Ensimmäisten kesätauon jälkeisten elokuvailtojen ohjelma paljastaa, että olenkin aikamoinen lälläri.
Ensimmäisenä tiistaina olisi ollut tarjolla vielä Truffaut’ta, mutta periaatteideni vastaisesti totesin, ettei makeaa mahan täydeltä.
Avausillan yleisömenestys Orionissa oli kova: sali oli käytännöllisesti katsoen täynnä. Osasin ounastella otsikon mukaista katsojakoostumusta, enkä erehtynyt: ensimmäisen näytöksen yleisöstä huomattava osa näytti olevan 15–30-vuotiaita naisia. Se ei ole epämiellyttävä asia.
The Virgin Suicides (suomeksi Virgin Suicides) melkein vastasi odotuksia. Kun en etukäteen mitään tiennyt, odotin tosin enemmän Peter Weirin elokuvan Huviretki hirttopaikalle (1975) tyylistä mysteeriä.
Manhattan on suosikkielokuvani, vaikkei se olekaan maailman eikä edes Allenin paras. Katsojan kuuluu liikuttua jo alkukuvien aikana, kun Rhapsody in Blue huipentuu ilotulitukseen ja rakettien väläykset osuvat yhteen lautasten iskujen kanssa juuri niin täydellisesti, ettei se tunnu lainkaan keinotekoiselta.
Suosittelen molempia sarjoja. Sofia Coppolan kaikki elokuvat ehtii vielä nähdä, eikä niitä ole onneksi vielä kovin paljon.
Elämä on aidoimmillaan elokuvissa. Hyvin valitut elokuvat voivat ilmeisesti tyydyttää ihmisen syvien tunteiden ja elämysten tarpeen.
Orion
Helsingin hienoin kulttuurilaitos on elokuva-arkiston (kuulemma nykyään Kansallinen audiovisuaalinen arkisto) teatteri Orion. Katsokaa vaikka tämän kauden ohjelmaa. Tai katsokaa se.
Orionin elokuvat ovat oikeastaan ainoa syy, jonka takia Helsingistä olisi hankala muuttaa pois. Konserteissa käyn yleensä silloin, kun soitan niissä itse. Teatterien ohjelmistosta kuulen muualla Suomessa asuvilta ihmisiltä, jotka suunnittelevat teatterimatkaa Helsinkiin. Erikoistapahtumiin voisi aivan hyvin pistäytyä muualta päiväksi pariksi. Mutta mahdollisuudesta nähdä laatuelokuvia kunnon teatterissa olisi arveluttavaa luopua.
Kajaanin elokuvakerhon kasvattamana tulin Helsinkiin ja arvelin, että täällä olisi ehkä mahdollista nähdä kaikki maailman elokuvat. Lähenin tavoitetta kovaa vauhtia: ensimmäisenä vuonna näin varmasti satoja elokuvia, parhaimmillaan kolme päivässä. Orionissa istuin lähes joka ilta tässä, kolmannen rivin keskellä:
Suomen parhaat istuimet
Istuimet ovat Suomen parhaat (ennen ne olivat tummansiniset) ja jalkatila ruhtinaallinen.
Elokuvien katsominen taisi hidastaa opiskelua, enkä aina muistanut kolmannen elokuvan jälkeen, mikä oli ollut illan ensimmäinen. Monista filmeistä muistoni ovat hatarat tai olemattomat, vähän niin kuin koko 1980-luvusta. Muistan kuitenkin, että kävelin kesken ulos jostakin Godardin 1960-luvun lopun tai 70-luvun alun äärimmäisen vaikeaselkoisesta pätkästä.
Tulin ottaneeksi ammatin, jossa töitä tehdään iltapäivisin ja iltaisin, joten elokuvien katsominen teatterissa on jäänyt viime vuosina hunningolle. Olisikohan tässä ryhdistäytymisen ja suuren tavoitteen paikka: hanki kunniallinen päivätyö ja asunto Helsingin keskustasta, jotta pääset elokuviin useamman kerran viikossa.
Orionin elokuvat ovat naurettavan halpoja: lippu maksaa 4,50 euroa, kun omistaa 4 euron hintaisen ja puoli vuotta voimassa olevan klubikortin (ennen sitä sanottiin kantakortiksi). Kaupallisten elokuvien arki-illan lippu maksaa 12 euroa, joten yhdellä Orionin käynnillä säästää 7,50 euroa. Ajatellaanpa, että ahkera filmihullu kävisi elokuvissa neljä kertaa viikossa, jolloin viikoittainen säästö olisi jo 30 euroa. Päästäkseen kätevästi Orioniin hän ostaisi asunnon Eerikinkadulta. Nyt siellä näyttää olevan myynnissä kaksio hintaan 221 000 euroa. Orionissa käymällä säästäisi kaksion hinnan jo 7367 viikossa eli runsaassa 141 vuodessa.
