Avainsana-arkisto: Itä-Helsinki

Tuuli, tuuleskeli

Vastaa

Skatanluodollekin riitti pieniä pärskeitä

Maailmalla on tänään ollut tuulesta kovasti harmia, mutta täällä Suomen syrjäisellä eteläreunalla on saatu nauttia virkistävästä kuuden, seitsemän boforin länsituulosesta. Ehdottomasti syksyn paras ilma tähän mennessä.

Kansanretkeilijä lähti etsimään länteen antavia niemiä ja avoimia selkiä, joiden rannoilla puhalluksesta pääsisi parhaiten nauttimaan. Hectorin Tuulisina öinä alkoi soida päässä, niin kuin aina tällaisella ilmalla, vaikka olisi päiväkin. Erittäin hieno kappale.

Veteen pääsee suoraan pukuhuoneen portailta.

Kallvikissa meri oli noussut hiekkarannalle. Surffaajat olivat jo vauhdissa, ja lisää reippaita miehiä neopreenipuvuissaan riensi paikalle. Tällä kertaa ei kengät jalassa ollut asiaa avoveden äärelle, joten on tyydyttävä vuoden takaisiin kuviin

Kahlattava tie

Vesi peitti myös alavan rantaniityn ja teki Kuningattaresta jälleen saaren. Hetken harkitsin kenkien riisumista ja lahkeiden käärimistä, mutta tähänkin reippauden päivään pääsi jostakin tirahtamaan pieni pisara laiskuutta, joka vesitti aikeen.

Uutelassa roiskahtelee vienosti.

Uutelan puolella boforit jäivät vaatimattomiksi, mutta vastavalopärskähdyksiä näki, kun pysähtyi hetkeksi odottelemaan.

Vesijuoksua tarjolla

Kunnon talvimyrskyillä Vartiokylänlahti ja Porvarinlahti voivat nousta niin paljon, että Vuosaaresta tulee nimensä mukaisesti saari, niin kuin se on muinoin ollutkin. Vaatimattomampia tulvia, sellaisia että vesi tulee rannan kävelyteille, on joka vuosi. Maastopyörän polkimet muuten ylettyvät alle vaaksan päähän maasta, mikä kannattaa muistaa, kun punnitsee kiertotien ja vesiajon välillä. Mutta jos matka on jo kotiinpäin, suosittelen riskin ottamista.

Otsikko on Huoviselta, muistaakseni Puukansan tarinasta.

Tuhotut kilometrit

1 vastaus

12 murhattu Itä-Helsingissä

Ei ihmisen tarvitse masentua tai ahdistua marraskuun hämäryydessä. Kun vain onnistuu välttämään hätääntymisen ja huolen luomakunnan tilapäisestä edesmenosta, voi harmauden tuntea rauhoittavana, voi kokea jonkinlaista myönteistä alakuloa, regressiota egon palveluksessa. Vaaralliset eksistentiaalituskat kuulunevat pikemmin huhtikuun kalvaaseen ylivalotukseen.

Mutta kulkiessaan maahan tarttuneiden pilvien kosteassa usvassa liukkaalta kalliolta lehdettömän koivikon kautta mustan kynnöspellon reunaan, jättäessään tumman kuusikon suojaan talitiaiset, nuo tämän maiseman melkeinpä ainoat toiveikkuutta julistavat olennot, ihminen on kuitenkin haavoittuvainen. Jos hän hän silloin kokee lujan pettymyksen, jos joku oikein kunnolla jysäyttää vyön alle, voivat aatokset suistua synkille urille: onko mielekästä yrittää elää samalla planeetalla tuholaisten kanssa, vai olisiko luonnollinen poistuma sittenkin lohdullisempi valinta?

Noin vuosi sitten tutkin Herttoniemen edesmenneen satamaradan tilaa Itä-Helsingissä, Myllypuron, Viikin ja Herttoniemen yhtymäkohdassa. Metrovarikon yhdysrata oli purettu, uusi tienristeys oli rakenteilla. Historian huminaa tähän päivään tuova rautatien 12 kilometrin tolppa seisoi kallion juuressa, niin kuin oli seissyt jo vuosikymmeniä.

Risteys on steriloitu.

Tänä syksynä risteys on viimeistelty. Se merkitsee muun muassa: Historiallinen kilometripylväs on sahattu juuresta poikki ja viety pois. Paikka on steriloitu, yksitoikkoinen ruohomatto peittää tien reunoja. Kaiken huipuksi maisemaa hallitsemaan on pystytetty räikeä mainostaulu, joka loistaa valosaastettaan satojen metrien päähän.

Ympäristötaideteos kuvaa tuholaisen mielensisältöä.

Tehdäänkö Kuhmossa nykyään renkaita? Ei sittenkään, kotimaakuntaa ei tässä onneksi häpäistä.

Historiantajuttomuus, totalitaarinen ympäristöestetiikka, röyhkeä kaupallisuus. Eikö näitä kirottuja mikään pidätä?

Turvallisen matkan päässä seisova vihellysmerkki on sentään jäljellä.

Loppukesän iltapäiviä

Vastaa

Tavallinen itähelsinkiläinen merimaisema

Iltapäivä on lämmin, vaan ei kirkkaan paahteinen. Taivaalla on ohutta harsoa, eikä valokuvista saa hehkuvan värikylläisiä. Syksy on jo ilmoitellut tulostaan sateilla ja koleammilla päivillä, joten ihmiset osaavat iloita sunnuntaiksi sattuvasta aurinkoisesta ilmasta. Tällaisia ei ehkä enää tule monta tänä kesänä.

Mutta ei kesän loppumisesta huolestuakaan jaksa. Onhan tätä nyt ollut, ja ensi vuonna tulee lisää. Toisin oli vielä pari kuukautta sitten, kun kasvun kohahdusta seurasi henkeään pidätellen ja koetti paeta kauhistavaa tietoisuutta siitä, että kohta kaikki tasaantuu ja alkaa vääjäämätön rappeutumisen, vanhenemisen ja kuihtumisen aika, jota kestää aina talvipäivänseisaukseen.

Vaan pian on vuoden paras aika: syyskuu, kirkkaiden värien, raikkaan tuulen ja reippaan retkeilymielen kuukausi!

Tavallinen itähelsinkiläinen suo

Kansanretkeilijältä jäävät nyt kuitenkin väliin ruskaretket ja tuuliset majakkavierailut. Syyskuun alussa tupsahdetaan keskelle meluisaa, kuumaa ja hikistä aasialaista pääkaupunkia, ja viikkoa myöhemmin hytistään jo vuorijättiläisen juurella jäätikön perusleirissä. On hieman harmillista, että parhaat retkeilykuukaudet ovat samat Suomessa ja Himalajalla ja pitää valita jompi kumpi.

Mutta takaisin tullaan jo lokakuun alkupuolella, ehkäpä kahdeksantuhatta metriä rikkaampana! Silloinhan on vasta varsinais-syksy, paljon tuulta ja vesisadetta, sieniä ja lenkkipolkuja – ennen kuin alkaa kansanhiihtokausi.

Tiettyä haikeutta ei voi kuitenkaan välttää, isolle kansanretkelle lähtö huolestuttaa aina jonkin verran. Kuinka turvallista olisikaan nyt jäädä näihin tuttuihin maisemiin.

Tavallinen itähelsinkiläinen ohdakeperhonen

Ohdakeperhoset harjoittelevat muodostelmalentoa Vuosaarenalpin huipulla. Lähdössä kai nekin. Kansanretkeilijä osaa jo useimpien saarten nimet: Pikku Niinisaari, Musta-Hevonen, Kuiva-Hevonen, Hanskinen ja Eestiluoto. Sipoonselän takana Kaunissaari, Bodö ja Pirttisaari. Ja keskellä kauimmaisena se majakka…

Kai se on sitten lähdettävä. Takaisinhan sieltä on tarkoitus tulla, ja sitten pitää ruveta valmistelemaan kevään kansanretkeä. Jotenkinhan se on järjestettävä, ja jotakin on puuhailtava, kun työpaikallekaan ei ole menemistä ennen ensi syksyä…

Kadonnut rautatie

4 vastausta

Tie nousee pystyyn

Teollisuusraiteen päätepuskin piileksii viidakossa. Muutama metri kiskoa, ratapölkkyjä ja kiinnityslevyjä lojuu vilkkaan liikenteen vieressä mutta hyvin kätkettynä Viilarintien penkereen juurella.

Herttoniemen satamarata on kadonnut vähä vähältä. Itse Herttoniemessä ja Roihupellossa siitä muistuttavat enää rautatiemäisesti kaartuvat katulinjat, muutama vanhan teollisuusrakennuksen lastauslaituri ja mainio tasainen pyörätie vanhalla ratapiha-alueella. Viilarintien varresta kiskot katosivat jokunen vuosi sitten, ja aivan äskettäin nostettiin maasta metron huoltoraide Viikintien ja tunnelin väliltä.

Roihupellon teollisuusalueella on ollut ainakin kyllästyslaitoksen ja vesilaitoksen raiteet. Olivatkohan nämä kyllästyslaitoksen raiteita? Kiskot eivät välttämättä ole alkuperäisellä paikallaan: sen verran runneltuja ne ovat, että niitä on varmaan puskettu sivuun viereisen varikkoalueen tieltä.

Maastoutunut rata

Tässä vielä oma aiempi satamaratatunnelmointini ja Seisakkeen historiallinen satamarata-artikkeli. Vaunut.orgissa on alueen ratapihakaavio vuodelta 1989.

25.11.2013: Lisäsin linkin vaunut.orgissa olevaan ratapihakaavion kuvaan.

Suunnistuskisan tulokset

Vastaa

Paikkakunnalla oleskelevilla on nyt ollut koko sunnuntai-iltapäivä, ilta ja yö aikaa kiertää Kontulan vuoden 1945 suunnistusreitti. Itsekin kävin, polkupyörällä tosin. Jos et ehtinyt vielä suunnistaa, jätä lukeminen tähän, ota kartta edellisestä jutusta ja käy etsimässä rastit.

Nyt julistan, saatana, tulokset.

Rasti 1: Vesalantie

Ykkösrastin metrintarkka paikallistaminen ei ole mahdollista, sillä katuja rakennettaessa myös puron reittiä on muutettu. Melko mukavasti voidaan silti ajatella, että rasti olisi kuvan keskellä olevan punaisen auton kohdalla. Siinä on purossa mutka ja maasto siitä eteenpäin oikealle on riittävän tasaista, että paikalla on voinut olla pellonkulma. Lähempänä tien oikealla puolella on jännittävä tonttien välinen viidakko.

Rasti 2, Keinulaudantie

Kakkosrastin paikka on selvä, kallionlaesta ei voi erehtyä. Itse rastimerkki on voinut olla vaikkapa tuossa männyssä, luulisin että se on ollut olemassa jo 1945. Vieressä muuten valmistetaan hyvää jäätelöä, jota itähelsinkiläisten tulee syödä jo isänmaallisistakin syistä. Itsekin nautin suunnistuksen jälkeen vadelma-valkosuklaajäätelön.

Rasti 3: Varhelanpuisto

Kolmosrasti löytyy taas Vesalasta. Vanhassa kartassa rasti on polkujen risteyksessä, mutta nykyiset polut ovat voineet syntyä vasta kerrostaloasutuksen aikanakin. Iso louhi on kuitenkin hyvä maamerkki, joten sovitaan, että rasti on siinä.

Maali: Mustikkamäki

Vaikkei asia suunnistuskartasta aivan yksiselitteisesti ilmene, ehdotan kuitenkin, että sovimme maalin olevan Mustikkamäellä. Koska kaikki rastikuvat ovat panoraamoja, pitää tämänkin olla. Toki tästä blogista löytyy lukuisia muitakin kuvakulmia tästä kansansuunnistajalle niin tutusta paikasta.

Suunnistuskisat Kontulassa

Vastaa

Ota tästä kartta ja lähde suunnistamaan!

Taas paikallishistoriaa. Kuvassa on suunnistuskartta Mellunkylän alueesta vuodelta 1945. Sitä käytettiin Ford-yhtiön henkilökunnan suunnistuskilpailussa 30.5.1945. Kartta on omin luvin skannattu Anne Valkosen kirjasta Myllypuro. Kartanon takamaista monikulttuuriseksi kaupunginosaksi (Myllypuro-seura, 2005) sivulta 31 ja se on peräisin Harri Kekkisen arkistosta.

Alueen teistä ovat nykyisinkin paikoillaan Humikkalantie, Linnanherrantie ja Naulakalliontie sekä tietysti kaakkoiskulman leikkaava Itäväylä. Myös Rekitie on jäljellä, mutta yhteys on poikki Naulakallion eteläpuolelta nykyisen Länsimäentien kohdalta. Mellunmäestä Westerkullan kartanoon johtanut tie on jäänyt Mellunmäen kerrostaloalueen alle, vain maalaiskunnan puolella Länsimäen metsissä se on jäljellä ulkoilupolkuna niin kuin pellonreunan tiekin.

Mellunmäestä länteen vievästä tiestä on jäljellä pieni pätkä nykyistä Muinaistutkijantietä. Kontulantie ja metro noudattavat suunnilleen samaa linjaa, mutta jonkin verran tämän vanhan tien pohjoispuolella. Humikkalantien risteyksestä länteen tie jää hieman Kontulantien alle, mutta noudattaa sitten nykyisen Tanhuantien linjaa, kunnes tekee jyrkän mutkan luoteeseen nykyisen kirkon eteläpuolella. Siinähän on vieläkin pieni pätkä vanhaa tietä oikopolkuna. Siitä tie jatkuu Kontulan ostolan kautta kohti Malmia.

Humikkalantie kääntyy lounaispäässään jyrkästi luoteeseen, kadunnimenä on siinä kohdin Klamintie. Tien jatko on jäänyt voimalan ja kehätien alle, mutta pieni pätkä tätä vanhaa tietä on jäljellä nykyisen Myllypuron Hallainvuoressa, tämän kartan ulkopuolella.

Mutta entäpä suunnistusrastit, joita löydän ainakin kolme? Ja nyt on aika keskeyttää lukeminen, jos aiot tämän kartan avulla etsiä rastit maastosta! Klikkaa kuva suuremmaksi, niin saat paremmin selvää.

Ykkönen on pellonreunassa ja ojanmutkassa Vesalassa, ehkä nykyisen Vesalantie 35:n paikkeilla. Kakkonen on 1,4 kilometrin päässä lounaassa, se lienee Keinulaudantie 7:n viereinen kallio. Kolmonen on taas Vesalassa, polkujen risteyksessä ehkä nykyisten kerrostalojen eteläpuolella Varhelanpuistossa.

Muita numeroituja rasteja en löydä, mutta Mustikkamäen huipulle on piirretty ympyrä ja ehkä M-kirjain. Onkohan siinä kisan maali? Sitten vielä kartan alareunaan Bergtorp-sanan alle on piirretty merkki. Oliko suunnistuksen jälkeen päivällinen seurantalolla?

Myrkyllisiä muistoja

1 vastaus

Puhtaan valkeat Yläkiventien kolossit

Toukokuun alun puhtaassa valossa tarkkailija hypähtää myrkkytunturilta lasinkirkkaaseen viileään ilmaan ja leijailee yli kadonneen päiväkodin tyhjän tontin ja optimismin vuosikymmenen modernin kerrostalolähiön.

Omat muistoni Myllypuron myrkkytaloista ovat hämmästyttävän vähäiset. Vakituinen työmatkapyöräilyni kulki pitkin kävelytietä, joka vei urheilukentän reunasta pitkin kuusikkoista rinnettä sille lyhyelle hiekkatielle, joka oli osa vanhaa Herttoniemestä Vartio- ja Mellunkylään johtavaa maantietä. Muistan, miten ensimmäinen kerrostalo tuli vaivihkaa näkyviin kuusimetsän takaa, alimman kerroksen huoneistoissa oli parvekkeen sijaan oma suojainen piha. Tässä on talon paikka 2013:

Alakiventie 4 B–C:n paikka

Sitten, kun katastrofi alkoi, muistanen peitetyt ikkunat ja asuttuja huoneistoja merkanneet värikkäät pyöreät harjat. Ensimmäinen purkuvaihe alkoi keväällä 2001, mutta siitä minulle ei ole jäänyt minkäänlaista muistoa. Pyörätien itäinen osa varmaankin suljettiin silloin. Jonkin aikaa pääsi ajamaan kiertotietä ja nousemaan takaisin rinteeseen suunnilleen Alakiventie 8:n talojen kohdalla, mutta sitten koko alue aidattiin vuosikausiksi.

Kieltomerkit ja porsaat ovat jääneet polun pieleen, vaikka reitti on taas auki

Myrkkyhistoriasta olen kirjoittanut kahdessa edellisessä jutussa, joten tässä on vain lyhyt yhteenveto ja linkit lisätiedon lähteille.

Maantien varressa Myllypuron metsän hiekkaisessa rinteessä oli sorakuoppa, johon perustettiin Vartiokylän kaatopaikka 1954. Kaatopaikkaa käytettiin vuoteen 1962 asti, ja sinne tuotiin kaikkea mahdollista, myös kaasulaitoksen vaarallisia myrkkyjätteitä. Kun Myllypuron lähiön rakentaminen oli ovella, kaatopaikka suljettiin. Käytännössä roskat lakaistiin maton alle.

Esoteerinen maantiede on selvittänyt paikan historiaa ja nykypäivää, ja juttu sisältää myös aikalaismuistelman 1950-luvulta. Tässä toinen, Heimo Kuukkasen aikalaismuistelma, kaatopaikan myrkyistä enemmän kahdessa artikkelissa.

Kaatopaikan päälle rakennettiin vuosina 1976 ja 1977 kaksitoista kerrostaloa, asunnot noin viidellesadalle ihmiselle. Siis vain viisitoista vuotta sen jälkeen, kun haiseva kaatopaikka oli häthätää peitelty! Oliko se muka unohdettu? Vai paikka turvalliseksi todettu? Olisivatkohan seudun asukkaat osanneet kertoa jotakin, jos olisi haluttu kysyä?

Myrkyt ”löytyivät” loppuvuodesta 1998, kun maan painumisen takia rikkoutuneita putkia korjattaessa maasta paljastui haisevaa mönjää. Aineet tutkittiin ja alue todettiin asumiseen kelpaamattomaksi. Kaupungin vuokratalojen Alakiventie 4:n ja 6:n asukkaille etsittiin heti uudet asunnot, Alakiventie 8:n omistusasuntojen lunastamisesta kaupungille ryhdyttiin neuvottelemaan. Tästä syntyikin sitkas riita, johon voi tutustua Alakiventie 8:n omia sivuja lukemalla.

Alakiventie 6:n neljä kerrostaloa purettiin keväällä 2001. Kahdeksikon viimeiset asukkaat sinnittelivät syksyyn 2003, ja talot purettiin talvella ja keväällä 2004. Tällöin purettiin myös Alakiventie 4:n D-talo. Sitten alkoi pitkä puhdistusoperaatio, jonka aikana myrkyt eristettiin ja niiden päälle rakennettiin nykyinen tunturi. Albumit auki -sivustolla on runsaasti kuvia näistä vaiheista.

Rappio- ja mysteeriaiheista kiinnostunut valokuvaaja olisi löytänyt näinä aikoina paljon kuvattavaa Alakiventieltä. Itse ajauduin paikalle yhden ainoan kerran kesällä 2004.

Viimeiset myrkkytalot kesällä 2004

Alakiventie 4:n kaksi taloa oli tarkoitus säästää, sillä alun perin ajateltiin, että niissä voisi kunnostuksen jälkeen vielä asua. Ne seisoivat paikallaan yli kolme vuotta sen jälkeen, kun muut talot oli purettu ja myrkkytunturia jo suurella vaivalla rakennettiin. Tarkempi tutkimus kuitenkin selvitti, että maapohjan kunnostus tulisi kalliimmaksi kuin uuden rakentaminen, joten talot päätettiin purkaa 2007.

Mutta kuten tämän jutun toisesta kuvasta näkyy, talot on vain purettu ja maa tasoitettu. Ei näytä siltä, että maita olisi vaihdettu, eikä myrkkytunturin penger ylety tänne asti. Onko tämä maa siis yhä myrkyllistä?

Kaikkiaan purettiin 11 kerrostaloa, kaksi matalaa siipirakennusta ja erillinen päiväkoti. Ainoana jäi pystyyn Alakiventie 4:n korkea A-talo, joka on saanut uuden numeron 8. Muut pahaenteiset osoitteet 4 ja 6 on nimittäin annettu uusille taloille, joita alettiin rakentaa myrkkyalueen itäpuolelle keväällä 2013.

Uudet Alakiventie 4 ja 6 tulevat tähän

Kuusimetsä kaatui ja vanhan kävelytien alku jäi työmaan alle.

Osmankäämit valtaavat päiväkodin tontin

Alakiventie 9:ään puretun päiväkodin tontille on muodostumassa mukava kosteikko. Siihen on kuitenkin kaavoitettu uusia asuintaloja.

Omia kuviani itälähiöistä Google-albumissa, mukana myös myrkkytunturin seutu. Tässä myös Krixun kuvia keväältä 2013.

Myrkkytunturi

Vastaa

Myrkkytalojen haamut kohoavat tunturin sumusta.

Keskikesän aurinko laskee luoteeseen, ja jättimäinen täysikuu nousee eteläiselle taivaalle. Myrkkytunturin yllä väreilevä kosteus tiivistyy ja alkaa valua laaksoon kuin jokin valtava elävä olento. Keskiyön hetkellä edesmenneiden kerrostalojen ääriviivat piirtyvät hetkeksi sumuun, aivan aavistuksenomaisesti ja niin lyhyeksi aikaa, että kameran suojusta riisuessa näky ehtii kadota.

Itä-Helsingin Myllypuron kaatopaikan päälle rakennetuista ja sittemmin puretuista yhdestätoista kerrostalosta seitsemän mahtuu kokonaan tai osittain nykyisen myrkkytunturin huippukartion alueelle. Tämä on helppo havaita Helsinki ilmakuvina 1943–2012 -palvelussa: liikuttelemalla liukusäädintä saa eri aikakausien ilmakuvista sopivia päällekkäisvalotuksia. Ilmakuvista kirjoitin enemmän edellisessä jutussa.

Myrkkytunturin huippu on jokseenkin tarkasti entisten Alakiventie 6:n ja 8:n piha-alueiden keskellä. Korkea Alakiventie 8:n tornitalo oli kartion luoteisrinteessä.

Näköala länteen kuvitteelliselta viidennen kerroksen parvekkeelta

Näköala länteen viidennen kerroksen aaveparvekkeelta

Kaatopaikan myrkkymaat on suljettu tunturin huippukartion sisään, eristetty maanalaisin muurein ympäristöstä ja peitetty kalvoin, matoin ja maakerroksin. Melkein kymmenen vuotta aidattuna työmaana ollut alue on nyt neljättä vuotta vihreänä nummena. Kun sopivasta kulmasta katsoo, voi kuvitella olevansa Färsaarilla: lammaslauma laiduntaa ylhäällä rinteessä, alapuolella meri ja pieni kalastajakylä.

Kunnostus on siis kestänyt kauan, ja aika ajoin lehdet ovat kirjoittaneet työn pitkittymisestä ja kohonneista kustannuksista: Hesari, Hesari, Metro, Metro ja Helsingin Uutiset. Tunturille ja ympäristöön piti vielä rakentaa puisto, johon tulisi huvimajoja ja väriään vaihtavia ledvaloja, mutta kaupungin rahat ovat olleet vähissä ja mäki on saanut jäädä rauhaan.

Ja se on hyvä se. Ensinnäkin tunturi on talvisin vallan mahtava pulkkamäki. Huvimajat, valaisintolpat ja muut puistokalusteet tekisivät siitä hengenvaarallisen. Ja pimeällä mäki on tarpeeksi etäällä valosaasteesta, joten sieltä on hyvä ihailla täysikuuta, tähtiä ja revontulia.

Juhannusiltana tunturin aavemaisuus muuttuu lempeäksi salaperäisyydeksi.

Kesäisin tunturi on mainio päiväperhospaikka. Aikuisina talvehtineet suruvaipat ja nokkosperhoset näyttäytyvät huhtikuussa huipun aurinkoisilla rinteillä ja metsänreunassa. Tunturi on Vuosaarenalpin ohella seudun huomattavimpia avoimia mäkiä, joten keskikesällä meren yli saapuvat vaeltajat löytävät sen helposti. Huipun tuntumassa näkee silloin lepäileviä ohdakeperhosia. Juhannuksena tuoreet nokkosperhoset taituroivat soidinlentoaan huipun leppeässä tuulessa. Sini- ja kultasiivet ruokailevat kedon kukissa.

Heinäkuun päivinä lakikartion ympärillä sinkoilevat huikeaa vauhtia kiitävät ja kirkuvat mustat sirpit. Syötäviä hyönteisiä leijuu heinikon yllä kuin yöllä usvaa.

Nyt puistosuunnitelmasta on taas kuultu: Metron uutinen, yleisten töiden lautakunnan lausunto. Rakennusvirasto on aloittanut puiston maisemointisuunnittelun. Ilmeisesti yltiöpäisiä rakenteita ei aiota toteuttaa, vaan kysymys on lähinnä maaston muotoilusta. Asukkaille suunnitelmaa esitellään syksyllä ja töihin ryhdytään vuonna 2014. Nyt on oltava tarkkana, jotta alueen huoleton ja leppoisan vapaamielinen luonne säilyy. Ettei tehdä kurinalaista, golfkenttämäisesti parturoitua elotonta ruohomattoa eikä kaikkialle tunkevaa ulkovalaistusta.

Mutta onko tosiaan niin, että vain rahapula voi estää tolkuttomat värivalo- ja huvimajahankkeet? Eikö terveen järjen pitäisi? Sekö olisi myllypurolaisille reilu hyvitys ympäristökatastrofista, että he saisivat nousta kierrepolkua mäen huipulle, istahtaa huvimajaan ja ihastella valojen vilkkumista? Montako kertaa itse jaksaisit nautiskella moisesta ihanuudesta? Muualta tulijoita tänne olisi melko turha odottaa, yhden kerran uteliaita enintään.

Minä ehdotan, että mitään kiinteätä ei mäelle rakenneta, mutta kerran vuodessa, 13. marraskuuta myrkkyjen löytymisen vuosipäivänä, järjestetään hämmentävä multimediaspektaakkeli. Purettujen talojen ääriviivat piirretään ilmaan lasereilla, ja maasta nousee vaarattomilla aineilla hajustettuja höyryjä, jotka valaistaan psykedeelisin värein. Lukemattomista kaiuttimista soitetaan Itä-Helsingin äänistä koostettua ääni-installaatiota*, jonka tässä itse lupaudun tekemään. Kokkoja poltetaan jokaisessa pääilmansuunnassa. Kartion juurella järjestetään tuliesityksiä. Kojuissa myydään tulisia kasvisruokia ja makkaroita.

Superkuu, taikuus ja Itä-Helsinki

* Metron ujellusta, Itäväylän jyminää, pullojen kilinää ja poliisiauton sireenin ulvontaa. Tervapääskyn kirskuntaa, pulkan suhinaa, lehtien havinaa ja meren aaltojen kohinaa.

Myrkyt ilmakuvina

Vastaa

Eteläinen Myllypuro vuosina 1964, 1976 ja 1988. Klikkaa kuvaa, niin aikatasot vaihtuvat itsestään.

Eläköön julkinen palvelu ja avoin data! Helsinki on äskettäin julkaissut vapaaseen käyttöön tarkat ilmakuvat vuosilta 1964, 1976 ja 1988. On äärimmäisen mielenkiintoista tarkastella nykyisen kaupunkirakenteen muodostumista, etenkin lähiöiden ja suurten liikenneväylien rakentumista. Nyt pääsemme tutkimaan Myllypuron kaatopaikan ja myrkkytalojen historiaa yläilmoista käsin.

Epäilemättä lehdistö ja taitavammat ohjelmoitsijat tulevat tekemään sellaisia päällekkäiskuvia, joissa hiirellä vetämällä voi katsella eri aikakerroksia. Itse askartelin kahdesta vierekkäisestä ilmakuvaruudusta kultakin vuodelta yllä näkyvän gif-animaation. Jos selaimesi ei automaattisesti näytä animaatioita, klikkaa kuva isommaksi, niin tasot alkavat vaihtua.

Kuvan keskellä on entinen Vartiokylän kaatopaikka, jota myös Myllypuron kaatopaikaksi sanottiin. Sen päälle rakennettiin 1970-luvulla surullisenkuuluisat myrkkytalot, jotka lopulta purettiin 2000-luvun alussa. Vasemmalla on Myllypuron lounaisosa ja vesitorni, keskeltä alas ja oikealle Gauffinin pellot eli nykyinen urheilupuisto ja oikeassa alareunassa Puotinharju.

Pienen Tietosanakirjan kartta vuodelta 1960

Yllä on osa Pienen Tietosanakirjan Helsinki-karttaliitteestä. Kirja on painettu 1960, joten karttatiedot ovat 1950-luvulta. Kontulan, Myllypuron ja Puotinharjun alueet ovat metsää, Puotilan tulevat kadut sentään on jo hahmoteltu. Lounaasta Herttoniemen takaosista kohti koillista lähtee Karhunkaatajantie, se vie Myllypuron metsien halki kohti Mellunkylän vanhaa pientaloaluetta ja yhtyy Karjatanhuanpolkuun.

Tämän tien pohjoispuolelle keskelle metsää on piirretty hiekkakuoppa, johon 1954 perustettiin uusi Herttoniemen eli Vartiokylän kaatopaikka. Vanha kaatopaikka saman tien länsipäässä oli jouduttu sulkemaan alueen asukkaiden vaatimuksesta. Uusi kaatopaikka oli käytössä aina vuoteen 1962 eli melkein Myllypuron rakentamiseen asti. Kuten toukokuussa 1964 otetuista ilmakuvista näkyy, tuolloin jo maalla peitetty kaatopaikka-alue oli laajennut melkoisesti.

Toukokuu 1964

Vuonna 1964 peltoja viljellään vielä. Puotinharjun talot ovat upouusia, Yläkiventien kolosseja rakennetaan parhaillaan. Neulapadontiellä ja Myllypadontiellä rakennetaan myös, mutta koko lounainen kulma on kalliota ja metsää – ja tulee olemaankin 2000-luvulle saakka. Kaatopaikka-alueen keskellä lienee muutama parakki. Ratasmyllyntiestä ei ole tietoakaan. Kehätie ja Myllypuron liittymä ovat rakenteilla. Herttoniemestä Mellunkylään vievä tie johtaa kaatopaikan halki ja nykyisten Alakiventie 7:n ja 5:n tonttien poikki isojen teiden risteykseen.

Onko tässä kuvassa selitys siihen, miksi mystinen silta numero 7 rakennettiin metroradan yli juuri siihen, missä se nyt on? Sehän on juuri tämän vanhan tien linjalla. Metrorata ja valtava Kehä I:n ja Myllypurontien liittymä vain ovat mullistaneet maiseman niin, että vanhaa tielinjaa on nykyisin mahdoton hahmottaa.

Toukokuu 1976

Vuoden 1976 kuvassa Myllypuron lähiö on jo yli kymmenen vuoden ikäinen. Pelloista on osa kaapattu urheilukentiksi, mutta Myllypuron puoleista osaa vielä viljellään. Koulu on ilmestynyt pellon eteläosaan. Ratasmyllyntien yläosa on rakennettu ja alaosakin tekeillä, samoin ilmeisesti metrovarikko. 1970-luvun taloista on rakennettu Alakiventie 5, mutta kaatopaikan alue on yhä autio. Melkoisen nopeasti talot sinne lopulta nousivat, sillä niissä asuttiin jo vuoden 1977 puolella. Miettiköhän joku jossakin vielä, pitäisikö muillekin kertoa mitä maan alla piilee?

Kesäkuu 1988

Vuonna 1988 Myllypuro on valmis. Maailma on saanut värit, ja uudet 12 kerrostaloa ja päiväkoti elävät onnellisinta aikaansa: kymmenessä vuodessa pihat ovat vehreytyneet, ja painajainen on vasta kymmenen vuoden päässä tulevaisuudessa.

Metrolla on päässyt Myllypuroon ja Kontulaan kohta kaksi vuotta. Gauffinin tilan rakennukset on purettu ja pellot kokonaan urheilukenttinä. Ratasmyllyntie vie uuteen paikkaan nimeltä Itäkeskus.

Ajantasaisia kuvia voi katsella Helsingin paikkatietopalvelussa, mutta se on hankala Java-sovellus. Helpommalla selviää Googlen kanssa:

Näytä suurempi kartta

Alkuperäisiin ilmakuviin pääsee käsiksi Helsingin avoimen datan sivustolta. Sieltä sopii tutkia tarkemmin, tämän jutun kuvat ovat rajusti pienennettyjä. Myrkkykartat yhdistin lehdistä 678503 ja 678504. Aineisto: Helsingin kaupungin geotekninen osasto, alkuperäiset ilmakuvat Blom Kartta Oy (lisenssi).

Ja onhan tuommoinen helppokäyttöinen katselusovellus, jota kirjoittamaan ryhtyessäni ennakoin, jo tehtykin.

Lisäys: Ilmakuvia on siis saatavissa, mutta en ole oikein löytänyt hyvää lähdettä vanhoihin karttoihin. Karttoja löytyy sieltä täältä yksittäin. Maanmittauslaitoksellahan on avoin karttatietoaineisto, mutta olisiko jo tehty sellaisia esityksiä, että vanhan karttapohjan päälle saa näkyviin nykyiset tiet ja talot?

Donner Puhoksella

3 vastausta

Itäväylä, pellot ja Puotinharju

Jörn Donnerin elokuvassa Hellyys (1972) seikkailtiin itähelsinkiläisessä Puotinharjun ostokeskuksessa Puhoksessa (punaiset valokirjaimet tosiaan sanovat ”Ostokeskus”). Ympäröivän pellon avara maisema hätkäytti.

Lähestytään ostolaa idästä

Näille pelloille rakennettiin 1980-luvulla Itäkeskuksen ostohelvetti, jota sittemmin vielä pariin otteeseen laajennettiin. Kuvan etualan joutomaan puhkaisee nyt metroradan leikkaus.

Jos joku moittii 1960-luvun lähiörakentamista siitä, että tehtiin valtavia kerrostaloja keskelle peltoa kauas toisistaan, hän on väärässä. Ainakin Itä-Helsingin lähiöt Puotinharju, Myllypuro, Kontula ja Vuosaari rakennettiin metsiin ja kallioille. Ympäröivät männiköt pehmensivät valkeiden kolossien ääriviivoja, suurten talojen väliin jätettiin kallioita, metsää ja hengitysilmaa.

Vasta seuraavat vuosikymmenet toivat peltorakentamisen: ostohelvetti kaalipellolle, sen taakse viivasuoran kadun varteen yksitoikkoiset nelikerroksiset umpikorttelit.

Olen itse kuvannut Puotinharjua täällä, ja tietenkin Esoteerinen maantiede on tehnyt aiheesta hienon jutun. Ostolasta on kirjoittanut myös Ostarin helmi. Niinpä seuraavassa vain lyhykäisiä huomioita.

Puistopiha ja Suomen ensimmäiset ulkoliukuportaat

Ostola oli alun perin viuhkamainen. Keskuspihalla oli suihkulähde, liikkeet olivat kahdessa kerroksessa säteittäisten käytävien varrella.

Valoisa näköalakahvila

Toisen kerroksen kahvilasta oli avarat näkymät pellolle ja puistopihalle.

Piha on täydennetty pyöreäksi, kahvilan paikalla Puotinkrouvi

Laajennuksessa piha suljettiin ympyräksi. Saumakohdassa näkyy pahaenteisen kahdeksankymmenlukulainen kaari. Kahvilan tilalla on Puotinkrouvi, joka taitaa olla ostolan nykyisistä liikkeistä pitkäikäisin. Näköalaikkunat on teipattu umpeen, yritteliäät vietnamilaiset myyvät 2,50 euron olutta päiväkaljalaisille.

Vastakuva edelliselle. Kolosseista on lyhyt matka ostolaan.

Ostolan vanhan osan käytävistä on tullut erikoinen periferia aivan Itäkeskuksen ostohelvetin kylkeen. Valtaväestö harjoittaa kulutususkoaan kivenheiton päässä, näillä hämärillä kujilla sijaitsevat liikkeet, yhdistykset ja yhteisöt palvelevat lähinnä muualta muuttaneita.

Uskonto valtaa alaa lähiömetsältä

Venäläisortodoksit rakennuttavat kirkkoa luterilaisen Matteuksenkirkon ja vanhassa ostolassa toimivan moskeijan väliin. Kuvan ulkopuolelle vasemmalle jää seudun ainoa sivistyslaitos, kirjasto.

Kolossit kalliolla, kukkulalla

Kolossin parvekkeelta voi seurata lähikalliolla jatkuvasti esitettävää luonnon näytelmää.

Jotta otsikko yhtään vastaisi jutun sisältöä, linkitän vielä Donneriin.

Lopuksi suosittelen jyrkästi Simo ja Eeva Ristan valokuvia näistä maisemista vuoden 1970 paikkeilta.