Eivät ole vuodet veljeksiä. Tämä kuva on jouluaatolta 2011, tässä on sama maisema kahta joulua aikaisemmin ja tässä on oma tulkintani pakkasaiheesta kuvattuna myöhemmin samana talvena. Nyt lämpötila on nollan paikkeilla, taivas harmaa ja joki sula, mitä nyt vähän sohjoa rannoilla. Lunta on sentään tullut sen verran, että maa ja linnan muurit ovat saaneet siistin valkean peitteen.

Tätä maisemaa on tullut kuvattua melkein joka kulmasta, mutta tämä suunta on unohtunut. Kuvauspaikan kohdalla ollaan yleensä menossa Ämmäkosken padolle tai tulossa sieltä, mutta voihan siihen pysähtyäkin. Rantapuistosta on viime vuosina vähennetty puita ja pensastoa, ja näin paljaassa maisemassa kerrostalot näyttäytyvät melkoisen karuina. Iloisena keltaisena läikkänä kuvan keskellä erottuu ensimmäinen kirjallisuuden alan työpaikkani, sitä ennen viikoittaisten tiedonhaluisten retkien kohde. Narisevat lattiat, ahtaat käytävät, hiljainen lukusali.

Autolla ajettavan sillan rakentaminen linnanraunioiden yli on herättänyt jälkipolvissa oikeutettua vihaa ja suuttumusta. Rakentajia on vaadittu rangaistavaksi kuristushuoneella.

Valitettavasti rangaistus ei taida enää tavoittaa syyllisiä, rakennettiinhan nykyinen silta jo 1930-luvulla. Mutta jos joku syyllinen sattuisi vielä olemaan keskuudessamme – hänen täytyisi olla lähemmäs satavuotias – tai jos rangaistus halutaan ulottaa alenevassa polvessa syyllisten jälkeläisiin, kuristushuone on lähellä, linnan alakerrassa. Ovi kutsuvasti raollaan se on valmiina ottamaan rangaistut huomaansa.

Tervakanavan suulla joku on muotoillut jäätä. Orava on käynyt uhkarohkeasti kokeilemassa sen kantavuutta.

Ovat sitten näköjään päättäneet rakentaa uuden uimahallin joen rantaan kauppatoria vastapäätä, hotellin ja kulttuurikeskuksen viereen. Siitä tulee oikein kylpylä, ja tärkeintä on tietysti, että matkailijat pääsevät hotellistaan uimaan siististi sisätiloja pitkin varpaat lämpiminä. Oman kaupungin väestä ei niin väliä. Jylhä rantakuusikkokin on saanut mennä.

Jos joskus ajateltaisiinkin niin päin, että miten paikkakunnan omille asukkaille järjestettäisiin järkevimmät mahdollisuudet harrastaa reipasta elämää. Eikä niin, että mitä voisimme omastamme myydä rahasta pois: vaarat laskettelurinteiksi, kansanhiihtoladut moottorikelkkareiteiksi, rannat mökkikyliksi. Kun paikkakunta arvostaa omia asukkaitaan, vieraiden arvostus tulee kyllä itsestään. Ei tarvitse kumarrella.

Samankaltaisia kirjoituksia:

1. Maisemakuvaajien jäljillä
2. Maisemakuvaajien jäljillä, osa 2
3. Joki

Ajettiin hillitöntä vauhtia valkenevaa tietä pitkin. Kaakossa taivaanranta rusotti. Käännyttiin serpentiinitielle ja noustiin talviseen kuusimetsään. Hypättiin autosta ja rynnättiin polulle, joka vei ohi hiihtohissien ja lumitykkien vaaran korkeimmalle laelle. Aurinko oli juuri noussut – ja kadonnut. Kohottuaan kaukaisen metsänreunan takaa se ehti hehkua kymmenisen minuuttia, ennen kuin katosi harmaan esiripun taakse.

Myöhästyttiin viisi minuuttia.

Aistien piiriin palasi lumitykin yksitoikkoinen kohina, hissin surina ja ankkurien kolina sekä laskettelijoiden suksien ja vaatteiden hillitön värikirjo, jolla ei ole mitään tekemistä tämän paikan luonnollisten värien kanssa.

Mutta ei tarvitse kuin kääntää selkänsä hisseille ja tykeille, vetää pipo korville ja katsoa lumisten näreiden lomasta vastakkaiseen suuntaan, niin voi päästä toisenlaiseen maailmaan.

Kainuu on saanut jouluksi sen verran lumipeitettä, että tasaisilla latupohjilla voi harrastaa luisteluhiihtoa. Mutta täällä ylhäällä, kolmensadan metrin paremmalla puolella, näyttää olevan aivan kunnon talvi. Ei paljon haittaa, vaikka lunta hieman meneekin saappaaseen. Tämän valkeuden odotus on ollut pitkä ja pimeä, muttei onneksi loputon.

Kun vielä laskeutuu huipun taakse korpinotkoon, häviää koneiden suhina todellisuudessakin kuulumattomiin. Jäniksen lisäksi täällä ovat liikkuneet kansanretkeilijät ja -hiihtäjät. Onneksi nyt ei satu kelkka tai latukone kohdalle. On hetken melkein hiljaista.

Palovartiotorni ehtinee kerätä talven mittaan enemmänkin huurretta ja tykkyä. Nyt on vasta päästy alkuun.

Olen kansanpyöräillyt tänne useaan kertaan, aloitin poikasena 1970-luvulla. Kiipesin tuohon tornin ensimmäiselle tasanteelle ottamaan näiden maisemakuvien varhaisia edeltäjiä. Vein mustavalkofilmin kehitettäväksi Hynnisen valokuvausliikkeeseen. Negatiiveja hakiessani huomasin, että juuri vaaran päältä kuvatut ruudut olivat mystisesti tuhoutuneet. Olivathan ne melkein ilmakuvia, siis ankarasti kiellettyjä pysähtyneisyyden ajan maailmassa.

Nyt kuka tahansa missä päin maailmaa tahansa voi lukea näistä kuvista paikkatiedon ja tarkastella kolmiulotteiseksi mallinnettua maisemaa sähköaivonsa kuvaruudulta.

Täällä lienee kuutisenkymmentä vuotta sitten ollut kesätöissä palovartijana joku metsänhoitajaksi opiskeleva paikkakunnan nuorukainen ja sepitellyt aikansa kuluksi juttuja tuolla idemmillä selkosilla elelevästä persoonallisesta ajattelijasta.

Samankaltaisia kirjoituksia:

1. Vaarankylä

Harvinainen jääkääpä esiintyy vain virtaavan veden äärellä ja sen itiöemät kasvavat näkyviksi talvella. Yleisin kasvualusta on kuusen alaoksisto.

Samankaltaisia kirjoituksia:

1. Kainuun rotkolaaksot 1
2. Hepoköngäs

Joulupäivänä Puolangan Hepokönkään alla 180 metrin korkeuskäyrällä oli 30 astetta pakkasta, joten valokuvaus hoidettiin nopeasti ja rukkaset kädessä. Niinpä tähtäyksessä tuli kömmähdettyä: tämän panoraaman kahdesta oikeanpuoleisimmasta otoksesta jäi puiden latvat pois. Kuva kaareutuu Fotarin käsittelyssä sen verran, että suorakulmaiseen rajaukseen ei mahdu yhtä aikaa koko suvanto ja kuuset latvoja myöten. Kompromissina tuli tällainen harjoituskuva, josta puuttuu oikea yläkulma, ja kompromissin myötä kuvaan sai jäädä myös valokuvaaja. Katsoja voi kokeeksi itse rajata kuvan niin, että työntää kuvan ruudun ulkopuolelle veden laitaa myöten, ja päättää sitten olisiko niin parempi.

Samankaltaisia kirjoituksia:

1. Kainuun rotkolaaksot 1
2. Merellisiä panoraamoja
3. Putousbiotoopin erityisilmiöitä

Köngäs oli hyvässä jäässä. Alapuolinen suvanto jäätyy tuskin koskaan kokonaan, mutta kiipeily lienee  varmistettavissa ylhäältä putouksen niskalta. Varmistaja voi kiinnittää itsensä näköalakorokkeen vieressä kasvaviin puihin, ja kiipeilijän pitää laskeutua köydellä putouksen juurelle. Reitin voi valita jyrkintä tietä suoraan keskeltä tai hieman loivemmin sivulta kaartaen.

Könkään alapuolella joki virtaa vuolaasti hämyisessä laaksossa. Molemmin puolin kalliot kohoavat jyrkästi ja korkeat kuuset varjostavat mustaa vettä. Ja muutaman sadan metrin päästä laakson pohjoisreunalta löytyi ennustettu jääputous. Sen korkeus lienee kahdeksisen metriä, alin pystysuora puikko on ehkä viisimetrinen.

Pakkasta oli kolmekymmentä astetta, päivän valoisat tunnit hupenivat ja mukaan pakotetun ensikertalaisen varmistajan sormet alkoivat jäätyä. Köyden piteleminen tunnottomin käsin alkoi vaikuttaa kohtuuttomalta riskiltä, joten kansanretkeilijä tyytyi iskemään hakkunsa kerran jääpuikon alaosaan ja poseeraamaan reippaan näköisenä. Mutta nyt on ainakin tiedossa, että helmi–maaliskuun valoisampina päivinä ja paksummilla jäillä täällä olisi tekemistä, jos on asiaa Kainuuseen ja väkeä riittää köyden molempiin päihin.

Samankaltaisia kirjoituksia:

1. Hepoköngäs
2. Putousbiotoopin erityisilmiöitä
3. Paluu Kruunuvuoreen

Kainuussa menee työllisyyden varjolla läpi melkein mikä tahansa, ja erilaisten tieoikaisujen vänkääminen on ollut aina suosittua. 1990-luvulla rakennettiin Vuokatin vaarajonon poikki Eevala–Juurikkalahti-tie, joka on nykyään osa valtatie 6:ta. Tie lyhensi Kajaanin ja Joensuun välistä matkaa 8 kilometriä. Vaarajonon yli johti ennen kapea ja jyrkkä tie, jonka lähettyvillä oli hyviä vadelmapaikkoja. Vaaran rinteeltä näkee yli Jormasjärven. Uusi tie leikkaa vanhan tässä.

Samankaltaisia kirjoituksia:

1. Vuokatti

Jääurheilu on täällä astetta vakavampaa kuin Sotkamon reitillä. Selät ovat suurempia: Paltaselälläkin on mahdollista päästä kolmen kilometrin päähän rannasta, saati sitten Ärjän- ja Niskanselällä, jotka ovat nykyisen Suomen suurimmat järvenselät. Huonolla säällä eksyminen on aivan mahdollista, ja pakkasella ja tuulella on oltava tarkkana ettei palelluta naamaansa tai sormiaan.

Mutta tänä pääsiäisenä sää suosii. Väkeä on liikkeellä suksin, jalan ja tietenkin myös lynxillä. Venesataman rannassa harjoitellaan luistelemista autoilla, ja moottoriselkäiset liitovarjoilijat pörisevät taivaalla.

Kansanhiihtäjä tekee pikaisen tiedusteluretken ja käy kiertämässä lähimmät saaret. Leiriytymismahdollisuuksia voisi selvittää vastaisen varalle, onhan kartan mukaan muutamassa saaressa laavu.

Laavut tosiaan ovat hyväkuntoisia, ja puuhuolto näkyy olevan kunnossa. Päiväretkeilijät polttavat nuotiota surutta: kun kansanhiihtäjä tulee Ison-Pihlaisen laavulle, laavun edessä palaa valmiiksi iloinen valkea, ja samassa pörisee kaksi kelkallista perheitä paikalle. Pakokaasu jää leijumaan ilmaan, eikä kansanhiihtäjää huvita jäädä lämmittelemään tällä kertaa.

Kartasta voi nähdä, kuinka merimerkit ilmoittavat väylien sijainnin. Tässä on Riuttasaaren linjataulu ja sen alla näkyy reilun kilometrin päässä Pienen-Pihlaisen taulu. Yhdessä ne osoittavat suunnan länsilounaasta tuleville.

Jää elää. Railot repeytyvät nopeasti ja jylisten. Matkaan voi yllättäen tulla kilometrien mutka, kun rannan ja kulkijan väliin aukeaa ylittämätön este. Ja jos jossakin jäänreunat erkanevat, niin toisaalla ne törmäävät ja nousevat pystyyn. Tässä on esimerkkejä pienimuotoisesta vuoristojen synnystä.

Tämän kuvan keskellä on Toukansaari, jonka salmet erottavat Koutaniemestä ja Neuvosenniemestä. Oikeanpuoleisesta salmesta näkyy palanen Ärjänselkää, jonka vastaranta ei erotu.

Täkäläisissä lehdissä näkyy kirjoitettavan ”Oulujärven maisematiestä”, eikä kysymyksessä kaikesta päättäen ole vitsailu. Puhe on ikuisuushankkeesta, Kajaanin ja Oulun välisen tieyhteyden lyhentämisestä niin, että uusi tie rakennettaisiin kuvassa näkyvien salmien yli. Hanketta ajettiin jo kansanhiihtäjän lapsuudessa, eikä se tule koskaan toteutumaan. Kainuussa vain joillakin on luja usko tämmöisten suurhankkeiden pelastavaan voimaan. On suurta henkistä taantumusta sellaisen uskomuksen vaaliminen, että maakunnan elinvoimaisuutta parannetaan valtion maksamilla massiivisilla – ja turhilla – rakennushankkeilla. Tällainen ajattelu suorastaan estää oikeasti uutta luovien ja kansalaisten toimeliaisuutta lisäävien ideoiden esillepääsyä.

Puhe ”maisematiestä” olisikin hyvää parodiaa, mutta parodikko on nyt myöhässä. Ne tekevät sen itse. Ja mitä kulkuyhteyksiin tulee, kainuulaista ahdasmielisyyttä pääsee kyllä helpoimmin pakoon junalla, sekä luoteiseen että eteläiseen ilmansuuntaan.

Kansanhiihtäjä on pohdiskellut mahdollisia kansanretkeilyreittejä Oulujärvelle. Voisi esimerkiksi lähteä liikkeelle Paltamosta ja hiihtää ensimmäisenä päivänä Paltaselän yli, luistavalla kelillä vaikka Ärjään saakka. Toisena päivänä ylitettäisiin Ärjänselkä Manamansaloon, ja kolmantena päivänä jatkettaisiin Vaalaan Niskanselän yli. Jos ei ole myrskyä, paksusti lunta taikka huono näkyvyys, tämän pitäisi onnistua. Huonoon säähän ja keliin pitäisi tietenkin varautua lisäpäivin, ja pääseehän reitiltä myös pakenemaan rannikon kyliin. Reipas talviretkeilijä yöpyy talviteltassa vaikka jäällä (jos ei pelkää railoja), mutta varmaan myös mökkejä voisi kysellä vuokralle reitin varrelta. Päätepisteisiin on junayhteys kätevästi neljä kertaa päivässä.

Kansanhiihtäjä teki pääsiäisloman jäädyttelylenkkinä kierroksen Karankalahdella. Pääsiäispäivinä tuli monta senttiä uutta lunta, ja avoimilla paikoilla tuuleskelikin melko raikkaasti. Alkupäivien huimasta luisteluvauhdista ei ollut tietoakaan, ja huppu piti vetää tiukasti naaman eteen suojaamaan poskia jäätymiseltä, vaikka pakkasta oli alle kymmenen astetta.

Eipä ehkä aivan ensikertalaisen talviretkeilijän kannata lähteä tämänpäiväisessä säässä telttailemaan esimerkiksi Uupuneeseen, eikä keliä voi sanoa vielä edes vakavaksi. Mutta jos suunnittelee arktisia hiihtovaelluksia vaikkapa Grönlantiin, voisi harjoittelun kenties hyvin aloittaa Oulujärveltä.

Samankaltaisia kirjoituksia:

1. Palta
2. Rehja
3. Matin länsibloggi: auringonnousu Nuaksella

Nykyään hiihtolatua ei voi tehdä, jos pohjana ei ole autolla ajettavaa metsätietä. Leikkuupuimurin kokoiset latukoneet rymisevät näillä väylillä ja vetävät – kieltämättä sileät – ladut tien reunaan, joskus puoliksi ojanpientareeseen – keskelle jää parin kolmen metrin luistelualue.

Se hyvä puoli näissä silitetyissä kiitoradoissa on, että jonkinmoinen latu saadaan aikaan varsin vähällä lumella. Onhan se parempi näinä lyhenevinä talvina, että pääsee edes muutaman kerran talvessa hiihtämään lyhyelle ja tasaiselle radalle, kuin ettei pääse ollenkaan.

Mutta kai sentään Kainuussa, josta lumi ei ole vielä ihan lopussa, tehdään vaatimattomampiakin kansanhiihtolatuja? No, ei ainakaan siinä kaupungissa, jossa kansanhiihtäjän mielestä on maan parhaat luonnonolot hiihtourheilun harrastamiseen. Kajaanin kaupunki ylläpitää vain tasaiselle ja leveälle pohjalle vedettyjä hiihtoteitä. Vanhat, vaihtelevassa ja mielenkiintoisessa maastossa risteilevät ja aikanaan erittäin suositut Mustan, Haukilammen ja Kivimäen lenkit on hylätty. Reitit on annettu pärinäturistien käyttöön: kaupunki arvostaa enemmän moottorikelkkailijaa kuin kansanhiihtäjää. Nykyään on varmaan laitonta panna liikuntaosaston mies ulkotöihin vetämään moottorikelkalla latuhöylää. Lienee määrätty, että hänellä on latukoneessa lämmitetty koppi, pehmustettu tuoli ja kuulokkeissa iskelmäradio.

Kansanhiihtäjä on kyllästynyt, sillä pelkkä kunnon kohottaminen ei riitä hiihdon perusteeksi. Pitää olla vaihtelua ja virikkeitä, joten lyhyen valaistun lenkin kiertäminen ei enää tule kysymykseen. Pidemmän, parinkymmenen kilometrin, metsäautotiereitin viitsii hiihtää ehkä pari kertaa joulu-, hiihto- tai pääsiäislomassa.

Etelärannikon syrjäseudulla taas ei talvia ole viime aikoina näkynyt. Liikuntaosasto tekee siellä kyllä kunnioitettavaa työtä pohjustamalla siirtymälatuja asuinalueilta varsinaisille hiihtolenkeille ja ajamalla ne koneella heti kun lunta saadaan, mutta katuosasto kiusallaan hiekoittaa kaikki latujen ja kävelyteiden risteykset aina erityisen huolellisesti. Kansanhiihtäjää on ruvennut väsyttämään jatkuva suksien irrottelu ja kantaminen.

Kansanhiihtäjä jättää siis vähitellen höylätyt ladut ja rupeaa toimittamaan hiihtonsa kansanretkeilyn alalla. Sydäntalvella tämä merkinnee umpihankihiihtoa ja kevätpuolella hankia, järvenselkiä ja tuntureita. Ehkäpä kevätaleesta löytyy telemark-sukset ja ensi pääsiäisenä jo sujutellaan Jyykeässä.

Kansanhiihtäjä on elänyt kaksikymmentäyksi ensimmäistä elinvuottaan Kainuun suurten järvenselkien äärellä, mutta jostakin käsittämättömästä syystä vasta vanhemmiten kunnolla oivaltanut, miten hieno hiihtopaikka järvenjää on. Tänä pääsiäisenä hiihtokeli jäällä on ihanteellinen: Pakkasta on riittävästi, joten jään päällä ei ole vettä. Lunta on pari senttiä, niin että suksi pitää luistelupotkussa hyvin eikä uppoa. Moottorikelkanurat eivät suuremmin haittaa – jäätyneet urat voivat olla aika ikäviä ylitettäviä, vaikka toisaalta syvän irtolumen aikaan urat voivat auttaakin hiihtäjää. Kotipihasta pääsee suksia riisumatta Karankalahdelle ja Rehjanselälle ja vaikka Vuokattiin asti jos viitsii hiihtää muutaman tunnin.

Karankalahden rantaan on kelkalla höylätty latua: tässä ladusta kieltämättä on hyötyä, sillä monin paikoin suksi lipsuisi paljaalla jäällä.

Täällä on tienviittojakin, mutta kaiketi ne on pystytetty muita kuin kansanhiihtäjiä varten.

Rehjansaaressa voi levähtää laavussa ja lämmitellä nuotiolla.

Rehjansaaren päästä löytyi Kajaanista Rimpilänniemeen ja edelleen Vuokattiin johtava tasoitettu latu. Kansanhiihtäjä päästeli menemään selän yli Korvanniemen suuntaan, ja vauhdin tuottamassa tyydytyksessä oli jotakin samaa kuin siinä tunteessa, kun saavuttaa korkean vuorenhuipun tai kun astelee huipulta palatessaan aurinkoisella lumikentällä pilvien yläpuolella, kirjaimellisesti taivaassa.

Toisena Rehja-päivänä kansanhiihtäjä tempaisi Rimpilänniemen lenkin. Jäälle on siis tehty koneella latu, joka vie Kajaanista Rehjansaaren, Korvanniemen ja Rimpilänniemen sivuitse Vietonkylän Niemelään, missä hiihtoretkeläisiä palvelee pikku kahvila. Sieltä latu jatkuu viivasuorana Nuasjärven selän yli Vuokattiin.

Sää oli tällä kertaa arkisempi, taivas oli pilvessä ja ilmassa leijaili lumikiteitä. Kansanhiihtäjä tuli jäälle Karankalahdessa ja tavoitti ladun Korvanniemen edustalla.

Tuuliniemen edustalla on teerien turnajaispaikka. Muita jäälle jälkiä jättäneitä eläimiä olivat varis, hirvi, koera, orava, jänis, ihminen ja lynx.

Kun katsoo Rimpilänniemestä Vuokatin vaaroja, ne näyttävät tältä. Välissä sataa lunta.

Kotimatkalla aurinko pääsi valaisemaan pilvenriekaleiden läpi, mutta pian tuli lunta.

Kansanhiihtäjä unohti ottaa rahaa mukaan, joten kahvit jäivät juomatta kääntöpaikalla. Kolmenkymmenenviiden kilometrin urakan jälkeen kansanhiihtäjä oli melkoisen poikki ja ihmetteli entistä enemmän sitä kahdeksanvuotiasta poikaa, joka oli hiihtänyt Vuokatti-hiihdossa 60 kilometriä ja josta Kainuun Sanomat teki ison jutun (20.3.2003).

Samankaltaisia kirjoituksia:

1. Reippaiden ihmisten sunnuntai
2. Itä-Helsingin kansanhiihto-olojen kehitys 2010-luvulla
3. Koko kansan hiihto

Kuvaaminen 25 asteen pakkasessa ja pienessä tuulessa vaatii suunnittelua: Kamera on pidettävä hiihdettäessä vaatteiden sisällä, tässä tapauksessa ihoa lähinnä olevan paidan ja villa-aluspaidan välissä. Kun saavutaan kuvauspaikalle, toivottavasti hiihtämisestä hyvin lämmenneenä, irrotetaan sauvat ja tehdään seuraava liikesarja mahdollisimman nopeasti: riisutaan oikean käden hanska, avataan tuulitakin ja villapaidan vetoketjuja, vedetään kamera esiin ja otetaan kiivaaseen tahtiin kuvat (joiden sommittelu on suunniteltu mahdollisimman pitkälle jo kuvauspaikalle saavuttaessa), pannaan kamera takaisin vaatteisiin, vetoketjut kiinni ja hanska käteen. Sitten on lähdettävä taas liikkeelle, jottei lämmönhukka käy liialliseksi.

Paluu kolmen tunnin kuluttua lähdöstä, poskipäät ja vasemman käden etu- ja keskisormi pääsivät vähän paleltumaan.

Samankaltaisia kirjoituksia:

1. Matin länsibloggi: kansanhiihtäjä kotimaisemissa
2. Automaattista taidetta

Samankaltaisia kirjoituksia:

1. Matin länsibloggi: auringonnousu Nuaksella