Nyt väännetään kelloja viimeisen kerran. Koko maailmassa on tästä yöstä lähtien käytössä vain yksi aika, koordinoitu yleisaika eli UTC.
UTC on tähänkin asti ollut kansainvälinen perusaika, jota kaikki tieto-, viestintä- ja liikennejärjestelmät käyttävät. Nyt se otetaan myös arkikäyttöön ja samalla luovutaan kansallisista ajoista.
Tämä on johdonmukainen päätös sille kehitykselle, jossa vuorokausiajan mittaus on vähitellen irrotettu maapallon pyörimisliikkeestä ja sen aiheuttamasta pimeän ja valoisan ajan vuorottelusta. Hyviä, mutta lopulta riittämättömiä askelia tähän suuntaan on jo otettu. Esimerkiksi Kiinassa noudatetaan pääkaupungin aikaa koko valtakunnassa, johon pikkutarkasti ja vanhanaikaisesti laskien mahtuisi neljä aikavyöhykettä. Pikkuinen Nepal osoittaa reipasta itsenäisyyttä pitämällä oman aikansa neljännestunnin erossa Intian ajasta.
Niin sanottu ”päivänvalonsäästöaika” (daylight saving time) eli ”kesäaika” on vihdoin todettu surkeaksi näpertelyksi. Koko yhteiskunnan vuorokausirytmin pakotettu siirto tunnilla kaksi kertaa vuodessa on aiheuttanut pelkkää harmia. Nyt myös monissa virallisissa piireissä on alettu vähitellen oivaltaa – niin kuin kansalaiset ovat aina ymmärtäneet – että töiden jälkeen saa enemmän valoisaa vapaa-aikaa, kun menee aikaisemmin töihin. Siihen ei – kas kummaa – tarvita ajanlaskun muutosta. Mahdolliset työaikojen vuodenaikaiset muutokset ovat työmarkkinoilla sovittavia asioita. Näin jälkikäteen voidaan vain ihmetellä, miten työmarkkinaosapuolet onnistuivat näin pitkään pakoilemaan vastuutaan.
Kun me suomalaiset nyt aamunkoitteessa heräämme, kello on suurin piirtein viisi. Keskipäivä on kymmeneltä. Arjen koittaessa toisen pääsiäispäivän jälkeen meistä useimmat rientänevät töihin kuudeksi tai seitsemäksi, ja töistä päästään kahden, kolmen aikoihin. Aurinko laskee viiden maissa.
Uudistuksesta sovittiin YK:ssa pitkänäperjantaina yhdeksännellä hetkellä (13 UTC).