Lähtö

Turkin lentoyhtiön kotitekoinen kakku

7.5.2015

Kotimatkan alku ei herätä sen kummempia tunteita. Herätys, kun on vielä pimeää, lähtö hotellista aamuhämärissä. Meitä lähtee kolme, Israelin mies, Zolt ja minä. Pikku takseja on tilattu kaksi, jotta kaikki tavaramme saadaan mukaan. Hei hei sitten, Shakti-hotelli, tai näkemiin, jos vaikka tulisinkin uudestaan Summitclimbin retkelle.

Ajetaan läpi aamutoimiinsa heräilevän kaupungin. Ohitetaan Pashupatinath ja pian ollaan Tribhuvanin lentoasemalla. Nämä reitit ja maisemathan alkavat olla suorastaan tuttuja.

Lentoaseman ulkopuolella jonotetaan pääsyä lähtöselvityshalliin ja syödään hotellista saatu aamiaiseväspussi tyhjäksi. Paljon on länsimaisia retkeilijöitä lähdössä kotiin.

Zoltilla ja minulla on sama lento Istanbuliin. Jonotus tavaroiden kanssa ilman huolta ylipainosta, sillä lipussani lukee jostakin syystä 30 kg. Jonotus passintarkastukseen, jonotus turvatarkastukseen. Välinpitämätöntä odottelua, sitten lämpimän ulkoilman kautta Turkin A330:een.

Kadotamme toisemme koneessa, enkä mitään tunteellisia jäähyväisiä olisi halunnutkaan. Ehkä nähdään joskus vuorilla. Maailman kasitonnisia kiertävä porukka on loppujen lopuksi aika pieni. Jos kerran Everestille yrittävät jätetään laskuista, heitä on enintään muutama sata. Mahdollisuudet törmätä tuttuihin jonkin ison vuoren perusleirissä ovat kohtalaiset.

Turkin lentoyhtiö väittää suklaakakkunsa olevan kotitekoista.

Kissa

6.5.2015

Viimeisenä iltana menen yksikseni syömään siihen samaan thai-ravintolaan, jossa toisena iltana varastin Jamesin annoksen. Tunnistanpa paikan vielä siksi, jossa retkikuntamme ruokaili aivan ensimmäisen Nepalin-matkani ensimmäisenä iltana. Tällä kertaa aion syödä ulkona, ravintolan sisäpihalla.

Konservatiivisena ja uusia asioita pelkäävänä ihmisenä valitsen mahdollisimman samanlaisen annoksen kuin viimeksi: vihreää currya, tällä kertaa kuitenkin kasviksia. Uskottelen itselleni, että ruoan mausteisuuden aste menee liikennevalojen mukaisesti: punainen curry olisi lujinta tavaraa ja vihreä miedointa, keltainen siltä väliltä. Otan vihreän. Pitäisi uskoa ruokalistan alkusivun muistutusta, että väkevyys määritellään erikseen ankaraksi, keskivahvaksi ja miedoksi – varsinkin kun tilatessani tarjoilija vielä varta vasten minulta asiaa tiedustelee, ja siinä vaiheessa pyydän keskivahvan annoksen.

Olisi pitänyt ottaa mieto, ja luultavasti väri olisi ollut aivan samantekevä. Pian ruoka saa nenän vuotamaan ja ihohuokoset avautumaan, ja syömistahti on pakko pitää erityisen maltillisena. Onneksi Gorkha-olut tarjoillaan 0,6 litran pullossa, sammutusaine on tuiki tarpeellista.

Olen päässyt ruokailussani hyvään vauhtiin, kun jostakin pihan hämäristä nurkasta kävelee pöytien väliin pieni kissa: hyvin laiha, harmaa ja tummajuovainen, keltasilmäinen. Kaulassaan sillä on pieni kello. Kissa tulee määrätietoisesti pöytäni luokse ja istuutuu viereeni.

–Miau! Anna ruokaa!

–En anna, minulla on nälkä ja aion itse syödä kaiken. Et sitä paitsi varmasti pystyisi syömään näin mausteista ruokaa, kun minullakin on koko ajan suu tulessa.

–Se ei ole ongelma. Olen tämän talon kissa ja tottunut tuliseen ruokaan. Vahvinkin menee kevyesti, ja haistan että sinulla on vain medium. Anna nyt vaan. Kasviskin kelpaa.

–En silti. Sitä paitsi se ei taida olla hyvien tapojen mukaista. Turistina olen aina vieraassa kulttuurissa aika varovainen ja katson paikkakuntalaisista mallia, miten sopii käyttäytyä.

–Kyllä aina jotkut antavat ruokaa. Voi vähän katsoa, ettei tarjoilija ole aivan vieressä, ja ikään kuin vahingossa pudottaa palasen.

–Etkö sitten saa talosta ruokaa, jos olet kerran tämän ravintolan kissa? Kauhean laiha kyllä olet.

–Eivät ruoki tarpeeksi. Keittiössä jotkut ovat töykeitä ja tönivät ja joskus yrittävät potkaista. Vain yksi mukava kokki on, mutta ei hänkään ole aina töissä.

Kun en sano siihen mitään ja jatkan syömistäni, kissa lähtee kiertämään muita pöytiä. Muutaman metrin päässä istuu kaksi eurooppalaisen näköistä naista. En tunnista heidän kieltään, mutta äänensävystä havaitsen, että kun kissa esittää heille kainon pyyntönsä, he vastaavat karkeasti ja vailla minkäänlaista myötätuntoa. Kissa toteaa väittelemisen turhaksi ja jatkaa kierrostaan.

Seuraavaan pöytään tulee viisi paikkakuntalaista. He tilaavat rutinoituneen nopeasti ja keskustelevat vilkkaasti. Kissa tarkkailee tilannetta, ja ruoan saapuessa se naukaisee vaativasti. Mutta seurue ei kiinnitä siihen minkäänlaista huomiota! Sen sijaan tarjoilija katsoo kissaa ärtyneesti, minkä kissa heti huomaa ja siirtyy tuolin taakse tarjoilijan katseen ulottumattomiin.

Tarjoilijan poistuttua kissa kävelee uudestaan luokseni ja toistaa pyyntönsä hieman vaativampaan äänensävyyn.

–Minähän jo sanoin ei. Miksi luulet, että enempi kitinä yhtään muuttaisi tilannetta? Et kai ole yhtä tyhmä kuin täkäläiset katukaupustelijat, jotka eivät tunnu ymmärtävän tuota sanaa? Lähtevät kävelemään perään ja jatkavat tyrkyttämistä ja tinkimistä naurettavuuksiin saakka. Sitten näyttelevät loukkaantunutta, kun korttelin verran perässä roikuttuaan tajuavat matkailijan tarkoittavan mitä sanoo.

–Tässä hommassa oppii sinnikkääksi. Jotkut kuitenkin antavat periksi, ihan vain päästäkseen eroon naukujasta. Ja jotkut ihan tosissaan pitävät kissoista.

–Tämähän on thaimaalainen ravintola. Oletko sinä siis siamilaiskissa?

–Käytännössä olen. En ihan virallisesti, jos papereita kysytään, mutta tässä talossa olen koko ikäni asunut, ja nepalilais-siamilaiseksi voi hyvin sanoa.

–Käytkö koskaan pihan ulkopuolella? Tuolla kadulla en muista kissoja nähneeni, koiria sen sijaan paljonkin.

–Enpä juuri. Vaarallista siellä on. Skootterilla ajetaan päälle, ja koirat ahdistelevat. Helppohan niitten on, kun liikkuvat jengeissä ja ovat isompia. Keskenään nahistelevat, mutta heti kun näkevät yksinäisen kissan, yhtenä joukkona käyvät kimppuun. Kyllä pitää olla tosi vakava asia, että tuosta portista ulos menen.

–No ei taida olla kissojen asiat mitenkään ihanteellisella kannalla Nepalissa.

–Mitäs luulisit maasta, jossa pääministerinäkin vuosikymmenestä toiseen on Koirala? Puolueellista ja rappeutunutta on meno. Jos ei saada perustuslakia seitsemässä vuodessa aikaan, miten sitten muka kissoille oikeutta?

Myöntelen. Kyllä pitäisi olla parempi kohtelu Nepalin kissoilla. Mutta nyt ovat astiat tyhjät, eikä mitään tosiaankaan ole jäänyt kissalle. Saisinkohan tarjoilijan tuomaan laskun, jos oikein yrittäisin?

Kissa huomaa hävinneensä tämän erän, mutta saa pian muuta ajateltavaa. Tulee uusia asiakkaita, iso perhe, jonka kaksi tyttöä kiinnostuvat oitis kissasta. He seuraavat sitä pöytien väliin, koettavat silittää. Onnistuvat he jopa toviksi houkuttelemaan kissan pöytänsä luo. Ruokalistoja luetaan, ja tässäkin pöydässä ehkä kohta ruoka tuoksuu ja kissan kannattaa keskittää kaikki huomionsa seurueeseen. Tarkkailu jatkuu.

 

Raportti ministeriölle

Asiakirjat pursuavat säkeistä ja kansioista

5.5.2015

Lhotse-retkikunnan nimellisenä johtajana minun piti antaa asianmukainen raportti matkailuministeriölle. Retkeilyfirman johtaja Murari haki minut hotellin pihasta pikkuautollaan ja pujotteli sitten kapeita kujia väljemmille, mutta aina yhtä kaoottisille kaduille.

Matka ministeriöön lienee linnuntietä pari, kolme kilometriä, mutta mutkittelevan reitin ansiosta pääsin näkemään kaupunkia vähän laajemmalti. Rikkoutuneita rakennuksia oli siellä täällä. Iso, vanha, valkoinen koulu oli tuhoutunut pahasti. Läheinen suuri urheilukenttä- ja puistoalue oli kotinsa menettäneiden telttakylänä.

Ministeriössä ei tarvinnut tällä kertaa odotella aivan tolkuttomasti. Jonkin verran kuitenkin, niin että sain kuullakseni jonkun virkamiehen valitteluja maata kohdanneesta kamalasta onnettomuudesta. Niinpä niin, tiedän kyllä. Mitäs aiotte nyt tehdä?

Sain sitten eteeni virallisia papereita, joita Murarin ohjeiden mukaan täyttelin. Minä täytin englanninkielisen ja Murari nepalinkielisen version. Minä päivinä retkikunta oli ollut missäkin paikassa? Mitä korkeuksia oli vuorella saavutettu? Sitten nimikirjoitukset alle. Toivottavasti ei tullut allekirjoitettua kovin kohtalokkaita sitoumuksia.

No, jos tulikin, eiköhän Nepalin matkailuministeriön arkistojärjestelmä pidä huolen siitä, ettei niitä ihan heti kaiveta esille:

Matkailuministeriön arkistosäkit
Matkailuministeriön innovatiivinen arkistointiratkaisu

Saatan kuulostaa ivalliselta ja ylimieliseltä, kun piruilen virkamiehille. Ja onko oikein, että istun hienoissa kahviloissa ja ahmin kakkua, kun maa on hätätilassa?

Enköhän parhaiten auta avustustöitä pysyttelemällä poissa ammattilaisten jaloista ja lähtemällä kotiin niin pian kuin suinkin. Voin sitten kotoa käsin antaa rahaa asiantunteviksi ja riippumattomiksi tuntemilleni avustusjärjestöille. Pakollisena odotusaikana mielelläni kannan rahani paikkakunnan palveluelinkeinoille.

Ja Nepalissa byrokratia ja kehnosti toimiva hallitus ovat useammankin maata tuntevan mielestä suurin este maan toipumiselle ja kehittymiselle. Tätä kirjoitettaessa maanjäristyksestä on vuosi, ja vielä monet odottavat apua.

Onneksi löytyi ruokaloita, jotka selvästi olivat erikoistuneita täyttämään laihtuneiden retkeilijöiden vatsoja:

Mahaaja-ravintola
Päivää, saisinko täällä mahani täyteen?

Risassa kaupungissa

Puu kukkii violettina

4.5.2015

Puut kukkivat violetteina ja keltaisina keväisessä Kathmandussa. Laaksoa ympäröivät kukkulat näkyvät parhaiten aamulla, myöhemmin päivällä ne häämöttävät sinertävän autereisen hunnun lävitse.

Hotellin viereisen talon katolla on vedenlämmitysjärjestelmä hieman kärsinyt. Pari lämmönkeräintä näyttää olevan rikki. Suhteellisen pieniä huolia siis, kun naapurissa on kokonainen talo romahtanut.

Vedenlämmittimiä korjataan katolla
Kohta saadaan lämmin vesi taas juoksemaan.

Herään liian aikaisin ja kävelen toimettomana kaupungilla. Kun kaupat aukeavat, hankkiudun eroon metallitavarastani. Viikko, jona retkensä keskeyttäneet kiipeilijät pakenevat kilvan kohti kotimaitaan, ei taida olla aivan paras aika yrittää myydä käytettyjä vuorikiipeilyvälineitä takaisin kauppiaille. Suora hakkuni menee kyllä tappiolla, mutta olenkin ajatellut hankkia uudet tekniset hakut ja käyttää sellaisia tulevilla retkillä. Kun maasto käy liian jyrkäksi sauvoille, se on tarpeeksi jyrkkää kiipeilyhakulle.

Pysyttelen Thamelin turistialueella, sillä olen kuullut, että muualla kaupungissa on pahempia järistystuhoja. Historiallinen keskusaukio Durbar Square kuuluu kärsineen pahoin. Tässä ja tässä on myöhempiä yhteenvetoja siitä, mitkä merkittävät rakennukset ovat sortuneet ja mitkä säästyneet.

Rikkoutunut perinteinen talo
Tämä perinteinen talo on pitkältä sivultaan jokseenkin ehjä, mutta pääty on romahtanut ja huoneet keskeltä halki.

Thamelissakin yksittäiset, etenkin vanhemmat talot ovat kärsineet. Täällä on tapana rakentaa kiinni toisiinsa monta kerrosta korkeita mutta hyvin kapeita taloja, ja kun järistys rikkoo yhden talon alemmat kerrokset, se voi jäädä konkelona nojaamaan naapureihinsa. Tällainen outo näky tulee vastaan J. P. Roadilla, ja päätänkin kääntyä takaisin ennen Everest Steakhousea.

Kulutan aikaa kahviloissa, joissa on langaton nettiyhteys. Tunnit kuluvat kahvikupillisten, kakkupalojen ja taskutieturin ääressä. Illalla menen taas pitsapaikkaan, jossa olen tunnistavinani viimevuotisen Everestin helikopterikiipeilijän seurueineen.

Ensimmäistä kertaa koko retken aikana minulle tullaan kadulla kaupustelemaan huimausaineita. Ehkä leppoisat savut rentouttaisivatkin järinästä pingottuneita hermoja, mutta hylkään tarjouksen ja tyydyn lailliseen Everest-olueen.

Sähköjohdot solmussa
Kathmandun sähkösuunnittelija lienee suuri huimausaineiden ystävä. Tähän ei tarvittu seismisiä voimia.

Kathmandu–Lukla–Phakding

Simrik Airin Dornier 228 Luklassa

9.4.2015

Koitti ensimmäisen varsinaisen retkipäivän aamu, kello löi 3.30. Neljältä kokoonnuttiin hotellin alakertaan pakattujen laukkujen kanssa. Nepalin puolelle lähtijät ruokasaliin, Tiibetiin menijät aulaan. Lentokentälle ajettiin pimeän kaupungin halki, valoisaa tuli sitten muutaman tunnin odottelun aikana. Ns. turvatarkastus, tavaroitten ja ihmisten punnintaa ja joka välissä odotusta. Koko joukko ei mahtunut samaan koneeseen, ja kansanretkeilijän oli odottaminen toista lentoa, joka pääsi matkaan lähempänä yhdeksää.

Simrik Airin Dornier 228 otti kyytiin viitisentoista matkustajaa ja lähti kohti Luklaa. Varikkoalueella seisoi surullisena ja lentoyhtiön tunnukset peitettyinä Turkin A330, joka maaliskuussa laskeutuessaan liukasteli ojaan ja tukki koko lentokentän moneksi päiväksi.

Dornier lensi puolisen tuntia ja ylitti Luklaa lähestyessään korkeimmat solat melko läheltä maanpintaa. Laskeutuminen vuoren rinteeseen ylämäkeen on tunnetusti jännittävä ja paljon kuvattu, joskus se on mennyt vähän pieleenkin. Tällä kertaa se meni aivan nappiin.

P1010301
Takapihan matkalaukkulajitelma

Laukut löysivät tiensä majatalon takapihalle, missä oli mahdollisuus toimittaa viime hetken lajittelua. Koetin noudattaa systeemiä, jossa yhteen laukkuun tulevat vasta perusleirissä tarvittavat vuorivarusteet, toiseen kävelyretken aikana tarvittavat ja reppuun vain kevyt päivävarustus.

Lounaan jälkeen retkeilijät saivat retkeilylupakirjansa ja kiipeilijät kopion retkikuntaluvasta. Ja ennen kuin päästiin kävelemään ulos pääkadun (ja kylän ainoan varsinaisen kadun) päässä olevasta portista, piti vielä pysähtyä tarkastuspisteelle. Siellä kyseltiin ja merkittiin muistiin niinkin olennaisia asioita kuin montako Canonia, Nikonia, Sonya, Lumixia, iPadia ja iPhonea kutakin retkeläisillä oli mukanaan.

Taivaallinen valonsäde kirkastaa stupan
Taivaallinen valonsäde kirkastaa stupan

Sitten päästiin asiaan – jalkojahan tänne oli tultu käyttämään. Polku oli oikeastaan kävelytie: tasaisesti kivetty, porrastettu ja tukevasti pengerretty. Koko alkumatka oli keskimäärin alamäkeä, sillä laskua Luklasta ensimmäiseen yöpymispaikkaan Phakdingin kylään on kolmisensataa metriä. Ei toki yhtä mittaa, välillä mennään ylös ja sitten taas alas.

Mistään eräretkeilystä ei ole täällä ole tietoakaan. Koko seutu on asuttua, polun varrella on koko ajan kyliä, laitumia ja viljelyksiä. Kansaa on liikkeellä massoittain niin kuin kansanretkellä kuuluukin: paikkakuntalaisia, retkeilijöitä ja ylempiin kyliin matkalla olevia tai niistä palaavia kantajia ja karavaaneja.

Arkikielessä puhutaan jakeista, mutta ainakin täällä alavuoristossa kantoeläin on yleensä dzopkio (tai zopkio), joka on jakin ja lehmän risteytys. Ajuri ohjailee karavaaniaan huudoilla ja vihellyksillä sekä myös kepillä tökkimällä ja pieniä kiviä tarkasti heittelemällä. Yleensä juhdat väistävät – jos väistävät – vastaantulijaa polun hankalammalle puolelle, ja huomattava osa retkeilijän päivittäisestä kävelyajasta kuluu karavaanien ohittamiseen ja väistämiseen.

Retkeilijöitä ja dzopkioita polulla
Retkeilijöitä ja dzopkioita polulla

Mutta ne kuljettavat kansanretkeilijäin tavarat vuorelle ja takaisin. Ainoat moottoriajoneuvot täällä ovat ilmassa liikkuvaa lajia.

Punaisena kukkiva puu
Punaisena kukkiva puu

 

 

Kathmandu: koulutusta ja kiipeilykauppoja

Daniel Mazur kouluttaa

8.4.2015

Shakti-hotellin kokoushuone täyttyi aamiaisen jälkeen koululuokallisesta väkeä. Läsnä olivat paitsi Tiibetin Everest-retkikunnan ja Nepalin Everest-Lhotse-retkikunnan jäsenet, myös retkikuntien harjoituskiipeilijät eli ne, jotka nousisivat ”vain” seitsemään tonniin Lhotse-seinämän kolmosleiriin tai Pohjoissolaan, jäätikkökurssilaiset ja kuusitonnisten Lobuchen ja Island Peakin nousijat, perusleireihin vaeltavat retkeilijät sekä tietenkin retkikuntien johtajat, suuri osa sherpoista ja retkeilytoimiston väki. Eikä tässä ollut koko tämän kauden Summitclimbin joukko, sillä osa saapuisi vasta myöhemmin ja ottaisi pääjoukot kiinni matkan varrella.

Aamupäivän koulutuspaketti oli kansanretkeilijälle jo tuttu: miten pysyä terveenä, miten toimia turvallisesti ja miten tulla kuukauden tai kahden ajan toimeen retkitovereiden kanssa välillä hankalissakin oloissa.

Lisäisin Danin lääkelistan jatkoksi jonkin vitamiini- ja hivenainepurkin. Toista kuukautta ilman tuoretta ruokaa voi ruveta koettelemaan yleiskuntoa.

Softshell-housut on myös hyvä idea. Tuskinpa isoilla vuorilla niin märkää paikkaa tuleekaan, että goretex-kuorihousuja tarvittaisiin. Seuraavalla pakkauskerralla ne todennäköisesti jäävät kotiin.

Retkitoimiston Deha toimitti minulle paketin, joka sisälsi kokeneemman suomalaisen kasitonniskiipeilijän lainaamat ja palauttamat rukkaset. Itse kaveria en valitettavasti tavannut, hän on vielä Annapurnalla.

Sitten kaupungille ostoksille.

Kathmandun ostoskatuja
Kathmandun ostoskatuja

 

 

Kathmandu: näytös ministeriössä

Turkin koneita Istanbulin kentällä

7.4.2015

Turkin kone – ensin A321 ja sitten A330 – kuljetti kansanretkeilijän Istanbulin kautta Kathmanduun kivuttomasti illan ja yön yli. Suosittelen: yhteys on nopeampi kuin Arabian kautta, tavaraakin sai olla 30 kiloa.

Kathmandussa oltiin aamutuimaan ja heti valmiina tehokkaaseen työpäivään. Tärkein tehtävä oli vierailu matkailuministeriössä. Mihin minua siellä tarvittiin – se selvisi vasta matkalla. Ja kun taksia ei saatu (maassa oli jonkinlainen yleislakko), mentiin riksalla.

Riksan kyydissä Kathmandussa
Maolaisten julistaman ”yleislakon” ansiosta kadulla on tilaa riksan paahtaa – seurueen toisella ajoneuvolla on tosin huolestuttava etumatka.

Retkikunta oli virallisesti kaksi retkikuntaa, Everestin ja Lhotsen. Kummallakin täytyi olla oma lupa ja johtaja. Koska retkikunnan oikea johtaja oli merkitty Everest-ryhmän lupapaperiin, Lhotse-ryhmän lupaan piti keksiä johtajan kohdalle joku muu. Ehkä retkitoimiston johtaja Murari ja retkikunnan johtaja Dan päättivät tehdä minusta johtajan, koska olin vuotta vanhempi kuin toinen varsinainen Lhotse-kiipeilijä Karel. Tai sitten minut tiedettiin turvallisen hiljaiseksi mieheksi. Murarin toimintaohje nimittäin oli: ”Älä puhu mitään, nyökyttele vain. Me hoidamme puhumisen.”

Muutaman tunnin odottelun jälkeen paperityöt olivat valmiit, ja seurasi käynnin juhlallisin osuus: retkikunnan matkaansaattokeskustelu. Muuan keskitason virkailija tiedusteli, olemmeko selvillä säännöistä, aiommeko käyttäytyä hyvin ja tuommeko roskamme pois vuorelta. Allekirjoitin sokkona useita papereita. Teetä tarjoiltiin.

Sitten neuvotteluhuoneeseen saapui kaksi viraston suurinta herraa. Vaihdettiin tyhjänpäiväisiä kohteliaisuuksia, lupakirjat luovutettiin, johtajat saivat kaulaansa valkeat huivit, käteltiin. Herrojen poistuttua viivyttiin vielä hetki ja varmistettiin, ettei yhtäkään paperia tai allekirjoitusta ole unohdettu. Sitten päästiinkin jo paluumatkalle, tällä kertaa löytyi jostain taksikin.

Lhotse-retkikunnan lupakirja
Lhotse-retkikunnan lupakirja

 

 

Matkaan

3.9.2013

Varhaisaamun pimeydessä retkikuntalaiset kantoivat laukkunsa hotellin aulaan ja siitä pian lähikujalle pysäköityyn pikkubussiin. Kulkuneuvon takaosa ja katto oli edellisenä päivänä täytetty retkikunnan yhteisillä varusteilla, ja nyt retkeilijät heittivät henkilökohtaiset kuormansa kasan korokkeeksi ja asettuivat istumaan kärryn etuosaan. Matka alkoi halki uuteen työpäivään heräävän pääkaupungin, itään kohti Bhaktapuria ja lopulta mutkitellen ylös Kathmandun laakson vihreitä rinteitä. Metsien yllä lepäilevät pilvet pehmensivät maiseman unenomaiseksi.

Vaikka vuoristossa periaatteessa oltiinkin, kovin suuria korkeuksia ei Nepalin puolella vielä tavoiteltu. Kathmandu on noin 1300 metrin korkeudessa, ja naapurilaaksoon siirryttäessä käydään puolessatoista kilometrissä. Mutta sitten laskeudutaankin peräti 800 metriin, ja vasta lähellä Tiibetin rajaa alkaa nelinumeroinen lukema pysyä korkeusmittarissa.

Himalajan kukkulat eivät ole erityisen kovaa kiviainesta, ja joka vuosi monsuunisateet sortavat vuorenrinteisiin koverrettuja teitä. Melkoisen hyvin vahingot oli saatu kuitenkin korjatuksi, ja tietenkin vakituisia sortumapaikkoja myös rakennetaan jatkuvasti kestävämmiksi. Kolmen vuoden takainen ongelmapaikka oli nyt varsin hyvin kivetty. Vain kerran tuli pysähdys, kun kaatunut kuorma-auto tukki puolet tiestä. Poliisin tarkastuspisteillä piti sen sijaan pysähtyä seitsemän kertaa – vuonna 2010 en muista tämmöisiä pysähdyksiä olleen laisinkaan.

Rajakaupunki Kodarissa menettely oli tuttu. Ensin mentiin syömään ja odottelemaan Nepalin puolen maastalähtömuodollisuuksien kulumista. Sitten marssittiin Ystävyyden sillalle ja asetuttiin rajaviivalle jonoon siihen järjestykseen, jossa nimet ryhmäviisumissa sattuivat olemaan, käveltiin Kiinan puolen maahantulohalliin ja vielä parin tarkastuksen läpi, ja putkahdettiin ulos hallin peräpäästä. Tänä aikana paikkakuntalaiset naiset kantoivat koko retkikunnan tavarat sillan yli Tiibetin puolelle, jossa ne lastattiin kuorma-autoon. Kaasupullot tosin takavarikoitiin rajalla, niistähän voisi valmistaa pommeja.

Retkikuntalaiset siirtyivät mukaviin Kiinan–Tiibetin vuorikiipeilyjärjestön Toyota-maastureihin, joissa sujuikin sitten koko loppumatka vuorelle. Ensin kuitenkin ajettiin lyhyt matka varsinaiseen Kiinan puoleiseen rajakaupunkiin Zhangmuun, jossa taas syötiin ja vaihdettiin rahaa kurssiin 1 taala = 6 yuania.

Ottaako GPS signaalia? Tässä ravintolassa ruokailevat kaikki Tiibetiin tulevat vuorikiipeilyretkikunnat.
Ottaako GPS signaalia? Tässä ravintolassa ruokailevat kaikki Tiibetiin tulevat vuorikiipeilyretkikunnat.

Jos minulle kerrottaisiin, että jossakin maan ääressä on jyrkkään vuorenrinteeseen ripustettu, yhden serpentiinitien varteen rakennettu kaupunki, jossa sataa aina ja jonka kapean kadun varren täyttää joka ilta tuhat raja-asemalle jonottavaa kuorma-autoa, en uskoisi.

Seurasi retken osuus, joka huolestutti kansanretkeilijää etukäteen enemmän kuin mikään, mikä voisi tulla eteen itse vuorella: jyrkkä nousu itse Himalajan vuoristoon, pystysuoraan vuorenrinteeseen koverrettu tie, pohjattomat rotkot ja kilometrin korkuiset vesiputoukset, joista jotkin pärskyivät suoraan tielle. Linnuntietä rajalta Nyalamin kaupunkiin on 20 kilometriä, nousua kaksi kilometriä.

Mutta kuljettaja oli varma ja nopea, ja ehkä tien reunaan oli noussut muutama kaidekin lisää sitten viime käynnin. Huolimatta vielä yhdestä passintarkastuksesta matkan varrella Nyalamiin tultiin vallan hyvin valoisaan aikaan, ja hotelliin majoittumisen jälkeen jäi vielä aikaa iltapäiväkävelylle kylillä.

Päivällisen jälkeen ilta sujui rattoisasti teetuvassa, jonka emäntä olikin johtajamme vanha tuttu. Danin paikallistuntemus, sherpan kielen – joka on tiibetin kielen murre – taito ja avoin suhtautuminen kaikkeen vastaantulevaan oli vievä retkikuntalaiset vielä moneen hämmästyttävään kohtaamiseen paikkakuntalaisten kanssa.

Nyalamin koera siisteimmästä päästä
Nyalamin koera siisteimmästä päästä

 

 

Kathmanduun

30.8.–2.9.2013

Halvimmat lennot Helsingistä Kathmanduun olisi saanut Moskovan ja Delhin kautta niin, että Moskovassa olisi pitänyt vaihtaa paitsi konetta, myös lentokenttää. Ei kiitos, varsinkin kun Qatarilta löytyi suorastaan inhimillinen 17 tunnin lento Tukholman ja Dohan kautta. No, Arlandassa ilmeni sitten tuliterässä Boeing 787 Dreamlinerissa jokin vika, lento myöhästyi kolme tuntia ja vaihto Dohassa tietenkin meni mönkään. Aavikkokentän odotussalin lattia tuli taas tutuksi.

Nepalin räikeä pääkaupunki ei tällä kertaa enää säikäyttänyt, vaan suorastaan toivotti tervetulleeksi kotiin. Vastassa olleet kyyditsijät taisivat kuitenkin saada huiputetuksi tulijalta liikaa palvelurahoja – länsimaalaisilla kun tunnetusti kasvaa raha taskussa. Kaupungilla osasin liikkua eksymättä, Sam’s Bar ja Funky Buddha löytyivät noin vain. Hotelli Shakti vaikutti siistiltä.

Syyskuun 1. päivänä tapasin retkikunnan johtajan Danin ja retkeilyfirman Dehan, jonka moottoripyörän kyydissä pääsin toimistolle hoitamaan paperityöt. Sitten muutaman puuttuvan tarvikkeen hankintaan. Onneksi avaruusajan pissapullo tuli koetäytettyä ennen lähtöä ja valitettavasti todettua vuotavaksi: tilalle tavallinen Nalgene-pullo. Kathmandusta saa kaiken tarvittavan vaatteista ja kiipeilyvarusteista elintarvikkeisiin ja Everest-hammastahnaan sekä lääkkeet ilman reseptiä, eurooppalaisittain naurettavan halvalla.

Toisen päivän aamiaisella tapasin loputkin retkikuntalaiset, ja sitten olikin vuorossa informaatiota ja varusteiden tarkastusta. Illaksi piti hankkia viimeisetkin varustetäydennykset ja pakata laukut varhaista lähtöä varten.

En enää suosittele Pringles-lastuja evääksi, vaikka ne toki hyviä ovatkin. Ne vievät paljon tilaa ja murenevat kuitenkin, vaikka kuinka huolellisesti pakkaisi. Enintään kaksi putkea voi ottaa mukaan ja ne pitää tunkea ylävuoristokenkien varsiin.

Retkikunnassa oli johtajan lisäksi kuusi jäsentä, kaikki miehiä. Ikäjakauma keskittyi neljänkympin loppupäähän, vaikka nuorin oli alle kolmikymppinen ja vanhin yli kuusikymppinen. Hyväkuntoisia kaikki, joukossa ylipitkien juoksujen harrastajia useampikin.

Retken kuva-albumi.

 

 

Retkikunta liikkeellä

Nyt on Summitclimbin tämän kevään Cho Oyu -retkikunnan uutissivu saatu perustetuksi ja Max on kirjoittanut ensimmäisen raportin. Se on päivätty huhtikuun 21:nnelle eli torstaille. Ryhmä oli lähdössä matkaan perjantaina, joten jos kaikki on mennyt suunnitelmien mukaan, tämä lauantaipäivä on vietetty Nyalamissa totutellen Tiibetin ohueen ilmaan.

Retkikunnassa näkyy olevan johtajan lisäksi yhdeksän jäsentä. Romaniasta on peräti nelihenkinen joukko, nimet näyttävät unkarilaisilta. Kanadan Gracen ehdinkin tavata syksyllä Kathmandussa, kun hän oli lähdössä harjoitteluretkelle. Valokuvissa ollaan ostoksilla tutussa untuvakaupassa ja syödään aamiaista. Naisista kumpikaan ei tosin näytä olevan Violetta.

Kuvituksena video Nepalin puoleiselta kuratieltä viime syksyltä (Tiibetin puolella on hyvä päällyste). Maanvyöry on ehditty raivata, mutta autot jäävät liejuun kiinni. Toyotaa heiluteltiin aikansa, kunnes retkikuntamme voimamies Mark tuli ja tarttui takapuskuriin.