Katkera maaltapako

Mies makaa seivästettynä ruohikossa talon vieressä.

Eräällä retkellä Kainuun vaaramaisemissa saavuimme taas yhteen autioituvaan kylään. Tai mikä kylä se oikeastaan oli, muutama harva talo metsiä halkovan viivasuoran tien varressa ja taloista puolet jo tyhjillään.

Maaseudun tyhjeneminen oli kestänyt koko meidän elinikämme, se oli yksi lapsuuttamme ja nuoruuttamme värittäneistä suurista kertomuksista. Ja vain saman verran vuosia ennen syntymäämme oli pientilojen asutustoiminta pantu alulle. Lyhyt oli ollut näiden kylien kukoistuksen aika, jos sitä oli edes ollut.

Pikkukaupungin jokaisessa kerrostalossa asui ainakin yksi syrjäkyliltä muuttanut perhe, ja aina tunnettiin joku, jonka perheenjäseniä oli lähtenyt Ruotsiin. Koulussa oli luettu Simpauttaja, maaseudun nuorison tympääntyneisyys ja uskon loppuminen kotiseudun elinmahdollisuuksiin olivat suorastaan meille opetettuja kulttuurisia itsestäänselvyyksiä.

Tuota kaikkea pidin kuitenkin enimmäkseen menneenä, 1960- ja 70-luvun juttuna. Uskoin muutoksen jo tasaantuneen 1980-luvulla. Niinpä oli melkoinen yllätys, suorastaan järkytys joutua omien silmien edessä tapahtuvan toivottomuuden ja katkeruuden purkauksen todistajaksi.

Meidän oli tarkoitus retkeillä komeassa vaaranrinteessä ja nousta jylhässä naavaisessa kuusimetsässä kierrellen vähitellen vaaran huipulle liki neljäänsataan metriin merenpinnasta. Auton jätimme peltotien risteykseen, sieltä kävelisimme polkuja ja kärryteitä pitkin ja erään autiotalon pihapiirin poikki kuusikkoon.

Kävelimme vesakoituvalta pellolta kohti taloa, kun sen luota yllättäen kuuluikin kovaäänistä puhetta. Talo ei siis ollutkaan aivan autio, ilmeisesti väkeä oli tullut viettämään kesälomaa kotimaisemiin. Pysähdyimme kuulostelemaan.

Ääniä oli kaksi, nuorten miesten, eivätkä ne vaikuttaneet kovin rauhallisilta. Toinen, möreämpi, suorastaan raivosi, kiroili ja karjahteli. Toinen, vähän korkeampi ja hiljaisempi, vaikutti valittavalta ja murheelliselta. Olivatko ne talon veljeksiä, jotka ehkä olivat ryypiskelleet kesäyön ja sitten riitaantuneet?

Vanhemmat kirkonkylässä tai kaupungissa, kenties toinen jo edesmennyt, raatamisella itsensä loppuun kuluttanut. Muita sisaruksia ei ollut, tai jos oli siskoja niin asuivat Etelä-Suomessa. Kukapa tietäisi?

Otimme varovasti muutaman askelen, niin että näimme pihaan ulkorakennuksen nurkan takaa. Kyykistyimme horsmikkoon seuraamaan tilannetta.

Miehistä heleä-äänisempi vaikutti nuoremmalta, hän oli pitkä ja hoikka ja näytti pukeutuneen armeijan lomapukuun. Ehkä hän oli lähtenyt sotaväkeen vielä tästä synnyinkodistaan, muttei voisi enää palata, kun ei jaksaisi yksin pitää taloa pystyssä. Mies taisi itkeä.

Entä toinen, lyhyempi ja rotevampi, olikohan hän sitten isoveli? Miksi hän karjui ja solvasi toista? Oliko kaupungissa koettu pettymys ajanut hänet takaisin kotikylään, ja nyt hän purki vihaansa ja halveksuntaansa heikompaan veljeensä? Tällaista saattoi kuvitella, mutta kaikista sanoista ei saanut selvää.

Vanhempi veli oli kiivennyt talon yläkertaan ja rähisi vähän väliä avoimesta ikkunasta. Pikkuveli nyyhkytti aivan murheissaan ja käveli edestakaisin pihamaalla. Yläkerrasta kuului kolinaa ja paiskontaa, siellä hajotettiin paikkoja tai etsittiin kiivaasti jotakin.

Kumarruin laukkuni ylle ja kiersin kameraan kauko-objektiivin mahdollisimman äänettömästi. Tähystelin pihaa sen läpi.

Tilanne vaikutti hurjalta. Isoveli uhkasi tappaa veljensä. Pikkuveli vastasi, että kyllä hänet saa mielihyvin tappaa, sillä hän haluaa pois tästä kurjuudesta. Mietimme, pitäisikö meidän puuttua tilanteeseen. Mutta jos raivoavalla oli talossa kivääri tai haulikko, olisimme itse hengenvaarassa.

Katsoin taas kameran läpi. Isoveli oli löytänyt vintiltä heinäseipään, tullut sen kanssa ikkunaan ja piti sitä nyt uhkaavasti koholla. Pikkuveli käveli ikkunan alle, taivutti rintansa kaarelle ja ulisi.

Otin kuvan.

Sitten isoveli iski seipään, kuului rusahdus ja tömähdys. Minulta loppui ilma keuhkoista ja kamera valahti polville.

Kolinaa portaissa, kiihkeitä askelia heinikossa ja auton käynnistys. Sora ropisi ja auton ääni etääntyi.

Kaverini selvisivät jalkeille ennen minua. Tulin viimeisenä pihamaalle. Seiväs oli mennyt rinnasta läpi. Toinen oli paennut maalta, tästä miehestä oli paennut henki.

Yläkerran ikkunasta uhataan pihalla seisojaa heinäseipäällä.

Pitää nähdä kauas

Kiivetään kolmiomittaustorniin.

Tärkeintä on lähteminen.

Eräs 1980-luvun alkupuolen kesä oli lähtemisen aikaa. Lähdettiin kotoa – ainakin yritettiin lähteä – opiskelemaan, armeijaan, sivariin. Kesätyöni sisälsi lähtöjä eri puolille Suomi-neidon vyötärönseutua, ja vähältä piti ettei yhdelle hieman pitemmällekin reissulle.

Eräät toiset lähtivät vanhalla Volgalla ja liikkuivat aika lähellä minunkin reittejäni ja synnyinseutujani. En tiennyt heistä vielä silloin, kun itse olin samaan aikaan liikkeellä, mutta vuosia myöhemmin kirjoituskoneeni ääressä tunsin ihokarvat nostattavan humauksen, kun tajusin miten vähältä oli pitänyt etteivät tiemme olleet kohdaneet.

Jo seuraavana kesänä Volga-seurueesta oli tullut minulle nostalgisten haaveiden kohde – haaveissani sijoitin itseni ja erään ihan todellisen vaaleaverikön kohtaamisen milloin minnekin Jäämeren ja Suomenlahden välille.

Volgan kuljettaja kiipesi lopulta Kuhmon Juntinvaaran palovartiotorniin ja otti puhelun Eiffel-tornin juurelle. Samaan aikaan neljä kaverusta ajoi vanhalla kuplalla Hyrynsalmen Paljakkaan ja kiipesi vaaran huipulla kolmiomittaustorniin.

Mutta ennen kiipeämistä oli käveltävä lumotun metsän halki. Tiheää, naavaista kuusikkoa, puolet iästään raskaan lumipainon alla sinnitelleitä vanhoja puita ja toisia, jo alle kymmenmetrisinä luovuttaneita ja niille sijoilleen kelottuneita. Pahkaisia koivuja ja männynkäppyröitä. Havusiivilän läpi välähtelevissä valonsäteissä toiveikkaina aloittelevia pihlajantaimia, niin vihreitä mustikanlehtiä ettei missään ole sellaisia.

Tornin huipulta katselimme vaarojen havuturkkia kilometrien päähän, yli soiden ja pienten peltotilkkujen toisille vaarajonoille asti. Kainuun ylänköä, maan lumisimpia seutuja.

Sitten menin erikoiseen, painottomuuden kaltaiseen tajunnantilaan. Aurinko häikäisi. Minua ei varsinaisesti huimannut enkä ollut vaarassa horjahtaa, mutta mietin, pitäisikö minun nyt kokeilla lentämistä. Olin tainnut jo tutustua Castanedaan ja tiesin, että Matka Ixtlaniin ei kertonut Islannista – vaikka olisihan sekin ihan hyvin sopinut, saagojen ja laajojen näkymien maa. Kuiskailivatko toverini kumpaankin korvaani yhtä aikaa erilaisia vaikeatajuisia lauseita?

Eivät he kuiskailleet. He eivät itse asiassa kiinnittäneet minuun mitään huomiota vaan miettivät, missä luonnonpuiston raja mahtoi kulkea. Olisiko metsä puiston sisällä vielä ihmeellisempi, suorastaan epätodellinen?

Paluumatkassa ei ollut mitään epätodellista. Kuplan omistaja ajoi tapansa mukaan aivan hillitöntä vauhtia.

Suora soratie Kainuun vaaramaisemassa.

Katukauppaa

Hämärä kahvila

Olen ottanut nämä kuvat todennäköisesti ylioppilaskesänäni istuskellessamme jälleen kerran vakiokahvilassamme Eliaksen grillissä. Kuppila oli Anttilan tavaratalon Välikadun puoleisessa reunassa ja saanut nimensä siitä, että paikalla oli 1960-luvulle asti ollut Elias Lönnrotin aikoinaan omistama ja asuma talo. Muistan aivan pienenä poikana olleeni seuraamassa korttelin talojen purkamista Kauppakadun puolella, vastapäisellä jalkakäytävällä seisten ja kädessäni puista kaivinkonetta roikottaen.

Tässä kuppilassa oli eräitäkin lukion liikuntatunteja pinnattu henkevästi keskustellen. Tunnetustihan ihminen on 19-vuotiaana viisaimmillaan, yleissivistys valtavin ja ja puheet syvällisimmät. Tapaamiset jatkuivat vielä lakkiaisten (itse en valkoista lippalakkia tuon yhden päivän jälkeen enää päähäni pannut) jälkeisen kesän aikana, ennen kuin kaverukset häipyivät omille suunnilleen, sotaväkeen ja yliopistokaupunkeihin.

Kahvilaan pääsi suoraan kadulta, mutta usein kävelimme ulos tavaratalon kautta. Reitti meni kätevästi infotiskin ohi, ja siellä hyvin näkösällä ja vartioimattomana seisseeseen mikrofoniin huutelimme ohi kulkiessamme usein pilakuulutuksia.

Jossakin vaiheessa istuskelua olen napannut nämä pari kuvaa ikkunan läpi – siksi niissä on etualalla häilyviä varjoja. Ehkä yhtäkkiä aavistin, että kadulla oli arkisen hyörinän pinnan alla kehkeytymässä erikoinen tapahtumasarja. Asia kuitenkin unohtui saman tien eikä palautunut mieleeni edes filmiä kehittäessäni. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin, kun taannoin skannasin vanhoja negatiiveja, hahmottui näennäisessä mitäänsanomattomuudessa piilevä draama: käyvätkö tässä keskellä kirkasta päivää tavallisen oloiset ihmiset hyvin suunniteltua huimausainekauppaa?

Nyt, kun kuvista mahdollisesti tunnistettavissa olevat ihmiset ovat ainakin hyvin vanhoja, elleivät edesmenneitä, uskallan paljastaa epäilyni. Korostan, että en väitä seuraavan tapahtuneen, vaan leikittelen mahdollisuuksilla.

Vanha pariskunta (huivipäinen nainen ja hattupäinen mies) on tullut radioliikkeestä, josta nainen on hetkeä aikaisemmin varastanut tuhannen markan arvoisen autoradion ja piilottanut sen pitkän päällystakkinsa alle. Tummatukkainen nainen nousee Datsunista juuri, kun pariskunta on kohdalla. Kaksi rouvaa keskustelee portaiden edessä näennäisesti erillään muista tapahtumista.

Salamannopeasti tapahtuu vaihto: autosta nouseva nainen saa huivipäiseltä radion ja heittää sen avoimesta ovesta Datsunin kuljettajalle. Vastineeksi hän antaa huivipäiselle leipäpaketiksi naamioidun huimausainekäärön (hyvin uskottavaa, sillä kaupungin tunnetuin leipomo sijaitsee kuvasta noin sata metriä vasempaan). Käärö kulkee kädestä käteen hattupäälle, joka sujauttaa sen portaiden edessä seisovan rouvan kangaskassiin: huomaammehan, että toisessa kuvassa kassissa on yhden kapean paketin asemesta kaksi pakettia (tai yksi hyvin leveä) ja kassin toinen ripa retkottaa ilmassa, niin kuin kassi olisi juuri avattu ja kantaja ei olisi ennättänyt saada kunnon otetta.

Vahinko, että ehdin ottaa toisen kuvan vasta, kun tilanne oli jo käytännössä ohi, vanha pariskunta kävellyt kuvasta ulos ja Datsun-väki poistunut vastakkaiseen suuntaan. Epäilen myös, että leoparditakkinen ei ole juonessa mukana ollenkaan. Päinvastoin, hän melkein pilaa hyvin suunnitellun vaihto-operaation jäädessään rupattelemaan tuttunsa kanssa, ja vielä toisen kuvan ottohetkellä kassillisella rouvalla on vaikeuksia päästä hänestä kohteliaasti eroon.

Mutta miksi hyvin toimeentulevan oloinen, kaupungin keskustassa asuva rouva käyttäisi tällä tavalla välittäjää eikä asioisi itse? Ehkä juuri pitääkseen itsensä erossa epäilyttävistä kaupoista. Kenties hän omistaa laitakaupungilla olevan pienen mökin, jossa vanha pariskunta asuu vuokralla, eikä näillä aina ole käteistä vuokran maksuun. Mutta tätähän emme mitenkään voi tietää.

Oliko tilanne tosiaan tämä 1980-luvun pikkukaupungissa? Kunnialliset porvarit nautiskelivat huimausaineita kaikessa rauhassa, poliisit sulkivat tältä silmänsä ja ahdistelivat sen sijaan köyhiä hippejä?

Lounastauko

Eväitä syödään Ford Transitin penkeillä ja auton vieressä.

Valtion vaaleansinisen Ford Transitin istuimilla ja metsätien penkalla syödään eväitä hiljaisina, omiin ajatuksiin vaipuneina.

Olin 1980-luvun alkupuolella pari kesää töissä Metsäntutkimuslaitoksella valtakunnan metsien inventoinnissa. Nelihenkiset ryhmät liikkuivat kukin omalla alueellaan kartoittamassa Suomen metsävaroja. Maastoon oli sijoitettu peruskarttaruudukon mukaisesti tasaisin välein lohkoja, jotka muodostuivat kahdesta kilometrin pituisesta linjasta, toinen etelästä pohjoiseen ja toinen lännestä itään. Ryhmä suunnisti linjoja pitkin ja mittasi puut linjalle määrätyin välimatkoin sijoitetuilta koealoilta.

Tässä ollaan jossakin Kainuussa, ehkä Kuhmossa tai Suomussalmella. On varmaankin mitattu yksi lohko ja iltapäiväksi ollaan menossa toiselle. Mutta nyt saa hetkisen levähtää, tyhjentää pään numeroista ja kompassisuunnista ja vain olla.

Metsäteitä pitkin pääsi yleensä lähelle kohteita, ja pitkiä kävelyitä tuli melko harvoin. Mutta joskus lohkot sattuivat jännittäviin paikkoihin. Kerran linja meni valtakunnanrajan yli. Naapurin puolelle ei tietenkään menty, mutta tilastollisen kattavuuden takia koealat mitattiin aina kun ne osuivat metsämaalle, oltiin sitten vaikka rajalinjan vieressä.

Viimeinen koeala oli kymmeniä metrejä rajan turvallisemmalla puolella. Mutta koska kartan mukaan rajalinja oli melkein vieressä, ehdotimme puut mitattuamme ryhmänjohtajalle, että kävisimme sitä vilkaisemassa.

—Menkää te, minä kirjoittelen nämä paperit valmiiksi. Mutta älkää sitten loikatko! Meillä on tänään vielä toinen lohko, ja siitä tulee ikävä viivytys jos minun pitää lähteä teitä viranomaisten kanssa ulkomailta lunastamaan.

Käveltiin vähän matkaa, ja äkkiä tiheä kuusikko katkesi. Siinä oli rajalinja: aivan puuton, eikä vesakkoakaan ollut päästetty kasvamaan puolta metriä korkeammaksi. Omassa reunassa linjaa seisoi parimetrinen sinivalkoinen tolppa ja samalla kohtaa vastapäätä punavihreä.

—Et uskalla käydä kiertämässä tuota tolppaa, paljonko vetoa?
—En uskallakaan. Vaikka ei täällä ketään ole, mutta en silti. Mitätön todennäköisyys, että tuohon nyt joku rajavartija sattuisi.

En tosiaankaan uskaltaisi. Vaikka ihan pian ei ehkä tulisi samanlaista tilaisuutta pistäytyä Neuvostoliitossa. Pari, kolme sekuntia tuonne, nopeasti kiepahtaen pyykin ympäri, saman verran takaisin. Viidessä sekunnissa pikakäynti ulkomailla!

Sydän rupesi hakkaamaan. Oltiin hiljaa, sitten rynnistin kohti punavihrää tolppaa.

—Ei saatana.
—Hullu!

Varvikko oli helppokulkuista, se vielä puuttuisi että nyt kompastuisin. Otin vasemmalla kädellä kiinni tolpasta ja pyöräytin itseäni paluusuuntaan. Oikeasta silmäkulmasta näin, kun ruskeapusakkainen mies tuli kuusen takaa ja yritti siepata ranteestani. Sain nykäistyksi käden irti. Paljon muuta en ehtinyt tajuta, ennen kuin olin törmätä kauhuissaan tuijottaviin kavereihini.

He yhtyivät spurttiini, juoksimme keuhkomme puhki. Kun koeala ja ryhmänjohtaja tulivat näkyviin, reiteni menivät veteliksi ja putosin polvilleni. Toisetkin pysähtyivät tasaamaan hengitystä, ennen kuin jatkoimme kävellen ja teennäisesti naurahdellen.

—No mitä siellä oli, näkyikö rajamiehiä?
—Ei näkynyt ketään. Matti kävi Neuvostoliitossa.
—Aivan. Niinpä niin.

Paluumatkalla rajavyöhykkeen reunalla huomasin maassa irrallaan lojuvan muovisen kyltin: ”Rajavyöhyke. Pääsy vain luvalla. Laki 17.5.1947”. Se näytti ilmiselvästi hyljätyltä, joten rohkenin poimia sen reppuuni.

Pidin kylttiä sittemmin vuosikausia opiskelijasoluhuoneeni ovessa ja myöhemmin bändin harjoituskämpän ovessa punavuorelaisessa pannuhuoneessa. Sinne se jäi, kun bändi jätti tuon viemäristudioksi kutsutun kellarin.

Tapasin harjoituskämpän vuokraisännän sattumalta joitakin kuukausia myöhemmin, ja hän sanoi ylpeänä, että siellä soittaa nyt HIM. Joku väitti vielä vuosia tuon ajan jälkeen, että HIMin rumpali olisi pitänyt rajavyöhykekylttiä pitkään oman kylpyhuoneensa ovessa.

Hagströmin huvila

Arvottomat-elokuvassa gangsteri Hagströmin huvilaa esittää Itä-Helsingin Vuosaaren Uutelassa sijaitseva Villa Vuosanta, entinen Villa Karstén. Vuonna 1900 valmistuneen jugendhuvilan arkkitehdit ovat maineikkaat Gesellius, Lindgren ja Saarinen. Nykyään kiinteistön omistaa Helsingin kaupunki, ja yksityinen yrittäjä vuokraa sitä juhla- ja kokouskäyttöön.

–Sä et siis halua mua mukaan? –En.
–Sä et siis halua mua mukaan?
–En.

Olen muutaman kerran käynyt portilla kurkkimassa, mutta en ole uskaltautunut peremmälle, kun en ole oikein tiennyt miten yksityistä aluetta paikka on. Jos siellä vaikka asuukin talonmies tai meneillään on juhlat. Tällä kertaa portti oli auki ja talo vaikutti hiljaiselta, joten kävelin rauhallisesti pihaan valmiina selittämään kulttuurimatkailuni luonteen.

–Kis kis, Manu! Onko Manu mersun alla, onko, Manu?
–Kis kis, Manu! Onko Manu mersun alla, onko, Manu?

Harri jää Volgaan odottamaan, kun Manne hiipii salaa huvilaan aikeenaan kaapata taulu takaisin. Sattumoisin meneillään on vakava neuvottelu Hagströmin ja hänen paremmin menestyneen kollegansa välillä. Manne suorastaan kerjää kiinnijäämistä kolistelemalla pimeässä keittiössä ja jättämällä savukkeen käryämään yläkerran huoneen tuhkakuppiin, juuri kun Hagström tulee käymään kassakaapilla. Lopuksi hän hyppää räystäältä salin ikkunan editse taulu kädessään vain sekuntia myöhemmin kun pomo on kääntynyt pois ikkunasta.

–Minua pyydettiin varoittamaan sinua, nyt olen sen tehnyt. Siinä kaikki.
–Minua pyydettiin varoittamaan sinua. Nyt olen sen tehnyt, siinä kaikki.

Hyppykuvan ottaminen ei onnistuisi nykyään, sillä suoraan ikkunan ja tikkaiden edessä kasvaa tuuhea poppeli. Tai ehkä laajakulmalla aivan puun juuresta.

Manne pääsee häipymään huomaamatta ja esittelee taulua seuraavana päivänä kahdelle biljardihaille Vallilassa.

Hagströmin hiekkaranta
Hagströmin hiekkaranta, Vuosanta

Mahtoiko Hagström useinkaan ehtiä nauttimaan upeasta merimaisemasta? Ehkä kymmenen vuotta aiemmin, mutta kymmenen vuotta on pitkä aika.

Vakavia kokouksia pidettiin myös vuonna 1982.
Vakavia kokouksia pidettiin myös vuonna 1982.

Kontiomäki

Olen ottanut kuvan Kontiomäen asemalla kesällä 1982 ilmeisesti odotellessani työtoverieni kyytiä metsänmittaushommiin. Mitä saattaa päätellä ajankohdasta, paikasta ja kuvan keskellä häämöttävästä kulkuneuvosta? Paljonkin!

Tuona kesänä kuvattiin Kainuussa Arvottomat-elokuvaa, ja tämä kuva saattaa kytkeä minut sensaatiomaisella tavalla elokuvan tapahtumiin. Olen aikaisemmin kirjoittanut Arvottomien junista ja erään tärkeän seisakkeen nykytilasta. Melkein elokuvan lopussa Manne hyvästelee Veeran tuolla seisakkeella lähtiessään viimeisen kerran tapaamaan Hagströmiä.

Tässä kuvassa on  aamupäivä, ja etelän suunnasta saapuu asemalle lättähattu, joka on matkallaan Pohjois-Karjalasta Kainuuseen pysähtynyt Juurikkalahdessa. Ja erittäin mahdollisesti ottanut sieltä kyytiinsä Veeran.

Arvottomat: pysäköintiluola ja gangsterit

Tuli tänään asiaa Itä-Pasilan virastoihin. Oli siinä hiukan aikaa sekä ennen että jälkeen asioinnin, joten katselin vähän ympärilleni.

Ihan vieressä näytti olevan Opastinsilta, jonka katukilpi vilahtaa Arvottomien kohdassa 10.55 Mannen ajaessa Volgansa työpaikan pysäköintihalliin. Opastinsilta on oikeastaan ylätason kävelykatu, eikä  autojen alamaailmassa ole varsinaisesti samannimistä katua. On vain kiinteistöjen kellareihin johtavia ajoramppeja. Maanpäällinen poikkikatu, jolta Arvottomien kohtaukseen ajetaan, on Kirjurinkatu. Luolan sisäänkäynnin katukilpeä ei enää ole.

Noustaas hiukka rauhallisesti ylös

Tasanne, johon työhöntulokohtauksen autolla ajo päättyy (11.11) ja jossa myöhemmin (15.47–19.20) Hagström apureineen uhkailee ja pahoinpitelee Mannea, sijaitsee jättimäisen harmaan Pasilan virastokeskuksen alla. Tätä kautta kulkee rakennuskompleksin huoltoajo, ja tasanteelta lähtee useita ajoluiskia vieläkin alempana sijaitseviin halleihin.

 

Ei taida tänään löytyä banaaneja

Tajusin vasta nyt, kun tarkastin kuvakulmia uudestaan elokuvasta, että gangsterikohtauksessa Mannen Volga on tämän kopin edessä nokka kuvan vasempaan laitaan päin ja Hagströmin auto (NC-97) tulee kuvan katsomissuunnasta alas halliin ja pysähtyy Volgan tälle puolelle. Suuri osa kohtauksesta on kuvattu kopin edestä ylös ajotien suuntaan eikä päinvastoin, niin kuin olin muistellut.

Ensi kerralla emme ole yhtä ystävällisiä

Jos olisin mennyt kopin eteen kuvaamaan ajotietä, olisin saanut saman kuvakulman kuin elokuvassa. Täältä saapuvat Hagström ja Mitja (16.17), tänne gangsterit myös häipyvät jätettyään Mannen virumaan Volgan konepellille (19.06).

Kohtauksessa on käytetty noin neljää pääasiallista kuvakulmaa, niiden variaatioita ja lähikuvia. Yhteensä kamera on ollut ehkä vajaassa kymmenkunnassa paikassa.

Pasilan virastokeskus, huoltoajo

Lopuksi vielä paikan sisäänkäynti ulkoa päin. Tämä näkymä ei esiinny elokuvassa. Mutta kuka tietää, mikä ääniefekti on elokuvan kohdassa 15.59, heti veitsen napsahduksen jälkeen?