Avainsana: Alpamayo

Kansanretkeilijä päätti, ettei sittenkään lähde Alpamayon seinämälle 30.6., vaan tyytyy alkuperäisen suunnitelman mukaisesti ihailemaan huippupyramidia viralliselta näköalapaikalta, solasta, jossa yläleiri sijaitsee.

Violetta ja Edgar lähtivät välileiristä kello 23, kansanretkeilijä ja Carlitos aamuneljältä. Tällä aikataululla jälkimmäinen köysistö ehti solaan katselemaan, kuinka ensimmäinen pari eteni noin kahden kolmasosan korkeudessa ranskalaisella reitillä. Yläleirissä oli yksi ainoa teltta, ja sen asukkaat kiipesivät parhaillaan Violettan ja Edgarin alapuolella. Aurinko oli nousemaisillaan Alpamayon huipun oikealta puolelta ja valaisi jo Quitarajun ja Santa Cruzin huippuja.

Paluu välileiriin kävi nopeasti. Odoteltiin huipulta palaajia, jotka tulivatkin yhden maissa. Sää oli pilvistynyt, eivätkä he huipulta lähdettyään enää saaneet nauttia näköaloista.

Lyhyen levon jälkeen kipitettiin alas perusleiriin. Aasinajajamme onki purosta taimenia, jotka olivat huomattavasti pienempiä kuin Hepokönkään suvannon asukas. Ne paistuivat raivokkaasti Antonion pannussa, ja illan jo pimetessä päästiin herkuttelemaan.

Yllä olevan virallisen Alpamayo-kuvan valaistus poikkeaa 180 astetta yleisemmästä valaistussuunnasta ja on siten hyvin sinisävyinen. Siinä näkyy kuitenkin Ferrari-reitin kohta tummana, ja näyttää niin kuin vuoren harjasta olisi siltä kohtaa lohjennut pala pois. Ferrari-reittiä ei ole kiivetty muutamiin vuosiin sen jälkeen, kun huippuharjanteelta lähtenyt jäävyöry vei useita kiipeilijöitä mennessään. Jäät ovat yhä epävakaat.

Aamulla 29.6. noustiin Alpamayon perusleiristä moreenileiriin lähelle jäätikön reunaa. Nousu vei pari tuntia, ja loppumatkasta oli taas ikävää louhikkoa. Valmiit teltanpaikat löytyivät helposti: siispä teltat pystyyn, lepäilemään ja teetä keittelemään. Sää vaihteli taajaan. Korkeimmat huiput olivat enimmäkseen pilvissä, leirin korkeudella vuorottelivat auringonpilkahdukset sekä lumi- ja vesikuurot.

Pilvinen vuoristo voi näyttää kolkolta ja uhkaavalta. Pilvenriekaleet vuoroin peittivät ja vuoroin paljastivat Pucahircan länsiharjanteen torneja. Jos ei ollut nähnyt vuorta selkeällä säällä, korkeampien huippujen olemassaolon saattoi vain aavistaa. Vaarallisen näköiset roikkuvat jäätiköt pysyttelivät ihmeen kaupalla kiinni vuorenseinämässä.

Vasta perusleiristä ylemmäs noustessa paljastui, että leiri sijaitsi valtavan päätemoreenin alla. Moreenin takana oli Pucahircan harjanteiden sylissä smaragdijärvi, johon vuoren länsirinteen peittävä jäätikkö valui. Jos rinteiltä rymisisi kerralla alas isompi jäämassa, se voisi aiheuttaa järvessä melkoisen loiskahduksen, mikä taas saattaisi merkitä tuhotulvaa laaksossa. Googlen satelliittikuva paljastaa, että laskujoen uomaa on moreenin kohdalla suoristettu ja ehkä vahvistettukin.

Mietittiin sitä, miten nousuyritys kannattaisi ajoittaa. Ylhäältä oli tullut muutama ryhmä alas, ja yläleirissä oli ehkä enintään kaksi joukkuetta. Carlos kävi kallion reunalla vakoilemassa perusleirin liikennettä. Huolena oli se, että perusleiriin tulisi tänään enemmän väkeä ja jotkut tulokkaista voisivat nousta huomenna suoraan yläleiriin. Silloin yläleirissä voisi olla ylihuomista huippuyritystä ajatellen liikaa väkeä: seinämälle syntyisi ruuhkaa ja alempana kiipeävien päähän sataisi jäätä.

Lopulta Edgar päätti, että huipulle lähdettäisiin yöllä suoraan välileiristä, käyttämättä yläleiriä ollenkaan. Päätös osoittautui oikeaksi.

Llamacorral-leirissä herättiin 28.6. siihen, että kantajat olivat leirissä ja keittelivät aamuteetä. Olivatkohan tulleet yöllä vai yöpyneet matkan varrella, ei tullut kysyttyä. Kun avasin teltan idänpuoleisen oven, näin kirkkaassa vastavalossa sinisenä solisevan virran äärellä laiduntavia hevosia.

Retkikunta pieneni taas kahdella hengellä, sillä Katy oli tullut kipeäksi ja teltasta kömmittyään lähti takaisin kohti alavampia maita. Gregorio lähti hänen kanssaan alas kyliin ja otti kantaakseen kaksi reppua.

Päivämatkan ensimmäiset kolme neljännestä olivat tasaista käveltävää avaran laakson pohjalla: ruohoisia laitumia, joenvarsia, järvenrantoja. Ensimmäinen järvi kasvoi ruskeaa ruokoa ja oli täynnä vesilintuja, jotka olivat kuin väärennettyjä versioita pohjolan linnuista: mustaksi värjätty isokuovi, luonnottoman suuri naurulokki, oudon värisiä sorsia. Nokikanan näköinen lintu oli sentään tutun oloinen.

Toinen järvi oli tuttua smaragdityyppiä, eikä siinä juuri näkynyt lintuja.

Laakson perällä Taulliraju tuli ensin suuremmaksi, mutta alkoi sitten jäädä edessä olevan harjanteen taakse. Välillä ison päälaakson reunan katkaisi korkea sivulaakso, jonka perällä kohosi lumihuippu: ensin oikealla Carás, sitten vasemmalla Quitaraju. Tällaisesta laaksosta kohisi yleensä alas valkoisena vaahtoava vesiputous.

Päivämatkan viimeinen osuus alkoi jyrkällä nousulla siihen sivulaaksoon, jonka perukassa on Quitaraju– (6040), Alpamayo– (5947) ja Pucahirca (6011) -vuorten ympäröimä Alpamayon perusleiri. Vasta tästä laaksosta näkyi kunnolla Artesonrajun (6025) pyramidi vastakkaisella puolella päälaaksoa.

Jääkiipeilijänä ensikertalainen Violetta nousi Edgarin kanssa Alpamayon ranskalaisen reitin, 500 metriä enimmillään 85-asteista jäätä. Mahtava saavutus! Edgar ja Violetta ovat kuvassa ylempi pari. Seinällä oli heidän lisäkseen vain yksi köysistö.

Kansanretkeilijä ei täysin luottanut omaan kylmäpäisyyteensä ja samalla kertaa sekä löysiin että hiertäviin lainakenkiinsä, ja tyytyi nousemaan solaan, jossa yläleiri Campo Uno sijaitsee ja josta Alpamayon länsiseinämä avautuu näkyviin. Opas Carlitos oli turvallisena kumppanina eikä näyttänyt pettymystään siitä, ettei päässyt tällä kertaa nousemaan huipulle asti.

Alpamayon kuuluisan valkean katedraalin nähdäkseen on tosiaankin noustava viiden ja puolen kilometrin korkeudessa olevaan solaan, ja loppumatka tästä lähestymisestä on sekin ihan kunnon lumi- ja jääkiipeilyä. Perusleirin puolelle etelään vuori näyttää toisenlaiselta (otsikkokuva).

Etelärinteeltä näkyy hienosti tämä Andien Matterhorn, Artesonraju. Miten lienee muutenkin niin tutunnäköinen…

Alpamayon seutu on Cordillera Blancan pohjoisinta osaa. Täällä on myös suosittu retkeilyreitti, ja laakson polulla tulee vastaan paljon muutakin väkeä kuin kiipeilijöitä sekä tietenkin aasikaravaaneja vähän väliä. Vuoria lähestytään lännestä päin itä-länsisuuntaisia noin neljässä kilometrissä sijaitsevia laaksoja pitkin, ja kulku on laakson pohjalla tasaista ja leppoisaa kuin käsivarren tuntureilla. On isoja vihreitä järviä, kosteikkoja ja laidunmaita.

Laakson pohjalle näkyy valkoisia huippuja vain silloin tällöin matalampien mäkien välistä. Vasta kun noustaan korkeampiin sivulaaksoihiin neljään ja puoleen tuhanteen metriin, alkavat näkymät avautua, ja kun jaksaa kivuta oikein kunnolla vuoren rinteelle yli viiteen kilometriin, näkee vuoret kokonaan, kuten edellisessä kuvassa.

Retkikunta on suoriutunut tavoitteistaan suunniteltua nopeammin ja päiviä on vielä muutama ylimääräinen jäljellä. Harkitaan jonkin kahdessa päivässä selvitettävän vuoren kiipeämistä, jottei tarvitse täällä alhaalla kylmässä hotellissa värjötellä tai ahmia Crêperie Patrickissa ilta toisensa jälkeen lentoja odotellessa.