Matti A. Jokinen

Syvyys kovertuu allamme. Jos pudottaisimme alas kiven, se iskisi kivikkorinteeseen kahdenkymmenen metrin päässä seinämästä.

Kajaanin kirjastossa tehtiin poikavuosina löytöjä, jotka tulivat määrittelemään koko loppuelämää. Olisiko ollut peräti lasten- ja nuortenosasto, jossa lähekkäin sijaitsivat Kullervo Kemppisen Lappi-kirjat, Himalajan valloitus ja tämä Matti A. Jokisen Alppien seinämillä? Tällaista sivistynyttä kirjavalintaa toki sopi seminaarikaupungin kaupunginkirjastolta odottaakin.

Kumpi kirjan ensimmäisenä löysi: oliko se toverini, josta oli tuleva ensimmäinen kiipeilykaverini ja myös eräiden aikuisiän kansanretkien retkikumppani, vai minä, sitä en enää muista. Elämys taisi olla kuitenkin yhteinen, kirja luettiin moneen kertaan ja sen kuvatekstejä ja osaa tekstistäkin osattiin siteerata ulkoa.

Haka uppoaa kotoiseen kallioon.

Ei meillä ollut hakoja eikä edes köyttä, kun menimme lähimetsän kalliojyrkänteelle harjoittelemaan kiipeilyä. Varmistuksena oli paksu lumihanki, johon hypättiin,  kun ote ei enää pitänyt seinämästä.

Ajatus kiipeilyn harrastamisesta Suomessa oli kainuulaisille yhtä kaukainen kuin turistimatka Kuuhun, eikä koko maassakaan monta kiipeilijää ollut: Suomen Alppikerhossa oli 1970-luvun lopussa kymmenkunta jäsentä.

Ainoana turvanamme ovat kätemme ja jalkamme ja muutama ruostunut metallihaka.

Jotkin itsestäänselvät totuudet ovat yksilöön valmiiksi sisäänrakennettuina, mutta usein tarvitaan jokin elämys, kokemus tai tieto, joka nostaa totuuden tietoisuuteen ja tavoitteellisen toiminnan kohteeksi. Minä tarvitsin mainitsemani kirjat ja yhden kesälomamatkan Norjaan ymmärtääkseni, että vuorille on pyrittävä, muuta mahdollisuutta ei ole.

Onkin välillä miltei kiusallista vastailla toistuviin kysymyksiin, miksi sinne aina pitää lähteä: kauas, vaivalloisen matkan päähän, vaarallisiin paikkoihin ja usein itsensä kipeäksi maksaen. Tietysti sinne pitää mennä, tehän tässä hassuja olette kun ihmettelette ilmiselvää asiaa!

Matterhorn odotti arvoituksellisena.

Meni kuitenkin vuosia kuin sekavassa unessa, josta vasta aikamiehenä heräsin. Havahduttuani liityin Alppikerhoon, jonka Jokinen oli syntymäni aikoihin perustanut, kävin kursseja ja matkustin useana kesänä Alpeille. Pian matkustin muihin maanosiin ja isoille vuorille. Iässä, jossa monet vaihtavat jo leppoisampiin maisemiin, kiipesin ensimmäisen kasitonniseni.

Ensimmäisen kerran näin Matti A. Jokisen ilmielävänä Alppikerhon 40-vuotisjuhlassa. Ainoan kerran puhuin hänen kanssaan kerhon 50-vuotisjuhlien yhteydessä pidetyssä kiipeilyseminaarissa. Kiipeilyliitto oli teettänyt uusintapainoksen Alppien seinämistä, ja Jokinen oli paikalla signeeraamassa kirjaansa. Muilla jonottajilla oli uusintapainos, minulla tämä aikoja sitten antikvariaatista löytynyt vuoden 1961 alkuperäinen. Vuoroni tullessa pyysin mestarilta omistusta ”Matti A:lle”. Olinko tuolloin jo saanut selville, että A on Antero niin kuin minullakin, vai varmistuiko tietoni pian tuon jälkeen, siitä en ole ihan varma.

Tunnen painovoiman havainnollisemmin kuin koskaan.

Painovoima vaikutti lopullisesti Matti A. Jokiseen toukokuussa 2014, 82 vuoden kohdalla. Toimintakykynsä hän säilytti melko lailla viimeisille köydenpituuksille, niin kuin tämä juttu ja video näyttävät. Ei voi kuin toivoa samaa omalle ja kaikkien aktiivisten ihmisten kohdalle.

IMG_4696

Lainaukset ovat Alppien seinämillä -kirjan kuvatekstejä. Kiitos Juhalle parista osuvasta ilmauksesta, jotka tähän juttuun varastin.

Elämän hipaisu

Mansikkapaikka

Joskus elämä tulee niin lähelle, että sitä voi melkein koskettaa. Niin käy ehkä kerran kesässä, tai muutaman kerran vuodessa. Kansanretkeily lisää tällaisen kokemuksen mahdollisuutta.

Harmaa taivas uhkaa sateella, kun pari kiipeilijää aloittaa rimpuilunsa eteläsuomalaisella kalliolla. Raikas länsituuli tekee olon kallion päällä melkein alppimaiseksi, ja kiipeilyn aikana se aivan vaivihkaa puhaltaa pilvet pois. Taivas on sininen, kun laskeudutaan viimeiseltä reitiltä.

Kaveri lähtee kotiin, mutta minä jään paikalle. Ensimmäisen reitin huipulla kallion päällä on nimittäin avautunut ihmeellinen punavihreä näkymä: en ole koskaan nähnyt näin paljon mansikoita.

Kävelen kallion päälle, istun portaalle ja alan nauttia lounasta. Tätä paikkaa en saa syömällä tyhjäksi, ei siis ole mitään syytä ahmia tai kiirehtiä. Loikoilen sammalella kasvot päin suuren peltoaukean yli  puhaltavaa tuulta ja nostelen marjoja suuhuni. Mihinkäs tästä tarvitsisi lähteä?

Erään mansikan päällä tekee tutkimuksiaan pienen pieni vihreä kovakuoriainen.

Kuoriainen taitaa kontrastit ja vastavärit

Sipoonkorpi 5: Brännberget, Grytberget ja Holmmossen

Sunnuntaiaamu ja uusi kansanretkipäivä. Aamupala ja polvi-ibuprofeeni naamaan, kamera reppuun, kumisaappaat jalkaan ja etupyörä kohti koillista. Nyt ei kierretä itä- eikä pohjoispuolelle, vaan mennään suorinta tietä Sipoonkorven ytimeen. Kalkkiruukin kokoontumisajopaikalta pääsee maastopyörällä jatkamaan metsätietä seitsemänsadan metrin verran koilliseen pienelle peltotilkulle, jonka nimi on Horskärr. Siitä jatkuvat polut.

Tämä avaran maan retkeilijä ei ole erityisen hyvä metsäsuunnistaja, etenkään sellaisessa pienipiirteisessä kalliokumpujen, suojuonteiden ja kuusikkokorpien mosaiikissa kuin Sipoonkorvessa. Toki kompassisuunta tarvittaessa pitää, mutta mukavampaa on edetä niin, että ehtii vähän katsella ympärilleen.

Käytän vuonna 2000 julkaistua ulkoilukarttaa 1:15 000, jonka maastotiedot ovat 1980- ja 1990-luvun suunnistuskartoista. Kartta on hyvin tarkka, mutta maastossa on paljon enemmän polkuja kuin kartta antaa ymmärtää. Osa on varmaan syntynyt viime aikoina retkeilyn lisäännyttyä. Ei muuten ole kansalaisen karttapaikan maastokartoissakaan eikä retkikartta.fi:ssä (joka on käytännössä sama kartta) sen enempää polkuja.

Mutta hyvä että on polkuja. Kyllä polkua pitkin on mukavampi kulkea kuin rymistä pusikkojen läpi, könytä ylös alas jyrkänteitä tai hörppiä suonsilmäkkeestä vettä saappaaseen. Mutta tietenkin polulta pitää poiketa aina, kun sen varrelle sattuu tarpeeksi korkea ja jyrkkä kallio.

Mikropyörremyrskyn kaatoja

Heti polun alussa tulee vastaan erikoinen näky: ikään kuin metsässä olisi kulkenut valikoiva pyörremyrsky kaataen puita reittinsä varrelta kuin Ariel Sharonin valkotornado Sabrassa ja Shatilassa. Mutta täällä on ollut asialla Metsähallitus, joka ennallistaa talousmetsiä kohti luonnontilaa. Puita on vedetty nurin koneella, ja rungot saavat jäädä siihen rötköttämään juurakot pystyssä. Kai niihin sitten nappaavat kiinni monenlaiset pieneläjät.

Pehmeys, vihreys ja kallion pyöreys

Sekametsää, sammalta ja kalliota ja vieressä suo. Tässä kaksirivinen panoraamaharjoitelma mitä tyypillisimmästä Sipoonkorven mikromaisemasta.

Polku vie suoraan pohjoiseen, joten päätän käydä katsomassa sen pohjoisemman Brännbergetin kalliot täältä toisesta suunnasta. Mutta ensin pitää tarkastaa oikealle itään poikkeava hyvin tallattu polku.

Sileä kalliomuuri

Täällähän on mahtava kalliomuuri, yli viisi metriä korkea, sata metriä leveä ja runsaasti ulkoneva! Kiipeilijät ovat löytäneet paikan, kalliossa on valkoisia magnesiumjälkiä. Pääsisiköhän kansankiipeilijä mistään kohdasta ylös?

Nuotioilta parvekkeella

En ole kuullut tästä paikasta aikaisemmin, onkohan se vähän salainen? Ollaan kansallispuistossa, joten kiipeilijöiden kannattaa elää ihmisiksi, ettei tule häätöä. Kulumista ja roskaamista pitäisi välttää aivan erityisen huolellisesti. On hieman huolestuttavaa, että kallion alla on pidetty nuotiota ja kallio on nokeentunut.

Pesuhuone ulkosalla

Kävin sitten katsomassa Brännbergetin kalliot ja hiidenkirnut: tallessa olivat. Kurillani otin isommasta kirnusta taiteellisen pystypanoraaman.

Ylhäällä kalliolla aurinko sädehti luonnottoman voimakkaasti ja oudolla voimallaan heitti tarkkailijan selälleen.

Auringon aktiivisuus ilmenee päiväsaikaan erikoisena hohteena.
Kokolattiamatto ja pylvästö

Hieman kiipeilykalliosta itään on ihana purolaakso. Lokakuussakin on havaittavissa noin kahdeksansataa vihreän sävyä. Päätän tulla tänne uudelleen toukokuussa. Silloin sävyt lienevät toiset, mutta niitä on varmasti vähintään yhtä paljon, ehkä toista tuhatta.

Smörgåsbord

Takaisin etelään suossa porskuttaen. Grytbergetin kainalossa on pikkuinen puoliavoin suotilkku, joka toimii tämänkertaisena virallisena suomaisemana.

Suomaisema 1980-luvulta
Hiidenkirnun reunalla simpanssi

Piti käydä tarkastamassa vielä Holmmossenin itälaidalla oleva hiidenkirnu. Kuljin kuitenkin vahingossa liikaa länteen ja tulin lähtöpaikkaani. Piti mennä uudestaan itään, tällä kertaa suoraan suunnalla yli suon. Tämä on ikävä puinen räme, en suosittele sitä varsinaiseksi retkikohteeksi, ellei siellä sitten ole lakkoja.

Hiidenkirnu on vaatimaton kolo. Syvyyttä ei ole edes miehen vyötäisiin saakka (en mitannut seisomalla, vaan kepillä). Kuvassa simpanssi mittakaavaa antamassa.

Tämän sarjan kaikki osat:

  1. Kalkkiruukki, Högberget ja Storträsk
  2. Hiidenkirnut, Brännbergen ja pyöräily-yritys
  3. Hindsbyn seutu, Gillerberget, Jöusjärv
  4. Bakunskärrs träsket, Hyppjaskärr, Brännberget
  5. Brännberget, Grytberget ja Holmmossen
  6. Hältingträsk, Riängsbacken, Långkärrsberget
  7. Jöusjärv, Gillermossarna ja Gillerberget
  8. Fallträsk, Ängesböle, Byabäcken
  9. Gumböle träsk, Hyppjaskärr, Kurberget
  10. Talven yritystä

Senkka nenästä pojat!

Kansanretkeilijän paluu jääkiipeilyn pariin tapahtui mukavassa ja taitavassa seurassa Valkealan Lintojalla. Voimia ja kestävyyskuntoa tuntuu olevan enemmän kuin aikoihin, rohkeuttakin riittävästi ja eiköhän taidoistakin ruvenne pian ruoste ropisemaan.

Kyllä luminen metsä on hieno paikka.

Hakuniskusta irronnut jääpala kolahti kansanretkeilijän naamaan ja teki silmälasien välityksellä pienen reiän nenänvarteen. Visiirin hankkiminen tuli oitis vakavasti harkittavaksi.

(Kuvaaja Adrian Pollard)