Dornierit pörisevät

Lentokoneen lastia puretaan

3.5.2015

Herätys Namaste Lodgessa kello 5.37. Pakkausten viimeistely kuljetuskuntoon, laukut salin lattialle puoli seitsemäksi ja aamuteetä juomaan. Sitten kävellään lentoasemalle. Kantajani ja oppaani saattaa. Hän on lähdössä omaan kyläänsä alamäkeen Luklasta.

Lähtöselvityshalli on täynnä väkeä. Ihmisten ja laukkuröykkiöiden muodostamat jonot johtavat lentoyhtiöiden pienille tiskeille. Kantajani ihmettelee aikansa, panee minut sitten laukkuineni yhteen jonoista ja hyvästelee.

Kun pääsen tiskille asti, tietojani ei löydy mistään. Käy ilmi, että olen väärässä, Tara Airin jonossa. Minun lentoyhtiöni on Simrik. Onneksi paikalle tulee Namaste Lodgen mies, joka ohjaa minut oikealle luukulle. Kun pääsen sinne, tiski menee kiinni ja virkailijat katoavat.

Tyhjä lähtöselvityssali
Äsken vielä ihmisiä pullistellut halli on äkkiä typötyhjä.

Kiire lakkaa, sali tyhjenee ja tulee hiljaista. Mutta lentokoneet pörisevät ulkona ja niihin siirtyy matkustajia rakennuksen toisesta osasta. On vielä aikainen aamu ja hyvä sää, joten kyydittä jääminen ei ole ajankohtainen huoli.

Tunnin, parin päästä vilkastuu taas. Majatalon isäntä Kami tulee ja alkaa panna asioita järjestykseen. Zsolt tulee myös. Tavarat punnitaan Simrikin tiskillä, kärsitään tuhat rupiaa (10 euroa) ylipainomaksua. Sitten turvatarkastuksen kautta odotussaliin.

Kävelemme portaat alas huteran näköisen vanerikojun luokse, jossa ”turvatarkastajan” tuoli seisoo tyhjänä. Oven raosta pääsisi kävelemään odotussalin puolelle, mutta odottelemme kiltisti ”tarkastajaa”. Hän saapuu, kysyy jotakin muodon vuoksi ja vilkaisee reppujamme. Sitten siirrymme saliin odottelemaan.

Intian Mi-17-helikopteri Luklassa
Intian Mi-17 pörisi edestakaisin Luklan ja kylien välillä.

Intia on lähettänyt katastrofiapua ja kuljetuskalustoa auttamaan järistyksen hoidossa. Valtava helikopteri käy neljä kertaa hakemassa Luklaan lennätettyjä tarvikkeita viedäkseen niitä ympäristön kyliin.

Eriparikenkäinen kiipeilijä istuu odotussalissa.
Jäävyöry jätti kiipeilijälle vain parittomia kenkiä.

Puolilta päivin tulee vihdoin Simrikin Dornier, meidän lentomme. Koneesta puretaan ensin iso kasa tavaraa, ja sitten pääsemme kyytiin. Otan videon noususta, mutta nousuvideoita on jo riittämiin Youtubessa, joten en lisää sinne enää omaani.

Ankara nousu solaan, puiden latvoja hipoen väljemmille ilmoille  ja alamäkeen kohti pääkaupunkia. Vihreät kukkulat ovat pengerrettyjä viljelyksiä täynnä ja vain huipuilla on metsää. Jos nämä Himalajan esikukkulat ovat näin täysin asuttuja, eiköhän sitten ole koko maa. Kathmandua lähestyttäessä kiinnittävät huomiota lukuisat tiiliruukit. Järistyksen jälkeen täystyöllisyys lienee niille taattu.

Murarin miehet ovat kentällä vastassa, ja taas pitää maksaa satanen lahjuksia – ei sentään euroja. Vuorikuvaaja näkyy tulleen samalla lennolla.

Matkalla hotelliin en huomaa erityisempiä vaurioita kaupungissa. Saan huoneen 303 ja kävelen edestakaisin lattian asentoa tunnustellen: onko se vähän vino, vai kuvittelenko? Onko hotelli kunnossa, kestääkö se mahdolliset jälkijäristykset? Alemmat kerrokset ovat täynnä, ja täältä kolmannesta kestäisi ainakin puoli minuuttia juosta pihalle.

Ulkona tajuan, miksi emme ajaneet leveämpää tietä pihaan asti, vaan tulimme sivukujan kautta: isomman tien varrella oleva kerrostalo on sortunut.

Kävelen lentoyhtiön toimistolle ja saan aikaistettua lentoni seitsemänneksi päiväksi vain 50 euron maksua vastaan. Lentoyhtiön virkailija taitaa olla Nepalissa suuri herra. Ainakin mies näyttää haluavan käytöksellään ilmaista, että matkustajan on syytä osoittaa nöyryyttä.

Nautin kakkukahveista ja nettiyhteydestä Himalayan Javassa. Kävelen kaupungilla, väkeä on liikkeellä selvästi vähemmän kuin tullessa. Rum Doodle on tyhjä.

Kerjäläislapsi roikkuu jonkin matkaa perässä eikä osaa muuta kuin inttää. Luovutettuaan hän loikkii huolettoman näköisesti tiehensä. Kärsimysroolin saa näköjään silmänräpäyksessä päälle ja pois.

Illalla odotan sisäänpääsyä Fire and Iceen. Enpä olisi arvannut enää jonottavani ravintolaan: onko pitsannälkäni tosiaan näin kova, vai haluanko vain palauttaa mieleen viime matkani onnellisemmat illallistunnelmat?

Rakko varpaassa
Vasta hotellin suihkussa käydessäni huomaan lujan kävelyn tuottaman rakon. Häveliäisyyssyistä kuva tässä mustavalkoisena.

Lentokylään

Kukko ja kana mökin ikkunalla

2.5.2015

On tulossa lämmin päivä, huomaan, kun käyn majatalon ovesta ulos kantajani kanssa. Kierrämme hevosenkenkää kylän vastakkaiselle reunalle ja oikaisemme harjanteen yli päätielle.

Kantaja on ottanut alihankkijan, pienen sitkeän näköisen miehen, jolla on tikunohuet reidet ja jaloissaan vain ohuet tennarit. Tämä kokoaa korinsa päälle pari retkikuntalaukkua, niin että taakka on melkein miehen itsensä korkuinen. Oma kantajani, vaikka onkin isompi mies, jatkaa keveämmällä kantamuksella.

Namchen alimmaisten talojen luona kantamuksia vielä korjaillaan, kenties niihin tulee jotakin lisääkin. Odotellessani yritän puhutella erästä kukkoa ja kanaa, jotka oleskelevat pienen talon ikkunan edustalla.

Kantaja laskeutuu polkua
Kantajan ja kantamuksen massojen suhde lienee noin yksi yhteen.

Namchen alapuolella olevalla vartiokopilla tulomatkan temppuiluni on kostautua: koska silloin livahdin paikan ohi leimauttamatta lupapaperiani, vartijat ihmettelevät nyt leimatonta lappuani. Asiaa tuumaillaan hetkinen ja miehet selaavat ankarina omia paperinippujaan, mutta onneksi he lopulta päättävät luopua kovistelusta ja päästävät minut menemään.

Riippusillat ovat säilyneet ehjinä. Jyrkällä serpentiinipolulla Namchen alapuolella on kuitenkin käynnissä rakennustöitä, jotka aiheuttavat ruuhkaa ja odotusta silloin, kun jakkikaravaani sattuu kohdalle.

Kantajia naurattaa, kun he vapautuvat taakoistaan lyhyen tauon ajaksi. Tuollahan näyttää olevan yhdessä kantamuksessa kolme retkikuntalaukkua ja pari pienempää reppua lisänä.

Kantajat levähdystauolla
Eivät ole erityisen pieniä tai kevyen oloisia näidenkään kantajien taakat.

Tiellä liikkuu myös koiria hyvin määrätietoisen oloisina. Niillä lienee tärkeitä tehtäviä, ehkä ne valvovat liikenteen sujumista kukin omalla vastuualueellaan. Arvelen, että tämän koiran toimialue on Dudh Koshin ja Bhote Koshin rajaama Namchen puoleinen sektori.

Koira nouse polun kiviaskelmia
Koera liikenteenvalvontatehtävässään

Pidämme oppaani kanssa paljon taukoja ja odottelemme toista kantajaa. Jossain vaiheessa kadotamme kuitenkin yhteyden. Poikkeamme Phakdingin yläpuolella uuteen, vielä puoliksi rakenteilla olevaan majataloon syömään lounasta. Seuraamme liittyy toinen kantajaporukka, joka tyytyy pariin kaljoihin.

Majataloa pitää nuori perhe, pikkutyttö keikkuu ruokasalissa ja mummu askartelee jotakin pihalla. Talosta puuttuvat vielä yläkerran ikkunalasit. Näyttää vähän siltä, että järistys on rikkonut joitakin vasta muurattuja paikkoja.

Eräässä jyrkässä kohdassa polku on sortunut pitkältä matkalta jokeen. Tasapainottelemme hiekkatörmässä, kiskomme itsemme puunjuurista vetäen metsän puolelle ja kierrämme vauriopaikan. Miten pieni kantaja mahtaa tästä selviytyä?

Phakdingista Luklaan polku onkin sitten kokonaan kivetty, mutta loppumatka on nousua. Pysähtelemme pitkiksi toveiksi odottelemaan kantajaa, mutta sitten vain pari kilometriä ennen Luklaa selviääkin, että hän on jossain kohdin mennyt ohitsemme ja istuskelee puolestaan jonkin puodin edessä meitä odotellen.

Pouta ei kestä aivan Luklaan saakka. Raskaiden pisaroiden putoillessa meidät viittoillaan sisään erääseen tienvarren taloon. Täällähän on tuttuja! Vähitellen kuvio selkenee minullekin. Lobuche-vuoren ryhmää johtanut Thile pitää täällä Luklan reunalla pientä majataloa. Hän on tullut kovaa vauhtia Pangbochesta, jättänyt raskaan laukkunsa Namcheen kantajan huoleksi ja kiirehtinyt kotiinsa.

Saamme maitoteetä, sitten syömme perunoita. Perunat kuoritaan sormin ja kastetaan tuliseen kastikkeeseen. Kuumien ja rypyliäisten potaattien pyörittely sormissa ei ole helppoa enkä pysy ihan muiden syöntivauhdissa. Pieni tyttö pelaa piipittävää peliä ja poika ammuskelee vesipyssyllä.

Koko retken kävelyt on kohta kävelty, ja ehkä tietoisuus siitä tekee viimeisestä noususta tuskastuttavan raskaan. Mutta viimein päästään Luklaan. Oppaani poikkeaa pitkän pääkadun varren taloihin, joihin hän toimittelee lähetyksiä. Näen pienen kantajan viimeisen kerran enkä tule tietämään hänestä oikeastaan mitään.

Namaste Lodgen isäntä Kami etsii lentolippuani kansioistaan. Pitkän penkomisen jälkeen selviää, että pääsen aamun toiselle lennolle ja lähtövalmiina majatalossa pitää olla kello 6.30. Majatalon väkeä tulisi lentoasemalle hoitelemaan asioita.

Syön, tankkaan sitruunateetä. Uskallan ottaa Everest-oluen pitkän kävelyn päättymisen kunniaksi. Talossa on toimiva verkko, joten lähettelen viestejä maailmalle.

Zsolt on myös päässyt Luklaan asti. Hän on odotellut vielä toisenkin päivän helikopterikyytiä perusleirin kummulla, ja onhan se vihdoin tullut. Mutta ajassa hän ei ole voittanut mitään, menettänyt vain pari hienoa kävelypäivää. Mutta kun vakuutus kerran lupasi kopterikyydin, pitihän se sitten saada. Lähtisimme aamulla samalla lennolla.

Saan vanerikopin kadun puolelta, valomainoksen himmeästä loisteesta. Pitkästä aikaa on nukkumaan mennessä lämmin.

Riippusilta joen yli
Jorsalen kylän eteläpuolinen Dudh Koshin ylittävä silta, yksi noin kuudesta Luklan ja Namchen välisestä riippusillasta.

Jalat alle

Tyhjenevä Everestin perusleiri

30.4.2015

Viimeisen yön kohinat sieti, kun tiesi että aamulla pääsee kävelemään loitommalle romahtelevista jäätiköistä. Saisin mukaani kantajan, ja Dan neuvoi kulkemaan yhdessä, ottamatta isoja pyrähdyksiä omille teilleni.

Odottelin siinä sitten lähtövalmiina hyvän tovin, mutta kantajasta oli näkyvissä vain kivikossa seisova valmiiksi pakattu reppu. Vihdoin uskaltautuessani tiedustelemaan lähtöaikeita tapasin kantajan toimittelemassa kaikessa rauhassa leirin töitä ja sain sittenkin luvan lähteä matkaan yksin.

Kantamuksettomia jakkeja jäätiköllä
Juhdat vaeltavat tyhjentämään ylempää perusleiriä

Sanoin perusleirille toistaiseksi näkemiin ja siirtelin saapasta reippaasti toisen eteen. Kantajani saavutti minut moreenilla perusleirin ja Gorak Shepin puolivälissä ja pyysi, etten pitäisi kovin ankaraa tahtia. Vaelluksesta tulisi siis minun osaltani melko helppo, koska kannoin selässäni vain kymmenkunta kiloa. Kantajalla sen sijaan oli omien tavaroidensa lisäksi minun retkikuntalaukkuni, joka sisälsi kaikki ylävuoristovarusteeni.

Gorak Shepissä syötiin lounas ja jatkettiin kohti Lobuchea. Lobuchessa näkyivät ensimmäiset järistyksen aiheuttamat tuhot. Yhden majatalon kivinen päätyseinä oli romahtanut.

Majatalon romahtanut kivipääty
Mother Earth House -majatalon rojahtanut pääty

Matka Lobuchen kylästä eteenpäin oli kuin tasaista tunturinummea. Kohta ohitettiin Lobuche-vuoren perusleiri ja tultiin henkensä antaneiden kiipeilijöiden muistopaikalle.

Lobuchen perusleirin teltat
Lobuchen perusleiri

Näkymä oli valoisampi kuin ensimmäisellä kerralla. Sinitaivasta oli runsaasti näkyvissä, rukousliput liehuivat solan yllä ja pilvet vuorten huipuilla. Lähinnä jylhä Taboche, kauempana etelässä Ama Dablam ja Kangtega.

Taboche-vuori ja muistokivet
Tabochen (6495)  pyörryttävä pohjoisseinä ja kaatuneiden sherpojen muistokivet
Ama Dablam muistopaikan taustana
Ama Dablamin (6812) henkeäsalpaava pohjoisharjanne, retkeiljät ja lepäävä kantaja

Sininen, valkoinen, punainen, vihreä, keltainen: raikas tuuli tarttuu rukouslippuihin ja kuljettaa niiden viestin kaikkialle maailmaan.

Vihje retkeilijälle: älä täytä levähdyspaikan kivistä penkkiä repullasi. Kantajat tarvitsevat laskutilaa raskaille taakoilleen paljon kipeämmin kuin sinä keveähkölle repullesi. Huolellisesti kivistä ladottuja lepotasoja on sijoitettu polun varrelle strategisiin paikkoihin: mäkien huipuille, siltojen pieliin ja majatalojen porteille.

Rukouslippujen taustalla Kangtega
Kangtegan (6782) päätähuimaava pohjoisseinä on viidentoista kilometrin päässä.

Mäen alla Dughlassa pidettiin pieni teetauko. Sitten mentiin vielä alemmas, aivan laakson pohjalle. Pherichen kylä näkyi tasaisessa maastossa kauas ja näytti tuntikauden olevan aina vain yhtä kaukana.

Pari kilometriä ennen Phericheä kuljimme ihmeellisen, muinaiselta tuntuvan kyläsen halki. Pieniä kivisiä taloja, katot liuskekivistä tai aaltopellistä. Karjaa kivestä ladottujen aitojen ruuduttamilla laiduntilkuilla. Ihmisiä ei missään, sitten ikivanhalta näyttävä mummo vilahti mökin pihassa. Järistys oli hajottanut aitoja ja vieritellyt kiviä.

Pherichen kylässä järistyksen tuhoja näkyi sitten kunnolla. Melkein jokaisessa talossa oli jonkinlaisia vaurioita. Yleensä oli romahtanut pääty tai nurkka, joskus kokonainen seinä. Ihmiset olivat apeita. En oikein kehdannut kuvailla kameralla, kävelimme vain ihmetellen kylänraitin päästä päähän.

Viilentyvässä iltapäivässä oli ylitettävä vielä yksi mäki, ennen kuin päästiin Pangbocheen. Pangbochea ylempi Shomaren kylä näytti täysin ehjältä ja elämä siellä normaalilta. Riippuu varmaankin aika lailla paikallisesta kallio- ja maaperästä, kuinka ankaran tärinän järistys saa aikaan maan pinnalla.

Tutussa majatalossa tavattiin tuttuja Summitclimbin sherpaoppaita: toinen oli johtanut retkiryhmän Island Peakille ja toinen kiipeilijöitä Lobuchelle. Israelin mies oli käynyt Lobuchella ja hänen oli ollut tarkoitus liittyä meihin ja kiivetä Everestin kolmosleiriin asti. Toisin kävi, ja nyt hän oli kotimatkalla.

Majatalo näytti päältä päin ehjältä, mutta minua varoitettiin istuutumasta perimmäiseen ikkunanurkkaan: nurkan rakenne oli vaurioitunut eikä ollut syytä kaataa taloa kasaamalla liikaa painoa sille reunalle.

Ensimmäinen yö sisätiloissa ja jäävyöryjen ulottumattomissa – mutta maa- ja kivivyöryt olisivat vielä mahdollisia. Ja enkös herännytkin jossain vaiheessa yötä lujaan kohinaan! Mutta se oli israelilaismiehen ankaraa kuorsausta vaneriseinän takaa.

Väki vähenee, olo ankenee

Helikopteria kuormataan perusleirissä

29.4.2015

Neljä ruhtinaallisen vakuutusturvan hankkinutta retkikuntalaista odotteli aikansa – koko aamupäivän suunnilleen – laukkuineen kukkulalla kyytiä, joka veisi heidät ensin helikopterilla Luklaan, sitten Kathmanduun viiden tähden hotelliin ja lopulta kotiin mannertenvälisen lennon ensimmäisessä luokassa. Kyyti tuli, sanottiin hei hei.

Ennen kuin he pääsivät matkaan, kopterikukkulalla kävi kova liikenne. Muiden retkikuntien jäseniä lähti, uutistoimittajia ja kuljetusten järjestelijöitä tuli ja meni. Johtajamme Dan pääsi antamaan lausuntonsa kameran edessä. Minulla ei ollut parempaakaan tekemistä kuin tarkkailla hyörinää teemuki kourassa ja kyyristyä kiven taakse suojaan aina koneen tullessa ja lähtiessä.

Iltapäivällä hiljeni, ja retkikunnan kiipeilijöistä oli jäljellä kaksi. Yhdellä oli Itävallan alppikerhon kautta hankittu vakuutus, joka oikeutti helikopterievakuointiin. Niinpä hän odotteli kyytiä päivystäen kukkulalla iltapäivän ja seuraavan aamupäivän. Minä, joka olin jo käyttänyt lentokiintiöni, valmistauduin kävelemään parin päivän matkan Luklaan.

Iltapäivällä taas rymisi Lho Lan ja jääputouksen väliltä Everestin länsiharjanteelta jäävyöry, jollaisen ei soisi osuvan yhtään lähemmäksi leiriä.

Kyytiä odotellaan helikopterikukkulalla.
Odotellaan kyytiä, kyllästytään, tarinoidaan.

Hurautus perusleiriin

Ruokailuteltan rippeet

28.4.2015

Dan on eilen sopinut retkikunnan evakuoinnista helikopterilla. Meidän on mentävä heti aamunkoitteessa jääputouksen reunalle, josta muiden retkikuntien kiipeilijöitä on lastattu koptereihin jo kahden päivän ajan.

Herätys on viideltä. Reput pakataan täyteen, kaikki untuvavaatteet ja kiipeilyvarusteet puetaan päälle. Heti, kun teltat saadaan tyhjiksi, sherpat purkavat ne. Vähitellen alamme vaeltaa alas leiritasanteelta ja parin notkon kautta kopterikentälle. Vielä pari päivää sitten ykkösleirissä oli kymmeniä telttoja ja parisataa ihmistä. Nyt se on autio.

Tarkkaa aikaa ei ole sovittu. Kopteri tulee heti kun pääsee, se yöpyy varmaankin Luklassa, arviolta puolen tunnin lentomatkan päässä. Tulemme tasanteelle hämärässä. Jangbu jakaa meidät kolmen hengen ryhmiin lentoa varten. Reput ja laukut kootaan ryhmien mukaisiksi kasoiksi. Toimettomana seisoskelu panee palelemaan, mutta järjestelypuuha lämmittää hetkisen.

Taivas valkenee, ja viimein aurinko osuu Pumorin ja Nuptsen huippuihin. Mutta syvällä laaksossa olemme varjossa vielä tunnin, toista. Kylmää pitää torjua hyppimällä ja pyrähtelemällä. Kaikesta huolimatta Alex alkaa olla hypoterminen, ja Sam yrittää lämmittää häntä ja komentaa liikkumaan. Kaikki mahdolliset vaatteet on puettu päälle.

Viimeiset eväät löydetään repuista ja jaetaan kaikkien kesken: Suklaata, pähkinöitä, keksejä. Zoltin romanialaisella toverilla on tuhtia makkaraa. Kaikki menee.

Kiipeilijät odottavat lennätystä untuvavaatteissaan.
Putouksen partaalla palellaan ja jaetaan viimeiset eväät.

Kuluu taas tunti, kaksi. Sitten aurinko osuu meidän tasanteellemme ja imemme säteistä lämpöä itseemme.

Vihdoin alhaalta kuuluu pörinää, ja valko-sini-punainen helikopteri nousee putouksen reunan takaa. Vetäydymme aukion reunaan ja kumarrumme kasvot pois päin ilmavirrasta, kun kopteri laskeutuu.

Kolme ensimmäistä komennetaan kyytiin, he istuutuvat hytin perälle reput sylissään, ovi kiskaistaan kiinni ja kopteri pudottautuu laaksoon jääputouksen pintaa hipoen. Alun perin määrätty järjestys ei päde, paleleva Alex ei pääse ensimmäiseen kyytiin enkä minä toiseen. En osaa pitää lukua lennoista, mutta vihdoin muutaman kierroksen jälkeen kömmin kopteriin Alexin ja yhden sherpan kanssa. Kaikki istuimet kuljettajan istuinta lukuunottamatta on poistettu painon vähentämiseksi ja tilan lisäämiseksi. Istuudumme kylki kyljessä lattialle reput sylissämme, ja saman tien olemme ilmassa.

Jääputouksen yli lentäminen tarjoaisi ainutlaatuista kuvamateriaalia. Olen kuitenkin kyytiä odottaessani lopulta päättänyt, etten kaiva kameraa esiin: voisin kolhia sen kynnyksiin ja ovenkarmeihin, ja pahimmassa tapauksessa sähläisin säätöjen kanssa niin, että koko lento jäisi näkemättä. Niinpä päätän tallentaa näkymän vain silmilläni. (Alan Arnette kuvasi.)

Kun helikopteri ponnahtaa irti lumesta, ollaan saman tien jääputouksen seinämien ja lohkareiden yllä. Jos putous ylitti käsityskyvyn sen läpi kiivetessä, näkymä ylhäältä on ainakin yhtä ihmeellinen. Se on valtava labyrintti, täynnä valkoisen, sinisen, vihreän ja harmaan sävyissä himertäviä järkäleitä ja kuiluja. Kulkureittiä on mahdoton hahmottaa.

Sitten ollaankin jo perusleirin yllä. Kopteri kaartaa leirin yläosan poikki ja matalalla pitkin sen läntistä reunaa jääkumpuja hipoen. Se ei lähesty meidän leirimme vieressä olevaa laskeutumispaikkaa, vaan jatkaa aivan perusleirin alareunaan, International Mountain Guidesin leiriin.

Ovi avataan, matkustajat patistetaan ulos rivakasti. Reppuni solki tarttuu ovenpieleen, joku auttaa irrottamaan sen. Roottori pyörii, joku kaataa kanisterista polttoainetta koneen säiliöön. Tankkia ei siis näköjään panna täyteen, vaan painon säästämiseksi polttoainetta pidetään mukana vain välttämätön määrä.

Kaikki käy vilauksessa. Putouksen partaalla kopteri oli jään pinnassa hädin tuskin minuutin, syöksy jääputouksen yli ja lento leirin alareunaan kestivät pari kolme minuuttia, ja minuutissa kuorma on purettu, tankkia täydennetty ja kopteri lähtee uudelle kierrokselle. Parin minuutin päästä se on taas jääputouksen niskalla.

Jos yksi kierros kestää vaikkapa kuusi minuuttia ja kyydissä on aina kolme ihmistä, saadaan tunnissa vuorelta alas kolmekymmentä henkeä. Ykkös- ja kakkosleirissä oli eri arvioiden mukaan 150–200 ihmistä. Yhdellä kopterilla saataisiin optimitilanteessa kuudessa tunnissa alas 180 ihmistä, kahdella koneella urakasta selvittäisiin kolmessa tunnissa. Tämä vastannee aika hyvin parin päivän kopterirallia, kun otetaan huomioon väistämättä sattuvat viivästykset ja sähläykset, se että joskus kyydissä on vain kaksi ihmistä ja enemmän tavaraa ja se että lentoihin on käytettävissä vain aamupäivän selkeät tunnit – puolen päivän jälkeen kun yleensä pilvistyy ja sataa lunta.

Lentäjät ja koneet ovat siis olleet lujilla järistyspäivänä ja sitä seuraavana päivänä. Perusleirissä vyöry surmasi 18 ihmistä, joilla ei sitten ollut enää kiire kotiin. Mutta loukkaantuneita oli kymmeniä. Jos pahasti loukkaantunut pitää kuljettaa paareilla, kyytiin ei ehkä mahdu hänen lisäkseen muita kuin saattaja. Jos loukkaantuneet viedään Luklaan saakka, yhteen lentoon voi mennä tunti. Järistyspäivä ja seuraavan päivän aamu siis ovat hädin tuskin riittäneet pahimmin loukkaantuneiden hoitoon kuljettamiseen. On hyvin ymmärrettävää, että ykkösleirissä hyvissä voimissa olevat kiipeilijät saavat odotella kyytiä parin yön yli.

IMG:n leirissä nimemme kirjataan huolellisesti muistiin. Sekä kotimaiden lähetystöt, helikopteriyritys että vakuutusyhtiöt tulevat olemaan kiinnostuneita siitä, keitä vuorelta pelastetaan. Yksi vastaanottajista esittäytyy lääkäriksi ja kyselee vointiamme. Sitten meidät ohjataan ruokailutelttaan, jossa tarjolla on mehua ja mahdollisuus vaatteiden vaihtoon.

Kevennän untuvavarustustani, onhan perusleirin päivänpaisteessa kovin lämmin verrattuna jäätikön niskalla värjöttelyyn. Ihailen suuren retkikunnan yhteistiloja. Ruokailuteltta on suuri, valoisa ja viihtyisä. Muita yhteistiloja on paljon: keittiöitä, varastoja, suihkuja ja semmoisia joiden käyttöä en edes tunnista. Ympärillä on hyörinää, ilmeisesti retkikunta on päättänyt lähteä kotiin ja leiriä vähitellen puretaan.

Perusleirin alaosa on säästynyt vyöryltä täysin. Mutta kun lähestyn leirin keskiosaa, näky muuttuu surkeaksi. Telttoja on pystyssä paljon vähemmän kuin lähtiessämme. Kaikkialla keräillään tavaroita ja viritellään pystyyn telttoja joten kuten ehjinä säilyneistä osista. Irtotavaraa on siellä täällä pitkin kivikumpuja: teltanriekaleita, makuualustoja, vaatteita, keittiötarvikkeita, ruokapakkauksia. Esineitä on lentänyt jopa valkeiden jääpurjeiden sekaan.

Oman leirimme alapuolella olevat Madison Mountaineeringin ja norjalaisten leirit ovat pahasti hajalla. Ja sitten tulen Summitclimbin leiriin. Ruokailuteltta kalusteineen on rutistunut lumen alle. Generaattori on lommoilla ja täynnä lunta, aurinkopaneelit pitkin pihaa ja latauslaitteet palasina. Keittiöteltta on myös sortunut, mutta saatu uudelleen viriteltyä  osittain kivilohkareen varaan. Suihku- ja vessateltoista ei tietenkään näy jälkeäkään. Keltaisten asuintelttojen kankaita on siellä täällä louhikossa.

Yläpuolisen naapurimme Adventure Consultantsin leiri on kärsinyt vähintään yhtä pahasti. Asuintelttoja ei juuri näy pystyssä siinä missä niitä oli lähtiessämme vielä useita. Myöhemmin saan kuulla, että heidän sherpahenkilökunnastaan peräti viisi menetti henkensä.

Telttojen riekaleet louhikossa
Teltat riekaleina pitkin louhikkoa

Perusleirin väki on ehtinyt keräillä tavaroita talteen, ja me jatkamme urakkaa. Irrottelemme telttakankaita lumen ja kivien alta ja kannamme niitä leiriin. Keräilemme makuualustoja ja kaikenlaisia ehjiä ja rikkinäisiä pikkuesineitä. Löydän yhdet ehjät silmälasit, joku löytää Tomin kameran särkyneen objektiivin.

Kaikki, mikä on ollut pakattuna laukkuihin, on säästynyt. Itse olen lähtiessäni pannut isoon retkikuntalaukkuuni kaiken irtaimen pikkutavaran, ja vain makuupussi, makuualustat ja tyyny ovat olleet teltassa irrallaan. Teltta on jokin noista pitkin kumpuja levinneistä keltaisista kankaista, mutta makuupussi löytyy kerättyjen varusteiden kasasta. Se näyttää ensin melkein ehjältä, mutta onkin tarkemmin katsoen täynnä pieniä reikiä, joista untuvat turskahtelevat heti kun pussia liikuttelee.

Löydän toisesta kasasta makuupussini suojapussin. Joku on kerännyt siihen ehjiä ja avaamattomia savukerasioita. Kuka retkikunnastamme on salatupakoitsija? Onko se edesmennyt Tom?

Säilyneet varusteet kootaan
Ehjien tavaroiden löytymisen riemua

Silloin tällöin kuuluu ilon ja ihmetyksen hihkaisu, kun jokin tavara löytyy ehjänä. Patrick äimistelee, miten hänen telttansa on voinut säilyä ehjänä, vaikka se on ollut suojattomana kummulla sillä reunalla leiriä, mistä vyöry on tullut. Teltta on vain pyörähtänyt paikoillaan narujensa varassa.

Damian, Karel ja Leo ovat lähteneet vispiläkyydillä Luklaan jo eilen, joten viimeiseksi tapaamispaikaksemme jäi ykkösleiri. James ja Patrick koettavat saada lähtöään järjestetyksi jo tänään, mutta helikopterit ovat tämän päivän lentonsa lentäneet.

Vähä vähältä tavaroita saadaan siedettävämpään järjestykseen. Ruokapöytä ja tuolit löytyvät, pöytäliinakin. Kokki loihtii lounaan, ja tänään syömme ulkona, ympäröivät vuoret ruokasalin seininä.

Kokki kattaa ruokapöydän ulos
Ruokasalitaivaan alla

Iltapäivän mittaan saadaan pystyyn yläleireihin tarkoitettu ja kopterikyydillä alas tullut pienempi ruokailuteltta. Alas tuoduista teltoista riittää omat yösijat kaikille, nyt kun väki on vähentynyt.

Illansuussa Dan päättää juhlia viimeistä yhteistä iltaa perusleirissä. Hän lähettää kaksi keittiöpoikaa hakemaan olutta ja cocacolaa Gorak Shepistä. Sinne kävelee tunnissa parissa, takaisin perusleiriin taakan kanssa saattaa mennä kolmekin tuntia. Juoksupojat saavat ostaa yhden paketin olutta kiipeilijöille ja toisen itselleen.

Syödään viimeinen illallinen, kokki on taas onnistunut taikomaan aivan hyvän aterian raunioista kaivetuista ruokatarvikkeista. Syönnin jälkeen jäädään istuskelemaan ruokailutelttaan. Tuttuun tapaan untavavaatteet vedetään päälle heti auringon laskiessa, mutta tämä pienempi teltta tuntuu olevan vähän vilpoisampi kuin tuhoutunut, tiivis ja lattialla varustettu ruokailuteltta.

Ja tulevathan oluenkantajatkin vihdoin. Loppumatka on täytynyt kävellä pimeässä otsalampun valossa. Kaikki tuntuvat olevan tyytyväisiä, kiipeilijät saavat oman pakkauksensa ja kantajat omansa. Cocacola päätetään säästää huomiseksi (en seuraavana päivänä tosin havaitse cocacolaa millään aterialla).

Vilu tulee, vaikka jutut ovat hauskoja. En ole niin raaka mies, että nauttisin kylmän oluen juomisesta pakkasessa untuvavaatteet päällä hytisten. Sinnittelen kuitenkin yhden tölkin siinä ajassa, missä toiset kiskovat kolme. Poistun telttaani ensimmäisenä.

Oman telttani ovelta käännyn vielä katsomaan, kuinka ruokailuteltta loistaa sähkövalossa keltaisena ja mustat varjot sisäpuolella nostelevat tölkkejä huulilleen. Nauru pyrskähtelee.

Pimeässä hohtava ruokailuteltta
Kansanretkeilijä vetäytyy, toverit vielä jatkavat iltaa.

Pujottaudun ohuempaan, yläleireihin tarkoitettuun makuupussiini. Tarkenen, kun jätän välivaatteet päälle. Leirin ihmisäänet vaikenevat vähitellen, mutta pimeydessä kohisee silloin tällöin vyöry. Muutaman kerran jylinä on niin voimakas ja pitkä, että pomppaan istumaan pussissani, valmistaudun vetämään kengät jalkaan ja syöksymään ulos kiven taakse suojaan. Avaan teltan vetoketjun, kurkistan ulos ja koetan arvailla vyöryn suuntaa. Huomaan Zoltin tekevän omassa teltassaan samoin.

Vispilänkauppaa

27.4.2015

Toinen aamu ykkösleirissä on taas aurinkoinen. Helikopteriliikenne alkaa jo aamukuudelta, heti kun on valoisaa. Leiri tyhjenee nopeasti, telttarivit häviävät yksi kerrallaan maisemasta. Kiipeilijät vaeltavat kahdelle laskeutumistasanteelle, jotka ovat jääputouksen reunalla heti ykkösleirin alapuolella.

Kiipeilijät ylittävät railoja Läntisessä punssimaljassa
Kakkosleiriin asti ehtineet kiipeilijät palaavat ykköseen.

Kolme helikopteria kuljettaa kiipeilijöitä perusleiriin keskeytyksittä. Kun yksi lähtee, toinen laskeutuu viereiselle tasanteelle. Mahtaako kierros kestää kymmentäkään minuuttia? Useampi kymmenen ihmistä odottaa jatkuvasti vuoroaan, kaksi tai kolme ihmistä mahtuu kerralla kyytiin riippuen mukana kulkevien tavaroiden määrästä.

Helikopterit nousevat ja laskeutuvat putouksen reunalla.
Kun yksi Orava (AS-350-B3) nousee, toinen jo koskettaa lunta.

Jotkut retkitoverit haluavat vielä pitää toivoa yllä ja odottaa jonkinlaista myönteistä ratkaisua. Jos jääputouksen reitti saataisiin kuntoon, ylös voitaisiin taas kantaa ruokaa ja tarvikkeita ja niin voisimme jatkaa kiipeilyä. Helikoptereilla täydennyksiä ei voi tuoda, sillä Nepalin valtio on rajoittanut helikopterien käytön vuorella vain pelastustehtäviin.

Dan päättää lopulta, että retki keskeytetään.

Everestin Eteläsola, Genevenkannus ja Lhotse
Eteläsola, Genevenkannus ja Lhotse: vieläkö katselen niitä tältä puolelta?

Epätietoisuutta

Lhotse ykkösleiristä

26.4.2015

Yritän nukkua nukkumatta. Väsyttää, mutta pelkään uusia vyöryjä. Toivon, että onnistuisin lepäämään jonkinlaisessa ohuessa horroksessa, niin että heräisin hälytykseen heti ja ehtisin ulos makuupussista ennen vyöryn tuloa. Jalkoja kylmää.

Kirkas aamu tulee vihdoin. Vuorenhuiput loistavat auringossa, kuvaan maisemia joka suuntaan: Pumori ja Lingtren länsiluoteessa laakson takana, Nuptsen jyrkkä seinämä etelän puolella aivan lähellä, sitä vastapäätä Everestin länsiharjanne ja sen jääputouksen yllä roikkuvat jäätiköt. Ja ylhäällä laakson perällä kaakon ja idän suunnalla Lhotse, nyt lumisateen jäljiltä täysvalkoisena, vain pystysuorat kohdat mustana kuviointina.

Telttoja ykkösleirissä.
Naapurin teltat ovat enimmäkseen tyhjiä.

Ykkösleiri on ikään kuin kosken niskalla, jossa jäätikön virtaus kiihtyy. Jäätikkö lohkeilee viipaleiksi, ja isot railot yltävät melkein laakson laidasta laitaan. Reitti ylös kakkosleiriin tekee valtavia mutkia, kiertää railojen päistä. Joissakin kohdin railot ovat matalampia ja ne pystyy ylittämään kiipeämällä.

Ykkösleirin teltat on pystytetty riveihin jäälohkojen päälle ja ne sijaitsevat muutaman sadan metrin säteellä useana ryhmänä. Telttoja on varmaankin sata. Osa on tyhjillään odottamassa kiipeilijöitä perusleiristä, mutta kaiken kaikkiaan väkeä lienee lähemmäs parisataa. Aamupäivän lämmössä seisoo mietteliäitä ihmisryhmiä jokaisen retkikunnan telttakylässä. Välillä joukosta irtaantuu yksi, kävelee lumipallonheiton päähän teltoista ja kyykistyy lumilohkoista rakennetun tuulensuojan taakse lisäämään kansantuotetta.

Nuptsen rinne ja ykkösleirin telttoja
Nuptsen rinne ja kaukaisempia naapureita

Puheluissa perusleiriin ja Kathmanduun tuhon laajuus selviää vähitellen. Suuri vyöry on iskenyt Pumorin puolelta perusleirin keskiosaan, mutta leirin ylä- ja alaosat ovat säästyneet. Summitclimbin perusleiri on keskiosassa ja vaurioitunut pahasti. Meiltä on kuollut vain Tom, naapurileireistä useita. Kathmandussa on tuhoja. Historiallisia rakennuksia on sortunut. Jääputouksen reitti ei ehkä enää ole kulkukelpoinen. Ylläpitoryhmä on lähtenyt perusleiristä koteihinsa.

Ykkösleirin telttoja, asukkaita ja Nuptse
Kiipeilijät vierailevat toistensa leireissä pohtimassa tilannetta.

Odotellaan ja oleskellaan, kukaan ei tiedä miten asiat kehittyvät. On aikaa kuivatella varusteita. Satelliittipuhelimet ovat jatkuvassa käytössä, kun retkeilijät soittavat kotiin ja vakuutusyhtiöihinsä. Ruokaa ja kaasua on pariksi kolmeksi päiväksi, joten päätetään odottaa ja seurata tilanteen kehittymistä. Reitin kunnosta ei ole tarkkaa tietoa. Mahdollisesti kokeneista kiipeilijöistä ja sherpoista voitaisiin koota tiedustelu- ja korjausryhmä.

Helikopterit alkavat tehdä kierroksia leirin yllä ja näyttävät käyvän myös kakkosessa. Ihmisiä alkaa poistua kopterin kyydissä. Damian, Karel ja Leo ovat järjestäneet itselleen kyydin ja kävelevät reput pakattuina alempana jääputouksen niskalla olevalle tasanteelle odottamaan lennätystä.

Ykkösleirin asukkaat oleskelevat
Odotteleva tunnelma, uuvuttava lämpö

Kakkosleiristä laskeutuu ihmisiä. Jonon kärjessä köydellä varmistettuna liikkuu mies, joka sauvalla tunnustelee lumisateen peittämää polkua. Se näyttää olevan Zolt, joka on ollut jo useamman päivän kakkosessa.

Kello 12.55 jää tärisee taas. Jälkijäristys. Everestin olkapäältä irtoaa taas jäätä, mutta vyöryn voima ei ylety kauas seinämästä eikä leirissä asti tunnu edes tuulenpuuskaa.

Edellisen päivän iso ponnistus, surkea lepo ja päivän hautova kuumuus tekevät oloni aivan voimattomaksi.

Pumori ja helikopteri
Luulen paikallistaneeni tästä kuvasta, mistä kohtaa Pumorin harjannetta perusleiriä tuhonnut vyöry irtosi.
Jäävyöryn irtoamiskohta
Osasuurennos jäävyöryn irtoamiskohdasta

Jääputous, ykkösleiri ja järistys

Kiipeilijöitä jääputouksessa

25.4.2015

Lähtö on sovittu aamukahdeksi, mutta se viivästyy lopulta niin, että leiristä lähdetään kello 3.45. Reppujen pakkausta viimeistellään vielä ruokailuteltassa aikaista aamiaista odotellessa.

Liikkeelle lähdetään rauhallisesti jonossa kävellen. Pimeys ei ole täydellinen, vaan vuorten hahmot näkyvät tummina vaaleampaa taivasta vasten. Jääputouksen suunnassa kimaltelee pitkä nauha valopisteitä, kuin kiiltomatoja. Vai onko sinne rakennettu hyppyrimäki tai valaistu kuntopolku?

Jääputouksen läpi johtavan reitin pystyy nyt hahmottamaan otsalamppujen välkkeen mukaan. Se pysyttelee alkumatkasta lähempänä oikeaa kuin vasenta reunaa, poikkeaa joskus keskelle ja mutkittelee aika tavalla. Putouksen ylimmät osat jäävät Nuptsen harjanteen taakse piiloon.

Muiden retkikuntien jäseniä on lähtenyt liikkeelle jo tunteja aiemmin. Ja tietenkin siellä on sherpoja kaikista retkikunnista. He menevät edeltä ja vievät telttoja, keittimiä ja ruokaa, niin että kaikki on valmista ykkösleirissä kun kiipeilijät saapuvat sinne aamupäivän kuluessa.

Vaeltavat jääpurjeet ovat nyt tummansinisiä. Jääraudat kiinnitetään aikaisemmin kuin viime kerralla, sillä nyt on repussa enemmän painoa. Pakkasta on sopivasti: ei liian kylmä, mutta riittävästi ettei liikkuessa tule hiki.

Aika häviää. Kuljetaan ylös ja välillä vähän alaskin, kierretään lohkareita, hivuttaudutaan jyrkänteiden reunoja ja jääsiltoja pitkin. Nousukahva liukuu köydessä, joskus jyrkimmissä paikoissa joutuu kiskontahommiin. Välillä tulee ihmisiä myös vastaan: ykkös- ja kakkosleiristä lähteneitä sherpoja.

Jääputouksessa väistetään vastaatulijoita.
Vastaantulijoille annetaan tietä. Huomaa suojaavat rukousliput.

Pimeyttä ei kestä monta tuntia. Päivä valkenee pilvisenä, jääputous on harmaanvihertävä, vuorenseinämät, silloin kun niitä näkyy, harmaanruskeita. Keskiosassa putousta isoimmat jäälohkareet ovat valtavia, talon kokoisia. Ohitamme etäältä viimevuotisen onnettomuuspaikan. Alue on valtavana röykkiönä, ison lohkareen päälle on jätetty kolme reppua.

Jäävyöryn paikalla on hylättyjä reppuja.
Reput jäivät, miehet menivät. Viimevuotisen vyöryn paikka.

Sitten tulee pitkä pysähdys. Jossain kulman takana on ilmeisesti tukos. Kuluuko puoli tuntia vai enemmän, sillä ei oikeastaan ole väliä. Levähdys ei haittaa, kun vilu pysyy loitolla. Lopulta pari sherpaa laskeutuu rivakasti jonon ohi, ja jono lähtee liikkeelle. He ovat korjanneet rikkoutuneen kohdan ja kiinnittäneet uusia köysiä. Paikka on hankala, ensin täytyy laskeutua jyrkästi monta metriä syvään rotkoon ja sitten kiskoa itsensä köyttä pitkin ylös toista reunaa.

Ruuhka jääputouksessa
Mikäs tässä ollessa, rupatellaan odotellessa.

Jyrkkien kohtien jälkeen tekisi mieli pysähtyä puuskuttamaan, mutta läheskään aina ei voi. Perässä tulee muita, tien tukkeeksi ei voi jäädä. Kun jyrkkiä lohkareita on useita peräkkäin, olo on kuin pitkitetyssä intervalliharjoituksessa. Kotioloissa kuntoillessa voi juosta ylämäen täysillä, kun tietää että rääkki helpottaa minuutin kuluttua. Jääputouksessa kiriosuuksia on monta perätysten, ja tasaiselle päästyä pitää heti jatkaa matkaa.

Jääputous muuttuu ylhäällä suuripiirteisemmäksi. Kun jäätikkö liukuu putoukseen laakson kynnyksen yli, se lohkeaa ensin valtavina sata metriä leveinä ja kymmeniä metrejä korkeina siivuina. Vasta kulkiessaan putouksen läpi siivut lohkeilevat pienemmiksi paloiksi.

Yläosassa on monta leveää railoa, joiden yli kuljetaan tikkaita pitkin. Levein ylitys on ehkä seitsemän metriä, railon syvyyttä voi vain arvailla. Pitkät tikkaat on sidottu yhteen useasta jaksosta ja päät on kiinnitetty railon reunojen päälle jääruuveilla ja lumiankkureilla. Tikkaiden molemmin puolin on kiinnitetty köysi.

Railoa ylitetään jääputouksessa
Kansanretkeilijä ylittää railoa. Kuvaaja Damian Bourke.

Ylitys sujuu yhteistyössä. Kun edelläni kulkeva on siirtänyt sulkurenkaansa ylitysköyteen ja lähtee liikkeelle, nostan kumpaakin köyttä taaksepäin pitääkseni ne tiukalla. Vastareunalle päästyään hän kiristää köysiä omaan suuntaansa, ja kun minä astun tikkaille, takanani tuleva vuorostaan vetää köydet kireälle taaksepäin. Yli kävellessä jääraudat asetellaan rauhallisesti puolille niin kuin harjoituksessa on opittu. Väkisin tulee nähtyä syvälle railoon, mutta huomio on keskitettävä omiin liikkeisiin. Muuten ylitys voi olla henkisesti mahdoton.

Aivan putouksen yläosassa on kolme isoa jääseinämää, korkeudeltaan kymmenestä kahteenkymmeneen metriä. Niihin on kiinnitetty tikkaat ja viereen ripustettu varmistusköysi. Kahdella ensimmäisellä kerralla kiinnitän köyteen sulkurenkaan lisäksi nousukahvan ja liu’utan sitä ylöspäin samalla kun kiipeän. Jos lipeän, en putoa alas asti vaan jään köyteen killumaan. Kahvan käsittely hidastaa vauhtia jonkin verran, joten viimeisissä tikkaissa luotan jo itseeni niin paljon, että käytän pelkkää sulkurengasta.

Jääseinämän nousua tikkaiden avulla
Ylös tikkaita, alas köydellä. Kun oma vuoro tulee, on mentävä.

Tikkaiden nouseminen ei kotioloissa olisi kummoinenkaan rasitus, mutta teepä se kuuden kilometrin korkeudessa, reppu selässä ja jääraudat kiinni paksuissa saappaissa. Matkalla ei voi levähtää, mutta kielekkeen päällä voi ehkä puuskuttaa muutaman sekunnin.

Jos sattuu olemaan huippu-urheilija, siitä on Himalaja-kiipeilyssä hyötyä. Rasitukseltaan jääputouksen nousua voisi kenties verrata pitkänmatkanjuoksuun: koko ajan mennään suurella rasituksella ja kiivaasti hengittäen, lepotaukoja ei juuri pidetä, paitsi silloin, kun on pakko odottaa vuoroa tikkaille tai muuhun kapeikkoon.

Kiipeilijöitä jääseinämien keskellä
Viimeiset nousut ennen jääputouksen niskaa

Ylimmän jääseinämän jälkeen nousu tasaantuu. Mennään vielä muutama sata metriä loivasti ylös ja alas ja ylitetään joitakin railoja. Sitten tulee aivan yllättäen jääkummun takaa esiin telttoja. Sherpat ovat pystyttäneet meidän ykkösleirimme kaikkein lähimmäksi jääputousta, loivaan syvänteeseen. Leiri on Everestin länsiharjanteen ja Nuptsen välisessä kapeikossa lähempänä Everestiä.

Ryhmämme saapuu leiriin melko yhtenäisenä joukkona. Jotkut ovat jo asettuneet taloksi ja purkavat varusteitaan. Kurkin telttoihin ja tiedustelen varaustilannetta. Patrickilla ei ole vielä kämppäkaveria, joten asetun hänen telttaansa.

Kiipeilijät saapuvat leiriin telttojen luo
Ykköseen saavuttaessa lunta tulee jo ihan kunnolla.

Seuraa ripeä leiriytymisrutiini: Heitän repun selästä, isken hakun pystyyn teltan viereen, irrotan jääraudat saappaista, kolistelen ne puhtaaksi lumesta ja ripustan hakkuun. Irrotan makuualustan repun kyljestä ja levitän sen telttaan, heitän repun perään ja viimeksi kömmin itse sisään. Oviaukossa istuen riisun saappaat ja päällimmäisen vaatekerroksen. Juon vettä, kaivan makuupussin tyynyksi ja heittäydyn selälleni. Päivän urakka on valmis juuri ennen keskipäivää.

Ihastelemme yhdessä päivän reittiä. Jääputous on erittäin rankka nousta, vaarallinen ja pelottava, mutta samalla ihmeen kaunis ja lumoava. Olen lukenut siitä monia kertomuksia jo vuosikymmenten ajan, ja tuntuu miltei käsittämättömältä, että olen juuri itse kiivennyt sen läpi.

Jää teltan alla tutisee.
–Mikä se oli?
Joku tarttuu jäätikön reunaan kuin kumiseen mattoon ja ravistaa.
–Tärisee. Pitää varmaan mennä ulos.
Vedämme äkkiä saappaat jalkaan ja syöksymme ulos teltasta. Jossain ylhäällä kohisee. Dan komentaa:
–Tarttukaa jäähakkuihin!

Jossain Everestin puolella kasvaa valkoinen pilvi, kohina yltyy jyrinäksi. En löydä hakkuani, kyyristyn muiden joukkoon mahdollisimman matalaksi ja pitelen paremman puutteessa telttakankaan reunasta kiinni.

Valkoinen hyöky iskee leiriin. Lumi pöllyää, kaikki tuntuu keinuvan. Pidän päätä alhaalla käsivarsien välissä, lunta ei sentään mene henkeen. Kuuluu sherpankielistä mutinaa, joku rukoilee ääneen.

Tuleeko myräkän perässä varsinainen vyöry, joka hautaa meidät tai heittää railoon? Lähteekö jäätikkö liikkeelle ja pudottaa koko leirin alas jääputouksesta?

Tältä siis tuntuu, kun kuolee vuorilla. Se sattui sittenkin omalle kohdalle.
Höykytys kuitenkin lakkaa. Myllerryksessä ajantaju on kadonnut, mutta tuskin vyöry on kestänyt paria minuuttia kauempaa. Lumipilvi laskeutuu ja ympärille näkee taas. On alkanut pyryttää lunta, nyt sentään taivaalta. Nousemme ylös ja pudistelemme vaatteitamme. Kaikki on hienon lumen peitossa ja pari telttaa on lysähtänyt.

–Se oli maanjäristys! Dan huudahtaa melkein innostuneena.

Ilmeisesti järistys on irrottanut ison palan jäätä Everestin länsiharjanteelta, ja jäämassa on syöksynyt kilometrin verran alamäkeen kohti jäätikköä. Se on nostattanut valtavan irtolumimyräkän, joka on riepotellut leiriä. Onneksi sentään itse jäävyöry on pysähtynyt seinämän juurelle, turvallisen matkan päähän.

Telttamme on puoliksi lysyssä. Ryömin sisään ja koetan selälläni punnertaa kangasta ylös, samalla kun Patrick kauhoo ulkopuolella lunta teltan päältä. Saamme teltan melkein oikeaan muotoonsa.

Sen sijaan kakkosleiriin tarkoitettu pienempi ruokailuteltta, joka on pystytetty myös tänne ykköseen, on rojahtanut kokonaan. Myräkkä on myös puhaltanut kypäriä ja muita telttojen ulkopuolelle jätettyjä pikkuesineitä ympäriinsä.

En ole ehtinyt vetää kuoritakkia ylleni, joten välipusakkani on hieman kostunut ja alkaa tulla vilu. Leiriin kävelee vielä yksi retkikunta, kärjessä Pumorilta tuttu Tim. Ryhmä on siis ollut järistyksen aikana aivan jääputouksen yläreunassa.
–Sinähän täriset.
–No pikkuisen taitaa olla kylmä.

Katselen ympärilleni ja mietin, miten voisin olla hyödyksi. Ilmeisesti olen sen verran neuvottoman näköinen, että Sam komentaa minut telttaani ja käskee kääriytymään makuupussiin. Teen sen itse asiassa aivan mielelläni. Istun yksin teltassa ja lämpenen.

Leirissä on hiljaista, ja hieman ihmettelen, mitä on tekeillä. Ehkä kaikki ovat kokoontuneet Danin luokse selvittämään tilannetta. Kun Patrick vihdoin saapuu, hänellä onkin kerrottavaa: ei pelkästään täällä vyörynyt. Perusleiriä ei enää ole.
–Mitä ihmettä? Tämähän on siis katastrofi.
–Niin on. Ihmisiä on kuollut.
–Uutiset taitavat sitten kohta levitä maailmalle. Kotona ihmiset hätääntyvät. Voi saatana.

Leiri on päätetty siirtää, sillä tämä paikka on hengenvaarallinen siinä tapauksessa, että jälkijäristyksiä ja uusia vyöryjä tulee. Pakkaamme omat tavaramme ja sherpat alkavat purkaa telttoja.

Isoine kantamuksinemme alamme raahautua polkua ylämäkeen. Kun nousemme notkosta, näen kuinka muiden retkikuntien ykkösleirin teltat seisovat riveissä jäätikön viipaleiden päällä ja tasanteilla usean sadan metrin säteellä. Telttoja on varmasti lähemmäs sata, ja kaikki ovat lähellä jäätikön keskustaa, mahdollisimman kaukana sekä Everestin että Nuptsen seinämistä. Äskeisen vyöryn aiheuttama myräkkä ei ole haitannut muita retkikuntia. Meidän teltoistamme muodostetaan uusi rivi kapealle jääharjanteelle aivan liki toisen retkikunnan tyhjillään olevia telttoja.

Asetumme uudestaan aloillemme. Kohta saamme ruokaakin. Sherpat tekevät aivan uskomattoman paljon töitä hyväksemme: he ovat kantaneet ykkösleirin teltat edeltämme ja pystyttäneet ne valmiiksi, ja nyt he siirtävät koko leirin keittiötelttoineen päivineen ja alkavat heti ruokkia retkikuntaa.

Tiedot perusleiristä ja maailmalta tarkentuvat. Järistys on irrottanut Pumorin harjanteelta valtavan vyöryn, joka on pyyhkinyt perusleirin keskiosan yli. Koko perusleiri ei siis sentään ole tuhoutunut, mutta sen keskiosa, jossa Summitclimbin leiri valitettavasti sattui sijaitsemaan, on kärsinyt pahasti. Kaikki teltat ovat romahtaneet, ihmisillä on vammoja. Reipas keittiötyttö, Mingman tytär, joka kiipesi kanssamme ylös Pumorin rinteelle, on saanut kiven päähänsä ja loukkaantunut.

Tom on kuollut. Sanotaan, että hänet löydettiin jäätiköltä kahdensadan metrin päästä leiristä. Onko hän lentänyt telttansa mukana vai ollut jalkeilla vyöryn iskiessä? Kenties kuvaamassa, mikä olisi helppo uskoa. Asia ei selviä kunnolla koskaan.

Järistys on tuntunut koko Nepalissa ja tuhot ovat suuria. Kathmandussakin on sortunut rakennuksia. Maa on joutunut hätätilaan, ja Himalajan kiipeilyretkikuntien jatkoa mietitään nyt yhtäkkiä perin pohjin muuttuneessa tilanteessa.

Retkikuntalaisilla on satelliittipuhelimia, joilla ilmoitetaan tilanteesta kotiin. Saan lainata Patrickin puhelinta, soitan Suomeen ja kerron olevani turvassa ja hyvässä kunnossa, mutta en osaa sanoa mitä seuraavaksi tapahtuu.

Aurinko laskee Pumorin taakse. Kömmin makuupussiin ja yritän mahdotonta: nukkua nukahtamatta. En haluaisi olla syvässä unessa silloin, kun uusi vyöry tai järistys tulee. Loppujen lopuksi vilu pitää huolen siitä, etten nuku liian sikeästi.

Tositoimiin valmistaudutaan

Kiipeilijät juovat teetä ruokailuteltan edessä.

24.4.2015

Asiat alkavat olla kunnossa varsinaista kiipeilyä ajatellen. Reitti ykkösleiriin on valmis, ja osa retkikunnan sherpoista on mennyt edeltä pystyttämään leiriä. Kiipeilijät pakkaavat reppujaan, käyvät suihkussa, juovat teetä ja kuluttavat aikaa.

Tarkoitus on selvitä mahdollisimman vähillä kulkemisilla jääputouksen läpi. Siksi tehdään vain yksi pitkä totuttelunousu ja sen jälkeen huippuyritys. Viimeksihän Cho Oyulla menetelmä osoittautui toimivaksi. Ensin kahdeksi yöksi ykköseen (noin 6000), sitten kahdeksi yöksi kakkoseen (6200), yhdeksi yöksi kolmoseen (7000), käynti jossain Keltaisen nauhan paikkeilla seitsemässä ja puolessa tonnissa ja yöksi kakkoseen sekä lopuksi paluu perusleiriin. Viikon reissu siis.

Ruokailuteltta ja ruokapöytä
Lounasta odotellessa. Hei, täällähän on kenttää!

Lounaan aikana jyrähtää iso vyöry Lho Lan riippuvasta jäätiköstä. Lumipilvi leijailee perusleirin yläosiin asti.

Moni retkikunnan jäsen on palkannut neljäsosasherpan. Se tarkoittaa, että he antavat osan tavaroistaan avustajan kannettavaksi. Joillakin on peräti henkilökohtainen sherpa-avustaja. Minulla ei sellaiseen ole varaa eikä edes periaatteellista halua. Siksi repusta tulee painavahko.

Valitaan vielä valokuvia lähetettäväksi retkikunnan veppisivulle.

Nukkumaan mennään tavallistakin aikaisemmin, sillä lähtöajaksi on sovittu kello kaksi.

Lääkkeiden lajittelua ja pakkausta.
Patrick ja Leo lajittelevat ja pakkaavat lääkintätarpeita.

Jääharjoittelua

Kiipeilijää kuvataan, kun hän harjoittelee nousukahvan käyttöä

23.4.2015

Tuttuun tapaan yksi perusleirin aamupäivä käytetään kiipeilytaitojen verestämiseen. Retkikuntakiipeilyssä tarvitaan joitakin tekniikoita, joita ei yleensä tule harjoitelluksi kotikalliolla tai edes Alpeilla: kiinteissä köysissä liikkumista ja railojen ylittämistä alumiinitikkaita pitkin.

Käveltiin lyhyt matka jäätornien keskelle. Jangbun johdolla sherpat virittivät harjoitusradan, johon sisältyi nousukahvan käyttöä, kahdeksikolla laskeutumista, jyrkällä seinällä poikittain liikkumista köyteen nojaten sekä ankkureiden ohittamista turvallisesti.

Kiipeilijä nousee jäätornin huipulle.
Jäätornin hieno pintakuviointi ennen kuin kiipeilijät potkivat sen raudoillaan pilalle.

Tom kuvasi harjoittelua ammattivideovälinein. Kun hän itse nousi jäätornin päälle, retkikuntalaiset kaappasivat kameran ja filmasivat keskenään pilahaastatteluja.

Kiipeilijä laskeutuu köydellä jääseinämää
Tom laskeutuu
Videokuvaaja haastattelee kiipeilijöitä
Dan ”haastattelee” Andréta ja Leoa

Railojen ylittämistä harjoiteltiin kivien väliin asetetuilla alumiinitikkailla. Kengänkokoni näytti olevan sellainen, että kun kantapää osuu yhdelle puolalle, kärkipiikit sattuvat sopivasti seuraavalle. Sitten siirrellään monoja eteenpäin puola kerrallaan.

Kiipeilijä harjoittelee alumiinitikkailla kulkemista.
Oletko koskaan ajatellut, miten dramaattisia railonylityskuvia oikeasti otetaan?