Perunkirjoitus: Kohti Chopicalquin huippua

Nousevan auringon valaisema Huascaránin etelähuipun kaakkoon antava amfiteatteri kuvattuna korkealta Chopicalquin länsiharjanteelta. Chopicalquin varjo peittää vielä solan ja koillispuoliset alarinteet.

Toisessa kuvassa yläleirissä on pari ihmistä jalkeilla. Ovatko he Edgar ja Antonio, jotka jäivät leiriin, vai ovatko Meksikon pojat, jotka kääntyivät takaisin ehkä puoli tuntia ennen meitä, jo ehtineet leiriin asti? Nämä kuvat on otettu samoilta jalansijoilta. Etsi leiri ensimmäisestä kuvasta!

Chopicalquin kiipeilyä on selostettu aikaisemmin, joten tässä on vain joitakin lisähuomioita.

Edgar oli kipeä ja jäi leiriin. Niinpä lähdettiin kahtena köysistönä, joita johtivat Carlos ja Stalin. Stalin oli leppoisa ja harkitsevainen eikä pitänyt hirmuista vauhtia. ”Tämä ei ole kilpailu, mennään omaa tahtiamme.”

Tuuli oli aamuyöstä varsin ikävä ja lumikiteet pisteliäitä, varsinkin kun ehdittiin harjanteen päälle, jossa tuuli pääsi puhaltamaan esteettä. Milletin kuoritakin huppu on pikkuisen tukala, kun sitä yrittää vetää kypärän päälle ja reppu painaa kangasta hartioista alaspäin. Hupun varren pitäisi olla pitempi tai jotakin venyvää materiaalia. Tai sitten täytyisi pitää kypärää hupun päällä, mutta silloin pitäisi kypärä ottaa aina pois kun säätää huppua. Hankalahkoa.

Kulkemamme reitin loppuosa oli mielenkiintoinen. Loivien lumirinteiden yläpuolella ensin kuusikymmentä metriä ja ehkä melkein yhtä monta astetta kahden hakun kiipeilyä, heti perään pitkä poikkikulku matalan serakin alla, missä kypärä raapii räystään reunaa, sitten taas jyrkkä kohta ja sen päällä viisi ihmistä odottamassa, kun Carlos käy tiedustelemassa reittiä. Tulen paikalle juuri kun hän kömpii varovasti esille jostakin raosta ja ilmoittaa, että ei ole jatkamista, liian vaarallista. Olen koettanut Googlen virtuaalivuoresta tähtäillä paikkaa, ja se saattaa olla tässä. Yläpuolella olisi kai ollut mielenkiintoisia paikkoja, esimerkiksi vähän ennen huippua jyrkkä kohta jossa on pari kilometriä ilmaa jalkojen alla, ja huippukin on kuvien perusteella aika terävä.

Alas tultiin taas äkkiä. Aurinkoista jäätikköä kipittäen yläleiriin, jossa tunnin lepo, jäätikön alaosa taas vauhdikkaasti (siellä liikahti tömähtäen edellisessä jaksossa kuvattu tonnin, parin louhi), hankala siirtyminen louhikon kautta moreenileiriin ja helpolle polulle, pirunpellon ylitys ja toinen harju, sieltä alas perusleiriin lehmien pariin. Loppumatkasta polku tuntui jo lähes päättymättömältä.

Opin vähitellen retken kuluessa, että kävelysauvoja ei yleensä kannata käyttää laskeuduttaessa. Ne pikemmin häiritsevät kuin auttavat tasapainoa. Kannattaa kävellä lyhyehköin ja nopein askelin, niin että koko jalkapohja osuu maahan yhtä aikaa, polvet koko ajan hieman koukussa ja selkä taivutettuna niin että paino on koko ajan polvien ja jalan keskikohdan päällä. Jos ojentaa jalan suoraksi ja astuu kantapää edellä, on koko ajan vaarassa kaatua selälleen. Kuvattu kävelytapa väsyttää reisiä ja pohkeita, mutta sitä kannattaa opetella sietämään: lihakset tottuvat ja kestävät kuitenkin paremmin kuin nivelet. Lumella raudat jalassa pystyy tällä tekniikalla laskeutumaan ainakin 45-asteista, ehkä jyrkempääkin. Sulalla maalla jyrkkyys riippuu irtaimen aineksen määrästä ja kallion karkeudesta.

Illalla opettelin kuvaamaan kuunvalokuvia pitkällä valotusajalla.

Leirissä liikkuu väkeä

Perunkirjoitus: Chopicalquin yläleiri

Chopicalquin moreenileiristä siirryttiin 22.6. taas kaikessa rauhassa yläleiriin jäätikölle. Yläleiri on jo oikeastaan huipulle johtavalla länsi- taikka lounaisharjanteella, vaikkei toki aivan harjanteen päällä tuulelle alttiina. Huascaránin huiput olivat koko ajan näkyvissä oikealla ja takana, ja näkökulma vaihtui vähitellen. Ensimmäisessä kuvassa toinen köysistö saapuu levähdyspaikalle noin puolivälissä matkaa. Takana pohjoishuippu ja taustalla Huandoy. Toinen on lähikuva etelähuipun itärinteestä yläleiristä nähtynä. Etelähuipun pohjoisrinne, jonka kautta perusreitti johtaa solasta huipulle, on keskimäärin loivahko ja luminen, mutta itä- ja kaakkoispuoli on äkkijyrkkä, ja itänurkassa on tällainen luminen pyramidi.

Jäätikön alaosassa reitti kulkee lähellä oikeanpuoleista kivistä kannusta, jolta joku heittelee etenkin päiväsaikaan usein louhia jäätikölle. Tästä osuudesta kannattaa suoriutua siis ripeästi ja mieluimmin aamulla, kun kivet ovat vielä jäätyneinä alustaansa. Kun on päässyt turvaan leiriin keskelle jäätikköä, voi iltapäivän joutohetkinä yrittää paikantaa vyöryn aina kolinaa kuullessaan. Kivivyörystä lähtee kalinaa ja pauketta, lumi- ja jäävyöryt tuottavat kohinaa. Jäätikköön osuvat kivet päästävät päsähdyksen tai kosahduksen. Kun jäätiköllä valmiiksi oleva tonnin lohkare keikahtaa nurin jään sulettua sen alta, saattaa kuulua narinaa, laahausta ja tömähdys.

Teltat ankkuroitiin lumeen kävelysauvan pätkillä ja lumen sisään upotettavilla kiiloilla. Liepeiden päälle lapioitiin myös lunta. Eihän olisi mukavaa huipulta palatessa huomata teltan kadonneen. Rupeaisiko sitä etsimään lähimmistä railoista vai tähystelisikö kiikarilla kilometrien päähän alarinteille?

Leirissä oli jo yksi teltta, ja pian paljastui, että se oli meksikolaisten ystäviemme. Tulivatkos he ensimmäiseltä huippuyritykseltään vai heräsivätkö päiväunilta? Joka tapauksessa he lähtivät aamuyöstä avaamaan polkua, kun leiristä lähti kolme köysistöä tavoittelemaan huippua.

Huascarán Surin itäreuna

Perunkirjoitus: Chopicalquin moreenileiri

Chopicalquin perusleiristä siirryttiin kaikessa rauhassa moreenileiriin 21.6. Suurimman osan matkaa oli hyvä polku, mutta jäätikön ylitys ja moreeniharjulle kiipeäminen olivat viheliäisiä.

Ensimmäisessä kuvassa ylitetään Chopicalquilta pohjoiseen valuvaa jäätikköä. Tässä tosiaan on jäätikkö: joskus jäätä on riittänyt pintaan asti, nykyisin se on sulanut näkymättömiin ja pinnalle on jäänyt hirmuinen louhikko. Jäätä kuitenkin on rakan alla, ja paikoin sitä on näkyvissäkin. Paikoin jäätikön päällä on vihreänharmaita lampiakin, ei tosin aivan tämän polun varressa, mutta ylhäältä katsoen ne näkee selvästi.

Oikealla pilvien takana lymyää Huascaránin etelähuippu (6768). Chopicalqui kohoaa kuvasta ulos vasemmalle. Jonon viimeisenä kulkevan retkeilijän repusta vasemmalla jäätikön alapuolella on ruskeankirjava kalliomuodostelma. Siinä, missä alhaalta kaartuva harju vaalenee ja kohtaa kallion, on moreenileiri, tämän päivämatkan päämäärä. Kakkosleiri on jäätiköllä, jossakin lähellä vasenta reunaa kohoavan jääpeitteisen kalliotornin päällä.

Edgarin periaatteen mukaisesti kypärät ovat aina päässä vuorella. Tässä ne kuitenkin roikkuvat reppujen päällä, vaikka lähestytään jyrkkää paikkaa, jossa kiviä voi vierähdellä ylhäältä.

Toisessa kuvassa ollaan moreenileirissä, ja lähes koko reitti perusleiristä on näkyvissä. Laaksoa hallitsee jäätikkö, jonka vasen haara tulee Huascaránin solasta ja oikea Chopicalquin pohjoisrinteeltä. Jäätikön oikeanpuoleisen kolmiharjaisen reunamoreenin oikealla puolella on vehreä laakso, laakson keskellä tummanvihreä metsä, metsän takana vaaleanvihreä niitty ja niityn vasemmassa reunassa valkoinen piste. Se on tämän retkikunnan keittiöteltta. Polku seuraa mainitun moreenin harjoja, ylittää pirunpellon siinä missä jäätikköhaarat yhtyvät ja nousee sitten toisella reunalla terävälle harjulle, missä se hyvin näkyykin. Tätä harjua kestää ikuisuuden, vasemmalla puolella jäätikön rippeet ovat sata tai kaksisataa metriä alempana.

Lumisade on pyyhkäissyt yli maiseman. Llanganuco-laakso erottaa taustan tummat vuoret etualan vaaleammista. Lumihuippu kuvan keskellä on Chacraraju (6001), siitä vasempaan Pisco (5752) ja vasemmassa reunassa pilvien takana Huandoy (korkein pohjoishuippu, 6395, ei näy). Yöllä leiriin loistavat autojen valot Portachuelo-solaan nousevalta serpentiinitieltä.

Moreenia ja jäätikköä

Perunkirjoitus: Chopicalquin perusleiri

Ajantasaisjutussa selostettiin jo Chopicalquin leirioloja ja kiipeilyä. Tässä vähän lisää kuvia ja pakinaa.

Cordillera Blancaa halkovat miltei säännöllisin välein itä–länsi-suuntaiset laaksot, ja näissä laaksoissa on yleensä maantie tai ainakin leveä polku. Laaksosta toiseen siirryttäessä pitää todennäköisesti laskeutua läntiseen päälaaksoon, Cordillera Blancaa ja Cordillera Negraa erottavaan Callejón de Huaylasiin ja sen pohjalla kulkevalle päätielle. Näin siirryttiin myös Mushosta Chopicalquin polunpäähän: vajaa kymmenen kilometriä alas päätielle, toiset kymmenen Yungayhin, siitä nokka taas kohti vuoria ja 25 kilometriä ylämäkeen.

Kansanretkeilijä teki sen kömmähdyksen, että pakkasi jo lähdössä kaikki tavaransa yhdeksi selässä kulkevaksi paketiksi Chopicalquin perusleiriin kantamista varten, ja tämä taakka sidottiin Hiacen katolle. Siellä oli sitten kamerakin, kun ohitettiin Huascarán paraatipuolelta ja pilvet olivat (väliaikaisesti) haihtuneet sen huipuilta. Sillä kertaa jäivät kuvat ottamatta, mutta onneksi jatkossa tuli vielä pari tilaisuutta möhläyksen korjaamiseen.

Kantotyöt tien varresta perusleiriin piti siis aasien puuttuessa hoitaa ihmisvoimin, ja osa joukkueesta tekikin kaksi edestakaista matkaa. Taakat olivat melko isoja, yllä on Stalinin tyylinäyte.

Kaksi retkikuntaa oli juuri poistumassa vuorelta ja odotteli tienposkessa kuljetuksiaan, ja perusleiri oli meidän saapuessamme lehmien vallassa. Leirin pystytykseen kuului muun muassa kuopan kaivamista maahan jäähakun avulla ja lantakasojen viskomista lapiolla etäämmälle teltoista.

Lehmät kiipeilivät ketterästi ympäröivillä melko jyrkilläkin rinteillä. Lisäksi ne olivat erikoisen kiinnostuneita kansantuotteista ja söivät innokkaasti retkeilijän kostuttamaa ruohoa. Retkeilijöitten vetäydyttyä yöpuulle ne liikkuivat estottomasti telttojen välissä ja maata vasten lepääviin korviin niiden sorkkien jyminä kuulosti miltei kivivyöryltä. Yöllisillä pensastokäynneillä niitä piti hätistellä suorastaan vihaisesti loitommalle.

Pikkuteltan lattiassa kuuluu olla reikä.

Perunkirjoitus: Odottelua Mushossa

Ishincan retken jälkeen retkikunta oli sopeutunut kuuden kilometrin korkeuteen, joten yhden kaupunkipäivän jälkeen oltiin 19.6. valmiita aloittamaan Huascaránin nousuyritys. Välipäivänä Huarazissa retkikuntaan liittyivät Ecuadorista tulleet Edgar-oppaan puoliso Katy ja opastoveri Stalin. Tällä laajennetulla joukkueella lähdettiin yritykseen. Suunnitelman yhteenveto selostettiin tämän jutun lopussa, ja se mitä sitten tapahtuikaan täällä.

Mushoon saapumisen hetkellä oli tämän liikenneasema-ravintola-tietotuvan edustalla vilskettä, kun retkikunnat siirsivät varusteitaan autoista aasien selkään. Kuvan keskellä seisoskeleva ranskalainen herrasmies sinipaitaisine oppaineen oli viimeinen, joka sai tavaroilleen aasikuljetuksen. Me jäimme odottelemaan ja kulutimme päivää aterioimalla ja valokuvaamalla kylän lapsia. Beate pakotettiin pyörittämään tyttöjä ilmassa ja minut kuvaamaan pyöritystä, ja joka pyörityksen jälkeen rynnättiin katsomaan kuvia kameran pikkuiselta ruudulta.

Vuori pysytteli pilvihupussa, ja reippaasta lumentulosta oli tieto jo retken alkupäivistä lähtien. Kun sitten vielä vuorelta pois tulevilta puolalaisilta kuultiin huonosta kelistä, kypsyi päätös vuoren vaihtamisesta. Seuraavaksi päiväksi tilattiin uusi kuljetus, ja iltapäivä kulutettiin kävelemällä kappaleen matkaa ylös Huascaránille vievää polkua ja ilta osallistumalla kylien väliseen jalkapallo-otteluun. Yöpymään päästiin ihan oikeisiin sänkyihin.

Ranskalainen ei päässyt ylös asti, eikä kai noina päivinä kukaan muukaan. Kun Chopicalquilta palattuamme vietimme juhannusta henkilökuntamme kotikylässä, tuli paikkakuntalaisilta oppailta isännillemme tieto, että lumivyöry olisi 24.6. vienyt hengen kolmelta tai neljältä saksalaiselta ykkös- ja kakkoleirin välillä. Tieto pysyi kumman epämääräisenä, eikä siihen saatu retken aikana mitään virallista vahvistusta.

Perunkirjoitus: Paluu ensimmäiseltä retkeltä

17.6. käveltiin reippaasti Ishincan perusleiristä tien päähän Cochapampaan, heitettiin tavarat aasien ja hevosten selästä Hiaceen ja ajettiin Huaraziin. Ei tainnut kukaan asioida kioskilla, omat vesipullot vain juotiin tyhjiksi ja ajateltiin kaupungissa odottavaa ravintolaillallista.

Huascarán oli pilvien peitossa, ja kahden päivän päästä piti sinne jo suunnattaman. Ilman kirkastumista myös tuolla ylhäällä taidettiin toivoa, jotta liiat lumet pääsisivät vyörymään pois ja loput kovettumaan sen verran että ylös uskallettaisiin yrittää.

Perunkirjoitus: Lepopäivä perusleirissä

Tocllarajun jälkeinen lepopäivä (16.6.) Ishincan perusleirissä. Korkea keskipäivän aurinko paistaa suoraan pohjoisesta Ishincan päältä ja häikäisevän valkoinen Tocllaraju hallitsee maisemaa. Leiri vaihteeksi hiljenee: keskimmäisellä ruohokentällä majaillut retkikunta on pakannut tavaransa ja häipynyt matkoihinsa. Ajurien päämies tarkistaa, ettei paikalle unohdu mitään, ja ajaa viimeiset juhdat matkaan. Varsa kulkee emänsä mukana ja oppii tulevan työnsä. Edgar kuvailee, Antonio tiskailee. Meidän leirimme: retkeilijöiden omat teltat, ruokailuteltta, keittiö (jossa henkilökunta myös nukkuu) ja se neliömetriä pienempi sininen teltta. Takakentällä on parin retkikunnan yhteistelttoja, niiden jäsenet lienevät pikkutelttoineen ylhäällä vuorilla.

Heti vasemmalla siitä, missä Tocllarajun vasen lumiharjanne laskeutuu näkyvistä, on täältä katsoen matala tumma kalliokohouma. Siellä on Tocllarajun yläleiri. Oikealle nouseva polku vie kohti Ishincaa ja Ranrapalcaa. Kuva-alan ulkopuolelle vasemmalle jää Ishincan kämppä eli majatalo.

Laakson perää hallitsee valtava haljennut moreeni. Tocllarajun ja Palcarajun jäätiköt ovat sen kasanneet, ja sen takana on pari kolme vihreävetistä jäätikköjärveä. Joskus siellä on täytynyt olla vielä suurempi järvi, joka jossakin vaiheessa on murtanut reunansa ja tulvinut rymisten ja kohisten laaksoon. Tuollainen neliökilometrin laajuinen kivikko ei voi syntyä vähittäisen virtauksen vaikutuksesta, vaan purkauksen on täytynyt olla äkillinen. Oikealla puolella näkyy vanha, jo vihreän peitteen saanut lasku-uoma, jonka voi ajatella syntyneen hitaasti kulumalla. Valitettavasti en tullut tarkistaneeksi historiaa paikkakuntalaisilta.

Perunkirjoitus: Tocllaraju

Tämä juttu vaatiikin kaksi kuvaa samasta aiheesta, jotta mittakaava valkenee. Paluumatkalla huipulta ja vielä yläleirissäkin saatiin 15.6. seurata Tocllarajun (6034) länsiseinämää nousevia köysistöjä. En nyt muista ovatko tässä kuvassa iloiset etelätirolilaiset vai jotkut muut, sillä länsiseinämän yrittäjiä oli tänä päivänä useampia. Reitti kulkee rinteen poikki viistoon vasemmalta oikealle. En tiedä onko lähtökohta siinä missä reunarailo tekee mutkan ylös vai alempana ja enemmän oikealla, mutta joka tapauksessa se päätyy kahden kallioisen alueen välistä lumisemmalle osuudelle ja siitä suoraan ylös huippuharjanteelle. Rinne on alempana niin jäinen, ettei siinä tahdo erottaa jalanjälkiä.

Kansanretkeilijän seurueen kulkua perusreitillä tulikin jo selostettua paikkakunnalla ollessa. Vaativinta siinä oli jaksaminen: köysistössä parempikuntoisen vauhdissa tahtoisi pysyä, vaikka henki meinaa loppua, eikä millään itse haluaisi olla se joka huutaa levähdystauon. Onneksi joku muu aina huusi, tai johtaja itse ehdotti. Ei tahtoisi myöskään rikkoa tahtia vaatimalla valokuvaustaukoja, vaikka tuntisi aavistavansa kuvaukselliset paikat ja otollisen valon paremmin kuin köysistön johtaja. Edgar otti taskukamerallaan kuvia ja videoita vauhdissa.

Kiipeilyllisesti kohottavia paikkoja oli siis pari, ja niistä pystysuoraa jääkiipeilyä vain pari metriä. Tällaiset seikathan vaihtelevat vuodesta toiseen ja varmasti myös kauden mittaan, koska vuorten yläosat ovat paksun jään ja lumen peittämät. Kaikilla nousemillamme huipuilla oli se hauska yhteinen ominaisuus, että jyrkin kohta tai pisin jyrkkä kohta oli juuri ennen huippua.

Kansanretkeilijä oli kameraa reppuun sulloessaan huomaamattaan napsauttanut automaattitarkennuksen pois päältä ja luuli huipulla, että kamera on rikki. Kaiken kukkuraksi pilvet sakenivat äkkiä, joten kovin monta kelvollista kuvaa huipulta ei tullut. Ehkä yksi panoraama kuitenkin on odotettavissa.

Tocllarajun länsiseinä

Perunkirjoitus: Tocllarajun yläleiri

Tocllarajun kiipeämiseen valmistauduttiin nousemalla sen yläleiriin 14.6. Leiri sijaitsee Ishincan laakson perimmäisellä hyllyllä aivan jäätikön reunalla. Raudat voi siis laittaa jalkaan heti lähdettäessä aamuyöstä varsinaiseen kiipeilyyn. Hyllyn reunalta on melko pudotus laakson perälle, johon Tocllarajun länsipuolen jäätikkö valuu, halkeilee, rysähtelee ja sulaa.

Yläleirissä tapasimme ensi kerran pari ryhmää, joista tuli retken kuluessa tuttuja: iloiset etelätirolilaiset puuseppä ja omenatarhuri (keltaisen teltan asukkaat kuvan keskellä), jotka kiipesivät Tocllarajun länsiseinää, sekä sinisen teltan asukkaat, kaksi nuorta meksikolaista. Meksikolaiset kiipesivät sittemmin kanssamme Chopicalquilla.

Antonio seurasi meitä (oikeammin: juoksi ohitsemme) yläleiriin isoine vesipannuineen ja kattiloineen, joten täälläkin pysyimme kunnon ruuassa ja teetä riitti. Ja radiosta tuli jalkapalloa.

Missä tällaisissa paikoissa on vessa? Ensinnäkin juomaveden alapuolella eli ei ainakaan jäätikön suunnassa. Tässä tapauksessa se oli kuvaajan selän takana, näkösuojassa pienen kalliokohouman takana, niin lähellä hyllyn reunaa kuin kävijä uskalsi mennä. Mukavintahan olisi, jos suoli olisi sillä tavalla yhteistyöhaluinen, ettei asiaa tarvitsisi kalseissa yläleirioloissa ajatella, mutta kaukomatkailussa ja vuoriston rasituksissa rauhallinen suoli on pikemminkin poikkeus.

Perunkirjoitus: Ishinca

Ishinca (5530) oli kansanretkeilijän ensimmäinen lumihuippu tällä retkellä (13.6.). Se on Piscon tapaan mahtavien kuusitonnisten ympäröimä matala ja helppokulkuinen näköalaparveke. Huippu on kapea lumiharja: koillispuolella on mukavat nojatuoli-istuimet ja lounaispuoli on pystysuora. Edgar ja Violetta taitavat osoittaa seuraavaa kohdetta Tocllarajua, joka sijaitsee kuvaa hallitsevan massiivisen Palcarajun (6274) vasemmalla eli luoteispuolella. Oikeanpuoleinen vuori on luultavasti Pucaranra (6147).

Matkaa Ishincan perusleiristä kaakkoon on linnuntietä vain runsaat kolme kilometriä, mutkitellen nousevaa polkua ja moreenia sekä jäätikköä pitkin tietenkin paljon enemmän. Matkan varrella on pari leiripaikkaa niille, jotka haluavat lyhyen huippupäivän tai ovat kiipeämässä viereiselle paljon vaikeammalle Ranrapalcalle. Jäätikkö on loiva ja vähärailoinen, mutta jäätikölle päästäkseen on noustava ensin moreenilta kymmeniä metrejä ylös jyrkkää kalliota, tasapainoteltava kapealla polulla ja laskeuduttava taas jyrkästi jään reunaan.

Täällä olivat myös suurimmat irtolohkareet, jotka kansanretkeilijä on toistaiseksi nähnyt. Usein lohkareita tai jäämuodostelmia sanotaan huolimattomasti kerrostalon kokoisiksi, mutta näistä Ranrapalcan pohjoisseinämästä irronneista ja jään reunalle killumaan jääneistä louhista suurin tosiaankin oli kooltaan K. E. Nymanin 1970-luvulla rakentamien kolmikerroksisten talojen luokkaa.

Ishincalla jalassa olivat pitkästä aikaa vanhat Lowan kovat kengät. Ne eivät olleet enää alkuunkaan sopivat, vaan tekivät jalkaan hiertymät, jotka eivät parantuneet koko retken aikana (ovat nyt miltei parantuneet), ja pakottivat etsimään väliaikaiset sijaiskengät (vanhat Scarpat). Tätä retkeä varten tilatut uudet kengäthän saapuivat liikkeeseen parahiksi päivän maastapoistumiseni jälkeen.