin verottaa potentiaalista lauantaiyleisöä, mutta vastikkeeksi uskoisin löytyvän aivan uuttakin yleisöä.

(Vai onko se vain talouskysymys?)

Ja mitä kuristushuoneeseen tulee, sitä saa antaa suoraan alenevissa jälkipolvissakin ja tuo kuvan paikka olisi juuri sopivan kolkko siihen. Jälkipolvi vapautuu tuomiosta purkamalla esi-isiensä tekeleen.

Ja kirjoitat muuten täyttä asiaa tuossa viimeisessä kappaleessa. Tai niin aina, mutta tuossa erityisesti.

Esitys ei yllättänyt yllekirjoittanutta millään lailla, ja olisikin ehkä ollut parempi olla opettelematta tämän esiintymiskiertueen epistolaa etukäteen ulkoa. Aloituskappaleena oli mahdollista kuulla Hello Goodbye tai Magical Mystery Tour, edellinen tuli. Lopussa oli tuleva tietenkin The End, ja kysymys oli vain siitä, tuleeko myös koko Abbey Roadin lopun medley. Tuli.

Esityksen draaman kaari oli suunnilleen sellainen, että alussa oli reippaita rokkeja, sitten vähän akustisempaa ja lopussa taas täysi rähinä päälle. Encoret aloitettiin hiljaisemmilla kappaleilla ja lopussa taas rokattiin kunnolla. Jumala soitti enimmäkseen Beatles-bassoa, mutta vaihtoi välillä kitaraan ja pianoon. Pelkästään Hey Judea varten lavalle raahattiin värikäs pystypiano, jossa mielestäni oli parempi ääni kuin muutoin soitetussa Yamaha-flyygelissä.

The Endissä oli viralliseen tapaan kolme soolokitaristia, ja ilmeisesti kosketinsoittaja soitti bassoäänet. Laboriel soitti niinikään rumpusoolosta Ringon virallisen version.

Kitaristien sointi oli hyvä, ja hekin soittivat kaikki sävelletyt osuudet ja enimmät soolotkin virallisten levyversioiden mukaan.

Tästä esityksestä voisi näköjään kirjoittaa arvostelun Viralliseen lehteen.

Sävellajeista en ole ihan varma. Arvelen, että joissakin Beatles-kappaleissa sävellajia oli pudotettu, mutta Wings-kappaleet tuntuivat menevän viralliselta korkeudelta. Ei ollut äänirauta mukana. Saattaa myös olla niin, että jumalan lauluäänen tummumisen takia sävelkorkeus vain vaikutti matalammalta. Asiaa voisi tutkia kuuntelemalla tältä kiertueelta tallennettuja Youtube-videoita.

Sain seurata esiintymistä kohtuullisen hyvältä paikalta, ja videokuva näytti lisäksi hienosti lähikuvia ja soiton yksityiskohtia. Nykyään ei tarvitse enää teatterikiikaria. (Niin kuin vuonna 1987 Dylanin konsertissa, jossa haksahdin lainaamaan kiikariani takanani istuvalle. Alle minuutissa kiikari oli menossa kovaa vauhtia poispäin katsomolohkon puolivälissä.) Lähikuva kavalsi myös, kuinka jumala lunttasi aina seuraavan kappaleen nimen listasta ja luki suomenkielisiä lauseita paperista.

Äänen sointi olisi voinut olla parempi. Nyt se oli turhan kumiseva, ja jumalan laulu hukkui etenkin rokeissa muuhun ääneen. Laborielin isot rummut tuntuvat vähän omituisilta tässä musiikissa. Perkussiivisen keskialueen tulisi olla ainakin Beatlesin kappaleissa paremmin kuuluvissa. Sinänsä rummut eivät tulleet liian kovaa, vaikka mies ilmiselvästi löi erittäin lujaa 2B-kapuloillaan.

Ainoa hieman turhalta tuntunut ohjelmanumero oli Johnin Give Peace a Chance, joka tuli A Day in the Lifen jatkona.

Kestin esityksen suuremmin murtumatta. Ja kyllähän kahdessa ja puolessa tunnissa ehtii jo hieman puutuakin. En tunne enää välttämätöntä tarvetta jumalan kohtaamiseen, kun olen sen nyt kokenut. Onneksi ehdin, niin asia ei jää vaivaamaan loppuiäksi.

Lisäksi yksi omakin oppilas on katsonut tärkeämmäksi kuulla Ylijumalan ääntelyä kuin viikoittaisen Arkijumalansa Opastusta!

Löysinkin blogisi taannoin, sehän on hyvin mielenkiintoinen. Pikaisella selailulla löytyi monta juttua, joita palaan tutkimaan tarkemmin ja kommentoimaankin.