Avainsana: 1982

Eräällä retkellä Kainuun vaaramaisemissa saavuimme taas yhteen autioituvaan kylään. Tai mikä kylä se oikeastaan oli, muutama harva talo metsiä halkovan viivasuoran tien varressa ja taloista puolet jo tyhjillään.

Maaseudun tyhjeneminen oli kestänyt koko meidän elinikämme, se oli yksi lapsuuttamme ja nuoruuttamme värittäneistä suurista kertomuksista. Ja vain saman verran vuosia ennen syntymäämme oli pientilojen asutustoiminta pantu alulle. Lyhyt oli ollut näiden kylien kukoistuksen aika, jos sitä oli edes ollut.

Pikkukaupungin jokaisessa kerrostalossa asui ainakin yksi syrjäkyliltä muuttanut perhe, ja aina tunnettiin joku, jonka perheenjäseniä oli lähtenyt Ruotsiin. Koulussa oli luettu Simpauttaja, maaseudun nuorison tympääntyneisyys ja uskon loppuminen kotiseudun elinmahdollisuuksiin olivat suorastaan meille opetettuja kulttuurisia itsestäänselvyyksiä.

Tuota kaikkea pidin kuitenkin enimmäkseen menneenä, 1960- ja 70-luvun juttuna. Uskoin muutoksen jo tasaantuneen 1980-luvulla. Niinpä oli melkoinen yllätys, suorastaan järkytys joutua omien silmien edessä tapahtuvan toivottomuuden ja katkeruuden purkauksen todistajaksi.

Meidän oli tarkoitus retkeillä komeassa vaaranrinteessä ja nousta jylhässä naavaisessa kuusimetsässä kierrellen vähitellen vaaran huipulle liki neljäänsataan metriin merenpinnasta. Auton jätimme peltotien risteykseen, sieltä kävelisimme polkuja ja kärryteitä pitkin ja erään autiotalon pihapiirin poikki kuusikkoon.

Kävelimme vesakoituvalta pellolta kohti taloa, kun sen luota yllättäen kuuluikin kovaäänistä puhetta. Talo ei siis ollutkaan aivan autio, ilmeisesti väkeä oli tullut viettämään kesälomaa kotimaisemiin. Pysähdyimme kuulostelemaan.

Ääniä oli kaksi, nuorten miesten, eivätkä ne vaikuttaneet kovin rauhallisilta. Toinen, möreämpi, suorastaan raivosi, kiroili ja karjahteli. Toinen, vähän korkeampi ja hiljaisempi, vaikutti valittavalta ja murheelliselta. Olivatko ne talon veljeksiä, jotka ehkä olivat ryypiskelleet kesäyön ja sitten riitaantuneet?

Vanhemmat kirkonkylässä tai kaupungissa, kenties toinen jo edesmennyt, raatamisella itsensä loppuun kuluttanut. Muita sisaruksia ei ollut, tai jos oli siskoja niin asuivat Etelä-Suomessa. Kukapa tietäisi?

Otimme varovasti muutaman askelen, niin että näimme pihaan ulkorakennuksen nurkan takaa. Kyykistyimme horsmikkoon seuraamaan tilannetta.

Miehistä heleä-äänisempi vaikutti nuoremmalta, hän oli pitkä ja hoikka ja näytti pukeutuneen armeijan lomapukuun. Ehkä hän oli lähtenyt sotaväkeen vielä tästä synnyinkodistaan, muttei voisi enää palata, kun ei jaksaisi yksin pitää taloa pystyssä. Mies taisi itkeä.

Entä toinen, lyhyempi ja rotevampi, olikohan hän sitten isoveli? Miksi hän karjui ja solvasi toista? Oliko kaupungissa koettu pettymys ajanut hänet takaisin kotikylään, ja nyt hän purki vihaansa ja halveksuntaansa heikompaan veljeensä? Tällaista saattoi kuvitella, mutta kaikista sanoista ei saanut selvää.

Vanhempi veli oli kiivennyt talon yläkertaan ja rähisi vähän väliä avoimesta ikkunasta. Pikkuveli nyyhkytti aivan murheissaan ja käveli edestakaisin pihamaalla. Yläkerrasta kuului kolinaa ja paiskontaa, siellä hajotettiin paikkoja tai etsittiin kiivaasti jotakin.

Kumarruin laukkuni ylle ja kiersin kameraan kauko-objektiivin mahdollisimman äänettömästi. Tähystelin pihaa sen läpi.

Tilanne vaikutti hurjalta. Isoveli uhkasi tappaa veljensä. Pikkuveli vastasi, että kyllä hänet saa mielihyvin tappaa, sillä hän haluaa pois tästä kurjuudesta. Mietimme, pitäisikö meidän puuttua tilanteeseen. Mutta jos raivoavalla oli talossa kivääri tai haulikko, olisimme itse hengenvaarassa.

Katsoin taas kameran läpi. Isoveli oli löytänyt vintiltä heinäseipään, tullut sen kanssa ikkunaan ja piti sitä nyt uhkaavasti koholla. Pikkuveli käveli ikkunan alle, taivutti rintansa kaarelle ja ulisi.

Otin kuvan.

Sitten isoveli iski seipään, kuului rusahdus ja tömähdys. Minulta loppui ilma keuhkoista ja kamera valahti polville.

Kolinaa portaissa, kiihkeitä askelia heinikossa ja auton käynnistys. Sora ropisi ja auton ääni etääntyi.

Kaverini selvisivät jalkeille ennen minua. Tulin viimeisenä pihamaalle. Seiväs oli mennyt rinnasta läpi. Toinen oli paennut maalta, tästä miehestä oli paennut henki.

Tärkeintä on lähteminen.

Eräs 1980-luvun alkupuolen kesä oli lähtemisen aikaa. Lähdettiin kotoa – ainakin yritettiin lähteä – opiskelemaan, armeijaan, sivariin. Kesätyöni sisälsi lähtöjä eri puolille Suomi-neidon vyötärönseutua, ja vähältä piti ettei yhdelle hieman pitemmällekin reissulle.

Eräät toiset lähtivät vanhalla Volgalla ja liikkuivat aika lähellä minunkin reittejäni ja synnyinseutujani. En tiennyt heistä vielä silloin, kun itse olin samaan aikaan liikkeellä, mutta vuosia myöhemmin kirjoituskoneeni ääressä tunsin ihokarvat nostattavan humauksen, kun tajusin miten vähältä oli pitänyt etteivät tiemme olleet kohdaneet.

Jo seuraavana kesänä Volga-seurueesta oli tullut minulle nostalgisten haaveiden kohde – haaveissani sijoitin itseni ja erään ihan todellisen vaaleaverikön kohtaamisen milloin minnekin Jäämeren ja Suomenlahden välille.

Volgan kuljettaja kiipesi lopulta Kuhmon Juntinvaaran palovartiotorniin ja otti puhelun Eiffel-tornin juurelle. Samaan aikaan neljä kaverusta ajoi vanhalla kuplalla Hyrynsalmen Paljakkaan ja kiipesi vaaran huipulla kolmiomittaustorniin.

Mutta ennen kiipeämistä oli käveltävä lumotun metsän halki. Tiheää, naavaista kuusikkoa, puolet iästään raskaan lumipainon alla sinnitelleitä vanhoja puita ja toisia, jo alle kymmenmetrisinä luovuttaneita ja niille sijoilleen kelottuneita. Pahkaisia koivuja ja männynkäppyröitä. Havusiivilän läpi välähtelevissä valonsäteissä toiveikkaina aloittelevia pihlajantaimia, niin vihreitä mustikanlehtiä ettei missään ole sellaisia.

Tornin huipulta katselimme vaarojen havuturkkia kilometrien päähän, yli soiden ja pienten peltotilkkujen toisille vaarajonoille asti. Kainuun ylänköä, maan lumisimpia seutuja.

Sitten menin erikoiseen, painottomuuden kaltaiseen tajunnantilaan. Aurinko häikäisi. Minua ei varsinaisesti huimannut enkä ollut vaarassa horjahtaa, mutta mietin, pitäisikö minun nyt kokeilla lentämistä. Olin tainnut jo tutustua Castanedaan ja tiesin, että Matka Ixtlaniin ei kertonut Islannista – vaikka olisihan sekin ihan hyvin sopinut, saagojen ja laajojen näkymien maa. Kuiskailivatko toverini kumpaankin korvaani yhtä aikaa erilaisia vaikeatajuisia lauseita?

Eivät he kuiskailleet. He eivät itse asiassa kiinnittäneet minuun mitään huomiota vaan miettivät, missä luonnonpuiston raja mahtoi kulkea. Olisiko metsä puiston sisällä vielä ihmeellisempi, suorastaan epätodellinen?

Paluumatkassa ei ollut mitään epätodellista. Kuplan omistaja ajoi tapansa mukaan aivan hillitöntä vauhtia.