Musiikin palo

Nyt se sitten selvisi, mitä musiikkiopistossa oli tekeillä eräänä alkutalven päivänä 1972 ja miksi minulla ei ollutkaan soittotuntia:

Musiikin palo ei tukahtunut Kainuun musiikkiopiston vaatimattomissa tiloissa, esitetty televisiossa 14.12.1972.

Musiikkiopisto oli vanha puinen asuintalo. Sen huoneistoihin oli erilliset sisäänkäynnit, mutta sisällä pääsi myös liikkumaan eri puolille taloa. Astelin ylös pienet pihan puolen sivuoven portaat:

sivuovi

Sivuovi

Eteisestä huoneeseen tömistessäni tien tukkikin valtava televisiokamera. Huoneessa oli piano-opettajani lisäksi vieraita miehiä, ja jotain hyvin erikoista ja tärkeää oli tekeillä: täällä kuvattiin televisio-ohjelmaa. Opettajaltani vain oli tainnut unohtua sellainen pikkuseikka, että oppilaille olisi pitänyt ilmoittaa asiasta. Sain kääntyä saman tien kotimatkalle.

Mitään tuossa hämärässä kulmahuoneessa kuvattua ei tosin ole päätynyt valmiiseen ohjelmaan. Kaikki haastattelut on kuvattu talon keskellä olevassa avarassa salissa, jonka ikkunat ovat kadulle päin. (Tässä salissa muuten myöhemmin kantaesitin kaksi ensimmäistä sävellystäni, Preludin ja Pienen valssin.)

Talven valo kertoo, että kuvauksia on tehty koko päivä. Johtaja Tuomen puhuessa on päivä, kadulla ajaa autoja ja vastapäinen kerrostalo näkyy hyvin. Taloudenhoitajan eloisan kertomuksen aikana hämärtää jo. Oma opettajani, josta käytän tässä nimeä ”Jankko”, on päässyt ääneen illan jo pimennyttyä, jolloin verho on vedetty vasemman ikkunaruudun eteen (ensimmäisen kerran kohdassa 2.12).

Koko päivä on siis tehty töitä, varmasti mietitty paljon ja keitetty välillä kahvia. Kysymyksiä – ja vastauksia – on luonnosteltu paperille. Hellyttävästi johtaja koettaa lausua opettelemaansa vastausta, joutuu tosin aika monesti katsomaan paperista, mutta onnistuu silti antamaan aika luontevan asiallisen vaikutelman.

Keskivaiheilla päästään seuraamaan toisen piano-opettajan soittotuntia suomussalmelaisen pojan kanssa. Tämä opettaja, jota nimitän ”Säilyksi”, oli aiemmin syksyllä sijaisena minulla. Kerran soittotunnille tullessani en löytänyt ”Jankkoa” mistään ja kiertelin ihmeissäni ympäri taloa. Yllättäen eräässä pienessä huoneessa talon keskivaiheilla tämä vieras mies puhutteli minua: ”Etsitkö ’Jankkoa’?” Myönsin etsiväni. ”Minä olen ’Jankko’.”

Aloitimme soittotunnin ”Säilyn” omassa huoneessa. Se oli itse asiassa ensimmäinen kerta, kun pääsin soittamaan pianoa musiikkiopistossa. ”Jankon” tunneilla en ollut vielä ehtinyt tuottamaan ääntäkään, vaan tämän edistyksellisen pedagogin kanssa olin käyttänyt ensimmäiset tunnit eräänlaisiin valmistaviin harjoituksiin: oikean ryhdin hakemiseen selkä seinää vasten seisomalla, andante-kävelyyn metronomin tahdissa ja käsivarsien, ranteiden ja sormien sulavaan, rentoon ja kauniiseen ojenteluun. Lähimmäksi pianon soittamista olin päässyt, kun olin saanut laskea sormenpäät hellään ojennukseen reunalaudalle koskettimien eteen.

Tämän televisioepisodin aikaan olin toki jo päässyt soittamaan, ties kuinka pitkällä olinkaan sinisessä Aaronissa.

Jossakin toisessa jutussa kerron siitä, kuinka ”Jankko” poltti soittotunnin aikana sikaaria ja kuinka savu haisi aivan oksennukselta.

Kontiomäki

Olen ottanut kuvan Kontiomäen asemalla kesällä 1982 ilmeisesti odotellessani työtoverieni kyytiä metsänmittaushommiin. Mitä saattaa päätellä ajankohdasta, paikasta ja kuvan keskellä häämöttävästä kulkuneuvosta? Paljonkin!

Tuona kesänä kuvattiin Kainuussa Arvottomat-elokuvaa, ja tämä kuva saattaa kytkeä minut sensaatiomaisella tavalla elokuvan tapahtumiin. Olen aikaisemmin kirjoittanut Arvottomien junista ja erään tärkeän seisakkeen nykytilasta. Melkein elokuvan lopussa Manne hyvästelee Veeran tuolla seisakkeella lähtiessään viimeisen kerran tapaamaan Hagströmiä.

Tässä kuvassa on  aamupäivä, ja etelän suunnasta saapuu asemalle lättähattu, joka on matkallaan Pohjois-Karjalasta Kainuuseen pysähtynyt Juurikkalahdessa. Ja erittäin mahdollisesti ottanut sieltä kyytiinsä Veeran.

Lynksit suohon

Moottorikelkasta on toisinaan hyötyä – esimerkiksi silloin, kun kelkkailija auttaa kansanhiihtäjää pohjustamaan hiihtokuntoon vanhan ladun, jonka kaupunki on hyljännyt.

Ei kaikkea moottorikelkkailua ole syytä suin päin tuomita. Kelkat ovat melkoisen hyödyllisiä monessa asiallisessa työssä: maa- ja metsätaloudessa, kalastuksessa, rajavartioinnissa, pelastushommissa, retkeilyvarustusten rakentamisessa ja ylläpidossa ja varmasti monessa muussa.

Mutta kelkkojen viihdekäyttö on paheksuttavaa, varsinkin silloin, kun se haittaa laajan ulkona liikkuvan kansanosan viihtyvyyttä ja rajoittaa vapaata liikkumista. Missä vaiheessa meno kääntyi niin nurinkuriseksi, että metsässä tai järvenjäällä hiihtelijä joutuu olemaan varuillaan kelkkojen takia ja haistelemaan bensankatkua?

Kelkkailu on kyllä enimmäkseen rajoitettu omille reiteilleen, mutta onko siitä iloa silloin, kun kelkkareitti on rakennettu polun tai vanhan ladun päälle? Tällaista olen joutunut todistamaan synnyinseudullani, eräässä Oulujärven kaakkoispäässä sijaitsevassa pikkukaupungissa. Jääköön kaupungin nimi tässä mainitsematta, niin häpeällinen tapaus on.

Kelkkateollisuuden lobbaus on tietenkin karmeaa. Tässä mainosvideossa kaksi öykkäriä riehuu kelkkoineen henkeäsalpaavan upeassa lumisessa erämaassa saamatta näköjään minkäänlaista rangaistusta. Moottorin pauhu on korvattu musiikilla, eikä pakokaasun käry välity elokuvan kautta.

Helsingissä on näinä lumisina talvina ollut paljon harmia raitiotiekiskoille pysäköidyistä autoista, jotka ovat liikenteen tukkiessaan haitanneet tuhansien ihmisten liikkumista. Tilanteeseen saatiin äskettäin huomattava parannus, kun kaupunki ryhtyi räjäyttämään väärin pysäköityjä autoja. On autoilijoita, joita ei viidensadan euron sakko paljon hetkauta, mutta se saattaa vähän herätellä, kun ostoksilta palatessa näkee autonsa savuavaa raatoa juuri nostettavan romulavetille. Sitä paitsi räjäytykset ovat jännittävää katseltavaa lähiseudun asukkaille.

Järeiden keinojen hyödystä myös maasto-oloissa saatiin äskettäin näyttöä, kun poliisi ja puolustusvoimat yhdessä lopettivat rikollisen susijahdin tulittamalla salametsästykseen osallistuneita kelkkoja miehittämättömistä lennokeista.

Jokin vastaava keino voisi tepsiä viihdekelkkailuunkin. Tietenkin ensi sijassa on pyrittävä saamaan kunnalliset päättäjät järkiinsä, jotta nämä lopettavat moottoriturismin palvonnan ja kiinnittävät huomionsa omien kuntalaisten hyvinvointiin. Mutta jos hyvät keinot eivät auta, voisi kokeilla pahoja. Kelkkareittejä voisi esimerkiksi miinoittaa ja kelkkailijoita aluksi hivotella, ja jos viesti ei mene perille, jopa ampua kohti – toki kelkkaan eikä kelkkailijaan tähdäten. Voisin lähteä hommaan mukaan, niin saisin armeijasta pimittämäni kertasingon ja viuhkapanokset pois lojumasta vaatehuoneen perältä. Niiden parasta ennen -päiväkin taisi olla jo 1990-luvulla.

Siinä voisi joku lynksi kokea suoauton kohtalon.

Leipälyriikkaa

Pekka Heikkisen leipomon web-sivujen toteutuksesta olisi saman korttelin pojalla tarjota useampikin rakentava kommentti, mutta katsotaan sitä joskus toiste. Tällä kertaa tahdon kiinnittää lukijain huomion siihen, kuinka leipomo kertoo itsestään runomuodossa.

Katsokaa vaikka: teksti on ladottu kahdelle palstalle lyhyiksi kappaleiksi, siis säkeiksi ja säkeistöiksi. Teksti ei tietenkään mukaudu selainikkunaan – jos se niin tekisi, säerakenne menisi sekaisin.

Tarkastellaan esimerkkinä puu-uunileipäsivua (tässä on suora linkki, mutta lukija siitä huolimatta joutuu etusivulle ja klikkaamaan sieltä ruisleipäsivulle). Teksti ryhmittyy yleensä neljän säkeen mittaisiksi säkeistöiksi. On myös yksi kuuden ja yksi viiden rivin säkeistö, ja sivun loppuhuipennuksessa, herkullisen kahvileivän jälkeen, säkeistö lyhenee kahteen ja lopulta yhteen riviin.

Säkeen pituus on yleensä 5–10 tavua, kymmentavuinen säe on hyvin yleinen. On pari lyhyttä nelitavuista, ja runo Puu-uunileivän tarina jysähtää käyntiin järeällä kolmentoista tavun säkeellä. Kotimaisen kirjallisuuden perusopinnoistani on sen verran aikaa, etten tunnista runomittaa. Kuka osaisi auttaa? Miten näitä runoja lausuttaisiin?

En tiedä, onko runoja esitetty julkisesti lausuttuina tai lauluiksi sävellettyinä. Runoviikon tilaisuuksia ajatellen niiden viesti on ehkä hieman yksipuolinen. Mutta kenties Pekka Heikkinen voisi järjestää runojuhlien aikana oheistapahtuman, jossa runoja esitettäisiin myymälässä ja yleisö saisi samalla nauttia leivoskahveista. Tämä sopisi hyvin satavuotisjuhliin.

Kainuun rotkolaaksot 2

Menin hiiteen.

Taisi olla aika hakea pyyntionnea, tai ainakin kysyä neuvoa. Jos ei tämä kesä ollut vienyt yliseen maailmaan, niin ehkä vastausta pitäisi hakea alisesta. Kysymyksiä oli kaikenlaisia, esimerkiksi: Mitä pitäisi ruveta tekemään elämässä? Kuinka voisi rikkoa sen laitostumisen ruudukon, joka pakottaa työskentelemään kellonaikojen ja kalenterin mukaan ja haittaa vakavasti mielekästä vuodenaikojen mukaista kansanretkeilyä?

Hiisi oli hiton kaukana, sinne päästäkseen oli syyllistyttävä auton käyttöön. Mutta peltikotelosta kuoriuduttua käveltävää oli enää puolisentoista kilometriä. Polku vei pitkin korkeita harjuja ja kosteita korpinotkoja. Alkumatkasta vastaantulevat vedet olivat matkalla luoteeseen, Oulujoen vesistöön. Mutta äkkiä tultiin hurjan rotkon äärelle. Äkkijyrkkien kallioiden välissä oli ylimmäinen lampi ja sen takana karmean louhikkoinen kynnys, portti. Toiselta puolelta vedet kulkisivat kaakkoon, Vuoksen vesistöön.

Itse Hiidenportti on kauhea lohkarekaaos

Hiidenportin sileä laatta

 

Parhaille paikoille päästäkseni minun oli livahdettava virallista polkua reunustavien köysikaiteiden läpi. Rotkon keskellä seisoo korkea kalliotorni, jonka päälle vie vain hyvin kapea kannas. Tornin reunat ovat kolmelta suunnalta pystysuorat, alla on musta nevareunainen lampi. Kapusin tornin huipulle ja istuin jyrkänteen reunalle.

Värikäs pikkulintupoikue hyppi matalissa männyissä vaimeasti tirskahdellen. Tervapääskyt kirskuivat ja syöksyivät kielekkeitä hipoen. Mahtoivatko ne pesiä kallion koloissa?

Aamupäivän aurinko häikäisi sekä ylhäältä taivaalta että alhaalta lammen pinnasta, alkoi olla painostavan kuuma. Mustat sirpit suhahtelivat yllättävän läheltä. Niitä tuntui tulevan koko ajan jostakin lisää. Kirskuntaa kuului nyt edestä ja takaa, se suorastaan sattui korviin. Välillä linnut lensivät suoraan kohti ja väistivät vasta alle metrin päässä. Aloin kiusaantua tästä hivottelusta ja nousin seisomaan.

Joidenkin tervapääskyjen erotuomarinpillit  kuulostivat kumman karkeilta. Ei, viereeni oli ilmestynyt korppi, useampikin. Ne alkoivat näykkiä peltipaitani hihoja eivätkä säikkyneet, vaikka huidoin vimmatusti. Tämä alkoi olla vaarallista.

Sitten hyppäsin jyrkänteen reunalta ja sukelsin pää edellä lampeen.

Hiidenportin pohjaton saivo, portti käänteiseen maailmankaikkeuteen

Lammen reunalla on sileä tasanne saarnaamista ja loitsimista varten

 

Lintujen huuto vaimeni, tuli viileää ja hämärää. Sukelsin yhä syvemmälle, lintujen äänet hävisivät kokonaan ja lopulta oli täysin hiljaista. Viimeinenkin valonsäde jäi taakse, olin pimeässä, äänettömässä ja painottomassa tilassa. Suunnat menettivät merkityksensä, ja kun jatkoin sukeltamista, olisin yhtä hyvin voinut liikkua ylöspäin. Pimeys ei ollutkaan täydellinen, liikuin selvästi jonkinlaista valoa kohti. Jäntevin potkuin sukeltava kuikka tuli vastaan ja suhahti saman tien ohi.

Pulpahdin pintaan tuntemattomalla metsäisellä lammella, lähellä rantaa. Oli hämärää, ilmeisesti yö. Ryömin hyllyvälle sammallautalle, vähitellen pääsin kovalle maalle ja nousin jaloilleni. Kävely oli uskomattoman kevyttä, teki mieli juosta.

Urpovaaran puut saavat kaatua omia aikojaan

Juoksin pitkin kuusikkoisia kankaita ja loikin kevyesti maassa makaavien puunrunkojen yli. Äkkiä huomasin, että karhu ja susi juoksivat vierelläni. Tilanne ei jostakin syystä hätkähdyttänyt minua ollenkaan, vaan jatkoimme kaikessa rauhassa lennokasta juoksua, kaikki kolme.

Vähitellen minulle valkeni, että ymmärsin, mitä karhu ja susi sanoivat. Keskustelu tapahtui karhujen ja susien kielellä, joten en tässä pysty tarkasti toistamaan sitä. Muistan kuitenkin keskustelun sävyn: se oli syvällinen ja vakava, mutta yhtä aikaa kepeä ja maanläheinen.

Pitkospuut johdattavat yli Urposuonniittyjen

Ylitimme välillä soita. En tiedä kauanko juoksimme, se saattoi yhtä hyvin olla tunnin tai viisi tuntia. Yö oli tasaisen hämärä, oli mahdotonta sanoa oliko ilta- vai aamuyö. Ilma oli viileä ja raikas, enkä koko aikana tuntenut väsymystä.

Suden ja karhun suhde maailmaan vaikutti suoralta ja käytännölliseltä, mitään eksistentiaalisia ahdistuksia heillä ei tuntunut olevan. He kummeksuivat minun ongelmiani ja pitivät niitä enimmäkseen keinotekoisina ja itse keksittyinä. Olin tajuavinani, että heidän mielestään piti vain elää, mennä eteenpäin, tehdä joka hetki päätöksiä ja huolehtia vain tästä päivästä. Koskaan ei tiennyt, milloin sala-ampujan luoti iskisi tai moottorikelkka ajaisi päälle. Näiden seutujen omertà piti huolen siitä, että niin saattoi tapahtua milloin vain.

Arvoisa viherkukkajäärä, pysytelkää hetkinen juuri siinä

Vaikka nyt muistan keskustelusta enää tunnelmia ja aiheiden pääpiirteitä, juuri sillä hetkellä aistini olivat äärimmäisen terävät. Juoksimme reipasta vauhtia, mutta pystyin silti havaitsemaan yksittäisiä maassa liikkuvia kovakuoriaisia, sammakoita ja myyriä.

Ison Oravijärven maasto on louhuista

Ylitimme louhikkoisempia kankaita, toisinaan susi ja karhu juoksivat kauempana ja hävisivät välillä kokonaan näkyvistä. Monin paikoin emme mahtuneet juoksemaan vierekkäin, mutta uumoilin myös, että saattajani alkoivat vähitellen kyllästyä ja heidän teki mieli rientää omille poluilleen.

Urpolampi

Keskustelumme hiipui vähitellen. Viimein pysähdyimme jälleen uuden lammen rantaan. Susi ja karhu viipyilivät pienen matkan päässä minusta ja toisistaan hiljaisina, ajatuksiinsa uponneina. Kumarruin hörppäämään vettä lammesta, ja kun nousin, seuralaiseni olivat poissa. He olivat häipyneet ilman pienintäkään risausta tai tömähdystä.

Olin jo tovin aavistanut tämän. Yö oli aina vain yhtä hämärä ja hiljainen, mitään ei tuntunut tapahtuvan. Lammen ranta näytti äkkisyvältä. Käännyin vielä katsomaan taakseni, mutta metsässä ei ollut minkäänlaista liikettä. Sitten sukelsin taas.

Kitulanlampi

Tällä kertaa osasin odottaa, mitä tulisi tapahtumaan. Jo parin metrin syvyydessä tuli vastaan kuikka. Sitten pimeni. Mutta tällä kertaa pimeys oli pidempi, ja hieman huolestuin, päätyisinkö täältä enää minnekään. Ensimmäisen kerran sukeltaessani ei päähäni ehtinyt pälkähtää miettiä, miten pitkään sukellukseen keuhkoissani oleva happi riittäisi, mutta nyt kysymys alkoi oikeasti vaivata.

Viimein sentään aloin nähdä valoa, ja käsitin sen tulevan ylhäältä. Pintaan tuntui vain olevan loputon matka. Aloin pelätä, etten jaksaisi ylös asti.

Äkkiä tunsin terävän piston takamuksessani. Kuikka oli sukeltanut avukseni ja auttoi minua ylöspäin nokallaan työntämällä. Kivun antamalla ylimääräisellä voimalla pulpahdin pärskien pintaan ja haukoin henkeäni monta minuuttia.

Oli taas paahtava aamupäivä. Hyttyset ja paarmat hyökkäsivät kimppuuni, tervapääskyt kirkuivat jossain kauempana.

Vedestä oli hankala päästä ylös. Kiskoin ensin itseni hyllyvälle nevalle, sitten liikuin pyörimällä louhikon reunaan. Kompuroin aikani hirveässä kiviröykkiössä, sitten kiipesin kalliolle halkeamista ja männynoksista vetäen. Löysin reppuni ja kamerani huipulta. Polulla kaideköysien takana liikkui retkeilijöitä, kuinkahan pitkään he olivat ehtineet seurata rimpuiluani?

Vaatteitani kuivatellessani huomasin olevani täysin uupunut. Voimani riittivät hädin tuskin lyhyeen kierrokseen Kovasinvaaran kautta takaisin Palolammelle.

Kovasimen erämaatalon muinainen viljelys

Muutama päiväsaikaan otettu kuva Hiidenportin poluilta, soilta ja rotkoista.

Vaarallinen päivä Sotkamossa

Vuokatti ei ole Kainuun korkein paikka. Korkein on Hyrynsalmen Iso Tuomivaara, 387 metriä. Sotkamon puolellakin on korkeampia paikkoja, etelän Naulavaara on melkein 368-metrinen ja Talvivaarakin on Vuokattia korkeampi, yli 350 metriä. Vuokatin vaaroista korkein, Porttivaara, yltää 345 metrin korkeuskäyrän paremmalle puolelle.

Vuokatti kuitenkin erottuu ympäristöstään kaikkein parhaiten, sillä isot järvet ympäröivät sitä kolmelta puolelta: idässä Kianta- ja Sapsojärvi, pohjoisessa Nuasjärvi ja lännessä Jormasjärvi. Paras näköalapaikka on vaarajonon pohjoisin huippu Iso-Pölly (326,3 metriä), jonka korkeusero Nuasjärvestä on lähes 190 metriä (tarkalleen ottaen 188,4 metriä Nuasjärven virallisesta keskikorkeudesta 137,9). Suurin keskimääräinen jyrkkyys (7,97 astetta) on kuitenkin Porttivaaralla, joka nousee Jormasjärvestä 1,43 kilometrin matkalla 200 metriä.

Vaarajonon pituus mitattuna 200 metrin korkeuskäyrältä Parkuanvaaran eteläpuolelta Ison-Pöllyn pohjoisrinteelle on 17 kilometriä. Kartassa nimettyjä vaaroja on 17, lisäksi käytössä on ainakin pari vaarannimeä, joita ei ole painettu peruskarttaan.

Kaukaa lännestä katsoen Vuokatin vaarat ovat kuin mateleva tai ryömivä jättiläisolio, jonka pää kurkottaa juomaan Nuasjärvestä, selkä kohoaa korkeimmilleen Porttivaaralla ja häntä laskeutuu poimuillen kohti etelää.

Olion selkänikamia pitkin kävelijää johdattaa hyvin merkitty polku, joka on osa UKK-retkeilyreittiä. Koko matkan Pökkelöperästä Vuokattiin kävelee hyvin päivässä. Liikkeelle voi lähteä myös kuutostien varren pysähdyspaikalta Rönkönmäestä. Reippaasti pötkien sieltä ehtii Ison-Pöllyn laelle tai urheiluopistolle neljässä tunnissa.

Kansanretkeilijä käveli tämän pohjoisemman osuuden, mutta aluksi oli tietenkin tehtävä pieni pisto etelään Persevaaralle. Jyrkkä koillisrinne on luonnonsuojelualuetta ja kasvaa tiheää naavaista kuusikkoa. Korkein kohta sen sijaan on hakattu aukeaksi, minkä ansiosta Jormasjärven suuntaan on avarat näkymät.

Persevaaran naavaista kuusikkoa

Persevaaralta matka kääntyy sitten pysyvästi pohjoiseen. Siinä, missä nykyinen valtatie leikkaa vanhan Rekivaaran tien, oli ennen vanhaan hyviä vadelmapaikkoja. Polku nousee ylös tieltä yhtä jyrkästi kuin vastakkaisella rinteellä, ja näihin nousuihin on tällä reitillä syytä tottua. Rönkönvaara on laakea ja suurelta osin paljaaksi hakattu. Polku muuttuu yllättäen tieksi, jota kulkien ohitetaan pari taloa.

Polku nousee portaittain Koljolanvaaralle

Koljolanvaaralla päästään taas asiaan, siis metsän suojaan ja kunnon polulle. Jyrkimpiä kalliopykäliä on helpotettu puuportailla ja vanhoja rakenteita uusitaan, niin kuin näkyy, vähän järeämmiksi. Kulkijalta vaaditaan kuitenkin ehjiä polvia ja nilkkoja, sillä esteettömäksi polun saa vain räjäyttämällä.

Koljolanvaaralla päästään viralliseen lakimetsään

Päästään vihdoin 300 metrin korkeuskäyrälle ja satumaiseen vanhaan, lumen painamaan lakimetsään. Talvella painaa lumi, heinäkuun lopussa maa notkuu mustikoista. Onneksi peruskallio on vahva. Jormasjärvi vilahtelee lännessä.

Porttivaara

Pian ollaankin jo polun korkeimmalla kohdalla, 340 metrissä Porttivaaran yläosissa. Vaaraolion turkki on täällä ehjimmillään. Pohjoispuolelle laskeuduttaessa tullaan sitten ulos ikimetsästä, parin kolmen vuosikymmenen ikäiseen taimikkoon. Vaaran selkää ei ole onnistuttu säilyttämään yhtenäisenä, vaan hakkuut leikkaavat metsään aukkoja tilarajojen mukaan.

Porttimäki, ohdakkeet ja Kiantajärvi

Porttivaaran ja Lehtovaaran välisessä notkossa on entinen Porttimäen tila. Täällä asuivat August ja Hilma Tikkanen, pitivät lehmiä ja viljelivät pientä peltoaan. August louhi myös uunikiviä Porttivaaran kupeesta. August kuoli 1946, Hilma eli täällä vuoteen 1962. Talo on ollut pystyssä ainakin vielä 1997, nyt on jäljellä vain vuolukivinen uuni. Retkeilijöille on pihapiiriin tehty kota ja nuotiopaikka. Maisema on vallan ihmeellinen, mutta mikä on ollut entisajan ihmisen suhde siihen: onko ehtinyt ihastella, kun työ on ollut saatanallis-perkeleellisen raskasta ja toimeentulo niukkaa? Kyllä tähän kesämökin pystyttäisi, mutta selviäisikö hengissä ensimmäisestä talvesta, jos pitäisi Augustin töitä tehdä?

Ilveskallion päälle on jätetty turkki, mutta selkä on paljas

Porttivaaran pohjoispuolella on Lehtovaara ja sen eteläreunassa jyrkkä Ilveskallio. Retkeilyreitin etapeissa on erikseen Ilvesvaara ja Lehtovaara, mutta Ilvesvaara on oikeastaan Lehtovaaran eteläinen huippu.

Katsaus Lehtovaaralta itään Kiantajärvelle

Ilveskallion päälle on jätetty kuusikko, mutta ylempää puut on korjattu pois. Tällaisia näkymiä ei olisi ilman hakkuita, noita nykyajan kuloja. Kulkisimme ikimetsän kuusien suojassa, ja vain karuimmilta huipuilta ja jyrkänteiden päältä pääsisimme näkemään vilauksen järvimaisemaa.

Luonnonsuojelualueita on Lehtovaaralla, Matovaaralla ja Pienellä-Pöllyllä, ja siellä retkeilijä saa kulkea satumetsässä. Toisin paikoin on talousmetsää, joten silloin voi huoletta kiihdyttää askelia. Vuokatin latuverkosto ulottuu pitkälle etelään. Koneella ajettaviksi raivatut latu-urat ovat kesäaikaan kurjan näköisiä, mutta hyväksymmekö ne tietäessämme niiden tarjoaman talvisen kansanhiihtoriemun?

Vanhaa hyljättyä polkua Möykynvaaran alla

Möykynlammen ja Möykynvaaran välissä retkeilyreitti on pantu kulkemaan latu-uraa ja vanha pitkospolku on hylätty. Syrjään jäänyt vanha tie on aina jollakin tavalla yhtä aikaa haikea, salaperäinen ja houkutteleva.

Vuokatin radiomasto Pienen-Pöllyn rinteessä

Yksittäiset vaaranhuiput seuraavat toisiaan noin puolen kilometrin, enintään kilometrin välein. Möykynvaaran, Matovaaran ja Keiman jälkeen tulee Pieni-Pölly. Vuokatin 323-metrinen radiomasto valmistui Pienen-Pöllyn rinteeseen 1976, ja Kainuussakin päästiin katselemaan kakkostelevisiota.

Aaltoja muinaisessa rantahiekassa

Pienen-Pöllyn korkeimmalla kohdalla, 330 metriä merenpinnan yläpuolella, on kivettyneitä aaltoja. Onko tämä muinaisen meren rantaa vai onko kallio muuten vain lohjennut näin ovelasti?

Tuolta tultiin: katsahdus Isolta-Pöllyltä etelään

Kävely loppuu Ison-Pöllyn – joka muuten on matalampi kuin Pieni-Pölly – näköalapaikalle.Koska tämä kirjoitus tahtoo jättää lukijan suhteellisen levollisille mielin, tähän loppuun tulee eteläpuolen maisema eikä kauhukuvia Vuokatin laskettelurinteistä esitetä. Yksi sellainen sisältyy kuitenkin laajempaan kuvakokoelmaan, joka on nähtävissä täällä.

Esoteerinen maantiede julkaisi vaara-aiheisen jutun sopivasti aivan äsken. Suosittelen – sanoisinko: jyrkästi.

Rouvankangas 2 (Kansanhiihto 1977)

Tuulenpuuskan hahmossa pyyhältänyt aikasiirtymä ei saanut tällä kertaa puhalletuksi kansanretkeilijää 1970-luvulle, mutta keltaiset ja punaiset maalimerkit riittivät herättämään uteliaisuuden. Täälläkö ennen hiihdettiin? Onko joskus ollut aika, että hiihtoladun tekemiseen on riittänyt risujen raivaus, kohtuullisen tasainen maanpinta ja parikymmentä senttiä lunta? Ettei ole tarvittu autolla ajettavaa kymmenmetristä valaistua kiitorataa?

Kovin selvää muistikuvaa ei ollut siitä, miten ladut aikoinaan metsässä kulkivat. Punainen reitti taisi olla vaativampi: se oli ehkä pitempi ja siinä oli jyrkempiä mutkia ja mäkiä. Keltainen saattoi olla leppoisampi.

Voisikohan merkkejä vielä seurata? Pystyisikö reitit rekonstruoimaan vaikkapa sillä tavalla, että panisi GPS-reittitallentimen reppuun tikittämään ja antaisi maalitäplien johdattaa kulkua? Tuumasta toimeen, kansanretkeilijästä tulee kansanhiihtäjä vaikka keskellä kesää.

Punaisen reitin alku vanhan Prikaatintien risteyksessä

Ensin punainen. Reitin lähtöpaikka taisi olla vanhan Prikaatintien ja Sotkamontien risteyksessä Palokankaan kulmalla. Tässä näkyy moottorikelkkareitin alku, mutta punaiset merkit ilmestyvät puihin muutaman kymmenen metrin päässä.

”Vain” kolmeakymppiä?

Prikaatintien alku siirrettiin sittemmin muutaman sata metriä etelään vanhan pellon kohdalle, ja vanha tie kasvaa sammalta ja pusikoituu kovaa vauhtia. Teiden väliin unohtui pieni kolmiomainen metsä. Moottorikelkkaura seuraa melkein punaisen paluulatua – tarkkaan ottaen latu on tästä vähän oikealle ja yhtyy kelkkareittiin suunnilleen siinä, missä polku lakkaa näkymästä. Punainen menolatu on tästä vasemmalle.

Punainen nousee kankaalle

Tien ja pellon ylityksen jälkeen alkaa varsinainen Rouvankangas, ja reitti löytyy helposti. Se nousee oikopäätä kohti kankaan korkeinta kohtaa.

Punainen kääntyy laskuun

Seuraa heti käännös oikeaan ja reipas lasku takaisin kankaan juurelle, kohti Hoikanlampea.

Punainen laskeutuu tien varteen

Punainen laskee ylhäältä oikealta lähelle tietä ja yhtyy tässä vähäksi aikaa keltaiseen. Tässä ollaan lähimpänä vanhaa Kivimäentietä.

Punainen ja keltainen kulkevat yhdessä tien varressa

Punainen ja keltainen kulkevat yhdessä tien vartta, kunnes erkaantuvat seuraavassa nousussa. Taustalla häämöttää Prikaatintien risteys, jutun ensimmäisessä kuvassa sama paikka toiseen suuntaan.

Noustaan taas kankaan päälle, ja ensimmäisen kerran pitää oikein miettiä suuntia. Keltainen jatkaa suoraan kankaan yli, mutta punaisia merkkejä on kahteen suuntaan: etelään kohti kuusikkoista notkoa ja itään kohti kankaan lakea. Päätän seurata ensiksi ylempää reittiä. Kymmenen–kaksikymmentä vuotta vanha hakkuuaukko haittaa hieman, mutta merkit löytyvät pian toiselta reunalta. Laella näyttää olevan taas risteys: oliko punainen latu kahdeksikko? Kuljen maston taitse, ja kun tulen kelkkareitille, punaiset merkit ovat hävinneet. Päätän etsiä reitin loppuvaiheet ja palata sitten tutkimaan puuttuvaa osuutta.

Kelkkareitti seuraa mastotietä. Punaisen loppulasku tulee maston oikealta puolelta ja seuraa tien linjaa mutkasta lähtien.

Kelkkaura yhtyy mastolle menevään tiehen, ja rinteessä huomaankin, että punaisen ladun loppulasku tulee maston toiselta puolelta. Se tulee tien kohdalle suunnilleen siinä, missä tie alkaa kaartaa vasemmalle. Tässä taidettiinkin ottaa melkoiset vauhdit aikanaan. Kuljen reitin loppuun, jotta saan sen piirretyksi kartalle, ja palaan etsimään keltaista latua.

Keltaiset merkit ilmestyvätkin tyhjästä tämän saman rinteen puolivälissä. Keltainen reitti on kankaan länsipuolella ja yläosissa hyvin selvä: se seurailee laitoja, nousee mäen päälle ja käy mutkan itäpuolen tiheämmissä metsissä. Siellä merkit myös katoavat, ja loppuosa jää arvailtavaksi. Ei kai se suinkaan voi ristetä punaisen kanssa siinä, missä punaisen hiihtäjillä on alamäessä kaikkein kovin vauhti? Risteyksen täytyy olla mäen päällä, mutta siitä ei näy merkkejä.

Punainen tasaisella kankaalla

Sitten vielä loput punaisesta. Alan seurata punaista reittiä ensin vastamäkeen ja sitten suoraan pitkin kankaan lakea etelään. Täällä merkit näkyvätkin kauas. Vähän matkan päässä ylitetään keltainen ja mennään alas kuusikkoon. Merkit häviävät, mutta ilmestyvät taas yllättäen lähellä keltaisen reitin eteläisintä kohtaa. Toisen kerran merkkejä joutuu hakemaan lähellä varastoalueita, missä on tuore (10–20 vuotta) aukko.

Eteläinen vaaramaisema

Käännytään taas kohti kankaan korkeita keskiosia. Täältä avautuu jopa hieman näkymiä etelän suunnalle. Sitten laskeudutaan itäpuolen soisempaan ja tiheämpään metsään, ja merkit katoavat – tietysti, sillä ei täällä 35 vuotta sitten ollut isoja puita, joihin merkkejä olisi voinut maalata. Loppumatka onkin taas arvailua, kunnes nousen lähellä mastoa kuivalle kankaalle ja löydän merkit uudestaan.

Tässä ovat kulkemani reitit Google-kartalla:


Näytä Rouvankankaan ladut suuremmalla kartalla

Keltainen on aika selvä. Punaista tulkitsen näin: koillinen silmukka ei kuulu reittiin, vaan on oma harhautumiseni. Varsinainen punainen reitti lähtee vähän matkaa keltaisen kanssa kuljettuaan etelään, mutta tässä voi myös oikaista kankaan yli suoraan korkeimmalle kohdalle ja loppulaskuun (tai voi hiihtää vain ladun eteläisempää lenkkiä). Sekä punaisen että keltaisen itäisimmät osat ovat arvailujen varassa, siellä ei näkynyt merkkejä.

Katsotaanpas vielä vanhasta ulkoilukartasta:

Kajaanin ulkoilukartta 1970-luvulta

Mitä ihmettä, Rouvankankaalla ei ole latuja ollenkaan! Laajankankaan ja Kylmän lenkit ovat kyllä kartassa, ja Vimpelin tietysti. Eivätkö Rouvankankaan ladut olleetkaan virallisia kaupungin latuja? Kuka niitä sitten ylläpiti, prikaatiko? Nuo kiintorastit muistelen kyllä suunnistaneeni.

Tässä lienee laskettu kansanmäkeä

Olisiko näillä main harrastettu kansanmäenlaskua? Valokuva-albumissa vuoden 1977 kohdalla on kaksi kuvaa, jotka ovat Kainuun Sanomien kuvaajan ottamia. Toimittaja ja kuvaaja ilmeisesti hiljaisena uutispäivänä ajelivat ympäri kaupunkia ja miettivät, mistä voisi tehdä jutun. Rouvankankaan rinteessä lähellä prikaatin risteystä oli pari poikaa laskemassa itse tamppaamaansa jyrkkää mäkeä.

Kansanmäenlaskijat Kainuun Sanomissa 1977

Toivottavasti lehtijuttu vielä löytyy arkistoista.

Laitan tähän vielä sivuhuomautuksena ulkoilukartasta otteen, jossa näkyy alkuperäinen Kylmän latu. Sehän oli olemassa vielä melko kauan sen jälkeen, kun Laajankankaan latu jäi asutuksen alle 1970-luvun puolivälin jälkeen. Kansanhiihtovihko oli laatikossa Koivuniemen talon kohdalla, ja rastin 21 kohdalla oli hieno alamäki. Kartassa näkyy pohjoispuolella toinenkin latu, lieneekö se nimeltään Variskankaan tai Savikon lenkki? Sitä en valitettavasti koskaan hiihtänyt.

Kylmän latu

Ennen oli kaupungilla varaa pitää yllä kansanhiihtolatuja ja kiintorasteja, urheiluhan tapahtui yleensä ulkosalla. Nykyisin keskitetään ponnistukset siihen, että loputkin talviurheilulajit saadaan siirretyksi sisähalleihin.

Tämän jutun kuvat myös täällä, vähän suurempina.

Rouvankangas

Kansanretkeilijä päättää sunnuntaikävelyn kohteen yleensä viime tingassa tai vasta matkalla. Ratkaisu syntyy holtittomasti ja mielivaltaisesti ja saattaa aiheuttaa reippaassa vauhdissa kiperiä äkkikäännöksiä ja syöksyjä. Näennäisen älyttömiin päätöksiin löytyy usein selitys henkimaailmasta. Tällä kertaa tapahtui heittäytyminen rutiininomaiselta kävelytieltä vilkkaan valtatien yli hyvin tuttuun mutta vuosikausia käymättä olleeseen metsään, ja retken mielekkyyttä voisi luonnehtia psyko- ja urheiluhistorialliseksi.

Kiinalaisia lyhtyjä

Virallisen kameran ollessa Jas-tekniikan (jakt, attack och spaning) kynsissä oli luontokuvauksessa yritettävä repiä kaikki irti taskussa alinomaa mukana kulkevasta pokkarista. Sehän toki oli jo aiemmin osoittautunut etevämmäksi kukkien lähikuvauksessa. Nyt kesäkuun alkupäivinä saattoikin sitten odottaa jo monenlaisia liikkuvia hyönteisiä.

Katajainen kangasperhonen

Kangasperhonen yrittää siipiensä vihreän alapinnan avulla naamioitua mustikanlehdeksi, mutta katajan oksalla temppu ei ole kovin uskottava.

Päiväperhosen kuvaus pikkukameralla tapahtuu seuraavasti: Kun perhonen laskeutuu lähettyville, kuvaaja jähmettyy heti paikalleen ja tsuumaa polttovälin suurimmilleen. Sitten hän kääntyy kohti perhosta hitaammin kuin tuulessa huojuva varvikko ja alkaa ottaa kuvia. Puolen metrin päähän päästyä kuvausohjelma vaihdetaan supermakroksi, jolla voi tarkentaa senttien päähän. Sitten taas lähestytään varoen heiluttamasta kasveja ja jatkuvasti laukoen. Jos kuvaajalla on malttia ja tuuria, hän saattaa päästä parin sentin päähän perhosesta, jolloin siivet voivat täyttää puolet kuva-alasta. Tällä etäisyydellä syväterävyyttäkin voi jo käyttää hyväksi.

Tämä ei ole koivumittari

Tänään kangasperhoset ovat aika kesyjä. Kuumana ukkostavana päivänä ne saattavat lennellä polulla kulkijan edellä varoittamassa lähestyvästä ukonilmasta: ne laskeutuvat ja hankaavat siipiään vastakkain esittäen näin symbolisesti staattista sähköä.

Tämä ei ole seitsenpistepirkko

Kovakuoriaiset eivät yleensä lennä karkuun, mutta ne kiepahtavat helposti lehden taakse hankalaan asentoon.

Lude (lausutaan ljuud)

Puolukoita tulossa

Puolukoita on tulossa, kuten mustikoita ja alempana lakkojakin.

Roopurin uria Rouvankankaan laella

Sotakoneet ovat kuluttaneet kankaan tasaisen lakiselänteen paikoin velliksi. Rouvankangas, aikaisemmin suosittu ulkoilu- ja marjastuspaikka on jostakin syystä annettu militäärien harjoittelualueeksi. Korkeimmalla kohdalla on masto, ja räikeä moottorikelkkaura halkaisee kankaan.

Sivummalla riittää kuitenkin ehyttä kangasta. Kävelen mäen eteläiselle rinteelle, josta avautuu jopa hieman näkymiä kaukaisille vaaroille. Alhaalla on yhä vuosikymmeniä vanha epämääräinen varastoalue, jota kai on viimeksi käytetty puutavaran varastointiin ja haketukseen. Etsin alueelle johtavan tien varresta paikkaa, jossa talvella 1983 Erkki Virtasen (nimi muutettu) kanssa räjäytin nuotiossa retkikeittimen butaanisäiliön. Tuo kummallinen episodi on vuosien saatossa elänyt mietteissäni vaihtelevina kaunokirjallisina kehitelminä, enkä nykyään ole edes varma siitä, tapahtuiko se todella vai kuvittelinko kaiken. Komea tulipatsas siitä joka tapauksessa syntyi.

Puhdasta tuli

Ei löytynyt Camping gaz -säiliön riekaleita, vaan tämmöinen lieriö. Pesukoneiden, televisioiden ja sohvien heittäminen metsäteiden varteen on kauneinta suomalaista kansanperinnettä.

Lirppu ja Napsu

On täällä lemmikkien hautausmaakin. Kai. Nimet eivät ainakaan kuulosta sankarivainajilta.

Kukkia heille, sitten kotia päin kankaan länsilaitoja pitkin.

Silloin tapahtuu se, mikä on tähän asti leijunut vain aavistuksena ilmassa: tämän retken kenties varsinainen tarkoitus tulee näkyväksi, tuulenpuuska käy läpi männikön ja aikasiirtymä yrittää heittää minut takaisin 1970-luvulle. Puunrungoissa on tutunoloisia merkkejä:

Keltainen

Tämän jutun kuvat isoina ja toinen mokoma lisää täällä.

Umpihankihiihto 2012

Mustan kämpällä ammennettiin vielä taannoin 1970-luvulla hiihtäjille tulikuumaa mehua isosta tonkasta.

Kun vanhan ladun alkuosuus oli pelastettu unhosta, oli vielä selvitettävä, voisiko koko Haukilammen lenkin hiihtää alkuperäistä reittiä.

Latu on aukeilla lähes ummessa

Alkumatka oli kertaalleen hiihdetty, mutta tuisku oli lakaissut sen miltei umpeen, ja aukioilla latu piti käytännössä avata uudestaan. Yllä olevan aukion takanurkassa on eilinen risteys, ja siitä suoraan eteenpäin jatkuu tutkimaton alkuperäinen Haukilammen ja Kivimäen lenkki.

Kylkiäiselle on hieman matkaa

Reitti seuraa vanhaa rajalinjaa runsaan kilometrin matkan. Puolivälissä suoraa osoittaa viitta Kylkiäistä kohti. Hieman erikoisessa paikassa viitta on, sillä kohde on kaukana Kivimäessä.

Maisema ei ole mitenkään erikoista: samaa nuorta mäntymetsää kuin Mustan ladun varrella, tiheäpuista rämettä ja hakkuuaukkoa. Vanhempaa kuusimetsää tulee vasta linjan päässä, lähellä Isoa Syvälampea. Onneksi käpytikka käy morjestamassa.

Metsän suojassa uutta lunta on vähemmän, ja lammen rantaan pystyy suorastaan laskettelemaan. Kieronmäen reitin metsätie kaartaa lammen vastakkaista rantaa.

Iso Syvälampi

Ison Syvälammen pohjoispäähän on karttaan merkitty nuotiopaikka, ja siellä onkin jonkinlaisia rakennelmia, niin kuin tämä epämukavuuslaitos.

Pyllynkaraisukoppi

Kainuulainen kieroonkasvanut jättiläishonka

Kun lammen pohjukasta noustaan laajalle hakkuuaukolle, suksen alta katoaa tallattu polku miltei tyystin ja meno on käytännössä umpihankihiihtoa. Samoin katoavat puihin maalatut oranssinruskeat merkit, sillä puut on kaadettu. Suunnistaminen suoritetaan vaistolla, tosin yksinäinen jättiläishonka osoittaa reittiä. Onkohan se tuttu alitajunnasta yli kolmenkymmenen vuoden takaa? Rungon alaosa on tikankolojen kerrostalo. Korppi ronkkuu toiveikkaana, mutta kansanhiihtäjästä se ei haaskaa saa.

Tästäkö muka pitäisi jatkaa?

Pian hongan jälkeen noustaankin tutunoloiselle kankaalle nuoreen männikköön. Täällä kulkee Kieronmäen baana, ja ohi luistelevat hiihtäjät katsovat epäuskoisina hullua, joka ei käänny lanatulle väylälle vaan näyttää suuntaavan kohtisuoraan sen yli umpihankeen.

Tämä osuus metsätieltä Haukilammelle ja ehkä Kivimäkeenkin on avattu hiihdettävään kuntoon ainakin joinakin talvina. Muistan itsekin hiihtäneeni tästä Haukilammelle ei niin kovin monta talvea sitten. Ehkäpä olen nytkin vain viikkoa tai kahta liian aikaisin liikkeellä ja joudun siksi umpihankeen.

Umpihanki kutsuu perhettä talvisin

Syväkankaalla on iso tuulinen aukko ja sen reunoilla lunta yli polvien. Oranssit merkit jatkuvat kaukaisuuteen. Vielä voisi kääntyä, tielle takaisin ei olisi kohtuuton matka.

Kummanko nyt valitsisi?

Aukon eteläpäässä olisi vielä mahdollisuus pyörtää Mustan suuntaan. Mutta muistan melkoisen varmasti, että matkaa Haukilammen kääntöpaikalle ei pitäisi olla juuri kilometriä enempää. Ja kun reittikin on taas selvästi merkitty, ei tässä vaiheessa voi enää perääntyä. Tuuli tosin pääsee puhaltelemaan varsin vapaasti männynrunkojen välissä ja kinokset ovat taas paikoin reiteen asti. Toisin paikoin on taas helpompaa, sillä tästä on ajettu kelkalla ennen näiden päivien tuiskuja.

Latu tekee Haukilammen päässä virallisesti pienen lenkin, mutta tällä kertaa pyydän erivapautta hiihtää samoja jälkiä takaisin. Helpotuksekseni se minulle myönnetään.

Haukilammen kääntöpaikka ja hyvin säilyneet opasteet

Tässä kuvassa näkyvät opasteet ovat melko uusia, olisivatko 90-luvulta? Joka tapauksessa ne ovat Kieronmäen tieladun käyttöönoton ja vanhan alkuosan hylkäyksen jälkeiseltä ajalta. Olisiko niin, että näitä osuuksia Haukilammelle ja Kivimäkeen pidettiin vakituisesti yllä vielä 2000-luvun puolelle, kunnes viime aikoina latu on avattu – ehkä vain satunnaisesti – lopputalvesta maaliskuussa?

En ole hiihtänyt koskaan Kivimäkeen asti. Aikuiset miehet kävivät hiihtäen Kivimäessä, ja siinä oli jotakin salaperäistä, ehkä hieman pelottavaakin. Kun olisin ollut riittävän iso ja vahva Kivimäen lenkille, asuin toisella suunnalla lähempänä Kylmän latua, jonka kiersin joskus kaksi kertaa peräkkäin. Siitä en ole varma, olenko tehnyt alkuperäistä Haukilammen lenkkiä ennen tätä päivää. Joka tapauksessa olen hiihtänyt sitä uudempana tynkäversiona muutaman kerran.

Käyn ihmettelemässä tietä, joka on lumen peitossa (kartan mukaan tie onkin oikaistu Haukilammen länsipuolelle), ja lähden sitten paluumatkalle omia jälkiäni. Lähempänä Mustaa joudun taas avaamaan latua, vanha kelkanjälki katoaa suksen alta tämän tästä ja humahdan polviani myöten lumeen. Jonkin ojan kohdalla vielä syvemmälle. Kohta tajuan, että ruumiinvoimat alkavat olla lopussa ja retki pitää saattaa loppuun tahdonvoimalla. Kuinka lämpöisesti Mustan kämpän punainen seinä lopulta loistaakaan kuusikon takaa.

Kuin kotiin tulisi

Mustalla teen ratkaisun, joka on periaatteellisesti sekä oikea että väärä. Tyylikästä olisi hiihtää menoreittiä vastasuuntaan Kieronmäen baanalle asti, mutta en kerta kaikkiaan  jaksa enää yhtään metriä umpihankea. Niinpä lähden paluureitille, joka on siis (toistaiseksi) moottorikelkkain miehittämä. Se on kuitenkin alkuperäinen ja oikea Mustan paluulatu. Liikun valppaana ja niin ripeästi kuin kykenen ja vältynkin kohtaamasta yhtään kelkkailijaa ennen Kieronmäen metsätietä. Kelkkareitin varrella mainostetaan kelkkailijain palveluita: on irvokasta nähdä räikeän keltainen ABC:n mainos keskellä pientä talvista suota. Kiire ja väsymys pidättävät valokuvaamasta.

Reitin pituudeksi tuli 21 kilometriä, josta umpihankea ehkä puolet tai kaksi kolmasosaa. Suosittelen kokeilemaan tavallisilla latusuksilla – kerran. Se riittää, ja jos sen jälkeen umpihanki kiinnostaa, siitä vain metsäsuksien hankintaan. Kansanhiihtäjä ainakin alkaa katsella sopivia, jos ei nyt ihan kaksi- ja puolimetrisiä niin ainakin jotakin armeijamallisia.