Kansanhiihtäjä käyttäytyi hieman vastoin luontoaan jättäessään sukset kotiin. Kieltämättä tuntui kummalta kävellä ohi vastahöylättyjen latujen, kun ilma oli mitä mainioin – pakkastakaan ei ollut kovin paljon kymmentä astetta enempää – ja sepeliosasto vietti lepopäivää. Mutta tämänpäiväinen tehtävä vaati liikkumista reiteillä, joilla retkikenkä toimi paremmin kuin suksi.

Reitti vei Vuosaaren poikki Uutelan rannoille ja Särkkäniemen kallioiseen kärkeen, jonka nimi on oikeasti Skatanluoto. Siitä paluumatkalle metsän halki, sataman reunoitse ja vielä Vuosaarenalpin huipun kautta. Statiivi oli repussa painona, mutta niin hämärää ei ehtinyt tulla, että sitä olisi tarvittu sekuntien mittaisiin tunnelmointivalotuksiin. Sataman keinovalomeren kuvaaminen muurin kärjestä jäi johonkin tulevaan arki-iltaan.

Meri on jo umpijäässä ja lumen kattama, mutta pysyttelin kuitenkin rannoilla. Jäällä oli kyllä liikkujia. Tuntenevat sitten varmaan turvalliset reitit. Meri jäätyi tosin vasta viikko sitten, ja silloin olisi pitänyt olla paikalla, jos olisi halunnut saada talteen mosaiikkigrafiikat. Tänäänkään en sattunut vastatusten tutun kuvaajan kanssa, vaikka näköjään yhtä aikaa oltiin liikkeellä.

Tällä kertaa kertomus on taas kuvapainotteinen, joten tässä on houkutuksena auringonlaskukuva Skatanluodolta ja loput kuvat Googlen huomassa.

Samankaltaisia kirjoituksia:

1. Mölandet
2. Kesä julistettu
3. Särkkäniemi

Kuten kaikki hyvin tietävät, ikävin, liukkain ja vaarallisin talvikeli on kuiva ja nihkeä pakkaslumi. Tai ehkä ne eivät tiedä, jotka kulkevat töihin, kouluun ja urheilemaan omin jaloin, polkupyörällä tai potkukelkalla. Mutta näin se vain on, ja siksi teille on pakkaskelillä kylvettävä paljon pieniä teräviä kiviä. Esimerkiksi iljanne eli kaljama on paljon turvallisempi keli, ainakin jos levitettävän sepelin määristä voi jotakin päätellä.

On myös todettu, että mummut ja papat hakeutuvat mielellään tien pehmeille laidoille kaatuilemaan. Siksi ensinnäkin penkat työnnetään mahdollisimman kauas, mielellään ainakin puolitoista metriä varsinaisen väylän reunojen ulkopuolelle, ja toiseksi myös lumipenkat sepelöidään huolellisesti. Tähän tarkoitukseen kaupunki on hankkinut huipputehokkaita sepelilinkoja.

Linkomiehet vihaavat paitsi pulkan ja potkukelkan käyttäjiä, myös kansanhiihtäjiä. Ajaessaan kohdasta, jossa latu risteää kävelytien kanssa, he lisäävät sepelin syöttöä ja vääntävät lingon kierrokset täysille.

Täällä Helsingin perällä, Suomen syrjäseudulla, talvea pidetään onnettomuutena tai ainakin häiriönä, jolla ei voi olla minkäänlaisia myönteisiä vaikutuksia. Ei ole olemassa esimerkiksi mitään lumen ja jään mahdollistamia reippaita ja hauskoja liikkumiskeinoja, ei ainakaan saisi olla. Joka tapauksessa sellaiset pitää pyrkiä estämään tai ainakin eristämään aidatuille alueille, mieluimmin sisähalleihin.

Haluaisin muistuttaa, että Suomeen sattuu talvi lähes joka vuosi. Liittyminen Euroopan unioniin 1995 ei lopettanut talvea, vaikka jotkut tuntuvatkin luulevan, että ”Eurooppaan meneminen” tarkoittaa maan siirtymistä alemmille leveysasteille.

Kyllähän tänne ennen pitkää saadaan lumettomat talvet ja neljän kuukauden pimeä marraskuu, muttei toivottavasti niin pian, että minun pitäisi olla sitä todistamassa.

Täällä mennään jukuripäisesti läpi harmaan kiven, murskataan se ja sirotellaan lumelle. Suosisin ehkä kuitenkin vähemmän totalitaristista elämäntapaa, jossa oloja myötäillen vaikeudet käännetään voitoksi ja vastuksissa nähdään erilaisen toiminnan mahdollisuus.

Samankaltaisia kirjoituksia:

1. Paluu Kruunuvuoreen
2. RSS-syötteet aiheen mukaan
3. Itä-Helsingin kansanhiihto-olojen kehitys 2010-luvulla

Uunnavuonna viisi vuotta sitten pystytin mikrofoniparin kuistille ja otin talteen rätinää ja pauketta. Se on materiaaliarkistossa turvassa, ehkä sitä on jo käytettykin (jonkin kappaleen rytminä?), vaikka kukaan ei ole huomannut (tullut valittamaan).

Silloinkaan ei ollut lunta. Tuli kyllä myöhemmin, vaikka kuvallisia todisteita on vasta tammikuun lopulta.

Tätä on siedetty nyt tarpeeksi. Nykyään hankkiudun vuodenvaihteessa neljän seinän sisään (tai tajuttomaksi, tai molempia) hyvissä ajoin ennen keskiyötä ja panen Richard Straussin sävelrunot soimaan täysillä, kunnes pahimmasta on päästy yli.

Samankaltaisia kirjoituksia:

1. Kännissä olet ääliö
2. Adventtikävely
3. Namaste, pentele

Yhtenä päivänä vuodessa on kuulemma luvallista kaataa roskat puistoihin, kävelyteiden varsiin ja oman pihan portille. Roskia voi singota myös toisten pihoihin ja ihmisten päälle. Päivä on joulukuun 31. Sen sijaan esimerkiksi tammikuun neljäntenä tai toukokuun 27. päivänä ei jostakin syystä katsota hyvällä sitä, joka ripottelee jätesäkkinsä sisältöä julkisille paikoille.

Täällä on Itä-Helsingin roskanäyttely.

Kuka viitsii valittaa moisesta pikkuasiasta? Saahan sitä kerran vuodessa vähän riehaantua. Kerran vuodessa saa kakata leipurin pöydälle ja pätkiä lapsiaan turpaan. Saa ajaa sataa jalkakäytävällä ja solvata ihmisiä metrossa. Ei se kerran vuodessa mitään haittaa.

Samankaltaisia kirjoituksia:

1. Adventtikävely
2. Tulituksen ääniä
3. Ruohovarkaat

Kontulan Mustikkamäellä kasvaa paljon komeaa isomaksaruohoa, ja olenkin aina toivonut apolloperhosen toukkien asettuvan mäellemme sitä syömään. Lumeton talvi on paljastanut, että maksaruohon maanpäällinen osa jää kuoltuaan törröttämään ruskeana, kunnes keväällä maasta nousee uusi varsi ja siihen lehdet ja kukat.

Jokunen vuosi sitten, muistaakseni loppukesästä, mäen etelänurkasta Mustikkarinteen ja Suonlaidan kujien päästä katosivat maksaruohot monen aarin alalta. Kasvit oli revitty juurineen maasta, ja jäljellä oli vain palasina nurin niskoin lojuvaa sammalta. Oli tapahtunut ilmiselvä suunniteltu ja järjestelmällinen varkaus.

Kasvattiko joku salaa jossakin rauhoitetun apolloperhosen toukkia? Ehkei sentään, vaan arvelen, että maksaruohoa halutaan pihoihin koristekasviksi. Joku kävi kaappaamassa kaupunkilaisten yhteisestä puistosta kasveja omaan pihaansa, tai ryöstön laajuudesta päätellen myyntiin. Tuliko ostettua syksyllä torilta maksaruohoja omaan pihaan? Entä tuliko kysyttyä, mistä ne mahtavat olla peräisin?

Muutamassa vuodessa kasvusto on elpynyt, kuten kaksi ensimmäistä kuvaa osoittavat.

Kuvaillessani tässä päivänä muutamana keskitalven vehreyttä tutulla mäellä huomasin huolestuttavaa sammalen rikkonaisuutta toisaalla, lähellä niitä Mustikkasuontien taloja, jotka jostain käsittämättömästä syystä on sallittu rakentaa lähes kallion päälle. Jäljet näyttivät samoilta kuin taannoin: kallion päällä rikkoutunutta sammalta laajalla alueella, maksaruohoja ei missään.

Tämä ei näytä siltä, että koirat olisivat riehuessaan rikkoneet sammalpeitteen tai lähitalon poika olisi hurjastellut mönkijällä. On vaikea sanoa, milloin riisto on tapahtunut, sillä paikka sijaitsee sivussa polusta ja lähellä tontteja, joiden lähelle ulkoilijat eivät välttämättä ilkeä kävellä. Todennäköisesti jo alkusyksystä, jolloin kasvin maanpäällinen osa on vielä hengissä. Toimiiko Itä-Helsingissä ammattimainen liiga, joka käy järjestelmällisesti vuorovuosin korjaamassa satonsa kaupungin puistoista?

Samankaltaisia kirjoituksia:

1. Adventtikävely
2. Mustikka
3. Kesä julistettu

Talvipäivänseisaus on 22. joulukuuta, joten viikon päästä on kai periaatteessa  vuoden lyhyin sunnuntai. Mutta silloin saattaa jo olla lunta – toivotaan niin. Ja kun tänään on satanut vettä koko päivän, käytännössä on vietetty ainakin vuoden tähän mennessä pimeintä sunnuntaita.

Tein neljäntenä adventtisunnuntaina kuvailukierroksen Itä-Helsingissä. Sateen takia en viitsinyt kantaa järjestelmäkameraa, vaan koetin ottaa kaikki tehot irti pikkupokkarista. Statiivillekin olisi ollut käyttöä, mutta päätin tällä kertaa liikkua kevyesti.

Valokuvauksessa on tavallisesti oltava varovainen vastavalon kanssa, mutta tänään opin, että myös vastatuulta on varottava – se kun puhaltaa helposti sadepisaroita linssiin. Tuulisilla paikoilla, kuten Vuosaarenalpilla, tuuli saa kuvat myös helposti tärähtämään, vaikka kuinka painaisi kameraa hanskalla pehmustettua lohkaretta vasten.

Kokeilen tällä kertaa tällaista toteutusta, että kuvat ja kuvateksteissä liikkuva kertomus ovat Picasa-verkkoalbumissa. Seuratkaa linkkiä.

Samankaltaisia kirjoituksia:

1. Ruohovarkaat
2. Vuosaaren satama
3. Kännissä olet ääliö

Jatkan alas purolaaksoon ja taas ylös vielä korkeammalle kalliolle. Kuusikko vaihtuu kitukasvuisiksi männyiksi, valo lisääntyy ja lopulta avautuu kallion huipulta näkymä laajalle tasangolle. Hätkähdän ja herään: en olekaan Sipoonkorvessa!

Tämähän on Roihupellon teollisuusalue. Horisontissa kasvaa Roihuvuoren vesitornin sieni, ja kohina on peräisin aivan jalkojen juuressa olevan Viilarintien liikenteestä.

Itä-Helsingin Myllypuron asuinalueen eteläreunalle, vesitornin juurelle lähelle Herttoniemen itäisimpiä omakotialueita, on unohtunut palanen jylhää kallioluontoa. Yli neljäänkymmeneen metriin kohoavat kalliot näkyvät hyvin etelään metroradalle, josta niitä olen lukemattomat kerrat tähyillyt yli metro- ja säkkivarikon, teollisuusalueen ja myöhemmin nousseen rauta- ja huonekalukauppakolossin.

Läntisessä horisontissa kohoavat Herttoniemen tornitalot.

Lounaispuolen rotkossa seurasi vielä jokunen vuosi sitten Herttoniemen satamarata samaa linjaa Viilarintien kanssa. Kiskot on nyt purettu pois, ja jäljellä oleva osuus Viikin kautta Oulunkylään toimii metron huoltoraiteena. Loppumatkan metrovarikolle rata kulkee näiden kallioiden uumenissa.

Nyt kallioiden rauha päättyy. Tänne rakennetaan uusi asuinalue. Tiet on jo tehty, ja kohta tulevat talonrakentajat. Myllypuron suppilosienen juurelle on jätetty lohkare, jossa tulevien pientalojen lapset voivat harjoitella kiipeilyä.

Talorivien sormet tulevat työntymään pohjoisesta kohti kallion reunoja, mutta aivan korkeimmat huiput jäävät vapaiksi.

Ratasmyllyntien itäpuolella rakennustyöt ovat pitemmällä, ja ensimmäisissä taloissa asutaan jo. Mamsellimyllynkadusta tulee vanhan ajan puutalokaupungin oloinen: talot ovat aivan kapean ja lievästi mutkittelevan kadun varressa, ja kallioiset pihat muodostuvat talojen taakse. Tänne tulee hirsitalojakin.

Kadun yläosassa on kokonainen pienkerrostalojen, pari- ja erillistalojen kortteli ulkoa jo melko valmiin näköinen. Asumisoikeustalojen värit ovat maanläheiset.

Vanhan Myllypuron asukkailta meni palanen ulkoilumaastoa, mutta tänne muuttavat uudisasukkaat saanevat viihtyisän kylämäisen asuinympäristön. Mitäkeskuksen palvelutkin ostoshelvetteineen ovat kävelymatkan päässä.

Saman metsikön toisella laidalla ei käynyt yhtä mukavasti: sieltä purettiin monta myrkyllisen kaatopaikkamaan päälle rakennettua kerrostaloa. Maaperää on kai puhdistettu ja vähemmän saastuneet maa-ainekset haudattu valtavan kummun alle. Lähivuosina alueelle on tarkoitus rakentaa uusia asuintaloja.

Samankaltaisia kirjoituksia:

1. Kruunuvuori, Kronberget
2. Sipoonkorpi 9: Gumböle träsk, Hyppjaskärr, Kurberget
3. Sipoonkorpi 6: Hältingträsk, Riängsbacken, Långkärrsberget

Kun Sipoonkorpea on nyt maisteltu pala sieltä, toinen täältä, oli aika tehdä eräänlainen yhteenvedonomainen pidempi kierros. Kansanretkeilijä päätti kiertää korven lounaiset seudut yhdellä kertaa. Pyörä jäi mahdollisimman lähelle lounaisnurkkaa, peltotien päähän Sotungin laakson eteläosaan.

Kävely alkoi jyrkän kallion nousulla (olisiko tarvinnut mainita), sitten poikki kallioiden ja suopainanteiden kohti tuttua Storträskiä, välillä polulla pysyen ja välillä siltä eksyen. Lampi oli ensimmäisen kunnon pakkasyön jäljiltä puoliksi millinohuen jään peitossa. Kalamiehiä näytti olevan vain yksi, lisäksi oli sunnuntain aamukävelijöitä koirineen ja sauvajuoksija. Viimeksi mainittu aiheutti kansanretkeilijässä ihmetystä: metsästä alkoi kuulua omituista tasaista pauketta, ikään kuin lammen rannalla leiriytyvän nuorisojoukon ensiksi herännyt yrittäisi herättää muut hakkaamalla karahkalla männyn runkoa. Mutta ei leiripaikalla ollut ketään. Pian kuitenkin ilmestyi etelästä tulevaa huoltotietä pitkin juoksija, jonka sauvat paukkuivat rytmikkäästi tien sepeliä vasten.

Gumböle träsk on pieni ja vaatimaton suorantainen metsälampi huutomatkan päässä koillisessa. Melkein mitäänsanomaton, mutta ei pidä nimitellä loukkaavasti. Sinne johtaa Storträskiltä pikapolku.

Seuraavaksi piti päästä jollakin konstilla Nybyggetin asutuksen pohjoispuolisille astetta erämaisemmille seuduille. Saattoi kaartaa idästä, jolloin pääsisi suoraan Brännbergetin kallioille käpytikkaa morjestamaan. Matka näytti kartasta katsoen kuitenkin ikävän tasaiselta pellolta ja pusikolta, joten päätin kävellä polkua pitkin suoraan pohjoiseen ja pienen pakollisen tiekävelyn jälkeen pujahtaa metsään kylän luoteispuolella.

Nämä asuttujen alueiden ympäristöt eivät kuulu kansallispuistoon, joten matkalla on hakkuuaukkoja ja risukkoa. Kylän liepeille ja tien varteen on noussut ja rakenteilla uskomattoman mahtavia taloja, jollaisia ei hankita retkeilyblogin kirjoittamisesta saatavilla (negatiivisilla) tuloilla.

Kuvaan kalliolla sieniä, sitten uskomaton suuntavaistoni alkaa kuljettaa minua polkuja pitkin kohti pohjoista ja jopa luodetta. Tarkoitus on kuitenkin kävellä Hyppjaskärrille, joten havahduttuani kaivan nöyrästi simpanssin taskusta ja käännyn 90 astetta oikealle. Saavunkin suolle tuota pikaa.

Pakastustoive on siis viime yönä toteutunut, joten suon heinät ovat vaaleassa kuurassa ja sammal rohisee saappaan alla. Otan vastakuvan muutaman viikon takaiselle panoraamalle ja käyn myös kuvaamassa panoraaman maiseman myöhäissyksyn asussaan. Käpytikka on paikalla.

Tämä sama suokaistale jatkuu pohjoiseen melkein kaksi ja puoli kilometriä, ja etenkin itäpuolelta sitä reunustavat monin paikoin jyrkät kalliot. Erityisen lupaavalta näyttää Kurberget. Sinne pääsee nopeasti itäreunan kallioharjanteita pitkin. Useimmiten löytyy polku, milloin pika-, milloin sala-.

Jyrkänne ei ole täälläkään alhaalta päin ihailtavissa, sillä sankka korpi on aivan kiinni kalliossa. Pudotus on kuitenkin vaikuttava, ja kallion reunalla keikkuessa saa katsoa tarkkaan, ettei jäkälän alla ole mustaa jäätä. Onneksi nämä yläosat ovat sen verran kuivia, ettei maisemakuvaaminen kallion reunalla ole kohtuuttoman vaarallista. Käpytikka koputtelee lähellä, mutten onnistu näkemään sitä tällä kertaa.

Kurbergetin (ulkoilukartassa nimi on yksikössä, karttapaikassa monikossa) päällä loikkien pääsee nopeasti pohjoiseen. Sitten, kun maasto ja polut alkavat viettää liikaa kohti Helgträskiä ja maantietä, on aika tehdä loikkaus länteen. Siis jyrkkää mäkeä alas suojuonteelle, jossa tietenkin on polku, polkua pitkin pohjoiseen, kunnes maasto muuttuu liian alavaksi ja soiseksi. Uusi loikkaus länteen, Grytbergetin itärinteitä vähitellen luoteeseen pyrkien. Pian tulee vastaan sammalpatjainen purolaakso, tuttu viiden viikon takaa.

Tämä saa luvan olla kääntöpaikka, jotta päivänvalolla vielä ehtii kotiin – pyörälle on linnuntietä tuollaiset viisi ja puoli kilometriä. Polku vie etelään ja sitten länteen, kiipeilymuurin juurella on yksi retkeilijä syömässä eväitään. Pikamarssi jatkuu tuttua polkua pitkin Kalkkiruukin kokoontumisajoihin, luontopolkua Högbergetille, sitten tielle. Sitten pitää ratkaista, kulkeeko loppumatka metsäpolkuja Stroträskin kautta vai Sotungin peltoja pitkin. Koska alkumatkan polut vaikuttivat hieman epäselviltä, päätän valita varmasti mutta tylsästi ja kävellä peltoja ja maanteitä pitkin. Pellolla tulee tietysti pari umpikujaa ojien takia. Tunnelma lipsuu kansanretkeilystä urheilun puolelle.

Tällä retkellä tuli kävelyä enemmän kuin pyöräilyä: 19 vastaan 14. Metsässä oli selvästi hiljaisempaa kuin edellisinä viikkoina, vaikka toki luontopolun pysäköintipaikalla oli parisenkymmentä autoa. Luoteessa Kur- ja Grytbergetin kallioilla ei ollut ainoatakaan vastaantulijaa, vaikka Bakunkärrin pysäköintipaikka on melkein vieressä.

Aurinko on keskipäivälläkin niin matalalla, ettei se sulata varjopaikkojen huurretta. Sammal rohisee, jäätyneet lehdet rahisevat retkeilijän askelen alla. Lunta tulee kohta.

Kansalaisen karttapaikka on saanut uutta sisältöä, niin kuin varmasti huomasit, jos seurasit linkkejä. Sipoonkorven kansallispuiston rajat on nyt piirretty karttaan vihreällä.

Tämän sarjan kaikki osat:

1. Kalkkiruukki, Högberget ja Storträsk
2. Hiidenkirnut, Brännbergen ja pyöräily-yritys
3. Hindsbyn seutu, Gillerberget, Jöusjärv
4. Bakunskärrs träsket, Hyppjaskärr, Brännberget
5. Brännberget, Grytberget ja Holmmossen
6. Hältingträsk, Riängsbacken, Långkärrsberget
7. Jöusjärv, Gillermossarna ja Gillerberget
8. Fallträsk, Ängesböle, Byabäcken
9. Gumböle träsk, Hyppjaskärr, Kurberget
10. Talven yritystä

Samankaltaisia kirjoituksia:

1. Sipoonkorpi 4: Bakunskärrs träsket, Hyppjaskärr, Brännberget
2. Sipoonkorpi 2: hiidenkirnut, Brännbergen ja pyöräily-yritys
3. Sipoonkorpi 5: Brännberget, Grytberget ja Holmmossen

Heti moottoritien pohjoispuolella, ennen piparkakkutaloaluetta, on sähkölinjan kohdalla metsätien alku. Tie on tietenkin suljettu automobiileilta, mutta pyörällä sitä pääsee ajamaan melkein kaksi kilometriä. Risteyksen tienoo on taas pysäköity täyteen henkilöautoja – sieniä löytyy vielä.

Ensimmäinen pysäköintipaikka on Hältingträskin polun lähtöpaikassa. Leveä ja hyvin tallattu polku johtaa lammelle ja sen ympäri. Tänne sopii tulla retkelle lasten kanssa. Pohjoisrannan epävirallisella tulistelupaikalla onkin kolmen sukupolven retkue. Lampi on tyypillinen Sipoonkorven suorantainen pikkulampi.

Kartassa on paljon avokalliota moottoritien ja Puroniityntien nurkassa. Siellä on siis käytävä, ja sopivasti sinne johtaakin kantatien levyinen polku Hältingträskin itäpäästä. Muutaman minuutin kuluttua tiheässä metsässä vasemmalla näkyykin jyrkkä kalliorinne. Siitäpä ylös, ja kallion päällä odotteleekin jo ystävämme käpytikka. Kallio koostuu tavalliseen tapaan lukuisista kumpareista ja niiden väliin jäävistä jyrkkäreunaisista notkoista. Näköaloja ei ole, ja pohjoisreunan alla on asutusta.

Hieman idempänä, jo lähellä tietä, on kallion eteläreunassa erityisen jyrkkä kohta, jota täytyy tutkia lähempää. Täälläkin on kiipeilypaikka! Illalla selviää opaskirjasta, että kallio tunnetaan nimellä Backnäs ja reittejä on 6a:sta 7c:hen. Ei siis ehkä ihan ensi kesän reittejä kansankiipeilijälle. Ympäristö on sen näköistä, että kesäaikaan kiipeilijällä on paljon pieniä korkealta laulavia ystäviä.

Ripeästi takaisin ajoneuvon luokse, sitten ajoa sinne asti, missä tie muuttuu liejuiseksi poluksi. Runsas kilometri linnuntietä pohjoiseen on järvikatsastusohjelman seuraava kohde Genaträsk. Polku johtaa ensin halki vetisten, nuorta metsää kasvavien soiden, näyttääpä täällä olevan vanhaa peltoakin. Sitten pitkin kallioisia metsiä, kunnes tullaan Genaträskin länsipuoliselle mäelle. Täällä on kämppä, ikkunaluukut kiinni, ja alhaalla soisella rannalla saunantapainen.

Kämpän pihamaalta katsottuna lammen vastaranta ei näytä mitenkään erikoiselta. Siellä pitäisi kuitenkin olla Riängsbacken-niminen jyrkkä kallio. Täytyy siis yrittää kiertää lampi, täytyyhän täällä olla polkuja. Ojat ovat täynnä, ja täytyy varoa pulahtamasta liukkailta porraspuilta mustaan veteen. Ja onhan siellä lammen takana melkoisen hurja kallio.

Eteläisemmän kallion kyljet ovat pyöreitä, kallion juuren kuusikkokorvessa on rytissyt myrskyllä. Pohjoisemman kallion reuna on pystysuora kahdeksan–kymmenen metrin seinämä.

Ehkei tällä retkellä sitten Fiskträskille asti, kun alkaa hieman tihuuttaakin, ja lammen pohjoisrannalla harhaudun ikävään ryteikköön. Reippaasti vain kotimatkalle. Mutta matkan varrella pitäisi varmaankin tarkistaa vielä yksi kallio, Långkärrsberget. Sen länsi- ja lounaispuolella näyttäisi nimittäin kartan mukaan olevan alavaa suota, joten ylhäältä saattaisi nähdäkin jotakin.

Kartanlukutaitoinen palkitaan. Kallio on tähänastisista avarin näköalapaikka, näkymät ovat länteen ja luoteeseen yli metsäisen suon. Degermossan asutus on tosin alle puolen kilometrin päässä, mutta sen voi mielessään unohtaa ja kuvitella katselevansa yli asumattomien selkosten. Käpytikka koputtelee täälläkin.

Kun kuusenlatvat ovat jalkojen tasalla, herää halu tarkastaa, josko kallio olisi kovinkin komea alhaalta päin katsottuna. Täytyy siis kiertää pohjoisen puolelta ja kävellä takaisin kallion juurta, niin asia selviää.

Eipä sitä kalliota alhaalta paljon näy, tiheä kuusikko alkaa heti seinämästä, maa on soistuvaa ja vaikeakulkuista, vaikka menee siellä joku polku eli metsäkoneen ura. Parhaimmillaan kallio näyttää tällaiselta:

Tämän sarjan kaikki osat:

1. Kalkkiruukki, Högberget ja Storträsk
2. Hiidenkirnut, Brännbergen ja pyöräily-yritys
3. Hindsbyn seutu, Gillerberget, Jöusjärv
4. Bakunskärrs träsket, Hyppjaskärr, Brännberget
5. Brännberget, Grytberget ja Holmmossen
6. Hältingträsk, Riängsbacken, Långkärrsberget
7. Jöusjärv, Gillermossarna ja Gillerberget
8. Fallträsk, Ängesböle, Byabäcken
9. Gumböle träsk, Hyppjaskärr, Kurberget
10. Talven yritystä

Samankaltaisia kirjoituksia:

1. Sipoonkorpi 9: Gumböle träsk, Hyppjaskärr, Kurberget
2. Sipoonkorpi 2: hiidenkirnut, Brännbergen ja pyöräily-yritys
3. Sipoonkorpi 5: Brännberget, Grytberget ja Holmmossen

Sipoonkorpi

Mutta alue on saavutettavissa helposti myös polkien, ja pyörällä voi tarvittaessa jatkaa syvemmällekin metsään teitä, jotka on puomein suljettu automobiileilta.

Kansanretkeilijä katsasti pikaisesti Helsinkiä lähinnä olevat ja kansoitetuimmat paikat. Luonnonrauhasta ei täällä voi puhua, mutta aloitteleva lähiretkeilijä saa hyvän ensikosketuksen korven laitamiin.

Kalkkiruukin luontopolku lähtee Sotungin laakson perältä ja kiertää runsaan neljän kilometrin matkan vaihtelevassa metsämaastossa. Tien varressa on vanha louhos, josta on muinoin otettu kalkkikiveä.

Polun länsiosa ei muutoin ole järin kiinnostava, ja arviolta kilometrin verran joutuu kävelemään autotietä. Mielenkiintoisempi osuus alkaa polun pohjoispäästä, josta kuljetaan hämärien kuusimetsien halki kohti korkeita seutuja. Joitakin satoja metrejä pysäköintipaikalta etelään on Kalkkiruukin hirsinen laavu ja tulistelupaikka. Tänne sopii tulla myös pienten lasten kanssa. Kokonaisuutena polku on aika vaativa eikä sovi heikkojalkaisille eikä aivan pienille lapsille. Polku on välistä jyrkkä ja juurakkoinen, ja näin kosteana vuodenaikana kalliot voivat olla liukkaita.

Maisemassa alkaa olla lievää jylhyyttä.

Nousu reitin korkeimmalle kohdalle on pitkä ja hivuttava. Sopivasti taivaskin selkeni, kun polku nousi avoimelle kalliolle ja Högbergetin 74,6 metriä korkealle laelle. Kallio kohoaa viitisenkymmentä metriä Sotungin peltoja korkeammalle. Ylhäältä näkyvät Vuosaaren sataman nosturit, muutama Itä-Helsingin korkea rakennus, Kontulan kerrostalot ja lähimpänä Hakunila.

Kalliolta laskeudutaan jyrkästi, ei tosin aivan seinämää pitkin, alas laaksoon, ylitetään kansanhiihtoladun reitti ja kipaistaan vielä yhden mäenharjanteen yli tien varteen.

Piti käydä tarkastamassa vielä toinenkin paikka, Storträsk alueen eteläosassa. Sinne pääsee helposti Nybyggetintieltä lähtevää leveää polkua pitkin. Lampi on kalastuspaikka, ja sen soiset rannat on reunustettu pitkospuilla. Kalamiehiä oli ympäri lampea. A340 lensi lammen yli 11 kilometrin korkeudessa ja Porvoon moottoritie kohisi taustaäänenä. Suuret helikopterit pyörähtelivät ketterästi rannan tuntumassa ja laskeutuivat välillä pitkospuille. Olin taas vähällä joutua 1960-luvulle, mutta tällä kertaa valoisuus, pilvet ja saturaatio eivät riittäneet.

Tämän sarjan kaikki osat:

1. Kalkkiruukki, Högberget ja Storträsk
2. Hiidenkirnut, Brännbergen ja pyöräily-yritys
3. Hindsbyn seutu, Gillerberget, Jöusjärv
4. Bakunskärrs träsket, Hyppjaskärr, Brännberget
5. Brännberget, Grytberget ja Holmmossen
6. Hältingträsk, Riängsbacken, Långkärrsberget
7. Jöusjärv, Gillermossarna ja Gillerberget
8. Fallträsk, Ängesböle, Byabäcken
9. Gumböle träsk, Hyppjaskärr, Kurberget
10. Talven yritystä

Samankaltaisia kirjoituksia:

1. Sipoonkorpi 9: Gumböle träsk, Hyppjaskärr, Kurberget
2. Sipoonkorpi 6: Hältingträsk, Riängsbacken, Långkärrsberget
3. Sipoonkorpi 10: talven yritystä

Syyskuu on paras ulkoilukuukausi. Hyttysistä ei ole vaivaa, ja auringon lämmöstä pystyy nauttimaan ilman läkähtymisen tunnetta. Valo ja pilvet ovat parempia kuin keskikesällä, ja maisemassa on enemmän vihreän ja kellertävän sävyjä. Vähän kuin toukokuussa.

Puolukoita oli vain kymmenkunta, mutta mustikoita paikoin runsaasti jäljellä. Nyt ne ovat valtavan isoja ja tippumaisillaan varvuista. Kansanretkeilijä otti käyttöön hetulavalaiden ruokailutavan: varvikossa ryömitään suu auki, jolloin mustikat tipahtelevat itsestään ryömijän suuhun ja maha on tuossa tuokiossa pullollaan ravintoa.

Löytyi sieltä sitten myös tukevampia herkkuja:

Lähellä kansanretkeilijän entistä mustikkapaikkaa oli maastossa asumisen jälkiä: eristemattoa, astioita, rojua, myrskylyhty ja mankka puussa.

Loppumatkasta poikkesin vielä tutulle umpeenkasvaneelle suolammelle. Siellä tapahtui hätkähdyttävä dramaattinen ilmiö: jouduin yhtäkkiä 1960-luvulle!

Samankaltaisia kirjoituksia:

1. Kruunuvuori, Kronberget
2. Sipoonkorpi 9: Gumböle träsk, Hyppjaskärr, Kurberget
3. Kainuun rotkolaaksot 1

Jos tulet meille kylään, näytän sinulle Itä-Helsingin parhaan mustikkapaikan. Täällä en aio ruveta siitä huutelemaan. Mutta omasta puolestani asia voi jäädä ensi kesäänkin. Tänään polvi kipeni kyykkimisestä eikä selkä enää jaksanut kumarrella. Sitä paitsi pakastin alkaa olla täynnä, ja tilaa on jätettävä muillekin (sivu)antimille.

Voi siitä paikasta silti jotakin kertoa. Helsingin itäpuolen rannikkoseutu on maastonmuodostukseltaan sellaista, että pohjois–eteläsuunnassa kulkee muinaisia merenlahtia, jotka nyt ovat peltoja, ja niiden välissä on korkeita kallioisia ja metsäisiä harjanteita. Sellaisen mäen huipulla, kalliojyrkänteiden välissä ja kalliohyllyillä, on suojaisia ja reheviä notkoja täynnä mustikoita. Sinne tuskin hallakaan yltää. Ovat nämä paikat kyllä monen muunkin tiedossa ja elokuun ensimmäisellä viikolla jo varsin tiheään kammatut. Mutta nytpä tiedän tarkalleen, minne ryntään ensi heinäkuun 20. päivänä kello kuusi aamulla, jos en satu silloin vielä olemaan kansanretkellä.

Viihdyn nykyisin metsässä erittäin hyvin. Nuorempana olin kärsimätön enkä juuri malttanut marjastaa. Juoksin vain kuntoilumielessä metsien läpi henkihieverissä. Metsässä tila on joustava käsite. Marjastaessa se pienenee muutaman neliömetrin kokoiseksi kotoisaksi huoneeksi, kulkiessa taas laajenee, korkeilla paikoilla ja aukeiden laidoilla lähes äärettömäksi. Tarkkaa sijaintia ei tarvitse tietää, riittää kun kävelee suunnilleen oikeaan suuntaan.

Ympäristöä tulee havainnoitua kaikilla aisteilla, varsinkin jos konttaa mättäiden välissä. Poimijan oma aika irtoaa atomikellon ajasta. Ajatus on vapaa. Voi ajatella perätysten tai lomittain K2:n pullonkaulaa, triphopia ja Scarlett Johanssonia.

Joitakin vuosia sitten luovuin poimurin käytöstä mustikanpoiminnassa – puolukoita vetelen poimurilla, totta kai. Marjoista tahtoi tulla roskaisia ja ne litistyivät poimurin piikkien väliin. Tämän vuoden sadostakin suurimman osan ehdin kerätä käsin. Mutta tänään, kevyen sateen kastelemassa varvikossa, päätin kuitenkin kokeilla poimuria.

Ja kyllähän se nopeuttaa puuhaa, ainakin kaksin- ellei kolminkertaisesti. Täytyy vain osata oikea tekniikka. Poimurilla ei saa huitoa kuin haravalla. Varpuja ei saa päästää puristumaan liian tiiviiksi kimpuiksi, vaan ne pitää levittää toisella kädellä tasaisiksi viuhkoiksi. Niihin poimurin piikit tarttuvat koko leveydeltään ja napsauttavat mustikat helposti irti. Kokonaista mätästä ei voi tyhjentää yhdellä kauhaisulla, vaan useammalla tarkalla, pienemmällä liikkeellä. Marjojen pitää irrota kevyellä ranteen taivutuksella. Jos poimuria pitää kiskoa käsivarsivoimin, on tekniikka väärä.

Samankaltaisia kirjoituksia:

1. Sipoonkorpi 6: Hältingträsk, Riängsbacken, Långkärrsberget
2. Aurinkotuuli

Mikä on tuo suriseva g-sävel, joka kuuluu lähestyvän Mustikkamäen ja kirkonkylän suunnalta? Onko se pommikonelaivue, joka lentää käymälän yli? Ei, vaan Finnairin Airbus A340, joka lentää Kontulan yli.

Surina voimistuu nopeasti. Muutamassa sekunnissa kone on suoraan yläpuolella, sävel laskeutuu kokoaskelen ja sitten suriseva ääni vaihtuukin puhalluksen kohinaan. Kohina voimistuu vielä hieman ja häipyy sitten hitaasti väreillen.

Neljän moottorin sointi on juhlallista kuunneltavaa verrattuna ärsyttävästi uliseviin kaksimoottorisiin pikkubusseihin, noihin ilmojen Toyota Corolloihin. Kaikkein täyteläisin klangi on kuitenkin kolmimoottorisessa MD-11:ssä, jota tapaa enää rahtikoneena. Ilmeisesti ison pyrstömoottorin ansiosta siinä on mitä muhevimmat bassot. Kaksimoottorisista melko jykevästi soi Boeing 757 isoine moottoreineen (ja varmasti myös 767 ja 777, mutta niitä en ole päässyt kuulemaan alhaalta).

Kun usea samanlainen äänilähde soi samalla sävelkorkeudella, tuloksena on niin sanottu chorus-ilmiö, joka tekee soinnista rikkaan ja täyteläisen. Tämä johtuu pienen pienistä eroista sävelkorkeudessa ja ääniaaltojen keskinäisissä vaiheissa (eri lähteiden äänet saapuvat korvaan hieman eri kohdassa värähtelysykliään). Tämän ilmiön hyväksikäyttöön perustuu se, että orkesterissa on monta viulua soittamassa samaa säveltä, tai se, että Michael Tretow äänitti eräiden laulajattarien osuudet levylle useaan kertaan päällekkäin.

Lentokoneiden tapauksessa ääntä moduloivat lisäksi väreilevät ja virtailevat ilmakerrokset, ja tällöin voidaankin usein puhua flanger-efektistä.

LS-10-taskuäänittimen mikrofonit eivät valitettavasti kyenneet nappaamaan syvimpiä bassoja. Jahka saadaan kunnon mikit takaisin studiosta, selvitetään lentoasemalta koneiden noususuunta, pystytetään stereopari pihalle, pelotellaan räkättirastaat loitolle ja ruvetaan levyttämään.

Helsingin kaupunki pitää huolta liikuntapaikkojensa turvallisuudesta. Kontulan Rintinpolun koulun kenttää valaistaan juhannuksen aatonaattona kello 23*, jotta kentällä parveilevat lukuisat palloilijat näkevät minne potkivat eivätkä loukkaa itseänsä ja muita.

*Pakkokesäaikaa, oikea aika 22.

Samankaltaisia kirjoituksia:

1. Lisää yrittäjiä Cho Oyulle
2. Viihdettä Kontulassa
3. Ruohovarkaat

Kyselin Mustikkamäen etanalta huomisesta ilmasta. Puolipilvistä sanoi olevan, sateen todennäköisyys alle 10 prosenttia.

Tämä etana oli melkein vaaksan mittainen. Luulinkin sitä ensin koerankakaksi.

Samankaltaisia kirjoituksia:

1. Ruohovarkaat
2. Adventtikävely

Mustavuoressa kukitaan lujasti.

Kesä on näköjään sitten virallisesti julistettu Itä-Helsingissäkin. Haara- ja räystäspääskyjä oleskeli keskisen Vuosaaren omituisilla kosteikkomailla.

Vuosaaren pohjoisosat nykyisen sataman ympärillä ovat kiehtovan hämäräperäistä seutua. Tunturihan on vanha kaatopaikka. Lähellä on käytöstä poistettu jätevedenpuhdistamo, ja lieneeköhän nykyinen golfkenttäkin perustettu puhdistamosta kertyneen moskan ja täyttömaan päälle. Porslahdentien itäpuolista aluetta on viime aikoina rakennettu siistimmäksi: siellä on kasvimaita, puistoa ja jalkapallokenttiä. Puhdistamon lähellä on kuitenkin vielä tulvalammikoita, jotka seisovat paikallaan koko kesän. Pääskyset lepäilevät kosteikoista törröttävissä kuolleissa koivuissa ja pyörähtelevät välillä lammikoiden päällä saalistamassa. Lammikoissa pulpahtelevat sammakot, västäräkki keikkuu veden pinnassa ja sorsa ränkättää.

Arvelen, että keskikesällä täällä vallitsee aavemainen pysähtyneisyyden tunnelma. Kaupunki varastoi puhdistamon altaisiin koneita ja kaikenlaista rojua. Öisin täällä liikkuvat varmasti gangsterit. Konepistooli laulaa ja lumpiot rusahtelevat. Päivällä muutaman kymmenen metrin päässä napsahtelevat golfpallot. Mitähän piilee golfkentän vihreiden kumpujen kätköissä?

Tässä jälleen yksi näkökulma tunturiin. Taustalla Vuosaaren voimalaitokset ja sataman päärakennus. Valonheitintornit näyttävät kasvavan nurmikentästä kuin huumesienet. Moderni hirmulo vaanii kaukana kumpujen takana.

Samankaltaisia kirjoituksia:

1. Salainen näköalapaikka
2. Särkkäniemi
3. Kansanhiihtoa suksitta

Varastettu lompakko on tyhjennetty ja viskattu metrolaiturin päästä raiteiden väliselle joutomaalle. Siellä näkyy kaikenlaista muutakin roinaa. Mitä, onko tuossa tupakantumpin alla irlantilainen kahden euron kolikko? Symboloiko se finanssikriisiä?

Samankaltaisia kirjoituksia:

1. Kovaa peliä Mikkelissä
2. Viihdettä Kontulassa

Tässäpä vastakuva esimerkiksi tälle maisemalle. Vuosaaren sataman, ratapihan ja Porvarinlahden rajaamaksi jäi alue, jonne pääsee maitse vain kahden sillan kautta ratapihan yli. Siellä on yksi maatalo ja muutama mökki. Porvarinlahden rantaraittia kiertävät sunnuntaikävelijöiden ja talvella kansanhiihtäjien joukot, mutta täällä käy vähemmän väkeä.

Sataman koillislaitaan rakennettiin valtava, lähes kilometrin mittainen melumuuri, joka näkyy kauas itäpuolen rannoille ja saariin. Muurin viereen on rakennettu kävelytie. Istutukset ja penkitkin ovat valmiina, joten sopii tulla tänne kesäaamuna katselemaan auringonnousua.

Muurin kärjessä 12 metrin korkeudessa on näköalatasanne, ja sinne pääsee portaita pitkin kuka tahansa! Jo on nykyaika hienoa. Entisessä perussuomessahan kaikkiin mielenkiintoisiin paikkoihin, etenkin korkeisiin, estettiin huolellisesti pääsy rautaportein ja piikkireunuksin.

Näköalapaikan nimi on Horisontti. Sieltä voi seurata sataman hyörinää, kerätä laivapisteitä, tarkkailla Kalkkisaarenselän vesilintuliikennettä, tähyillä seuraavan talven hiihtoreittejä ja kuunnella keväisin trumpetinsoittoa.

Samankaltaisia kirjoituksia:

1. Kesä julistettu
2. Adventtikävely
3. Särkkäniemi

Pohjanmaalla poltetaan kuulemma pääsiäiskokkoja. Vuosaaressa roihuavat pääsiäisenä autot ja mopot.

Toisen pääsiäispäivän ylösnousemus onnistui jo kohtalaisen aikaisin. Mutta jos haluaa kunnon muuttolintuäänityksiä ilman moottoriveneiden pärinää, pitänee lähteä liikkeelle jo auringon noustessa.

Kävin Särkkäniemessä kokeilemassa, josko tänä keväänä ennättäisin ajoissa tapaamaan sammakoita. Onneksi Tuomas näkyi käyneen paikalla eilen ja muistutti asiasta kuvallisesti. Näkyihän siellä sammakoita, mutta ne olivat kameran ulottumattomissa keskellä lammikkoa.

Onneksi paikalle sattunut luontoharrastaja kertoi keski-Vuosaaressa olevasta toisesta lammikosta, jossa eilen oli ollut kymmeniä ellei satoja kutevia sammakoita. Sain myös vihjeen Porvarinlahdella olevasta rupikonnapaikasta.

Enpä ollut tätäkään ihmettä aikaisemmin tajunnut luonnosta etsiä. Siellä niitä oli kymmeniä kurnuttamassa. Ei niillä ollut ihan yhtä kova ääni kuin Ecuadorin sademetsän sukulaisilla.

Tällaisia tilanteita varten pitäisi olla kauko-objektiivi ja sitä äänipuolella vastaava suuntamikrofoni. Tätä lähemmäksi ei 85-millisellä päässyt, kuvaa on sitä paitsi rajattu. Äänitteessä on tavattomasti ympäristön huminaa.

Eilisestä kevään edistymisen julistuksesta pitää ottaa vähän takaisin. Mustavuoren kuusikossa oli kansanhiihtoladulla vielä reippaasti lunta, mikä pakotti kansanpyöräilijän jalkamieheksi. Sinivuokot vasta aloittelivat alempana rinteessä.

Kuvissa on paikkatieto, niin kuin on Totuudessa ollut ainakin viime kesästä lähtien. Sen takia en viitsi tehdä aina erikseen karttapaikkalinkkejä. Kamerassani ei ole satelliittipaikanninta, mutta vetelen kuvat Aperturessa Googlen kartalle, jolloin niihin tulee koordinaatit. Kertauksena Macin käyttäjälle:

1. Klikkaa kuva täysikokoiseksi.
2. Raahaa kuva selaimesta työpöydälle.
3. Tuplaklikkaa kuva auki työpöydällä. Se aukeaa Esikatselu-ohjelmassa.
4. Ota valikosta Työkalut–Näytä inspektori (⌘I). Kaiva pikkuikkunasta esiin kohta GPS.
5. Klikkaa Etsi-nappia. Selaimeen aukeaa Googlen kartta, jossa kuvan paikka on merkittynä.

Toimitus sujuu nopeammin kuin ohjeiden lukeminen. Ehkä Windowsissa asia käy yhtä helposti. Kommenteissa voipi kertoa.

Samankaltaisia kirjoituksia:

1. Merellisiä panoraamoja
2. Koko kansan hiihto
3. Erikoinen hiihtotyyli

Muita päivän perhoslajeja olivat nokkosperhonen (ensimmäinen havainto 12.4.) ja suruvaippa, ehkä neitoperhokin, mutta se jäi epävarmaksi kun liikkui niin nopeasti. Olisikohan ollut vielä jokin pieni oranssinruskea perhonen, mutta eiväthän kultasiivet vielä lennä? Se taisikin olla kuiva koivunlehti.

Kansanhiihtäjän pelto lainehtii vettä. Suomenlahti nousee Husön pelloille keväisin ja syksyisin, ovathan nämä vanhoja merenlahtia.

Neljä viikkoa sitten kansanhiihtäjä hiihti tämän veneen reittiä ja otti kuvan laivasta suunnilleen punaisen venevajan edustalta. Tuomas ehti näille seuduille melomaan jo alkuviikosta.

Varissaaren rannassa kellui pari jääkimpaletta.

Kyseessä olikin pari sibeliaanisia laulujoutsenia. Trumpettia soittaen nämä kaarsivat paikalle Kalkkisaaren ylitse. Olihan siellä sataman toisella puolella myös keskieurooppalaisia kultturelleja versioita. Soittanevatko jotain wagnertuubaa kenties, en muista kuulleeni.

Samankaltaisia kirjoituksia:

1. Sammakoita
2. Koko kansan hiihto