Palta

Paltaselän jäätä peittävä vaaksainen hanki oli ehtinyt sulaa lähes sohjoksi. Luistelusuksilla ei tehnyt mieli liikkua umpihangessa, joten tuli käytetyksi hieman kovempia moottorikelkan uria ja lopulta jäätietä. Jotakin iloa moottorikelkkailijoista joskus on, vaikka he lähtökohtaisesti ovatkin huonoja ihmisiä.

Tuulta oli sen verran, että jäällä oli tuulivoimalla liikkujia:

Tuulivoimaa

Tuulivoimaa

Ohitse lensi myös ufo, joka ilmeisesti oli samoja, joiden laskeutumisjälkiä näimme eilen Ärjässä. Tarkkailimme sitä ensin piiloutuneina Ison-Pihlaisen laavuun:

Ufoa piilossa

Ufoa piilossa

Ison-Pihlaisen laavu

Ison-Pihlaisen laavu

Pilkkijöitä oli paljon, mutta jotkut heistä näyttivät epäilyttäviltä. Saapuivatko he ufolla? Onko tässä kuvassa ufomatkailijoita, ja jos on, niin kuka tai ketkä?

Humanoidi(t) pilkillä?

Humanoidi(t) pilkillä?

Ärjä

Kansanhiihtäjä kävi kiertämässä Ärjän. Matkaa Koutalahden venesatamasta Kirkkosäikän kärkeen on runsaat viisi kilometriä ja saaren pituus on nelisen kilometriä, joten suunnilleen kahdenkymmenen kilometrin lenkki siitä tuli. Sää oli pilvisen harmaa, joten Panoramio-tasoisia maisemaspektaakkeleita ei kameran kennolle valottunut. Eilisen pyryn jäljiltä uutta lunta oli pari senttiä, mutta se ei juuri haitannut luistoa. Hangen pinta tosin alkoi antaa periksi suksen alla päivän lämmetessä, etenkin saaren eteläpuolella.

Kansanhiihtäjä joutuu ohitetuksi. Taustalla Ärjä ja sen vasemmalla puolella Uupunut:

Pikahiihtäjä ohittaa kansanhiihtäjän

Pikahiihtäjä ohittaa kansanhiihtäjän

Taidevalokuvaaja työssään:

Taidekuvaaja

Taidekuvaaja

Männyt romisevat Ärjänselkään. Saaren pohjoisrannalla oli ufojen laskeutumispaikka, josta lumi oli sulanut pois:

Ufojen laskeutumispaikka

Ufojen laskeutumispaikka

Saaren länsipäässä on rantaan ajautunut jättiläismäinen hauen leukaluu. Ärjänselän syvänteissä asustaa jopa viisitoistametrisiä haukia:

Hauen leukaluu, josta on yritetty rakentaa kannelta

Hauen leukaluu, josta on yritetty rakentaa kannelta

Säipän kainalossa on vanha yhtiön lomakylä. Täällä on menneen maailman tunnelmaa: romahteleva laivalaituri, haalistuneet mökit. Keilarata ulkona. Lapset roiskuttelevat matalassa rantavedessä. Miehet olkihatuissaan ja raidallisissa kokovartalouimapuvuissaan nostelevat mustia pyöreitä punnuksia. Perheet syövät eväitä koreistaan päivänvarjojen alla. Kioskista saa vihreää Jaffaa ja Sitruunasoodaa.

Uupunut jää Säipän taakse. Siellä käynti jää johonkin toiseen kertaan, kun on paremmat olot (tammikuun lyhyet päivät, läpinäkymättömät myräkät ja ankara luoteistuuli, joka vie teltan mennessään, jäädyttää sormet ja puhaltaa keittimen sammuksiin):

Uupunut Säipältä

Uupunut Säipältä

Palta

Kansanhiihtäjä on kerran jos toisenkin seisoskellut Paltaniemen rantatörmällä ja tähyillyt Paltaselälle, metsäisiin saariin ja Paltamon puoleisille rannoille. Mutta eipä ole ollut kesällä venettä käsillä, talvella suksia mukana. Pienenä poikana täällä tuli joskus nähdyksi jäärata-ajot, kesäisin on käyty uimassa ja keväisin katsomassa ja kuulemassa joutsenia Paltasalmen sulassa. Mutta nyt sukset on otettu mukaan, siispä jäälle.

Jääurheilu on täällä astetta vakavampaa kuin Sotkamon reitillä. Selät ovat suurempia: Paltaselälläkin on mahdollista päästä kolmen kilometrin päähän rannasta, saati sitten Ärjän- ja Niskanselällä, jotka ovat nykyisen Suomen suurimmat järvenselät. Huonolla säällä eksyminen on aivan mahdollista, ja pakkasella ja tuulella on oltava tarkkana ettei palelluta naamaansa tai sormiaan.

Mutta tänä pääsiäisenä sää suosii. Väkeä on liikkeellä suksin, jalan ja tietenkin myös lynxillä. Venesataman rannassa harjoitellaan luistelemista autoilla, ja moottoriselkäiset liitovarjoilijat pörisevät taivaalla.

Kansanhiihtäjä tekee pikaisen tiedusteluretken ja käy kiertämässä lähimmät saaret. Leiriytymismahdollisuuksia voisi selvittää vastaisen varalle, onhan kartan mukaan muutamassa saaressa laavu.

Laavut tosiaan ovat hyväkuntoisia, ja puuhuolto näkyy olevan kunnossa. Päiväretkeilijät polttavat nuotiota surutta: kun kansanhiihtäjä tulee Ison-Pihlaisen laavulle, laavun edessä palaa valmiiksi iloinen valkea, ja samassa pörisee kaksi kelkallista perheitä paikalle. Pakokaasu jää leijumaan ilmaan, eikä kansanhiihtäjää huvita jäädä lämmittelemään tällä kertaa.

Kartasta voi nähdä, kuinka merimerkit ilmoittavat väylien sijainnin. Tässä on Riuttasaaren linjataulu ja sen alla näkyy reilun kilometrin päässä Pienen-Pihlaisen taulu. Yhdessä ne osoittavat suunnan länsilounaasta tuleville.

Riuttasaaren linjataulu
Riuttasaaren linjataulu

Jää elää. Railot repeytyvät nopeasti ja jylisten. Matkaan voi yllättäen tulla kilometrien mutka, kun rannan ja kulkijan väliin aukeaa ylittämätön este. Ja jos jossakin jäänreunat erkanevat, niin toisaalla ne törmäävät ja nousevat pystyyn. Tässä on esimerkkejä pienimuotoisesta vuoristojen synnystä.

Paltaselän railopoimutusta
Paltaselän railopoimutusta

Tämän kuvan keskellä on Toukansaari, jonka salmet erottavat Koutaniemestä ja Neuvosenniemestä. Oikeanpuoleisesta salmesta näkyy palanen Ärjänselkää, jonka vastaranta ei erotu.

Toukka
Toukka

Täkäläisissä lehdissä näkyy kirjoitettavan ”Oulujärven maisematiestä”, eikä kysymyksessä kaikesta päättäen ole vitsailu. Puhe on ikuisuushankkeesta, Kajaanin ja Oulun välisen tieyhteyden lyhentämisestä niin, että uusi tie rakennettaisiin kuvassa näkyvien salmien yli. Hanketta ajettiin jo kansanhiihtäjän lapsuudessa, eikä se tule koskaan toteutumaan. Kainuussa vain joillakin on luja usko tämmöisten suurhankkeiden pelastavaan voimaan. On suurta henkistä taantumusta sellaisen uskomuksen vaaliminen, että maakunnan elinvoimaisuutta parannetaan valtion maksamilla massiivisilla – ja turhilla – rakennushankkeilla. Tällainen ajattelu suorastaan estää oikeasti uutta luovien ja kansalaisten toimeliaisuutta lisäävien ideoiden esillepääsyä.

Puhe ”maisematiestä” olisikin hyvää parodiaa, mutta parodikko on nyt myöhässä. Ne tekevät sen itse. Ja mitä kulkuyhteyksiin tulee, kainuulaista ahdasmielisyyttä pääsee kyllä helpoimmin pakoon junalla, sekä luoteiseen että eteläiseen ilmansuuntaan.

Kansanhiihtäjä on pohdiskellut mahdollisia kansanretkeilyreittejä Oulujärvelle. Voisi esimerkiksi lähteä liikkeelle Paltamosta ja hiihtää ensimmäisenä päivänä Paltaselän yli, luistavalla kelillä vaikka Ärjään saakka. Toisena päivänä ylitettäisiin Ärjänselkä Manamansaloon, ja kolmantena päivänä jatkettaisiin Vaalaan Niskanselän yli. Jos ei ole myrskyä, paksusti lunta taikka huono näkyvyys, tämän pitäisi onnistua. Huonoon säähän ja keliin pitäisi tietenkin varautua lisäpäivin, ja pääseehän reitiltä myös pakenemaan rannikon kyliin. Reipas talviretkeilijä yöpyy talviteltassa vaikka jäällä (jos ei pelkää railoja), mutta varmaan myös mökkejä voisi kysellä vuokralle reitin varrelta. Päätepisteisiin on junayhteys kätevästi neljä kertaa päivässä.

Kansanhiihtäjä teki pääsiäisloman jäädyttelylenkkinä kierroksen Karankalahdella. Pääsiäispäivinä tuli monta senttiä uutta lunta, ja avoimilla paikoilla tuuleskelikin melko raikkaasti. Alkupäivien huimasta luisteluvauhdista ei ollut tietoakaan, ja huppu piti vetää tiukasti naaman eteen suojaamaan poskia jäätymiseltä, vaikka pakkasta oli alle kymmenen astetta.

Eipä ehkä aivan ensikertalaisen talviretkeilijän kannata lähteä tämänpäiväisessä säässä telttailemaan esimerkiksi Uupuneeseen, eikä keliä voi sanoa vielä edes vakavaksi. Mutta jos suunnittelee arktisia hiihtovaelluksia vaikkapa Grönlantiin, voisi harjoittelun kenties hyvin aloittaa Oulujärveltä.

Rehja

Kansanhiihtäjän lapsuudessa ja nuoruudessa 1970-luvulla oli olemassa oikeita metsälatuja: hiihdettyjä, sotapoikien tamppaamia tai moottorikelkalla vedettyjä kapeita uria. Maapohjasta oli pahimpia kuoppia tasoiteltu ja vesakkoa raivattu metrin parin säteeltä, mutta usein reunustivat nuoret männyt ja kuuset latua hipaisuetäisyydellä, ja joskus sai hiihtäjän pipo kuorrutuksen havupuun oksalle äskettäin sataneesta lumesta. Kapealle latu-uralle mahtui vain yksi hiihtäjä kerrallaan, mutta ohittajille annettiin latua. Luisteluhiihtoa harrastettiin keväthangilla ja järvenjäillä, eikä sitä varten raivattu ratoja metsiin.

Nykyään hiihtolatua ei voi tehdä, jos pohjana ei ole autolla ajettavaa metsätietä. Leikkuupuimurin kokoiset latukoneet rymisevät näillä väylillä ja vetävät – kieltämättä sileät – ladut tien reunaan, joskus puoliksi ojanpientareeseen – keskelle jää parin kolmen metrin luistelualue.

Se hyvä puoli näissä silitetyissä kiitoradoissa on, että jonkinmoinen latu saadaan aikaan varsin vähällä lumella. Onhan se parempi näinä lyhenevinä talvina, että pääsee edes muutaman kerran talvessa hiihtämään lyhyelle ja tasaiselle radalle, kuin ettei pääse ollenkaan.

Mutta kai sentään Kainuussa, josta lumi ei ole vielä ihan lopussa, tehdään vaatimattomampiakin kansanhiihtolatuja? No, ei ainakaan siinä kaupungissa, jossa kansanhiihtäjän mielestä on maan parhaat luonnonolot hiihtourheilun harrastamiseen. Kajaanin kaupunki ylläpitää vain tasaiselle ja leveälle pohjalle vedettyjä hiihtoteitä. Vanhat, vaihtelevassa ja mielenkiintoisessa maastossa risteilevät ja aikanaan erittäin suositut Mustan, Haukilammen ja Kivimäen lenkit on hylätty. Reitit on annettu pärinäturistien käyttöön: kaupunki arvostaa enemmän moottorikelkkailijaa kuin kansanhiihtäjää. Nykyään on varmaan laitonta panna liikuntaosaston mies ulkotöihin vetämään moottorikelkalla latuhöylää. Lienee määrätty, että hänellä on latukoneessa lämmitetty koppi, pehmustettu tuoli ja kuulokkeissa iskelmäradio.

Kansanhiihtäjä on kyllästynyt, sillä pelkkä kunnon kohottaminen ei riitä hiihdon perusteeksi. Pitää olla vaihtelua ja virikkeitä, joten lyhyen valaistun lenkin kiertäminen ei enää tule kysymykseen. Pidemmän, parinkymmenen kilometrin, metsäautotiereitin viitsii hiihtää ehkä pari kertaa joulu-, hiihto- tai pääsiäislomassa.

Etelärannikon syrjäseudulla taas ei talvia ole viime aikoina näkynyt. Liikuntaosasto tekee siellä kyllä kunnioitettavaa työtä pohjustamalla siirtymälatuja asuinalueilta varsinaisille hiihtolenkeille ja ajamalla ne koneella heti kun lunta saadaan, mutta katuosasto kiusallaan hiekoittaa kaikki latujen ja kävelyteiden risteykset aina erityisen huolellisesti. Kansanhiihtäjää on ruvennut väsyttämään jatkuva suksien irrottelu ja kantaminen.

Kansanhiihtäjä jättää siis vähitellen höylätyt ladut ja rupeaa toimittamaan hiihtonsa kansanretkeilyn alalla. Sydäntalvella tämä merkinnee umpihankihiihtoa ja kevätpuolella hankia, järvenselkiä ja tuntureita. Ehkäpä kevätaleesta löytyy telemark-sukset ja ensi pääsiäisenä jo sujutellaan Jyykeässä.

Kansanhiihtäjä on elänyt kaksikymmentäyksi ensimmäistä elinvuottaan Kainuun suurten järvenselkien äärellä, mutta jostakin käsittämättömästä syystä vasta vanhemmiten kunnolla oivaltanut, miten hieno hiihtopaikka järvenjää on. Tänä pääsiäisenä hiihtokeli jäällä on ihanteellinen: Pakkasta on riittävästi, joten jään päällä ei ole vettä. Lunta on pari senttiä, niin että suksi pitää luistelupotkussa hyvin eikä uppoa. Moottorikelkanurat eivät suuremmin haittaa – jäätyneet urat voivat olla aika ikäviä ylitettäviä, vaikka toisaalta syvän irtolumen aikaan urat voivat auttaakin hiihtäjää. Kotipihasta pääsee suksia riisumatta Karankalahdelle ja Rehjanselälle ja vaikka Vuokattiin asti jos viitsii hiihtää muutaman tunnin.

Karankalahden rantaan on kelkalla höylätty latua: tässä ladusta kieltämättä on hyötyä, sillä monin paikoin suksi lipsuisi paljaalla jäällä.

Latu Karankalahden pohjoisrannassa

Täällä on tienviittojakin, mutta kaiketi ne on pystytetty muita kuin kansanhiihtäjiä varten.

Tienviitta parempaa väkeä varten

Rehjansaaressa voi levähtää laavussa ja lämmitellä nuotiolla.

Laavu Rehjansaaressa

Rehjansaaren päästä löytyi Kajaanista Rimpilänniemeen ja edelleen Vuokattiin johtava tasoitettu latu. Kansanhiihtäjä päästeli menemään selän yli Korvanniemen suuntaan, ja vauhdin tuottamassa tyydytyksessä oli jotakin samaa kuin siinä tunteessa, kun saavuttaa korkean vuorenhuipun tai kun astelee huipulta palatessaan aurinkoisella lumikentällä pilvien yläpuolella, kirjaimellisesti taivaassa.

Toisena Rehja-päivänä kansanhiihtäjä tempaisi Rimpilänniemen lenkin. Jäälle on siis tehty koneella latu, joka vie Kajaanista Rehjansaaren, Korvanniemen ja Rimpilänniemen sivuitse Vietonkylän Niemelään, missä hiihtoretkeläisiä palvelee pikku kahvila. Sieltä latu jatkuu viivasuorana Nuasjärven selän yli Vuokattiin.

Sää oli tällä kertaa arkisempi, taivas oli pilvessä ja ilmassa leijaili lumikiteitä. Kansanhiihtäjä tuli jäälle Karankalahdessa ja tavoitti ladun Korvanniemen edustalla.

Tuuliniemen edustalla on teerien turnajaispaikka. Muita jäälle jälkiä jättäneitä eläimiä olivat varis, hirvi, koera, orava, jänis, ihminen ja lynx.

Teerien soidinpaikka jäällä

Kun katsoo Rimpilänniemestä Vuokatin vaaroja, ne näyttävät tältä. Välissä sataa lunta.

Nuasjärven selkä ja saaria

Kotimatkalla aurinko pääsi valaisemaan pilvenriekaleiden läpi, mutta pian tuli lunta.

Rimpilänniemen jäälenkiltä palatessa alkoi Karankalahdella pyryttää.

Kansanhiihtäjä unohti ottaa rahaa mukaan, joten kahvit jäivät juomatta kääntöpaikalla. Kolmenkymmenenviiden kilometrin urakan jälkeen kansanhiihtäjä oli melkoisen poikki ja ihmetteli entistä enemmän sitä kahdeksanvuotiasta poikaa, joka oli hiihtänyt Vuokatti-hiihdossa 60 kilometriä ja josta Kainuun Sanomat teki ison jutun (20.3.2003).

Matin länsibloggi: auringonnousu Nuaksella

Kansanhiihtäjä ehti viime hetkellä paikalle, kun aurinko nousi Nuasjärven ja Vuokatin vaarajonon takaa kahdeksan aikoihin. Tämä vaati liikkeellelähdön kello 6.40 ja rivakan vauhdin.

Kuvaaminen 25 asteen pakkasessa ja pienessä tuulessa vaatii suunnittelua: Kamera on pidettävä hiihdettäessä vaatteiden sisällä, tässä tapauksessa ihoa lähinnä olevan paidan ja villa-aluspaidan välissä. Kun saavutaan kuvauspaikalle, toivottavasti hiihtämisestä hyvin lämmenneenä, irrotetaan sauvat ja tehdään seuraava liikesarja mahdollisimman nopeasti: riisutaan oikean käden hanska, avataan tuulitakin ja villapaidan vetoketjuja, vedetään kamera esiin ja otetaan kiivaaseen tahtiin kuvat (joiden sommittelu on suunniteltu mahdollisimman pitkälle jo kuvauspaikalle saavuttaessa), pannaan kamera takaisin vaatteisiin, vetoketjut kiinni ja hanska käteen. Sitten on lähdettävä taas liikkeelle, jottei lämmönhukka käy liialliseksi.

Paluu kolmen tunnin kuluttua lähdöstä, poskipäät ja vasemman käden etu- ja keskisormi pääsivät vähän paleltumaan.