Nukkuva hirviö

Ostin netistä Sielun veljien uuden kappaleen eurolla. Sen voi kuunnella ilmaiseksikin, mutta päätin kannattaa uusia käteviä musiikinkaupustelutapoja. Osto tapahtui Equal dreams -nimisen palvelun kautta, maksu hoitui verkkopankissa ja kappaleen sai saman tien imuroida flac- ja mp3-tiedostona. Equal dreamsissa tekijöille menee näköjään 85 prosenttia myyntituotosta. Tässä tapauksessa siis Fullsteam-levy-yhtiölle, joka jakaa tulot yhtiön, esittäjien ja tekijöiden kesken miten sitten jakaakin.

Osuuspankki otti tosin maksutapahtumasta 34 senttiä eli neljänneksen siitä, mitä minä lopulta maksoin. Muut pankit olisivat hoitaneet rahaliikenteen 12 sentillä. Kummallista.

Kuten tunnettua, musiikkiteollisuus heräsi kehittämään toimivia musiikin verkkomyyntipalveluja 15 vuotta liian myöhään, ja tämä laiminlyönti kostautui laittomana levityksenä. Isot levy-yhtiöt tekijänoikeusjärjestöjen välityksellä jaksavat vielä ajaa velkavankeustuomioita pelotellakseen laittomia levittäjiä. Tämä toiminta on niin halveksittavaa, että toisinaan harkitsen eroamista Teostosta ja Gramexista.

Onneksi on tällaisia toimivia levittäjiä, eikä kaiken tarvitse mennä keskusvaltaisten suurfirmojen kuten Applen järjestelmien kautta. Mainontakin hoitui ja tiedon levystä sain sotilaallisessa mediassa.

Vertailin taas piruuttani äänitiedostojen desibelejä. Väänsin dynamiikkamittarin läpi ostamani flac- ja mp3-tiedostot ja lisäksi verkosta suoraan kuunneltavan äänitteen, joka sijaitsee Soundcloudin palvelussa.

 DR   	   Peak     	   RMS      	 Filename

 DR6	  -0.10 dB	  -7.23 dB	 01-Nukkuvahirvio-flac.wav
 DR6	   over    	  -7.23 dB	 01-Nukkuvahirvio-mp3.wav
 DR7	  -1.87 dB	  -9.69 dB	 01-Nukkuvahirvio-sc.wav

Suorakuunteluversio on siis hiljaisin ja dynaamisin, mp3 meluisin. Suosittelen musiikinystäville flac-koodattua musiikkia. Flac on häviötön ja patenteista vapaa pakkausmenetelmä. iTunesiin flac-tiedostot saa Fluke-ohjelman avulla.

Podcastien dynamiikkaa

Veivasin yhden jakson kaikista tilauksessa olevista podcasteistani TT Dynamic range meterin läpi. Se mittaa äänitiedoston keskimääräisen äänekkyyden (RMS) ja huipputason ja antaa äänitteelle DR-arvon, joka ilmoittaa sen mikrodynaamisen skaalan desibeleinä. Tallensin mittaustulokset taulukoksi Google-dokumenttiin.

Mittari on kehitetty välineeksi musiikin äänekkyyssodan vastaiseen taisteluun. Jos mittaamani tiedostot olisivat olleet musiikkikappaleita, niiden DR-arvot olisivat oikein hyviä. Puheohjelmien kannalta tilanne on kuitenkin hieman toinen, sillä puheen pitää ennen kaikkea olla ymmärrettävää. Ja pääasia tässä tapauksessa on, niin kuin eilen totesin, että ohjelmien väliset voimakkuuserot ovat tolkuttomia.

Äänekkäimmän ja hiljaisimman ohjelman ero on huikeat 18 desibeliä. Peräti yhdeksän ohjelmaa neljästäkymmenestä ylittää digitaalisen nollatason eli suomeksi sanottuna menee ruvelle. Toisaalta ohjelmista hyvinkin puolet sijoittuu 3–4 desibelin sisään tuonne –20 dB:n hujakoille, joten siirtymät näiden ohjelmien välillä eivät kuulijaa pahemmin hätkäytä.

Tänne on kerätty kiinnostava tietokanta DR-mittarilla mitatuista levyistä.

Parempaa äänitarkkailua radioon

Kuuntelen aika paljon radiota – yleensä aina kun puuhailen jotakin käytännöllistä, siis sellaista, joka ei ole työntekoa, keskittynyttä musiikinkuuntelua, lukemista, kirjoittamista tai jookaamista. Yleensä kuuntelen Yleisohjelmaa, vai mikä Yle radio 1 se nykyään lienee. Mutta kanavaan ei yleensä tule kiinnitetyksi huomiota, sillä en kuuntele ohjelmia radiovastaanottimen kautta, vaan neteitse podcastina ja joskus areenasta. Minulla on kyllä hyllyssä vanha romanialaistyyppinen vastaanotin, jonka kanavanvalitsin on juotettu virallisen kanavan kohdalle, mutta käytän laitetta vain levysoittimen vahvistimena. (En ole vielä onnistunut hankkimaan pohjoiskorealaista radiovastaanotinta, jota ei voi laittaa pois päältä.)

Tilaan podcastit iTunes-ohjelmaan ja kuuntelen ne siinä järjestyksessä kuin kulloinkin sattuu huvittamaan. Muutaman kerran vuodessa Yleisradio tosin rikkoo podcast-palvelunsa, ja ohjelmat joutuu tilaamaan uudestaan. Tästä urakasta on se hyöty, että samalla yleensä löytää uusia mielenkiintoisia ohjelmia. Niitä kertyy lopulta niin paljon, että varastossa on viikkokausiksi kuunneltavaa, eikä silloin auta muu kuin kylmästi poistaa sellaiset, joita ei sittenkään tullut kuunneltua.

Kun kuuntelee erillisiä ohjelmia äänitiedostoista, tulee huomanneeksi sellaisia asioita, joita ei radiolähetystä kuunnellessa havaitse. Lähetyksessä kaikki ohjelmat prosessoidaan samalla tavalla: dynamiikka kompressoidaan ja limitoidaan niin, että lähetyksessä ei ole suuria äänenvoimakkuuden vaihteluja. Podcastina jaeltavissa tiedostoissa sen sijaan on valtavia voimakkuusvaihteluja, paitsi ohjelmien kesken, myös ohjelmien sisällä. Näyttää siltä, että jotkin tiedostot tallennetaan ajastetusti prosessoidusta lähetyssignaalista ja muut tehdään käsin ja toimitetaan podcast-palveluun sitten kun tekijä muistaa.

Tässä on esimerkkinä äänenvoimakkuuden kuvaajat kahdesta ohjelmasta: ensin Huvudstadsregionens nyheter ja sitten Historiasarjoja samassa mittakaavassa.

Huvudstadsregionens nyheter
Historiasarjoja

Kuuntelin ensin hiljaista Kultakuumeen kolumnia, ja kun se loppui ja Huvudstadsregionens nyheter alkoi, talossa helisivät ikkunat ja naapuri putosi tuoliltaan. Selvästi edellinen on otettu lähetyssignaalista, mutta taitaa olla Vegassa ja Yleisohjelmassa myös vähän erilaiset säädöt äänipöydissä. Edes Ykkösaamu ei tule yhtä kovaa, vaikka on kuuntelemistani Yleisohjelman podcasteista äänekkäin.

Ehkä ruotsin kielen asemaa edistetään lähettämällä ruotsinkielisellä kanavalla ohjelmat kovemmalla äänellä?

Olen dynaamisen musiikin ystävä, mutta radion puheohjelmien kuuntelua helpottaisi, jos voimakkuutta voisi jotenkin ennakoida. Pitääkö ruveta käyttämään omaa dynamiikkaprosessointia täällä vastaanottopäässä?

Onkohan kaikissa ohjelmissa äänitarkkailijaa laisinkaan? Joissakin keskusteluohjelmissa pitäisi kuuntelijan käden olla jatkuvasti voimakkuussäätimellä, kun joku keskustelija tuntuu istuvan studion nurkassa ja toisella on mikrofoni suussaan. Tällaista on tapahtunut Pop-talkissa ja Markku Heikkisessä. Ennen maailmassa äänitarkkailijan kuului huolehtia tasapainosta, nyt tehtävä lienee ulkoistettu kuuntelijalle.

Toinen esimerkki ohjelman sisäisestä shokkivaihtelusta on Sadan vuoden sykkeen alussa:

Sadan vuoden syke

Ensin tulee kaupallisradiosävyisen miesäänen puhuma ohjelman tunnus (jonka alku kuulostaa muutetun muotoon ”Tämä on Yle podcast”: pyrkiikö Yleisradio tekemään nimensä lyhennetystä muodosta suomen kielen taivutuksesta irrallisen koodisanan?). Sitten alkaa varsinainen ohjelma. Myös Kvanthoppin puheosuuksien ja äänitehosteiden voimakkuuserot ovat kohtuuttomat.

Lienee niin, että toimittajat itse äänittävät ja editoivat ohjelmansa, ja dynamiikan tarkkailu jätetään herran haltuun eli lähettämöön, jossa kaikki voimakkuuserot puristetaan pois. Ongelma vain on siinä, että yhä useammat radion kuuntelijat kuuntelevat muuta kuin radiolähetystä: siis podcasteja tai areenan tallenteita, ja näiden dynamiikka sitten on mitä sattuu. Jokin yhtenäinen käytäntö pitäisi saada. Pienempi paha on kompressoitu lähetyssignaali. Parasta olisi kuitenkin, että äänitarkkailun taito palautettaisiin kunniaan ja ohjelmille saataisiin vakioitu voimakkuustaso.

Seuraavassa jaksossa mittaustuloksia radio-ohjelmien dynamiikasta.

Tolkutonta ja tolkullista mestarointia

Yksi digitaalisen äänentallennuksen verrattomista eduista analogiseen verrattuna on häiriöttömyys ja laaja dynamiikka. Kun CD rupesi syrjäyttämään vinyyliä tallennusmuotona, iloittiin siitä, että vastedes saisimme nauttia elävistä äänitteistä, jotka toistaisivat hiljaisimmat ja voimakkaimmat äänet kuin luonnossa ikään, taustakohinan ja vinyylin napinan häiritsemättä. Ja nyt, kun äänitysketju on ollut täysdigitaalinen jo parikymmentä vuotta, voimmekin nauttia valtaisasta valikoimasta mitä luonnollisimpia, dynaamisimpia, kirkkaimpia ja raikkaimpia musiikkiäänitteitä.

Mitä vielä. Akustisen musiikin kuuntelunautintoa digitaaliääni on kyllä parantanut, mutta rokin ja popin puolella on vuosia jatkunut äänekkyystaistelu, loudness war, saavuttanut absurdit mittasuhteet. Yksinkertaistettuna on kysymys siitä, että ihmisen korva pitää lyhytaikaisessa kuuntelussa voimakasta ääntä miellyttävämpänä kuin hiljaista, koska se kuulostaa täyteläisemmältä ja kirkkaammalta. Näin ollen äänitteet pyritään tekemään houkutteleviksi siten, että ne soivat kovaa koko ajan. Koska elävä musiikki sisältää aina voimakkusvaihteluja, niitä tasataan kompressoinnilla, jolla hiljaisia kohtia voimistetaan ja kovia hiljennetään.

Näin musiikista tietenkin katoavat dynaamiset vaihtelut, ja sen jatkuvasta kuuntelusta tulee puuduttavaa ja rasittavaa. Yhä useammin äänisignaali puristetaan niin lähelle digitaalisen toiston ylärajaa, että se käytännössä säröytyy. Jopa raskaan rokin ystävät ovat nousseet kapinaan, kun Metallican Death Magnetic -levystä on tehty silkkaa surinaa. Mitä iloa on yli 90 desibelin voimakkuusskaalasta, jos siitä käytetään vain ylimmät 6 desibeliä?

Kirjoitin taannoin siitä, miten Abban levyjen uusimmat julkaisut on pilattu Henrik Jonssonin masteroinnilla. Musiikinostajan onkin syytä yleensä välttää levyjä, joissa lukee ”Digitally remastered”, jos hän ei tiedä mitä on tekemässä. Todennäköisesti tällainen levy on joutunut äänekkyystaistelun uhriksi, ja äänite ei kuulosta siltä kuin sen tekijä on tarkoittanut silloin, kun levy on aikanaan julkaistu vinyylinä tai varhaisena CD:nä. Nyt, kun kriisissä oleva ääniteteollisuus tyhjentää varastojaan, kannattaa ostaa vitosella pois kaikki vanhat suosikit, joita näkee myytävän ensimmäisen polven CD-painoksina. Olen onneksi aikoinani tullut ostaneeksi monta Abban varhaisinta CD-julkaisua, mutta tarvitsen vielä kolme ensimmäistä levyä 80-luvun CD:nä ja vinyylinä.

Äänekkyystaistelua vastustamaan on jo syntynyt järjestäytyneitä ryhmiä. Lupaavalta näyttää esimerkiksi Pleasurize Music Foundation, joka ehdottaa äänitteille dynamiikkastandardia ja on julkaissut käytännössä maksullisen (7.1.2010) mittausohjelmiston, jolla äänitteen dynamiikka voidaan tarkistaa.

Macissä toimiva virallinen mittausohjelma ei ole vielä valmis, mutta kokeilin epävirallista lisäosaa, joka mittaa soivan musiikin dynaamista vaihteluväliä reaaliaikaisesti ja näyttää skaalan havainnollisesti väreillä. Otin tutkittavaksi kahdeksan eri versiota Abban Super Trouper -kappaleesta. Soitin niitä vuorotellen äänitysohjelmassa ja otin aina kuvakaappauksen samassa kohdassa kappaletta. Tässä kohdassa julkaisut eivät eronneet tavattomasti toisistaan, mutta yleisdynamiikassa oli huomattavia eroja. Mittarit esittävät alkuperäistä vuoden 1980 LP:tä, vuoden 1984 Polydor-CD:tä, Tretowin ensimmäistä remasteria vuodelta 1994 ja Jonssonin uutta vuoden 2005 remasteria. Keskipylvään vihreä väri osoittaa, että dynaaminen vaihteluväli on vähintään suositeltavat 14 desibeliä, keltainen osoittaa pienempää ja punainen vaarallisen pientä vaihtelua.

Tässä erittäin epätieteellisessä pikatestissä paras dynamiikka ja miellyttävin ääni oli vuoden 1984 CD:llä. LP-versiokin voitti dynamiikassa Jonssonin. Jon Astley ja Henrik Jonsson ovat onnistuneet saamaan jopa kappaleen alun laulukuoron kuulostamaan säröytyneeltä.

Odotan kiinnostuneena virallisen mittausohjelman valmistumista ja kehotan muitakin tekemään kokeiluja. Jotkut ovat ehtineet tehdä jo laajoja mittauksia. Noista luetteloista voi tarkistaa, kannattaako ostaa remasteroituja levyjä vai metsästää vanhoja painoksia.