Sähkö surisi Kontulassa

Otsikkokuva Mikaelinkirkon alttarista on ainoa valokuva, jonka otin tämänvuotisilta Kontulan sähkömusiikkipäiviltä (21.–23.4.2017). Itse esitystä en vaivautunut kuvaamaan, vaan keskityin kuuntelemiseen. Kuvaamisesta pitivät toiset kyllä huolen. Niinpä eräs videoitsija näytti löytävän kiinnostavaa kuvattavaa koko tunnin mittaisen esityksen ajan: esimerkiksi soittajat laitteidensa ääressä vasemmalta, oikealta, etuviistosta ja alaviistosta. Mikserin säätimien kääntelyä, kontrollerin tyynyjen tökkäyksiä, läppärin klikkauksia silloin tällöin. Ja hillittyä huojuntaa silloin, kun musiikissa oli selvä tasajakoinen syke.

Sähkömusiikin esittäminen ei ole järin visuaalista puuhaa, jos ei käytetä valaistusta tai kuvaprojektioita. Perinteisillä soittimilla soitettaessa yleisö havaitsee yhteyden kuulemansa ja näkemänsä välillä, mutta elektronisessa musiikissa on toisin: esiintyjät käyttävät huonosti yleisölle näkyviä laitteitaan hyvin pienin liikkein ja elein. Onkin esitetty perusteltuja epäilyjä, etteivät muusikot välttämättä tee mitään, mikä suoraan vaikuttaisi siihen mitä yleisö kuulee. Näpättyään musiikin käyntiin he saattavat esimerkiksi lukea tieturillaan sähköpostia tai pelata pasianssia.

Tällaisessa tyypillisessä asetelmassa, jossa esiintyjät seisovat työpöytänsä takana, heidän toimiaan pitäisikin kuvata takaa yläviistosta ja heijastaa elävä kuva yleisön nähtäväksi. Näin saataisiin todisteet, että esiintyjän toiminta todella vaikuttaa siihen, mitä kuullaan.

Kirkkokonsertin LCC-duon esiintymistapa edusti käsittääkseni elektronisen musiikin valtavirtaa: Tietokoneesta soitetaan ennalta kokoonpantuja raitoja, joita esitystilanteessa eri tavoin prosessoidaan ja miksataan. Mahdollisesti käynnistetään vapaavalintaisissa kohdissa erillisiä (myös ennalta valmistettuja) lyhyempiä äänitapahtumia, mikä mahdollistaa jollakin tavalla elävän draaman rakentamisen. Kaiken tämän sekaan voidaan jopa aivan elävästi soittaa jotakin, yleensä synteettisillä äänillä tasavireistä koskettimistoa käyttäen.

Tämäntapainen esitys on melko turvallinen sekä esiintyjälle että kuulijalle. Esiintyjältä ei vaadita suurta virtuositeettia, sillä äkillisiä käänteitä ei musiikissa ole ja kehityskaaret ovat hitaita. Kliseisimmillään esitys alkaa matalalla jyminällä tai suodatetulla kohinalla. Jyminästä nousee vähitellen yläsäveliä, joista musiikki saa harmonisia ja melodisia aineksia. Ehkä havaitaan vähitellen toistuva melodia-aihe, sitten jyminästä erkanee matalalla, noin 50 hertsin äänellä tuotettu bassorummun tehtävää hoitava syke.

Aivan näin tyypillinen ei LCC:n esitys ollut. Alku jopa hieman järkytti tätä kuulijaa: sykkeettömästä aloitusäänestä nousi raastavia hätähuutoja ja räjähdyksen tapaisia ääniä. Mutta teknosykkeeseen – ja melkoisen kovaääniseen – lopulta päädyttiin. Kova ääni ei ole klubiympäristössä välttämättä ongelma, mutta kirkkokonsertissa se vähän on. Yleisön joukossa on paljon muuta kuin sähkömusiikin vakioyleisöä: sunnuntaikävelijöitä, lapsia, vanhoja ihmisiä. Ei soisi heidän korviaan runneltavan ja siten vieroitettavan potentiaalisia elektronimusiikin ystäviä.

Minkä viestin antaa se, että esiintyjät lavalle käveltyään ja välineensä tarkastettuaan työntävät kuulosuojaimet korviinsa? Miksi he eivät tehneet sitä jo pukuhuoneessa? Varoitettiinko näin yleisöä siitä, että jytkettä on tulossa?

Kirkkokonsertin äänenpaineet eivät toki olleet lähelläkään klubi-iltamien jytinää. Sähköviikonlopun kehnoin musiikkikokemus oli Aapelin baarin lauantai-illan pääsymaksullinen konsertti. Siellä käsittääkseni esiintyivät tämän festarin isoimmat nimet. En seurannut esitystä aivan alusta lähtien ja minulle jäi epäselväksi, kuka milloinkin soitti (hyvin harvan esiintyjän nimi koko festarilla oli minulle ennalta tuttu). Mutta päättelin, että kovan teknoartistin tunnistaa niin lujaa rintakehätaajuuksilla jytisevästä pulssista, että musiikin muulla taajuussisällöllä ei juuri ole merkitystä – sitä kun ei oikein kuule.

Silloin, kun musiikkiesitys on ennalta valmistetun tallenteen soittamista, esiintyjä tavallaan esittää esittämistä, on tekevinään jotakin, ainakin heiluu sykkeen tahdissa ja vulgaareimmillaan nuorisolle suunnatuissa DJ-esityksissä hakkaa käsiään yhteen päänsä päällä yllyttäen yleisöä tekemään samoin. Tällainen tapahtuma onkin funktioltaan pelkästään sosiaalinen ja liikunnallinen. Poissa on elävään esitykseen kuuluva jännitys, riskinotto ja yllätysten mahdollisuus.

Kahden illan ja yhden iltapäivän mittainen tapahtuma levittäytyi helposti hallittavalle alueelle Kontulan ostolan baareihin. Esityspaikkoja oli kymmenkunta, joten kuulijan oli tehtävä valintoja. Ja koska useimmat nimet olivat minulle tuntemattomia, valinta tapahtui pistäytymällä sisään baariin ja kuuntelemalla hetkinen ovensuussa.

Aloitin kuuntelun akateemisista sähkömuusikoista, sillä heissä oli sentään jokunen tuttu. Parin erittäin tinkimättömän ja ainakin tällä kertaa hyvin pienen yleisön setin jälkeen oli jatkettava kierrosta.

Parhaat esitykset löytyivät Patajätkästä, hädin tuskin parinkymmenen neliömetrin olutbaarista. Yksi tai kaksi muusikkoa, pöytä täynnä laitteita, tulevan äänen luonne täysi arvoitus. Yllätykset olivat hyvin kiinnostavia. Täydessä huoneessa lähimmät kuulijat seisoivat aivan kiinni esintyjän kioskissa, mutta vahingoilta taidettiin välttyä. Tässä tunnelmaa Esa Ruohon ja Jukka Mikkolan esityksestä.

vÄäristymä taisi olla se, joka esiintyi selin yleisöön, niin että kuulijat näkivät laitteet ja saattoivat seurata muusikoiden toimintaa. He soittivat nuoteista, toisin sanoen kiehtovien, itse rakennettujen soittimien asetukset oli merkitty pitkiin listoihin, joiden mukaan soittajat kääntelivät säätimiä ja musiikki eli.

Jarmo Huhta soitti rohkeasti välillä hyvin hiljaa ja sai hälisevän baarin hiljenemään. Vaikuttavaa.

Tapahtuman idea on hieno ja toteutus oli onnistunut. Baarien kanta-asukkaat näyttivät suhtautuvan esityksiin ja metrolla saapuneeseen yleisöön ennakkoluulottomasti tai ainakin humoristisesti. Onko Itä-Helsingistä tulossa Suomen Itä-Berliini?

Nivan partaalla

Skatanniemi

Skatanniemen kalliot

Ehdin asua ja liikkua vuosikymmeniä Itä-Helsingissä siinä luulossa, että Vuosaaren Uutelan Skatanniemen kärkeen ei pääse maitse, koska joutuisi kulkemaan huvilatonttien läpi. Sitten eräs ystävällinen Totuuden lukija kertoi asioiden oikean laidan: niemen kärkeen johtava kapea tie ja polku ovat kaupungin maata ja kulku aivan luvallista.

Menin heti. Perille pääsee helposti ja paikka on hieno.

Skatanluoto Skatanniemestä
Skatanluoto Skatanniemen kärjestä

Vakituinen näköalapaikkani on tähän asti ollut Skatanluoto hieman koillisempana. Nyt siellä ei enää tarvitse käydä muuten kuin laguunien sammakoita keväisin morjestamassa, sillä Skatanniemi on paljon parempi. Se on korkeampi, jylhempi ja pistää pidemmälle mereen.

Paikalla oli viileänä huhtikuun sunnuntaina muutama ihminen. Kuulemma väkeä voi olla enemmänkin, mutta luotan siihen, ettei kukaan lue tätä kirjoitusta eikä ainakaan kerro lukemastaan eteenpäin, niin ettei tämä blogeeraus ainakaan lisää kävijämääriä.

Katson aina uudelle rannalle tullessani, näkyykö Söderskär. Ei näy tänne, jää välissä olevien saarten taakse piiloon. Tunnistan kyllä taas Musta- ja Kuiva-Hevosen, Eestiluodon ja Itä-Villingin. Pienempien saarien nimiä en koskaan muista paikalla, vaan koetan jälkikäteen tankata niitä päähäni kartasta.

Maisema on vielä mustavalkoinen, mutta värejä on lupailtu toukokuuksi. Pitänee tulla vappuna tarkistamaan tilanne värifilmin kanssa.

Itätuuli on kylmänlainen, mutta lännessä suojan puolella tarkenee. Niemen keskikohdalla on sata vuotta vanhoja tykkipattereita, joihin pääsee sisälle. Niiden luota on myös hyvät näkymät Hagströmin huvilalle.

Villa Vuosanta
Hagström on kuollut. Joku muu omistaa nyt huvilan.

Matosaari

Matosaaren huvilan terassit.

En tiennyt Matosaaresta mitään. Jollakseenkin olin pyöräillyt vain kerran ja kerran pari hiihdellyt Villinginsalmesta läpi Villingin etelärannalle ahtojäitä ja avovettä ihmettelemään. Sitten someessa näytettiin kuva, jossa Vuosaaresta seilaava rahtilaiva on juuri ajamassa Söderskärin majakan eteen. Paikka tuli tarkastaa oitis.

Matosaaressa on Krimin sodan aikaisia linnoitteita ja 1920-luvulla rakennetun ja 1963 palaneen huvilan kivijalka. Pohjoispuolen täyttää meripelastusasema, mutta eteläpuoli näyttää vaipuneen unhoon. Raunion kunnostamiseksi on tehty hieno suunnitelma (PDF), mutta se on jo vuodelta 2008. Rahaa töihin ei ole tainnut liiemmin olla, mitä unohtuneiden paikkojen ystävä ei pidä suurenakaan vahinkona.

Kuvanottopaikka löytyi heti huvilan terassin kärjestä. Ja sinnehän näkyi yllättäen tutunoloinen punamultainen ja lasiverantainen mökki Villingin länsireunalla. Helsingissä on siis paikka, jossa saa samaan kuvaan Muumipapan majakan ja Bennyn & Björnin laulunkirjoitusmökin!

Valitettavasti luulin etuoikealla, ehkä Pitkärivillä seisovaa kummelia majakaksi. Esikuvaan verratessa erehdys paljastui, ja sameamman sään ja lyhyemmän objektiivin takia majakka ei oikeastaan näy kuvissani. Hyvällä tahdolla sen haamun voi kuitenkin kuvitella Villingin eteläisten rantakallioiden ja niiden edustalla olevan jyrkän karin väliseen horisonttiin.

Tämähän tietää vain uutta retkeä kirkkaammalla säällä ja järeämmän optiikan kanssa.

Paluumatkalla katsastin Porvariskuninkaan uimarannan ja uimahuoneen. Tänne on tultava uimaan jo nimen takia.

Kangastukset liikkeellä

Käyn ehtimiseen hengittämässä tuulista meri-ilmaa Itä-Helsingin Vuosaaren Uutelassa niemennokassa, jonka nimi on Skatanluoto.

Koetin pyydystää Suomen syrjäisen eteläreunan alkutalven harmaata valoa kameran kennoon. Nappasin pari kuvaa etelään päin, jonnekin Kuivan-Hevosen ja Itä-Villingin välivesille. Kangastukset olivat siellä liikkeellä. Kuvien ottamisen välillä kului 20 sekuntia, ja huomasin erot leijailevien saarien koossa ja määrässä vasta kehityksessä.

Nämä ovat osasuurennoksia, klikkaa ne isommiksi. Tämän jutun otsikkokuvana on ensimmäinen kuva kokonaisena.

Kangastelevia saaria marraskuisella Suomenlahdella

Kangastelevia saaria marraskuisella Suomenlahdella

Hagströmin huvila

Arvottomat-elokuvassa gangsteri Hagströmin huvilaa esittää Itä-Helsingin Vuosaaren Uutelassa sijaitseva Villa Vuosanta, entinen Villa Karstén. Vuonna 1900 valmistuneen jugendhuvilan arkkitehdit ovat maineikkaat Gesellius, Lindgren ja Saarinen. Nykyään kiinteistön omistaa Helsingin kaupunki, ja yksityinen yrittäjä vuokraa sitä juhla- ja kokouskäyttöön.

–Sä et siis halua mua mukaan? –En.
–Sä et siis halua mua mukaan?
–En.

Olen muutaman kerran käynyt portilla kurkkimassa, mutta en ole uskaltautunut peremmälle, kun en ole oikein tiennyt miten yksityistä aluetta paikka on. Jos siellä vaikka asuukin talonmies tai meneillään on juhlat. Tällä kertaa portti oli auki ja talo vaikutti hiljaiselta, joten kävelin rauhallisesti pihaan valmiina selittämään kulttuurimatkailuni luonteen.

–Kis kis, Manu! Onko Manu mersun alla, onko, Manu?
–Kis kis, Manu! Onko Manu mersun alla, onko, Manu?

Harri jää Volgaan odottamaan, kun Manne hiipii salaa huvilaan aikeenaan kaapata taulu takaisin. Sattumoisin meneillään on vakava neuvottelu Hagströmin ja hänen paremmin menestyneen kollegansa välillä. Manne suorastaan kerjää kiinnijäämistä kolistelemalla pimeässä keittiössä ja jättämällä savukkeen käryämään yläkerran huoneen tuhkakuppiin, juuri kun Hagström tulee käymään kassakaapilla. Lopuksi hän hyppää räystäältä salin ikkunan editse taulu kädessään vain sekuntia myöhemmin kun pomo on kääntynyt pois ikkunasta.

–Minua pyydettiin varoittamaan sinua, nyt olen sen tehnyt. Siinä kaikki.
–Minua pyydettiin varoittamaan sinua. Nyt olen sen tehnyt, siinä kaikki.

Hyppykuvan ottaminen ei onnistuisi nykyään, sillä suoraan ikkunan ja tikkaiden edessä kasvaa tuuhea poppeli. Tai ehkä laajakulmalla aivan puun juuresta.

Manne pääsee häipymään huomaamatta ja esittelee taulua seuraavana päivänä kahdelle biljardihaille Vallilassa.

Hagströmin hiekkaranta
Hagströmin hiekkaranta, Vuosanta

Mahtoiko Hagström useinkaan ehtiä nauttimaan upeasta merimaisemasta? Ehkä kymmenen vuotta aiemmin, mutta kymmenen vuotta on pitkä aika.

Vakavia kokouksia pidettiin myös vuonna 1982.
Vakavia kokouksia pidettiin myös vuonna 1982.

Koleus

Hiihtelin reippaasti kohti etelää, päivämatkat pitenivät siinä kuin päivätkin. Helmikuussa olin Kainuun korkeudella ja lunta riitti. Mutta ennen kuin ehdin eteläisimpään Suomeen, tulivat vesisateet ja lämpöaalto. Nyt on hiihdot hiihdetty, ajattelin, mutta sitten muistin apulaiset. Viimeiset parisataa kilometriä lumikkopartio puikkelehti edelläni ja lumesi lumotun ladun halki metsien ja poikki peltojen suorinta tietä meren rantaan.

Loppumatkan Helsingin perälle kuljin revontulten loisteessa rannikkoa pitkin kuunnellen merenlahtien vonkuvia ja ritiseviä jääkansia. Lämmön hivotellessa kymmentä astetta pelkäsin matkan loppuvan räsähdykseen ja loiskahdukseen, mutta sitten kuu pimensi auringon ja jäinen itäinen viima kohmetti meren pinnan rantaviivan tuntumassa juuri ja juuri kantavaksi. Nostin sukset olalle tutussa ojanvarsilepikossa ja kävelin kotiin.

Tuuli kääntyi idästä etelään muttei juuri lämmennyt. Taivas muuttui sinisestä harmaaksi ja värit katosivat maisemasta.

Sain töitä räjäytystyömailta. Aamuisin louhin graniittia itäisen pääkaupungin metsiin ja kallioille leviävien uusien muodikkaiden puutalokylien tieltä. Iltapäivisin toimin katuosaston erikoisasiantuntijana räjäytellen väärin pysäköityjä autoja, jotta työkoneet pääsevät lakaisemaan pois lyhyen talven aikana kaduille levitetyn kivirouheen.

Jäätävää itätuulta ennen ehti virkavaltaisuuden kylmä puhuri kaataa unestaan juuri heräämässä olleen hirsihuvilan. Arjen virallisuudessa on niukasti tilaa määrittelemättömyydelle, hallitsemattomalle piirustuspöydiltä pakenevalle aktiivisuudelle. Raunioilla leijui viimasta huolimatta vihaa ja surua.