Perunkirjoitus: Paluu toiselta retkeltä

Perusleiristä hölkättiin 24.6. tien varteen, missä olikin tällä kertaa odottelemassa isompi vaunu: ei Hiace vaan Mersu. Meksikon pojat pääsivät kylille samalla kyydillä. Matkalla pysähdyttiin kuvaamaan Llanganuco-laakson vihreitä järviä. Niitä on kaksi: ylempi on nimeltään Orconcocha ja alempi Chinancocha. Jälkimmäisen rannassa on suosittu maisemakuvauspaikka: Google Earthia käyttäen löytyy tästä maisemasta lukuisia variaatioita. En saanut puunrunkoja aseteltua maiseman kehyksiksi tyydyttävällä tavalla, joten tähän tuli kuva ilman puita.

Edessä oli lepopäivä Huarazissa, mikä tarkoittaa palelemista hotellissa, syömistä Patrickissa, Los Andesissa tai La Brasa Rojassa ja Totuuden kirjoittamista.

Vihreän järven rannalla (kauan sitten)

Perunkirjoitus: Kunnolla retkeilemään

Kirkkaalla säällä Huascarán, joka on pohjoisessa 45 kilometrin päässä, näkyy hyvin Huarazin pääkadulle. Sen takana vasemmalla näkyy kolme Huandoyn neljästä huipusta ja oikealla puolella Chopicalqui.

Viidessä tonnissa käynti tuotti kansanretkeilijälle samana iltana mojovan päänsäryn. Yksi lepopäivä kaupungissa (3000 metriä) olisi ollut tarpeen Limasta siirtymisen jälkeen. Retkikunnan naisilla ei ollut korkeusvaivoja, mutta he käyvätkin ehtimiseen Alpeilla kolmessa kilometrissä. Kansanretkeilijän edellinen käynti vastaavissa korkeuksissa sen sijaan oli marraskuulta 2008.

Kahden päiväretken jälkeen lähdettiin 11.6. kunnolla maastoon, alkoi siis oikea retkikuntatoiminta. Hiaceen pakattiin retkeläisten ja heidän henkilökohtaisten varusteidensa lisäksi laatikoittain ruokaa, keittiövälineitä, retkituoleja ja kaksi isoa telttaa (sekä yksi alle neliömetrin kokoinen teltta). Kyytiin hyppäsivät apulaisopas ja leiriasioista vastaava Carlitos sekä Antonio ja Gregorio, joista edellinen toimi pääasiassa kokkina ja jälkimmäinen kantajana ja perusleirin yleismiehenä.

Ajettiin päätietä pohjoiseen ja sitten ylös kukkuloille paikkaan nimeltä Cochapampa. Siellä taakat siirrettiin aasien selkään ja retkeläiset lähtivät kevein päivärepuin kohti Ishincan laaksoa ja tulevien kiipeilyjen perusleiriä. Kansanretkeilijä oli hieman huonovointinen, ja alle tunnin kävelyn jälkeen piti tyhjentää vatsa kauniisti kumpuilevassa viljelys- ja laidunmaisemassa. Äänitys unohtui, valitettavasti.

Kävelymatka oli alle kymmenen kilometriä, joten voimia oli sentään jäljellä Ishincan perusleiriin saavuttaessa. Lieneekö ollut vielä akklimatisoitumisongelmia vai vatsatautia, ilta-aterialla ruokahalu oli lähinnä käänteinen ja ruokaa piti kierrättää. Kansanretkeilijä päätti jättää seuraavan päivän kiipeilyn väliin ja vetäytyi makuupussiin ennen muita.

Perunkirjoitus: Harjoittelua

Löytyisiköhän kustakin kansanretkipäivästä yksi edustava kuva tänne ikään kuin jälkikertomukseksi?

Retken ensimmäinen päivä oli lento toiselle puolelle maapalloa ja toinen päivä matka linja-autolla Limasta Huaraziin. Ensimmäinen varsinainen retkeily 9.6. suuntautui Huarazin itäpuolisille kukkuloille, missä totuteltiin vajaan neljän kilometrin korkeuteen ja harjoiteltiin seinämällä käyttäytymistä tämän lohkareen päällä. Lopuksi myös hieman kiipeiltiin yläköydellä.

Edgar neuvoo Beatelle köysien käsittelyä ankkuripisteessä, Violetta seuraa alhaalta ja Carlos (joka hetkeä aiemmin aikansa kuluksi soolosi köydessä roikkujien ohi louhen päälle) ylhäältä.

Tähän ja tuleviin kuviin sisältyy paikkatieto. Ainakin Applen Esikatselu (Preview) osaa näyttää kuvan sijainnin Googlen kartalla, kun kuvan tallentaa työpöydälle, avaa Esikatselulla, etsii tietoikkunasta GPS-osaston ja painaa Etsi-nappia. Jos joku keksii helpomman keinon, saa neuvoa. Tämä kuva oli helppo sijoittaa kartalle, sillä louhi näkyy Google Earthissa mainiosti.

Taustan vuori lienee Churup (5496).

Pisco

Retkikunta ei halunnut lojua retken viimeisiä päiviä kaupungissa, joten päätettiin tehdä pikaretki vielä yhdelle vuorelle. Juha varoitti aiemmassa kommentissaan piscon pahuudesta, mutta ryhmä valitsi silti kohteekseen Piscon, joka on helppo 5700 metriä korkea vuori Cordillera Blancan sydämessä, suurten kuusitonnisten keskellä. Tosin tämäkin Pisco sai lopulta pienen happaman sivumaun.

Retki päätettiin tehdä kevyesti ja nopeasti runsaassa vuorokaudessa: aamulla Huarazista Llanganuco-järven yläpäähän autolla, muutaman tunnin kävely kämpälle, illallinen ja iltayön unenpätkä kämpässä, puoliltaöin liikkeelle tavoitteena huippu aamunkoitteessa, alas, loput varusteet mukaan kämpältä, ripeästi polkua pitkin tienvarteen ja autolla takaisin kaupunkiin iltapäiväksi. Melkein näin tapahtuikin.

Piscon ja Huandoyn kiipeilijöitä palveleva Refugio Peru ei kyllä oikeastaan ole mikään kämppä vaan erittäin hyvin varusteltu ja siisti majatalo: sisävessat, suihku, siistit makuusalit ja hieno tupa-ruokasali. Paikka on Italian alppiyhdistyksen omistama ja ylläpitämä, yö ruokineen maksaa runsaat neljäkymmentä taalaa hengeltä. Illallinen taisi olla paras mitä tällä retkellä on tullut nautittua (anteeksi vain, Patrick). ”Aamupala” katetaan valmiiksi lähtöä varten ja termokset täytetään.

Ennen kuin kämpältä päästään kunnolla vuorelle, täytyy ylittää saatanallis-perkeleellinen louhikko. Huandoyn kaakkoisrinteen jäätikkö on vetäytynyt merkeistä päätellen hurjaa vauhtia ja jättänyt jälkeensä kilometrin levyisen sekamelskan kaikenkokoisia kiviä murikasta liiterin kokoiseen, soraa ja hienoa irtohiekkaa, joka tekee jalansijoista liukkaita. Tämän sokkelon poikki suunnistaminen keskiyöllä otsalampun valossa ei kuulu vuoristokiipeilyn nautinnollisimpiin puoliin.

Jäätikölle päästyä reitti on helppo, yksinkertainen ja melko loiva, vaikka tietysti voimia kuluttava. Edgarilla oli tapansa mukaan taas kiire, joten huipulle tultiin tuntia liian aikaisin. Pakkasta ei ollut paljon, mutta sen verran kylmä viima kävi, ettei tehnyt mieli jäädä odottelemaan auringonnousua. Niin jäivät ottamatta kuvat tältä seudun parhaaksi näköalapaikaksi mainostetulta mäeltä. Muutama lohtukuva aamunkoitosta Huandoyn ja Piscon välisestä solasta kuitenkin saatiin. Kuvissa Huandoyn etelähuippu (otsikkokuva, vasemmalla taustalla Huascaranin pohjoisseinä) ja näkymä koilliseen Artesonrajun suuntaan.

Artesonraju oikealla

Matka tienvarteen sujui suunnitellusti, mutta sovittua autokyytiä ei sitten kuulunutkaan. Yksi paikalla olleista kyyditsijöistä onneksi lupasi ajaa meidät kylille, sillä hänen omat asiakkaansa tulisivat maastosta vasta myöhään iltapäivällä.

Llanganuco-järven rannassa tielle oli mätkähtänyt kohtuullisen suuri louhi. Sitä kammettin tunkkien avulla ja kivillä kiilaten, kunnes se saatiin kallistumaan sen verran, että liikenne pääsi sujumaan yhtä kaistaa pitkin.

Tämä louhi ei liikahda lihasvoimin

Seuraavaksi tilapäiskyyditsijämme Hiacesta hajosi oikeanpuoleisen pyörän ohjaus, mikä ei ole miellyttävä asia vuoristotiellä. Hän onnistui tekemään jonkinlaisen hätäkorjauksen, ja matka Yungayhin köröteltiin juoksuvauhtia. Onneksi jarrut pysyivät kunnossa. Yungayssa metsästettiin taksia, joka veisi meidät Huaraziin, ja lopulta löytyikin hurjastelija, joka isolla Toyotallaan (ei Corolla, niin kuin yleensä kaikki taksit täällä) ajoi sataa ja teki muutaman järjettömän ohituksen.

Matkalla Huarazista pohjoiseen sijaitseville vuorille on ohitettu moneen kertaan Yungayn kaupunki, joka on aivan Huascaranin juurella. Vuonna 1970 maanjäristys irrotti Huascaranin pohjoishuipun rinteestä suunnattoman jää- ja maamassan, joka hautasi alleen koko kaupungin ja tuhansia ihmisiä. Vain ne pelastuivat, jotka ehtivät juosta turvaan kylän korkeimmalle kukkulalle. Paikalle on rakennettu valtava muistomerkkialue.

Vuoden 1970 tuhon muistomerkin portti, taustalla Huascaranin pohjois- ja etelähuippu

Tänään pakataan, huomenna matkustetaan Limaan ja sitä seuraavana päivänä Kelmin olisi tarkoitus kuljettaa retkeläiset Euroopan puolelle.

Välierä

Huarazissa taas, ensimmäisen lumisilla vuorilla vietetyn viikon jälkeen. Kuvia ei taida vieläkään olla luvassa, kun en minä eikä tämän nettikuppilan pitäjä tiedä miten tämän vanhan XP:n saisi havaitsemaan kameran sisällön.

Kansanretkeilyn terveysvaikutukset on käyty limittäisessä järjestyksessä: ensin akklimatisaatio mainitun päänsäryn ja pienen pahoinvoinnin kera, pahoinvoinnin jatkuminen ruuansulatuksen puolella oksetuksen ja arvaamattoman suolen kanssa (yrjöjä yhteensä kolme), ja edellisten jo hoiduttua rakkoutuvat jalat.

Korkeuteen sopeutuminen tuli kuntoon Ishincan perusleirissä, josta käsin tehtiin nousuja ympäröiville huipuille. Ensimmäinen päiväretki Urus-vuorelle piti tosin jättää väliin vielä huteran olon takia, mutta seuraavana päivänä Ishincalla koneisto oli täysin kunnossa. Sisäisiä vaivoja ei enää käytännössä ollut, kun noustiin ensimmäisen kuusitonnisen Tocllarajun yläleiriin.

Suomalais-puolalais-itävaltalaisesta retkueesta on pidetty hyvää huolta: ecuadorilaisen oppaamme Edgarin lisäksi meistä on huolehtinut perusleiripalvelujen päällikkö ja toinen opas, täkäläinen Carlitos kahden sukulaismiehensä kanssa. Carlitos tuntee nämä vuoret hyvin ja osaa toimia korkeuksissa: hän valehtelematta juoksee ylös 50-asteista lumiseinää kuudessa tonnissa. Kovakuntoista on koko henkilökuntamme: matkalla yläleiriin teltat ja keittiökalusto selässään he juoksevat meidän turistien ohi, vaikka ovat lähteneet matkaan puoli tuntia myöhemmin ja rupatelleet matkalla puoli tuntia kollegoidensa kanssa, ja kantavat kulkiessaan matkaradiota, josta kuuntelevat jalkapalloa.

Tocllaraju olisi kansanretkeilijälle vielä liian raju vuori omin päin yritettäväksi. Vaikka kiipeäminen sujuu, reitin löytäminen ja varmistamis- ja laskeutumisrutiinien hoitaminen vaatisivat muutaman vuoden lisää kokemusta. Reitti kulkee yläleiristä lähtien kokonaan lumen peittämällä jäätiköllä. Se seurailee luoteisharjannetta ja kiertelee railoja ja jyrkänteitä monin mutkin. Jyrkkyys vaihtelee tasaisen ja viidenkymmenen asteen välillä, yhdessä paikassa on lyhyt pystysuora jääkiipeilypätkä, ja juuri ennen huippua kuudessa tonnissa on kuusikymmentä metriä jyrkkää neljän raajan lumikiipeilyä, ja alas tullessa paikka laskeudutaan köydellä. Huippu on aika tilava, toisin kuin Ishincan, joka oli ohut lumiharja.

Tocllarajun huipulta tultiin alas perusleiriin samana päivänä, matkalla vain otettiin yläleirin tavarat mukaan. Louhikossa könyäminen alkoi tulla aika epämiellyttäväksi hiertävien muovikenkien kanssa. Kansanretkeilijän alati levenevä räpylä ei enää oikein viihdy vanhoissa Lowan kengissä, vaan vasemman jalkaterän reinoihin tulee ikävät rakot. Onneksi sairaanhoitaja-retkikumppani Beaten lääkintälaukusta löytyi hieman paremmat sidetarpeet kuin kansanretkeilijän omasta paketista.

Yhdestä Huarazin retkeilykaupasta löytyi paremmin jalkaan sopivat Scarpan monot, joten oli helppo tehdä päätös: kahden viikon vuokraksi Scarpoista Lowat, jotka saavat täten jäädä Etelä-Amerikkaan, ja kotilennolla tavarat painavat kolme kiloa vähemmän.

Vuorien yllä on tällä hetkellä pilviä, mutta huomiseksi toivotaan selkenevää, sillä silloin lähdetään yrittämään Huascaránille. Päivät menevät kaiken onnistuessa näin: 1. ajaen ja kävellen perusleiriin, 2. ykköseen, 3. kakkoseen, 4. huipulle ja alas kakkoseen sekä 5. kakkosesta suoraan pois vuorelta. Kovin moni ei ole vuorella viime aikoina käynyt, ja tiedot oloista poikkeavat kertojasta toiseen.

Harjoituskierroksia

Kansanretkeilyn aikataulu on ollut melkoisen tiukka, joten raportteja ei ole ehtinyt kirjoitella päivittäin. Huaraziin tultiin kaksi iltaa sitten, eilen käveltiin kolmesta ja puolesta tonnista 3800 metriin harjoittelemaan tekniikkoja ja tänään noustiin neljästä tonnista viisitonniselle huipulle.

Tämä juttu tulee nyt aluksi pelkkänä tekstinä, katsotaan kohta onnistuisiko kuvien lisääminen tällä nettilocutorion koneella.

Colectivot, rämisevät kuudella penkkirivillä varustetut Toyota Hiacet, kuljettavat matkustajia kaupungin ja ympäröivän maaseudun välillä. Maaseutu tarkoittaa vuorten alarinteillä kiemurtelevien teiden varsilla olevia pieniä kovin köyhän oloisia asumuksia ja viljelyksiä. Kansanretkeilijän seurue matkasi kahtena päivänä maaseudun halki kolmessa tonnissa olevasta kaupungista noin kolmeen ja puoleen tonniin totuttelemaan ilmaan ja harjoittelemaan vuorilla käyttäytymistä.

Ja tänään noustiin jo viidessä tonnissa olevalle kiviselle huipulle, josta oli aikamoiset näköalat Cordillera Blancan valkoisia katedraaleja muistuttaville huipuille. Palkkioksi onnistumisesta kansanretkeilijä sai ikävän päänsäryn, joka alkoi vasta alhaalla kaupungissa.

Huomenna alkavat tositoimet. Silloin ajetaan tien päähän ja kävellään Ishincan laakson perusleiriin, josta käsin seuraavan viikon aikana yritetään kolmea viisi-kuusitonnista huippua.

Retken pääkohde Huascarán näkyy kaupunkiin hyvälla ilmalla. Siellä on kuulemma vielä aika talviset olot, paljon lunta ja hankalia railojakin, joten ei ole aivan varmaa, että nousua päästään yrittämään. Mutta runsaassa viikossa olot ehtivät muuttua, joten toiveikkaita ollaan.