Katuja ja arkkitehtuuria

Harjoittelin tällaista katukuvausta, jossa kuvaan yritetään sommitella jokin kiinnostava rakennus ja etualalle kadulla kulkevia ihmisiä. Kuva pitää ottaa niin pikaisesti, että siihen kävelevät ihmiset eivät ehdi varautua, ihannetapauksessa eivät edes huomaa kuvaajaa. Helpoimmin tämä onnistuu isossa kaupungissa, jossa on aina paljon kulkijoita ja nähtävyyksiä tähtäileviä turisteja. Taskutieturin kamera on hyvä: sen kanssa voi muina miehinä ensin asetella rakennuksen tähtäimeen ja sitten, kun ihmisiä kävelee ohi, rätkiä menemään. Usein jokin ruutu onnistuu melko hyvin.

Kuvissa esiintyvät modernit rakennukset suunnittelijoineen:

  • Upper West (2016), Christoph Langhof, KSP Jürgen Engel Architekten
  • Zoofenster (2011), Christoph Mäckler
  • Sofitel (2005), Jan Kleihues
  • Swissôtel (2001), gmp von Gerkan, Marg & Partner
  • Neues Kranzler-Eck (2000), Helmut Jahn
  • Europa-Center (1965), Helmut Hentrich, Hubert Petschnigg

Viimeinen joutomaa

Berliinin muurin rajanylityspaikat aukesivat myöhään illalla 9.11.1989. Muuri alkoi kirjaimellisesti murtua seuraavina päivinä ja viikkoina, kun uusia tilapäisiä ylityspaikkoja avattiin luonteviin liikennekohtiin, esimerkiksi Brandenburgin portille ja Potsdaminaukiolle. Vuoden 1990 loppuun mennessä muuri oli hävitetty lähes kokonaan – niin tyystin, että osa nykyään muistomerkkeinä seisovista muurinpätkistä on rekonstruktioita.

Muuri oli oikeastaan kaksoismuuri. Länsi-Berliinin rajalla oli uloin muuri ja syvemmällä Itä-Berliinin puolella takamuuri. Väliin jäi autioksi raivattu, estein ja ilmaisimin varustettu, jatkuvasti valaistu ja vartioitu kuolemanvyöhyke. Vyöhykkeen leveys vaihteli: se saattoi olla paikoin jopa satoja metrejä, mutta joskus vain muutamia metrejä. Vähitellen DDR purki kaikki rakennukset muurivyöhykkeeltä.

Muuri katkaisi luontevat liikkumisreitit. Yhtäkkiä keskeisistä kaupunginosista tuli umpiperiä, laitakaupunkia. Läpikulkuliikenteen puuttuessa läntisen kaupunginpuolikkaan reunasta tuli ehkä peräti rauhallinen asuinpaikka. Saattoihan siinä olla ikävätkin puolensa: jatkuvasti palavat valonheittimet paistoivat ehkä jossain harmillisesti makuuhuoneeseen ja välillä muurin takaa kuuluvat laukaukset ja koirien haukunta katkaisivat yöunet.

Yhdistymisen ja muurin purkamisen jälkeen kuolonvyöhyke jäi hetkeksi joutomaaksi. Kaupungin keskeisimmät paikat rakennettiin toki ripeästi, mutta sivummalla onnistui heinittyminen, pusikoituminen ja kiehtova väliaikaisuus ja epämääräisyys valtaamaan alueita muutamiksi vuosiksi.

Tässä taannoin kävelin muinaisen muurin reittiä joelta joelle, Valtiopäivätalolta Schillinginsillalle. Keskusta-alueella kuljin enimmäkseen upouusien tai peruskorjattujen rakennusten keskellä, mutta idempänä Kreuzbergin suunnalla odotin näkeväni kadun oikealla puolella sekalaista rakennuskantaa 1900-luvun alusta 1970-luvulle ja vasemmalla puolella, entisellä muurivyöhykkeellä, upouusia 2000- ja 2010-luvun taloja.

Sitten yllättäen Tallikirjurinkadulla tapahtui aikadilataatio, ja löysin läntisen Berliinin kantakaupungin viimeisen joutomaan! Unohdus leijaili syysilmassa. Alkuperäisen kadun asfaltti hädin tuskin pilkisti vesakon ja heinikon alta. Pieniä polkuja risteili vaahterain, lehmusten ja koivujen välissä. Siellä täällä oli unohtunutta roinaa. Pulloröykkiö ilmaisi paikan olevan suotuisa raikkaassa ulkoilmassa harjoitettavaan etanolin viihdekäyttöön. Rotta vilahti juurakossa.

Rottain hyvinvoinnin syy selvisi tuota pikaa: vastaan tuli muori, joka valutti kulkiessaan polun varteen siemeniä isosta muovipussista. Jokaisella kulmakunnalla taitaa asustaa mummi, joka uskottelee itselleen auttavansa taivaan lintusia selviämään kylmästä vuodenajasta, mutta ruokkiikin oikeastaan ihan toisenlaisia eläimiä.

Jätin joutomaan taakseni, ja seuraavan kadunkulman takana Sebastianinkadulla minulle esitettiin, miltä se näyttäisi parin vuoden päästä.

Jatko-osa: toukokuu 2017

Tämä oli tuleva: puut on kaadettu, maa avattu, alue aidattu. Paikalle rakennetaan uusia asuintaloja maksukykyisille. Talojen on määrä olla valmiit vuoden 2019 loppuun mennessä.

Maankaivutyöt käynnissä, vanhat kerrostalot taustalla
Kreuzbergin puoleiset talot ovat menettäneet suojaavan lehtiverhonsa.
Maata kuorittu, reuna paalutettu
Vanha katu on kuorittu esiin.
Muurivyöhykkeeltä purettujen talojen jäänteitä
Liittyvätkö nämä maasta kaivetut betonimöhkäleet muuriin?

Muurin lounaispuoli eli vanhojen kerrostalojen alue on Kreuzbergia ja koillispuoli, tähänastinen joutomaa, Mitteä eli keskustaa. Joutomaan omistanut liittovaltio myi tontin 29 miljoonalla isoimman tarjouksen tehneelle yksityiselle firmalle. Se tarkoittaa kalliita asuntoja. Osavaltion omistamalla rakennuttajalla ei ollut tarjouskilpailussa mahdollisuuksia, mutta se saa osan asunnoista välitettäväkseen vuokra-asunnoiksi. Lehtijuttu helmikuulta 2016 täällä.

Asuntomyyjän mainos on täällä ja pihasuunnitelman tehneen maisema-arkkitehtitoimiston piirustukset täällä.

Seudun asukasyhdistyksen sivulla on koko alueen pohjapiirros ja kuvia muurin murtumisen 25-vuotisjuhlista (9.11.2014) tältä paikalta.

Flickrissä on kuvia joutomaasta ja läheisestä puistosta. Puiden kaadosta on kuvia Twitterissä.

Berliini – avoin kaupunki

Gitte Lauströer (1943–2016) asui Berliinissä 70-luvun puolivälistä lähtien ja toimi Hufvudstadsbladetin kirjeenvaihtajana viime vuosiin asti. Tätä kirjoittaessani huomasin, että hän kuoli äskettäin, ennen kuin ehdin tutustua hänen teksteihinsä.

Tästäkin kirjasta (kirjoitettu 1982) jää päällimmäisenä mieleen harmaa ja sekasortoinen maailmanlopun tunnelma, mutta arkiset ja jokseenkin normaalit asiat ovat myös läsnä.

Länsi-Berliinin kummallinen erikoisasema tulee hyvin selväksi. Kaupunginpuolikasta pitävät suurin kustannuksin yllä Liittotasavallasta tulevat huoltosuonet. Elämistä leimaa epävarmuus ja väliaikaisuus, siirtolaisten asuttama Kreuzberg rähjääntyy, Euroopan ulkopuolelta tulevien kohtaama vieroksunta tuntuu pahaenteisen tutulta.

Länsiberliiniläiset itsekin haluavat säännöllisesti paeta kaupungistaan, mutta eivät kuitenkaan osaa asua missään muualla. Berliiniläiseksi tullaan, ei synnytä. Syntyperäisiä voi olla jopa vaikea löytää.

Jos on DDR:n rajavartijoiden käytös sadistisen nöyryyttävää, eivät lännen maahanmuuttovirkailijatkaan juuri ystävällisemmiltä vaikuta. Virallisen systeemin epäkohtelias kalseus hämmästyttää nykylukijaa.

Monet haluavat paeta idästä länteen, mutta kaikki eivät välttämättä sopeudu läntiseen elämäntapaan. Idässä kasvaneet ovat luonteeltaan erilaisia, heille läntinen puheliaisuus on teennäisyyttä, elämä muutoinkin liian räikeää. DDR:stä karkotettu kirjailija ei halua tavata haastattelijoita eikä kommentoida systeemien eroja, vaan hakeutuu mieluummin konkreettiseen yhteiskunnalliseen työhön auttamaan tavallisia ihmisiä. Joidenkin loikkareiden muutos on taas liioiteltu, heistä tulee 120-prosenttisia länsimaalaisia, joille aineellinen menestys on kaikki kaikessa.

Kirja loppuu toiveikkaisiin tunnelmiin. Otetaan vastaan vuotta 1982. Länsiberliiniläiset kokoontuvat Teufelsbergin mäelle ampumaan raketteja ja nauttimaan samppanjaa. Läntinen puoli erottuu valoisana idästä, jossa yksityinen ilotulittaminen on kiellettyä (hyvä!). Lopuksi juhlitaan aamuun asti ystävien kesken tutun originellin kirjailija-kapakoitsijan paikassa.

Gitte Lauströer: Berliini – avoin kaupunki. Suomentanut Juha Siltanen. Helsinki, Kirjayhtymä 1984

He halusivat vain itseään

Poden nostalgiaa 1970- ja 80-luvun Länsi-Berliiniä kohtaan. Eristetyssä kaupungissa on aina harmaa ja sateinen lokakuu. Rakennukset rappeutuvat, taloja vallataan, alakulttuurit kukoistavat. Radikaaleimmista on tullut terroristeja. Baarit ovat aina auki, elämä tapahtuu yöllä. Huimausaineita kuluu, äärimmäinen seksuaalinen vapaus vallitsee. Muurin takana on tyly työläisten ja talonpoikien valtio, jossa on vähintään yhtä harmaata mutta mainosvalojen puutteessa öisin vielä pimeämpää.

Olen sen ikäinen, että periaatteessa olisin päässyt tuosta osalliseksi, jos olisin koulusta päästyäni lähtenyt Berliiniin. Mutta mitä minä siellä olisin tehnyt? Opiskellut, työskennellyt? Vallannut taloja, soittanut teollisuusmusiikkia, kirjoittanut eksistentialistisia novelleja tai vihervasemmistolaisia pamfletteja?

Ei minusta sellaiseen olisi ollut. Nostalgia on huono isäntä, lieneekö kummoinen renkikään.

Walter de Campin kertoja oleskelee 1980-luvun Länsi-Berliinissä, elää öisin, käy baarissa. Hän pohtii yksilöllisyyttä, ihmissuhteita, seksiä, kulttuuria, taidetta. Sitaatteja on paljon ja ne ovat niin pitkiä, että välillä joutuu selaamaan taaksepäin ja tarkastamaan, kuka puhuu. Kirja on kuitenkin ohut, yhdessä illassa luettava.

Walter de Camp: He halusivat vain itseään. Muistelmia privaatin aikakaudelta. Helsinki, Odessa 1988

Berliini. Kirjailijan kaupunki

Vuosi sitten työmaaruokalassa kollega kyseli, mitä kirjoja olin lukenut kesällä. Minulla oli vaikeuksia luetella niitä, vaikka olin lukenut useita vain parin viimeksi kuluneen kuukauden aikana. Yhden muistin, mutta se tuntui liian viihteelliseltä tullakseen mainituksi ensimmäisenä. Niinpä pinnistelin tovin ja sain kuin sainkin palautetuksi aktiiviseen mieleeni pari kirjaa, jotka kehtaisin mainita ennen sitä viihteellistä.

Tämä muistamattomuus on omituista. Kirjat kyllä uppoavat jonnekin ja tulevat itsestään mieleen sopivassa asiayhteydessä, mutta eivät mitenkään kysyttäessä. Niin kai se on kuten sanotaan: ei kukko laula käskien eikä Ismo ilman rahaa.

Elokuvien kanssa oli aikoinaan vähän sama juttu. Kun tulin Helsinkiin, katsoin usein kolme elokuvaa illassa, ja joskus oli viimeisen filmin jälkeen melkein mahdotonta muistaa, mikä oli ollut illan ensimmäinen.

Olen ajoittain yrittänyt pitää kirjoista muistilistaa. Löysinkin juuri yhden, mutta sen merkinnät näkyvät päättyneen kaksi vuotta sitten.

Mutta jos kirjoittaisin jotain kaikkien nähtäville? Joutuisin siten vastuuseen lukemisistani, ja luettua olisi pakko hieman prosessoida, jotta siitä pystyisi sanomaan jotakin. Siten se olisi epäilemättä helpompi myös palauttaa mieleen. Ajattelin ensin Twitteriä: olisi sinänsä hyvää harjoitusta yrittää puristaa sanottava sataan merkkiin (kun kirjan tiedot vievät jo kolmanneksen tilasta). Mutta tiivistyksestä tulee helposti yksipuolinen kärjistys.

Kirjoitan siis tänne, ja lähinnä itseäni varten. En yritä esitellä teoksia kattavasti enkä varsinkaan arvostella. Jos erityistä kehuttavaa tai moitittavaa on, sen toki sanon. Mutta nämä ovat huomioita ja vaikutelmia, pohdintojakin jos niitä on tullakseen.

Ja joka tapauksessa lyhyempiä kuin tämä johdanto.

Berliini. Kirjailijan kaupunki on sitaattivalikoima suomalaisten kirjoittajien Berliini-aiheisia tekstejä. Kirjan luvut on järjestetty alkupuolella historiallisesti ja loppupuolella aiheenmukaisesti. Kukin luku etenee aikajärjestyksessä, ja lainausten pituus vaihtelee yhdestä kappaleesta puoleentoista sivuun.

Tekstit ulottuvat 1840-luvulta (Snellman) vuosisadan vaihteen (Leino), 20-luvun tulenkantajien ja 30-luvun natsien ihailijoiden kautta sotaan, viisikymmenluvun ankeuteen (Donner), 70- ja 80-lukujen harmaaseen itään ja dekadenttiin länteen ja vihdoin yhdistymiseen ja yhteenkasvamiseen. Uusimmat otteet ovat 2000-luvun ensi vuosilta.

Kirja toimii suomalaisen Berliini-kirjallisuuden aloitusteoksena. Kirjallisuusluettelo on hyvin laadittu, joten kiinnostavan otteen löydettyään lukija pääsee äkkiä kokonaisen teoksen jäljille.

Berliini. Kirjailijan kaupunki. Toimittanut Ritva Hapuli. Helsinki, SKS 2004

Se on täytetty

Pissapullo

Vuosi sitten yritin hivuttaa ruoansulatustani pohjoiseurooppalaisiin asetuksiin, mutta helposti se ei sujunut. Toivoin ravinnon vähitellen rupeavan pysymään sisälläni, jotta reissussa kadonneet lihakseni alkaisivat kasvaa takaisin. Vetelin kitusiini matka-apteekin viimeiset mahatautilääkkeet, mutta silti ruoka suostui vain viivähtämään suolessa ja poistui pian peräpäästä mustana suihkuna.

Olin palannut kesken jääneeltä vuorikiipeilymatkalta, Kansanretki 8516:lta, kuusi päivää aikaisemmin.

Lähdin yrittämään toiselle kasitonniselleni Lhotselle huhtikuun alussa 2015. Alun pitäen minun piti sapattivuoteni aikana tehdä kaksi suurta kansanretkeä, mutta vain ensimmäinen, Kansanretki 8201, onnistui syksyllä 2013. Talvella loukkasin sormeni kiipeilyseinällä ja jouduin siirtämään kevääksi 2014 aikomaani Lhotsen-retkeä vuodella.

Jo ennen lähtöä oli selvää, että tulen kirjoittamaan matkasta: enemmän, huolellisemmin ja kirjallisemmin kuin aikaisemmista retkistäni. Tavanomaisten blogijuttujen lisäksi oli kannustimena kuin tilauksesta ilmestynyt kirjoituskilpailu, jossa etsittiin kertovan tietokirjallisuuden tekstejä.

Kesällä 2015 sitten kirjoittelin kirjan lukuja huolellisten muistiinpanojeni ja tuoreiden mielikuvien pohjalta. Kertomuksen juonesta tulikin melkoisen erilainen kuin olin etukäteen kuvitellut. Olen toki aina tiennyt, että Himalajalla tapahtuu maanjäristyksiä, mutta sittenkin oli täydellinen yllätys, että se sattui omalle kohdalle ja muutti suunnitelmat perin pohjin.

Viimeistelin pari lukua ja laadin mielestäni kiehtovan synopsiksen, mutten sitten menestynytkään kilpailussa. Olisi ehkä pitänyt tarjota valmista kirjaa, mutta laiskuuttani en saanut sitä syksyyn mennessä kirjoitetuksi. Blogitekstien kirjoittamisessa alkoi tauko kesäkuussa, jolloin keskityin kirjan lukuihin ja säästelin niihin mielestäni parhaita juttuja. Syksyn määräajan mentyä virallisten töiden kiireet saivat minut valtaansa, ja palasin blogitekstien pariin vasta tämän vuoden huhtikuussa. Päätin urakoida tekstit kasaan, ennen kuin vuosi ehtisi kulua tapahtumista.

Pysyin alkuperäisessä suunnitelmassani, että jokaista retkipäivää käsittelee yksi teksti. Halusin hyvittää Kansanretki 8201:n tekstien laiminlyöntini ja näyttää itselleni, että pystyn tekemään edes tämän asian valmiiksi.

Viime aikoina olen hakannut tekstejä pinoon jopa useita päivässä ja pyydän anteeksi, ettei kieli ole tämän takia aina ihan viimeisteltyä. Enkä pysynyt vuoden määräajassakaan, meni melkein viikolla yli.

Mutta tässä ovat kaikki Kansanretki 8516:n jutut peräkkäin linkitettyinä. Kannattaa aloittaa johdannosta.

Samassa rytäkässä panin järjestykseen myös Kansanretki 8201:n tekstit. Niitä tosin on vain 12. Ja jos kiinnostaa, luettavissa on myös Kansanretki 8000 eli ensimmäinen yritykseni Cho Oyulle ja Kansanretki 6000 eli retki Perun Cordillera Blancalle kesällä 2010.

Haluaisin korvata viivyttelyni ja hutilointini kirjoittamalla teille kirjan kansanretkeilijän seikkailuista ja mietteistä.

Kansanretkeilijän juttuja lukeneet tietävät jo, että näkökulma on ns. tavallisen tallaajan, ei siis huippu-urheilijan tai vuorikiipeilystä elämäntyönsä tehneen ammattilaisen. Juttujen kirjoittaja ei edes välttämättä pidä itseään ns. oikeana kiipeilijänä, vaan pikemminkin retkeilijänä, jota korkeat paikat vetävät puoleensa. Hän ei etsi Aasiasta mitään idän viisautta, pikemminkin kummastelee sikäläistä menoa, mutta yrittää kuitenkin käyttäytyä ihmisiksi, olla kohtelias ja kiinnostunut niin kuin vieraan kuuluu.

Kirja voisi kertoa tästä yhdestä retkestä tai sitten yhdistellä useamman (no, Himalajalla olen käynyt kolme kertaa) retken kokemuksia ja tunnelmia.

Haluaisitko sinä lukea sellaisen kirjan? Mitä siinä pitäisi olla? Kuvia löytyy, osa jopa hyviä. Lukisitko paperilta mieluummin kuin tieturin ruudulta? Ostaisitko peräti?

Lähtö

Turkin lentoyhtiön kotitekoinen kakku

7.5.2015

Kotimatkan alku ei herätä sen kummempia tunteita. Herätys, kun on vielä pimeää, lähtö hotellista aamuhämärissä. Meitä lähtee kolme, Israelin mies, Zolt ja minä. Pikku takseja on tilattu kaksi, jotta kaikki tavaramme saadaan mukaan. Hei hei sitten, Shakti-hotelli, tai näkemiin, jos vaikka tulisinkin uudestaan Summitclimbin retkelle.

Ajetaan läpi aamutoimiinsa heräilevän kaupungin. Ohitetaan Pashupatinath ja pian ollaan Tribhuvanin lentoasemalla. Nämä reitit ja maisemathan alkavat olla suorastaan tuttuja.

Lentoaseman ulkopuolella jonotetaan pääsyä lähtöselvityshalliin ja syödään hotellista saatu aamiaiseväspussi tyhjäksi. Paljon on länsimaisia retkeilijöitä lähdössä kotiin.

Zoltilla ja minulla on sama lento Istanbuliin. Jonotus tavaroiden kanssa ilman huolta ylipainosta, sillä lipussani lukee jostakin syystä 30 kg. Jonotus passintarkastukseen, jonotus turvatarkastukseen. Välinpitämätöntä odottelua, sitten lämpimän ulkoilman kautta Turkin A330:een.

Kadotamme toisemme koneessa, enkä mitään tunteellisia jäähyväisiä olisi halunnutkaan. Ehkä nähdään joskus vuorilla. Maailman kasitonnisia kiertävä porukka on loppujen lopuksi aika pieni. Jos kerran Everestille yrittävät jätetään laskuista, heitä on enintään muutama sata. Mahdollisuudet törmätä tuttuihin jonkin ison vuoren perusleirissä ovat kohtalaiset.

Turkin lentoyhtiö väittää suklaakakkunsa olevan kotitekoista.