Pyytämättä ja yllätyksenä

Tässä taannoin (24. syyskuuta) soitin Hyvinkään orkesterin syyssoikossa kappaleeni Pyytämättä ja yllätyksenä. Kuvassa näkyy tarvittava tekninen varustus.

Koska Aamupostin kriitikko Heikki Helenius jäi kaipaamaan tarkempaa selvitystä tapahtuneesta (hänestä esitys vaikutti estraditaikurin temppuilulta), tunnen tarvetta seuraavaan selontekoon.

Tietokoneessa on käynnissä ohjelma, joka äänittää ja toistaa marimban soittoa (ja soittajan yskintää). Äänen pyydystävät Hyvinkääsalin uudet hienot AKG C414B -mikrofonit. Mikrofoneista tulevan signaalin vahvistaa, muuttaa digitaaliseksi ja siirtää tietokoneen käsiteltäväksi koneen vieressä oleva Mbox. Tietokoneen soittama ääni johdetaan samaisen boksin kautta yleisölle ja soittajalle suunnattuihin kaiuttimiin. Soittaja polkaisee silloin tällöin soittaessaan pedaalia, joka lähettää viestin tietokoneelle midikoskettimiston kautta. Tietokoneohjelma tulkitsee viestin esimerkiksi ”äänitys päälle”, ”äänitys pois” tai ”siirry seuraavaan kappaleen osaan”. Soittaja soittaa muutaman tahdin musiikkia, nämä tahdit tallentuvat koneen muistiin ja alkavat soida ja toistua yhä uudelleen. Soittaja jatkaa soittamistaan ja musisoi näin itsensä kanssa. Uudet osuudet tallentuvat ja alkavat soida yhdessä, niin että parhaimmillaan neljä marimbaa (ja yskintä) soi yhtä aikaa. Tämä ei siis ole perinteistä nauhamusiikkia, vaan kaikki kuuluva tuotetaan esityksen aikana.

Antin Itä-Bloggi palasi

On tyydyttävää havaita, että Itä-Bloggi on löytänyt uuden kodin, ja alustanaan vieläpä WP. Itä-Bloggia muuten kirjoitetaan kaksikymmentä kilometriä länsilounaaseen paikasta, jossa Totuutta tehdään.

Safari näyttää syötteet, kun painetaan osoitekentässä olevaa sinistä RSS-nappulaa. Mutta minä olen koekäyttänyt syötteiden lukemiseen jo jonkin aikaa Shrookia. Sen käyttökokemus muistuttaa vanhaa kunnon meili- tai news-ohjelmaa: sormia tuskin tarvitsee irrottaa välilyönti- ja nuolinäppäimiltä, ja itse veppisivunkin saa näkyville halutessaan rivinsiirtoa painamalla. Vielä on onneksi ohjelmantekijöitä, jotka ymmärtävät miten helppoa tekstin lukemisen tietokoneella tulee olla. On käsittämätöntä, että esimerkiksi Apple ei osaa vieläkään tehdä sähköpostiohjelmaa, jossa seuraavaan lukemattomaan viestiin voi edetä välilyöntiä painamalla. Tämä käyttöominaisuuksista kaikkein perustavin on ollut vapaissa ohjelmissa jo vuosikymmeniä. Alas hiiripakko!

Varsinaisesti kirjoitin tämän kokeillakseni blogiohjelman trackback-ominaisuutta, josta en vielä paljon ymmärrä.

Kuulovaurio ja Oudot ambienssit

Kuulovaurio-podcastin ensimmäinen jakso ilmestyy nyt. Samalla alkaa uusi sarja Oudot ambienssit: äänimaisemia, joita ette toivottavasti tunnista aivan ensimmäisten sekuntien aikana. Äänitteitä ei ole käsitelty muutoin kuin äänitysteknisiä häiriöitä varovasti poistamalla. Kommenteissa voitte pohtia äänten alkuperää ja olemusta.

Oudot ambienssit, osa 1

Kuulovaurio-podcastin tilausosoite on http://sunell.fi/kuulovaurio.xml.

Uudistetut ohjeet podcastien tilaamiseen iTunesilla.

Vanhat Välikohtauksia-podcastin jaksot ovat vielä kuultavissa, tilausosoite on http://sunell.fi/podcast/kohtauksia.xml. Uusia jaksoja ei enää ilmesty, mutta jotkin jaksot saattavat palata uudessa asussa Kuulovaurioon.

György Ligeti

Löysin Ligetin musiikin joskus 1980-luvun puolimaissa. Lainasin kirjastosta levykansion, jonka kannessa oli Ligetin oma, tyyliltään kai lähinnä surrealistinen maalaus. Tekstivihkossa oli hurja valokuva Ligetistä. Hän on toinen kahdesta säveltäjästä, jotka onnistuvat näyttämään valokuvissa hullulta tiedemieheltä. Toinen on Edgard Varèse.

Kansion levyt sisälsivät Ligetin keskeisen tuotannon 1970-luvulle asti. Kopioin levyt kasetteihin, jotka kuluivat käytössä seuraavina vuosina. Eniten muistan kuunnelleeni sellaisia kappaleita kuin Atmosphères, Requiem, Lux Aeterna ja Volumina. Hain kai tuolloin musiikista jonkinlaisia äärielämyksiä. Niinpä muistan selittäneeni huonetovereilleni Oriveden musiikkileirillä, että Ligetistä saa hyviä kauhukokemuksia, kun panee yöllä hämärässä huoneessa kuulokkeista tulemaan vaikkapa Voluminan uruille ja tuijottelee kattoon heijastuvia varjoja. Pakotin myös yhtenä yönä kyliltä palaavan väen kiipeämään palotikkaita toisessa kerroksessa sijainneen majapaikkamme ikkunasta sisään, samalla kun huudatin Ligetiä täysillä pienestä radionauhurista. Tästä intoilusta seurasi Mongo Aaltosen keksimä lempinimi, jota jotkut yhä käyttävät.

Ligeti vieraili usein Suomessa, ja pääsinkin monta kertaa kuulemaan ja näkemään häntä lähietäisyydeltä. Varmaan olisi ollut tilaisuus vaihtaa muutama sanakin, jos vain olisin keksinyt jotain sanottavaa tai kysyttävää.

Savoy-teatterissa esitettiin Aventures– ja Nouvelles Aventures -teoksia, ja Ligeti oli itse saapunut paikalle kertomaan kappaleista. Kun yleisö pääsi kävelemään saliin, lavalla oli villatakkiin pukeutunut ystävällisen näköinen pappa kirjoittamassa ja piirtämässä taululle. Kysymys oli varmaankin onomatopoeettisesta ”kielestä”, jonka Ligeti kehitti mainittuja kappaleitaan varten. Mies keskeytti hetkeksi kirjoittamisensa ja kääntyi yleisöön päin: ”Good evening, I’m Ligeti.” Hän kertoi tarvitsevansa vielä hieman aikaa esityksensä valmistelemiseen ja pyysi yleisöä odottelemaan rauhassa.

Erään toisen kerran Ligeti oli yliopiston musiikkitieteen laitoksen vieraana kertomassa pianoetydeistään. Valkoisessa salissa oli tilaisuus, jossa Ligeti ensin puhui kappaleistaan ja sitten esitettiin ne etydit, jotka tuohon aikaan olivat valmiina. Esitelmä ja konsertti äänitettiin, ja jouduin myöhemmin tekemisiin äänitteen kanssa musiikkitieteen studiossa.

Puhuessaan Ligeti etsi usein oikeita sanoja, pitkäänkin. Ei hän suoranaisesti änkyttänyt, mutta tuotti paljon ylimääräisiä äänteitä varsinaisten sanojen väliin. Elävässä tilanteessa kuulija ei asiasta paljon piittaa, mutta äänitystä toistuvasti kuunnellessa siihen alkaa väkisinkin kiinnittää huomiota. Pisin yhtäjaksoinen merkityksetön äänneketju oli muistaakseni ”aa-enne-enne-enne-aa-ee-ii-noo-ee-noo-nn-nn”. Max Savikangas ja Mika Sairanen olivat saaneet päähänsä poimia äänityksestä nämä ylimääräiset äännähdykset ja koostaneet uuden äänitteen, joka sisälsi vain niitä eikä lainkaan oikeita sanoja. Tulos kuulosti riemukkaalta, ja innostuin kehittelemään aiheesta sävellystä.

Tein siis saman työn, keräsin materiaaliksi kaikki merkityksettömät äännähdykset ja sivuäänet Ligetin puheesta. Sitä oli hauska kuunnella, aikansa. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, ettei pelkkä komiikka riitä kannattelemaan sävellystä. Karsin siis materiaalia ja otin mukaan myös muutaman ymmärrettävän sanan. Esitelmätilaisuudessa oli nimittäin ollut yli-innokas valokuvaaja, jonka räpsyttely alkoi lopulta kiusata Ligetiä. Hän pyysi valokuvaajaa: ”Now… can you stop it?” Tästä lauseesta tuli sävellykseni nimi ja tärkein materiaali. Lauseen alku ja loppu muokkaamattomina kehystävät runsaan neljän minuutin mittaista kappaletta, jossa ei muualla erotu ymmärrettäviä sanoja. Kaikki on muutamasta sanasta ja sivuäännähdyksestä muokattua, venytettyä, silputtua ja suodatettua ääntä.

Kappaleeni sai nimekseen Now… can you stop it? (Hommage à György Ligeti). Ligeti tosin eli vielä yksitoista vuotta kappaleen tekemisen jälkeen. Huonommin kävi Toru Takemitsulle. Iiro Ollila nimittäin sävelsi samoihin aikoihin kappaleen Älkää toruko minua (Hommage à Toru Takemitsu). Takemitsu kuoli pian sen jälkeen.

Niin kauan kuin olen tiennyt sadalle metronomille sävelletyn Poème Symphoniquen olemassaolosta, olen enemmän ja vähemmän tietoisesti vaaninut tilaisuutta esittää se. Pari vuotta sitten käsiini sattui konservatorion kirjastossa teoksen virallinen painettu esitysohje. Samoihin aikoihin oli käynnissä vuosittaisen nykymusiikkikonserttisarjan ”Aikamme kamarimusiikkia” ohjelman suunnittelu. Päätin, että oli oikea aika aikeeni toteuttamiseen. Konserttisarjan suunnittelijat suostuivatkin helposti ottamaan kappaleen mukaan. Värväsin kaksi opiskelijaa apulaisikseni. Metronomien vieterithän pitää vetää tarkasti, metronomit pitää saada pystytettyä ripeästi ja on vahdittava, ettei yksikään käynnisty liian aikaisin, ja kappaleen alkaessa metronomit täytyy saada käyntiin mahdollisimman yhtä aikaa. Esittäjiä on siis hyvä olla muutama, vaikkei lavalla olekaan ketään kappaleen soidessa.

Työläin vaihe oli metronomien hankkiminen. Nykyäänhän melkein kaikki käyttävät sähköisiä metronomeja, joten sataa vieterikäyttöistä metronomia ei noin vain tempaista kokoon. Levitin sanaa musiikinopettajille ja opiskelijoille ja kiersin lähiseudun musiikkiopistot. F-musiikki lainasi kaksikymmentä. Konserttipäivään mennessä metronomeja saatiin 86. Harjoituksissa totesimme, että määrä riittää teoksen idean, tiheänä rätisevän ja vähitellen harvenevan sointikentän, toteuttamiseen. Metronomit riittivät myös mainiosti täyttämään konservatorion konserttisalin etureunan tasaisena rivinä.

Kappale esitettiin konsertin aluksi. Yleisö käveli sisään saliin metronomien rätistessä. Jotkut eivät heti tajunneet, että ensimmäinen kappale oli jo menossa ja hälisivät. Joku laski metronomit – ja aivan oikein.

Eräässä aika tuoreessa elämäkerrassa on kuva Ligetistä istumassa ikävystyneenä metronomien ympäröimänä. Varastin idean, ja koska piti hyödyntää kaikin tavoin se tilanne, että minulla oli hallussani kymmeniä metronomeja, pyysin Juan Antonio Muroa ottamaan minusta kuvia, jossa metronomit ovat ympärilläni soittimien päällä. Kuvanottotilanne oli hyvin kiireinen, eikä yksikään otos onnistunut teknisesti moitteettomasti. Parhaasta olen muokannut virallisen tekotaiteilijamuotokuvani.