Kansanretki 7000

Korkea lumipeitteinen vuori, jäätikkölaaksoja ja kivisiä harjanteita

Siinä ihminen murenee, kun sille tämmöisen vuorenseinämän näyttää. Lihaksista valahtaa voima, tahto ja minuus haihtuvat ohueen ilmaan, tulee ehdottoman antautumisen ja luovuttamisen tunne. Ja jos persoonallisuus ei ihan hajoaisikaan, seuraa ainakin vuori-intoilijan Stendahl-efekti (kirjoitettu tahallaan väärin): tuossa se nyt on, en tiedä kestänkö.

Edessä, kymmenen kilometrin päässä, on Lhotse, kahdeksan ja puolen kilometrin korkuinen maailman neljänneksi korkein vuori. Seinämällä on korkeuseroa kolme ja puoli kilometriä. Näkyy siellä Everestkin, kurkistaa Lhotsen kivisen harjanteen takaa heti korkeimman huipun vasemmalta puolelta.

Äkkinäinen ei huomaa, että Lhotsen rinteen alaosan peittää toinen, matalampi vuori. En huomannut heti minäkään. Se on kuusitonninen Island Peak (Imja Tse), suosittu Himalajan ensikertalaisten retkikohde.

Kuva on otettu suoraan etelästä Amphu Labtsa -solasta. Tästä solasta ei noin vain kävellä läpi, vaan sinne pitää kiivetä köysivarmistuksessa jyrkkiä kallioita ja jäätä pitkin. 5800 metrin korkeudesta pääsee sitten kurkistamaan harjanteen yli tähän pyörölaaksoon, jonka jäätikkölammet ja moreenikasat ovat 600 metriä alempana.

Olin kolme ja puoli vuotta sitten Lhotsen toisella puolella. Pyrkimys huipulle keskeytyi alkuunsa, kun maanjäristys 25.4.2015 määräsi ennenaikaisen lopun tuon kevään kiipeilykaudelle. Säikähdin sen verran, etten vuoteen, pariin ajatellut uusia retkiä.

Mutta ei asiaa voinut siihenkään jättää. En halunnut antaa luonnonvoimien satunnaisesti päättää, että isojen vuoriretkien aika olisi kohdaltani ohi. Piti tehdä ainakin yksi ehyt retki, tutkailla henkistä ja ruumiillista kuntoani, pohtia halujani ja tavoitteitani. Pelko ei saisi olla este, mutta hyväksyisin sen, jos mukavuudenhalu ennen pitkää voittaisi ja tyytyisin kuukauden tai kaksi kestävän retkikunnan sijaan jatkossa lyhyempiin retkiin. Mutta ainakin kerran oli vielä kokeiltava.

Koska vuosia ehti vierähtää kolme, alensin tavoitetta hieman: vuori olisi seitsen-, ei kahdeksantuhantinen. Jos kaikki menisi hyvin ja innostuisin, ehtisin hyvin yrittää vielä kasitonnistakin. Ilmoittauduin Summitclimbin Baruntse-Mera-retkikuntaan, joka yrittäisi ensin kuusitonniselle Meralle ja sitten seiskatonniselle Baruntselle.

Olin Himalajalla 12.10.–14.11.2018. Pääsin Meran 6400-metriselle keskihuipulle, mutta Baruntsella sinnikkyyteni loppui yläleirissä yhden tuulen paukuttamassa teltassa vietetyn yön jälkeen. Anni oli sitkeämpi ja pääsi ylös asti.

En aio kirjoittaa matkakertomusta. Luvassa on valokuvia, tuokioita ja tunnelmia vapaassa järjestyksessä. Ajattelin kirjoittaa myös käytännön tutkielmia retkikuntaelämän ruumiillisista seikoista. Valokuvissahan paistaa aina aurinko, ollaan huipulla tai leirissä ja kaikilla on hauskaa. Todellisuudessa on saatanallis-perkeleellisen kylmä, tuulee niin ettei rukkasia voi ottaa sekunniksi käsistä, yskittää, huulet ovat rohtuneet kipeiksi ja suoli on vaarallisen epävakaa.

Lähtiessäni olin jokseenkin varma, että tämä on viimeinen pitkä retkikuntareissuni – en tosin sanonut sitä kenellekään ääneen, hyvä jos itselleni uskalsin tunnustaa. En ole enää yhtä varma.

Retkivaatetus

Tilasin paketin merinovillaa. Pyrkimys on pois muovivaatteista, vaikka vaatekaapissa vielä onkin paksuja, ilmavia ja superlämpimiä fleecekerroksia loppuikäni pakkastalvien tarpeiksi.

Kesän tunturivaelluksella oli ihokerroksena siirtymätaipaleilla merinobokserit ja peltipaita. Leirissä peltipaita vaihdettiin ohueen merinovillaiseen paitaan ja keinokuituiseen huppariin ja kylmällä välikerrokseksi tuli vielä ohut fleece.

Peltipaita ei pääse jatkoon vakavissa retkeilytehtävissä. Se ei hiostuttuaan kuivu päällä ja on siten viileällä inhottavan kalsea. Sen tulevaksi käytöksi jää marjastus ja lähimetsien päiväretkeily, ja siinä se kestääkin vaivatta jäljellä olevan elinaikani.

Posti toi merinohupparin ja -alusvaatteita. Hupparin arkitehtävä on palvella työmatkapyöräilyssä syyskuusta joulukuuhun ja maaliskuun lopusta toukokuuhun. Oletan, että tarvitsen sen lisäksi vain sadekuoren sadesäällä. Huppari on tarpeeksi siisti, jotta se päällä voi poiketa työmatkalta parempien ihmisten seuraan, ja toivottavasti lupauksensa mukaisesti myös tarpeeksi nenäystävällinen.

Piakkoin koittavalla kansanretkellä hupparin pitäisi toimia päivittäisenä vaellusvaatteena. Himalajan vähäsateisessa syksyssä suunnittelen tulevani sillä toimeen aamusta iltaan. Tuulessa ja tihkusateessa vedän päälle ohuen keinokuituisen hupparin, ja jos tulee reippaammin vettä tahi räntää, kunnon kuoritakin. Leirissä ripustan hupparin tuulettumaan ja vaihdan ylle kuivan merinopaidan, ohuen fleecen ja iltakylmäsellä vielä primaloft- tai untuvapusakan.

Ehkä huppari toimii ylhäällä vuorellakin, kuudessa ja seitsemässä tonnissa. Alustavasti suunnittelen kuitenkin pukeutuvani korkeuksissa pitkähihaiseen aluspaitaan, fleeceen ja kuoritakkiin ja ihan ylhäällä tietenkin untuvatakkiin.

Vyötäröstä alaspäin on vaelluksella merinobokserit ja tekokuituiset kulumattomiksi osoittautuneet retkihousut, lämpimällä sortsit. Leirissä vaihdetaan pitkät kalsarit, sateella vedetään kaiken päälle ohuet kuorihousut.

Järeitä goretex-kuorihousuja en ota enää mukaan. Ainoa mielekäs käyttö niille on märässä lumessa ja vetisessä jääputouksessa peuhaaminen. Vuorella jalassa on pitkien kalsareitten päällä fleece-välikerros ja eristävät ja vettähylkivät softshell-housut, yläilmoissa untuvahousut.

Puuvillaa ei siis ole kansanretkelle lähdössä mukaan, paitsi ehkä pari kylillä käytettävää vaatekappaletta. Alusvaatteiden vaihtaminen täysin merinovillaan ei merkinne pyykkäämisestä kokonaan eroon pääsemistä – suoli ei reissussa yleensä toimi kuin kotona – mutta kuitenkin vähenemistä.

Ai sukatko? Muutama pari ohuita alussukkia, sekä vanhoja tekokuituisia että uusia villaisia. Kaksi paria päivittäin vaihdettavia vaellussukkia ja vuorelle kaksi paria paksumpia villasukkia. Räpyläjalkani hinkkaavat ja kuluttavat kengän ennen pitkää puhki sisäreunasta, mutta sukkakerrostus siirtää osan hankauksesta alus- ja päällyssukan väliin.