Musiikki lähetetään virtana (streaming), joten kuuntelija ei periaatteessa pysty tallentamaan sitä laitteeseensa, mutta koko musiikkitarjonta on käytettävissä aina kun laite on verkossa. Musiikin jakelussa käytetään vertaisverkkoa, jolloin jokainen vastaanottaja on samalla lähettäjä. Hajauttamalla tietovirrat verkkoon jakelu on saatu tehokkaaksi ja katkottomaksi. Kuunteluun käytetään Spotifyn omaa ohjelmaa, tekniikka ei siis ole avoin.

Tarjolla on maksuton mainosrahoitteinen versio ja kuukausimaksullinen palvelu. Maksamalla pääsee eroon mainoksista, voi käyttää mobiiliversiota ja tallentaa kappaleita kuunneltavaksi verkkoyhteydettömässä tilassa. Osa musiikista on myös tarjolla ostettavaksi mp3-tiedostoina. Ilmaisversion hankkimiseen taitaa vielä tarvita ”kutsun”, jonka voi saada maksullisen version käyttäjältä tai hyvällä tuurilla netistä.

Onko syytä olla innoissaan? Miten Spotifyn käy?

Kuuntelijan lienee syytä olla innoissaan. Musiikkia on tarjolla paljon ja monenlaista. Musiikkia myös löytää haulla melko hyvin. Olin tosin pitkään sitä mieltä, että en ryhdy maksavaksi asiakkaaksi, ennen kuin on mahdollista hakea säveltäjän mukaan, mutta saatan vielä joskus syödä sanani. Taidemusiikkihan yhdistetään yleensä säveltäjään, mutta poppi ja rokki esittäjään. Spotifyssä hakumääreinä voi käyttää esimerkiksi sanoja ”title”, ”artist”, ”album”, ”genre” ja ”year”, muttei ”composer”. Yllättäen haku taidemusiikkisäveltäjän nimellä kuitenkin usein toimii, sillä säveltäjän nimi sisältyy yleensä äänitteen otsikkoon. Tietävämpi voi myös kirjoittaa hakukenttään vaikkapa ”BWV”, jolloin löytää Bachia. Mutta yritäpä hakea sanoilla ”holland dozier holland” tai ”leiber stoller”: jonkin verran kappaleita löytyy, mutta vain silloin kun nämä säveltäjät sattuvat esiintymään äänitteen otsikossa. Kuitenkin Spotifyssa on runsaasti mainittujen lauluntekijöiden tuotantoa, mutta sitä pitää osata etsiä esittäjien nimillä. Normaalin popinkuuntelijan ei siis oleteta tietävän kappaleiden tekijöitä.

Spotifyn hakua käsittelevä ohjesivu on päivätty tammikuussa 2008. Jos tietokannan rakenne on tehty tuohon mennessä valmiiksi ja sen jälkeen on keskitytty vain musiikin lisäämiseen, lienee turha toivoa, että hakuominaisuuksia enää parannettaisiin. Kukapa sinne syöttäisi jälkikäteen miljoonien kappaleiden tekijätiedot?

Onko musiikin tekijöiden ja esittäjien syytä riemuita? Luultavasti ei. Suuret levy-yhtiöt ovat hankkineet osuuden Spotifyn omistuksesta, mutta taiteilijain työ on luovutettu levitykseen käytännössä ilmaiseksi.

Entä rupeaako firma joskus tuottamaan? Millainen rahamäärä odotetaan saatavan maksavilta kuuntelijoilta ja kuinka paljon mainoksista? Ainakin Suomessa vaikuttaa siltä, että mainostuottoihin ei juuri uskota. Musiikin seassa lähetettävät äänimainokset ovat niin karmeita, ettei niille voi kuvitella muuta tarkoitusta kuin kuuntelijan pelottelemisen maksulliselle puolelle. Kysymys: missä kohtaa tässä ääniaallon kuvaajassa on Beach Boysin musiikkia ja missä kohtaa uhkapelimainos?

Minä ainakin sietäisin sivistyneet mainokset, jotka eivät aiheuttaisi sydänhalvausta. Nykyään tuntuu kerrallaan pyörivän enintään kaksi mainosta, jotka arvotaan sinne tänne musiikin sekaan. Minkäänlaista mainosten kohdistusta kuunnellun musiikin mukaan ei ole havaittavissa.

En tiedä, miten mainonta toimii muualla. Olen kuullut, että brittiläiset mainokset olisivat siedettäviä. Spotifyhan toimii nykyään vasta pohjoismaissa, briteissä, Ranskassa ja Espanjassa. Usaan kuulemma aiotaan levitä tänä vuonna.

Koivukosken höyryjä lähempää:

Varsinaisesti lähdin tapaamaan Ämmäkosken saukkoja. Ne eivät olleet kuitenkaan paikalla, joten otin kuvia Färsaarten näköisistä kivistä:

Lopuksi nousin avaruuteen ja kuvasin eteläisen Suomen marraskuista rannikkoa:

Kyllä luminen metsä on hieno paikka.

Hakuniskusta irronnut jääpala kolahti kansanretkeilijän naamaan ja teki silmälasien välityksellä pienen reiän nenänvarteen. Visiirin hankkiminen tuli oitis vakavasti harkittavaksi.

Palauttelen mieleen Fotarin käyttöä ja testaan iMacin suorituskykyä. Otin samana päivänä rantakalliolta superpanoraaman Suomenlinnasta Herttoniemeen: 30 kuvaa. Koneen yhdistäessä kuvia olisi jo melkein keittänyt kupillisen kahvia, ainakin olisi ehtinyt laittaa tulelle. Miten paljon yksityiskohtia kuvasta löytääkään, kun sitä katsoo täydessä koossa. Panin kuvan tällä kertaa Panoramioon.

Jääköön tämä ikävä välikohtaus kuitenkin nyt vain lyhyelle maininnalle. Uudenvuodenpäivänä kansanhiihtäjä sai nimittäin nauttia sellaisesta ylellisyydestä, että kotiovelta pääsi suksia riisumatta hiihtämään Kivikon ladulle asti, kiertämään sen kolmisen kertaa ja palaamaan samoja jälkiä takaisin. Mainio laduntekijä oli vetänyt Kontulantien ja metroradan ylittävän sillan laitaan vallan hiihtokelpoisen ladun. Mutta vuoden toisena päivänä oli Saatana lähettänyt kätyrinsä tuhoamaan latumiehen hyvän työn, ja sukset piti kantaa sillan yli. Ei mikään suuri vaiva, mutta harmillista on tuollainen piittaamattomuus ja toisten työn saboteeraus.

Katuosastolle lähti kannustava reklamaatio, ja nyt kansanhiihtäjä odottaa toiveikkaana, että hiihtäjää ja häntä hienosti palvelevaa latutyöläistä arvostetaan, kun kävelyteitä pidetään kunnossa.

Tänään ei ollut liikkuvaa Beatles-opintopiiriä, joka tavallisesti kokoontuu Kivikon ladulla, joten kansanhiihtäjä lähti katsomaan, olisiko Mustavuoren–Talosaaren latu jo hiihdettävässä kunnossa. Oli se! Vuoden toinen ylellisyysnautinto oli, että kotiovelta pääsi tällä kertaa hiihtämään koko reitin, myös Mellunmäen hankalat osuudet. Hiekkaa ei ollut roiskittu tolkuttomalla tavalla. Tosin pari tienylitystä joutui tekemään varovasti suksia nostelemalla, mutta kansanhiihtäjä ei jaksa enää enemmälti sääliä vanhoja, Etelä-Suomen vähälumisilla laduilla syvällisesti naarmuuntuneita kansansuksiaan. Uusia luistelusuksiaan hän sen sijaan varjelee ja säästää hyvälumisille laduille.

Porvarinlahden takana latu kulkee paljolti peltoja pitkin, ja monina talvina lunta on niin vähän, että suksi tökkii kynnöksen multaan. Nyt lunta on tullut kerralla riittävästi ja sitä on suksen alla turvallisen paksusti. Perille Talosaaren (Husö) ratsastustilan maille saavuttaessa hiihtäjää tervehtii reipas hevosenlannan tuoksu.

Maisema on talvipäivän viistossa valossa kuvauksellinen. Koska valokuvauskojetta ei rivakalla lenkillä yleensä kuljeteta mukana, kuvattakoon näkymä tässä sanallisesti:

Itä-Uudenmaan rannikolta pistää sisämaahan pitkiä, kapeita merenlahtia. Maankohoamisen ansiosta suuret osat entisistä lahdista ovat nykyään peltona, mutta talvisaikaan lumen peittäessä maiseman voi hyvin nähdä, missä meri on muinoin lainehtinut. Sitä paitsi kovilla talvimyrskyillä meri joskus väliaikaisesti valtaa alueet takaisin itselleen. Valkoinen usva leijuu nyt noiden entisten merenlahtien yllä. Se yltää lumen pinnasta vain muutaman metrin korkeuteen.  Juuri ja juuri metsänreunan yläpuolelta loistava aurinko valaisee harson sivulta, ja metsäniemekkeen takaa ilmestyvät kansanhiihtäjät näkyvät pehmeää valoa vasten mustina, epätodellisina siluetteina. Hieman lähemmäksi tultuaan he saavat värejä ja viimein kasvot: huurteisen parran tai hiukset, punaiset posket tai räkää roiskuvan nenän.

Koko lenkki ovelta ovelle noin sadassa minuutissa, ilman uupumusta: kansanhiihtäjä taitaa olla aika hyvässä kunnossa ja päästä vähitellen eroon joulunajan lihan, suklaan ja punaviinin aiheuttamasta vetelyydestä. Kunnon kehitys näyttää hyvältä myös Kansanretki 8000:ta ajatellen.

Harvinainen jääkääpä esiintyy vain virtaavan veden äärellä ja sen itiöemät kasvavat näkyviksi talvella. Yleisin kasvualusta on kuusen alaoksisto.

Joulupäivänä Puolangan Hepokönkään alla 180 metrin korkeuskäyrällä oli 30 astetta pakkasta, joten valokuvaus hoidettiin nopeasti ja rukkaset kädessä. Niinpä tähtäyksessä tuli kömmähdettyä: tämän panoraaman kahdesta oikeanpuoleisimmasta otoksesta jäi puiden latvat pois. Kuva kaareutuu Fotarin käsittelyssä sen verran, että suorakulmaiseen rajaukseen ei mahdu yhtä aikaa koko suvanto ja kuuset latvoja myöten. Kompromissina tuli tällainen harjoituskuva, josta puuttuu oikea yläkulma, ja kompromissin myötä kuvaan sai jäädä myös valokuvaaja. Katsoja voi kokeeksi itse rajata kuvan niin, että työntää kuvan ruudun ulkopuolelle veden laitaa myöten, ja päättää sitten olisiko niin parempi.

Köngäs oli hyvässä jäässä. Alapuolinen suvanto jäätyy tuskin koskaan kokonaan, mutta kiipeily lienee  varmistettavissa ylhäältä putouksen niskalta. Varmistaja voi kiinnittää itsensä näköalakorokkeen vieressä kasvaviin puihin, ja kiipeilijän pitää laskeutua köydellä putouksen juurelle. Reitin voi valita jyrkintä tietä suoraan keskeltä tai hieman loivemmin sivulta kaartaen.

Könkään alapuolella joki virtaa vuolaasti hämyisessä laaksossa. Molemmin puolin kalliot kohoavat jyrkästi ja korkeat kuuset varjostavat mustaa vettä. Ja muutaman sadan metrin päästä laakson pohjoisreunalta löytyi ennustettu jääputous. Sen korkeus lienee kahdeksisen metriä, alin pystysuora puikko on ehkä viisimetrinen.

Pakkasta oli kolmekymmentä astetta, päivän valoisat tunnit hupenivat ja mukaan pakotetun ensikertalaisen varmistajan sormet alkoivat jäätyä. Köyden piteleminen tunnottomin käsin alkoi vaikuttaa kohtuuttomalta riskiltä, joten kansanretkeilijä tyytyi iskemään hakkunsa kerran jääpuikon alaosaan ja poseeraamaan reippaan näköisenä. Mutta nyt on ainakin tiedossa, että helmi–maaliskuun valoisampina päivinä ja paksummilla jäillä täällä olisi tekemistä, jos on asiaa Kainuuseen ja väkeä riittää köyden molempiin päihin.

Aktiivinen, radikaali nuoriso harrastaa yhteiskunnallista taidetta. Univormun merkin pitää tietenkin näkyä. Onko tämä nyt, perhana, tarkoituksellista ironiaa?

Lännenelokuvan kulisseja: sivusta katsottuna tämä talo on aika ohut.

Miten voi Helsingin perällä asuva lähiretkeilijä saavuttaa näin erämaisia tunnelmia? Huono kysymys, sillä vastaus tuli jo otsikossa: Laajasalon saaren länsiosassa sijaitsevassa Kruunuvuoressa. Tämä paikka on ollut kansanretkeilijän vierailuohjelmassa jo useamman vuoden, mutta vasta nyt tuli lähdettyä, kiitos Ylioppilaslehden muistutuksen. Lehdessä on tänä syksynä ilmestynyt mainio juttusarja lähimatkailusta. Myös Kansan Uutiset kirjoitti alueesta juuri.

Alue on melko pieni: pohjoiskärjestä öljysataman aitaan on 560 metriä ja leveyttä enimmilläänkin alle 400 metriä. Sen koluaa siis ristiin rastiin helposti parissa tunnissa. On siellä silti nähtävää: kolmenkymmenen metrin korkeuskäyrälle yltäviä jäkäläisiä kallioita, soistuva metsälampi, kilpikaarnaisia mäntyjä, jokunen jättiläiskuusi, arvovaltaisia tervaleppiä, jyrkkiä rantakallioita ja virkistävän vaihtoehtoinen näkymä yli Kruunuvuorenselän kohti Helsingin nientä. Palokärki huudahtaa, pienemmät tikat vilahtelevat kelojen lomissa ja tiaiset pyrähtelevät huviloiden romahtaneista katoista sisään.

Vanhat huvilat ovat niin huonossa kunnossa, että kummituksetkin ovat aikoja sitten muuttaneet pois. Useista on katto romahtanut sisään ja seinät tulevat kohta perässä. Mutta on tämä joskus ollut melkoinen kesäparatiisi. Pihalampi on kasvanut umpeen, mutta omenapuu tuottaa vielä satoa. Kansanretkeilijät yrittävät kolistella puusta evästä.

Öljysataman paikalle tulee tuhansien asukkaiden uusi kaupunginosa, ja huvila-aluettakin epäilemättä jossakin vaiheessa kohennetaan, mitä se sitten merkitseekään. Kansanretkeilijä kehottaa käymään Kruunuvuoressa nyt, kun huvilat ovat vielä pystyssä. Tunnelma on varmasti toinen sitten, kun vieressä on uusi asuinalue, jonne kiskokiiturit kulkevat vetten yli Kruununhaasta.

Olen liikkunut täällä päin aika vähän viime vuosina. Sen verran pahalta näytti, kun metsä kaadettiin Uutelan teennäisen ”kanavan” paikalta. Äskettäin olen vähitellen palaillut seudulle. Ei ympäristössä sinänsä mitään vikaa ole, mielelläni varmasti itsekin asuisin veden äärellä.

Tämmöinen on nykyinen näköala Särkkäniemestä pohjoiseen. Sinne on tullut satama. Venesatama on siirretty sataman alta Niinilahdesta etualalle Vuosaarenlahden pohjoisrannalle.

Reipas vetokoera teki rohkeasti tuttavuutta kyhmyjoutsenten kanssa. Joutsenet olivat pidättyvämpiä. Kun koera nousi vedestä, taivaan valo väheni, varjot syvenivät ja tuntui kuin koera olisi turkissaan vetänyt merestä lokakuun hämäryyden maiseman ylle.

Onneksi ensihavainnot viittaavat jälkimmäiseen. Olen hankkinut ja kuunnellut nyt kaksi uudelleenmestaroitua levyä: Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Bandin ja Abbey Roadin. Pepperin hankin ensimmäiseksi, ja kuuntelin sen läpi suorastaan hämmästyneenä: sointi oli eläväinen, kirkas ja tukeva. Kuulin yksityiskohtia, jotka olivat aiemmin jääneet havaitsematta. Lujaa kuunnellessa Paulin basso tuntui paikoin häiritsevän kovalta, mutta se olikin ainoa häiritsevä asia. Luulen sitä paitsi, että alun perin basson oli tarkoituskin kuulostaa tältä. Vuoden 1987 laitosta on nimittäin moitittu puutteellisesta bassotoistosta, ja korvani on viimeiset kaksikymmentä vuotta tottunut juuri tähän ensimmäiseen CD-laitokseen. Vinyylejä en ole koskaan omistanut, ja vaikka kopioinkin ne kirjastosta (Sotkamon) kaseteille 80-luvun alussa, muisto niiden soinnista on peittynyt CD-versioiden alle. Peräti kiinnostuneena odotan niiden lausuntoja, jotka omistavat sekä vinyylit, vuoden 1987 CD:t että upouudet julkaisut.

EMI:n insinöörit Allan Rousen johdolla tekivät siis sen, mihin eivät Abban uudelleenjulkaisuissa ole kyenneet Tretow, Astley eikä Jonsson, vaikka on yritetty peräti neljä kertaa: palauttivat soinnin selkeyden, muhevuuden ja rokkikappaleiden jydän sortumatta ääntä värittävään kohinanpoistoon tai dynamiikkaa tukahduttavaan kompressointiin. Tästä laitoksesta tullee kanoninen Beatles-kuulemistoni, enkä vaivautune enää metsästämään divareista ylihinnoiteltuja vinyylejä.

Pieni kaupallisperusteinen kiusa kuulijaa kohtaan on kuitenkin saatu aikaan. Kaikista levyistä on tehty stereoversiot, jotka voi ostaa erillisinä. Stereolevyt ovat saatavissa myös yhtenä pakettina, jonka hinta on käytännössä sama kuin erillisten levyjen yhteishinta. Mono oli kuitenkin tärkeämpi julkaisumuoto yli 60-luvun puolivälin, ja vasta Abbey Road julkaistiin pelkästään stereona. Monomiksaukset kuulostavat raporttien mukaan hyvinkin erilaisilta stereoon verrattuna. Monolevyt ovat kuitenkin saatavissa vain yhtenä pakettina, joka on hinnoiteltu kalliimmaksi kuin stereopaketti. Fanaatikot ostavat tietenkin molemmat paketit. Autenttisuutta hakeva voi tehdä esimerkiksi sellaisen kompromissin, että hankkii monopaketin ja viimeiset levyt irrallisina stereoversioina, ehkä Pepperiin tai Revolveriin saakka.

Uudet hienoiksi mainostetut pakkaukset eivät ole mitenkään erikoisia. Perkeleellis-saatanallisessa muovikotelossa levyt eivät sentään ole, vaan kolmia taittuvassa pahvikotelossa. Vihkosessa on pari lyhyttä artikkelia: historiallisia huomioita ja äänitystä käsitteleviä. Enemmänkin tietoa äänityksistä olisin mieluusti lukenut, vaikka löytäähän asiasta kiinnostunut kuulija toki laajan asiaa käsittelevän kirjallisuuden ääreen.

Itse levy on vailla sisempää suojusta pahvikuoren sisällä ja naarmuuntuu väistämättä käytössä. Ratkaisen tämän ongelman kopioimalla levyn heti häviöttömässä aiff-muodossa tietokoneeseen, jolloin vältyn myös optisen aseman häiritsevältä kohinalta kuuntelutilanteessa.

Mistä sitten tämän jutun otsikko? No, kesti toki kauan, ennen kuin Beatlesin tuotanto saatiin julki nykyaikaisessa muodossa. Niin kauan, että itse CD-levy alkaa olla historiansa lopussa. LP-levyn valtakausi kesti kolmisenkymmentä vuotta, eikä CD tule elämään sen kauemmin. Musiikin kulutus siirtyy yhä enemmän verkossa liikkuvien tiedostojen muotoon, mutta koska verkon välityskyky on vielä vuosia hyvin rajallinen, tulee uusia fyysisiä tallennemuotoja CD:tä korvaamaan. Nyt kun Beatlesin tuotanto on käsitelty digitaaliseen muotoon, se on tietenkin tehty parhaalla mahdollisella äänenlaadulla: ainakin 192 kilohertsin näytteenottotaajuudella ja 24 bitin tarkkuudella. Viiden vuoden kuluessa nämä samat äänitteet myydään meille vielä kerran, todennäköisesti blu-ray-muodossa, ennen kuin ne siirtyvät lopullisesti verkkoon.

Taloni rappusten alla asuu hirmulisko nimeltä Kolehmainen, Pasi. Lämpiminä loppukesän päivinä se kiipeää usein portaan reunalaudan päälle ottamaan aurinkoa ja on minua joskus töistä tullessani vastassa. Siinä sitten tuokion kertoilemme kuulumisia.

Itä-Helsingissä nykyisen Kivikon asuinalueen laidalla sijaitsi ennen muinoin kallioinen mäki, jonka päälle joskus jouduin juoksulenkeilläni, kun harrastin sauvajuoksua vuoristokengät jalassa ylös alas Kontulan takaisien outojen metsien kallioita. Sitten mäki murskattiin ja vietiin jonnekin maanrakennusaineeksi, ja minä lakkasin juoksemasta siellä päin, kun metsään rakennettiin uusi lähiö (kaukio).

Entisen kallion paikalle on näemmä sittemmin ajettu toisenlaista maata, ja paikalla on taas mäki, yhtä korkea ellei korkeampikin kuin entinen. Sen mäen päälle oli tänään kerääntynyt monikymmenpäinen joukko paikkakuntalaisia seuraamaan Malmin lentonäytöstä.

Hävittäjien aiheuttama tunne on hyvin erikoinen, outo ja ristiriitainen. Suorastaan haltioidun lentokoneen voimasta ja nopeudesta enkä voi olla ihailematta lentäjän taitavuutta. Äänimaailma on sananmukaisesti järisyttävä. Kun vertaan kahta viime päivien taide-elämystä, on pakko myöntää, että Hornetin lentonäytös suorassa lyhytaikaisessa vaikuttavuudessaan voittaa Kraftwerkin konsertin. Mutta kymmenen minuuttia riittää hävittäjän esitykseen, Kraftwerk taas tuottaa matalammalla intensiteettitasolla riittävästi vaihtelua, jotta sitä jaksaa seurata puolitoista tuntia.

Näytöstä ihaillessani kuitenkin koko ajan tiedän ja tunnen, että nämä sotakoneet ovat perkeleestä. Arvelen myös, etteivät Gazan ja Groznyin lapset esittäisi eriävää mielipidettä. Koneiden hankinta myös vaurioittaa vakavasti kansantalouksia ja kasaa rikkauksia poppareiden kanssa seurusteleville asekauppiaille.

Tapahtumasta on uutisoitu.

Kontulalaiset saivat nauttia audiovisuaalisesta viihteestä: ilma-akrobatiaa Malmin taivaalla suorittivat havukat ja herhiläinen, ja taustamusiikkia soitti Iiro Rantalan uusi trio.

Tulkoon tähän vielä kuva kuvauspaikasta ja vastakuva iltapanoraamalle. Taivaalla on pilviä…

Lisäys: pitihän tähän laittaa toinenkin kuva. Illan pilviä samassa ilmansuunnassa, tuolta tutulta kukkulalta kuvattuna. Tuo korkea pilvi voisi hyvinkin nousta Antisanalta.

Lisäys: kuva kämpästä.

Aurinko paistaa vielä kuuman näköisesti, mutta päivä päivältä matalammalta. Suojaisissa paikoissa on lämmin, mutta heti liikkeelle lähtiessä tuntuu iholla viileä henkäys. Heinäkuun syvä, rentouttava lämpö on ohi – jos nyt sellaista tänä vuonna olikaan. Kansankuvaaja on saanut melkein kylläkseen panoraamoista, mutta kulkee vielä kerran Vartiokylänlahden rantoja ja tähtäilee ruovikon laidasta sopivia kuvakulmia.

Vuosaaren satama on uusi ja laivat moderneja.

Sama Kaunissaaren kallio, josta oli edellisen jutun kukkakuva.

Fotari ei ole aivan iloisimmillaan, kun se yrittää yhdistää panoraamaksi semmoisia kuvia, jossa merellinen horisontti häviää utuun, toisin sanoen kontrasti meren ja taivaan välillä ei ole mainittava. Mereen tulee helposti kuoppia ja saaret nousevat leijumaan. Voin tietenkin väittää, että juuri siltä maisema näytti: onhan merellä kangastuksia. Tämän koosteen kulma on alle 90 astetta, ja kokonaisuus on siedettävä (enhän toki näytä teille täysikokoista kuvaa), mutta eräs toinen, lähes oikokulman laajuinen rantamaisema jäi kokoamatta, kun osat eivät millään asettuneet kohdakkain. Mutta tässäkin katsojaa yritetään hämätä vetämällä hänen huomionsa kallion värikkäisiin yksityiskohtiin.

Vuosaaren uusi Aurinkolahdeksi kutsuttu asuinalue Vuosaarenselältä nähtynä.

Tämä kuva paljastaa täydessä koossaan monenlaista toimintaa rannalla ja taloissa, samoin törröttäviä liitoskohtia. Mutta yleisölle näytetään kohtuulliseksi pienennetty kuva ja toivotaan, etteivät virheet erotu.

Tätä panoraamaa fotari laski minuuttitolkulla. Otoksia on 12, ja jotkin erottuvat hieman sävyltään. Tähän tuli niin jyrkät saumat, että niitä piti häivyttää kloonisuihkuttimella. Ensi yritykseksi selvisin kai varsin auttavasti. Fotari käyttää valtavasti muistia. Itse työtiedosto on puolitoista gigaa, ja ohjelma tallentaa muokkaushistoriaa jatkuvasti levylle, jolloin dataa kertyy gigakaupalla. Milloinkahan olen viimeksi saanut massiivisella laskennalla koneen levyn täyteen? Olisiko ollut silloin, kun venytin ääntä musiikkitieteen studion NeXT-laitteistolla 1990-luvun puolivälissä?

Vaikka fotarikin panee koneen lujille, varsinainen rantapallon pyörittäjä ja hermojen kiristäjä on useammin apertuuri. Kun ohjelma laskee taustalla esikatselukuvia, on kuvan käsittely täydellä tarkkuudella monesti mahdotonta. Yritä siinä kohdistaa tarkasti värinpoimintatyökalua, kun suurennuslasi ja lukemat laahaavat tolkuttomasti jäljessä. Luulenpa, että myös näytönohjain on yksi pullonkaula. Ulkoinen töllötin liitettynä ammattipässiin ei liene nopein yhdistelmä.

Kaunissaari on Helsingin kaupungin ulkoilusaari Sipoon saaristossa. Sinne pääsee vesiomnibussilla Vuosaaresta. Saaressa on vakituinen pitkäaikaistelttailua harrastava kesäasukaskunta. Tässä kuitenkin muutama kuva etelän rantakallioilta.