Avainsana-arkisto: kirjallisuus

Luonnonkierto

Vastaa

Pääsipäs yllättämään.

Veikko Huoviselta on tullut kirja. Olinhan toki kuullut, että Huovisen arkistoa on selattu ja mainittu sieltä löytyvän jotakin julkaistavaksi asti. Mutta Luonnonkierto-kokoelman valmistuminen ja ja julkaisu toukokuussa meni minulta sujuvasti ohi. Onneksi Sallan lukupäiväkirja otti asian puheeksi. Taisi tulla räväkkä hoito loma-ahdistukseen ja loppukesän pysähtyneisyyteen.

Olin hyvin murheissani, kun Huovisen viimeiseksi kirjaksi jäi synkkä Pojan kuolema. Toiveikas ja seesteinen Konsta Pylkkänen etsii kortteeria olisi niin hyvin sopinut pitkän uran päätökseksi. Nyt sitten tuli tämä.

Näyttää siltä, että joissakin tarinoissa on luvassa kuikkamaista päättömyyttä. Olisiko näissä mukana niin räikeitä juttuja, että kirjailija on empinyt julkaista niitä? Leirintämurhaajan loppu, Barabbas irti. Herätin äsken naapurini nauramalla, kun luin ruokareseptejä Siltalan kevätkatalogista.

Käyn hakemassa tämän heti aamulla. Nrk… gääk-gääk… hueik… rääk-gääk… rääh-rääh…

Hesarin metarunoutta

Vastaa

Helsingin Sanomien kulttuuriarviot, ainakin kulttuurisivujen RSS-syötteeseen tulevat, kirjoitetaan nykyään runomuotoon. Ensimmäinen aforistinen esimerkki lienee muodoltaan eräänlainen laajennettu haiku. Toinen runo valmistaa tunnelmaa lyhyin säkein ennen yllättävää ja dramaattista huipennusta:

Tällaisena ainakin minun Netnewswire-syötteenlukimeni jutut näyttää. Seuraava musiikkiarvio noudattaa samankaltaista muotoa kuin edellinen kirja-arvostelu, vain mittakaavaltaan laajennettuna. Tilanne pohjustetaan lyhyin, toteavin säkein. Sitten alkaa vyörytys: pitkiä yhden virkkeen säkeitä, jotka pakottavat lukijan ottamaan kantaa. Juuri, kun lukija on tempautunut kiihkeään keskusteluun runon kertojan kanssa, vedetään matto alta: viimeinen säe katkeaa kesken sanan, ja lukija jää hölmistyneenä haukkomaan henkeään.

 

 

 

 

 

Blogit helpommin seurattaviksi

6 vastausta

Minulla on syötteenlukuohjelmassani (tätä nykyä Vienna) tilattuna 178 blogia, uutissyötettä ja muuta sellaista WWW-sivua, joka tarjoaa sisällöstään RSS-syötteen. En voisi kuvitella, että päivittäin klikkailisin selaimellani auki 178 veppisivua vain tarkistaakseni, onko niihin tullut uutta sisältöä. En, vaikka kaikkien osoitteet olisivat tallennettuina kirjanmerkeiksi selaimen muistiin.

Aivan kaikille eivät syötteet liene vielä tuttu asia. Lyhyesti kysymys on siitä, että WWW-sivusto kokoaa tiedot uudesta sisällöstään erityiseen tiedostoon, joka sisältää uusien sivujen julkaisuajat, otsikot ja osoitteet. Netin käyttäjä kertoo tämän ns. syötetiedoston osoitteen syötteenlukuohjelmalle, joka sitten vastedes käy automaattisesti tarkastamassa, onko uutta sisältöä ilmestynyt, ja hakee sisällön luettavaksi. Koko toimenpide on yleensä automatisoitu niin helpoksi, että käyttäjän tarvitsee vain klikata veppisivulla tai selaimen otsikkorivillä olevaa RSS-tunnusta, ja syötteenlukija muistaa siitä lähtien tarkistaa kyseisen sivun.

Tämä menetelmä on erityisen kätevä sivuilla, joihin tulee jatkuvasti uutta sisältöä, siis vaikkapa uutispalveluissa ja blogeissa.

Monet lukevat syötteitä webissä esim. Google Readerillä tai seuraavat jotakin syötteitä kokoavaa palvelua kuten Blogilistaa.

Blogeissa on lukijoilla yleensä mahdollisuus kommentoida blogikirjoittajan tekstejä. Näin syntyvä keskustelu on usein antoisaa, paitsi keskustelijoille myös hiljaisille lukijoille. Lukija voi jäädä paljosta paitsi, jos hän lukee blogiartikkelin tuoreeltaan, jatkaa muualle eikä enää palaa seuraamaan mahdollista keskustelua. Siksi kommenteistakin pitää olla tarjolla syöte. Mutta kun ei usein ole, ainakaan näkyvissä.

Otetaan esimerkiksi jokunen kirjallisuusblogi. Olen niitä viime aikoina keräillyt katsastettavaksi, ja kenties jään pysyvästi seuraamaan parhaimpia. Tommi Melenderin blogissa käytiin taannoin pitkä keskustelu suomalaisesta proosasta. Blogiteksteistä saa syötteen, samoin kuin yksittäisen artikkelin kommenteista, mutta kommenteista kokonaisuutena ei. Lukijan pitää siis käydä klikkaamassa varmuuden vuoksi erikseen jokaisen kiinnostavan artikkelin kommenttisyötteen linkkiä, ja niitähän sitten kertyy lukuohjelma täyteen (olenkohan jo liian laiska kun tällaisesta jaksan valittaa?).

Keksinpä kuitenkin ruveta kokeilemaan. Melenderin blogi on Bloggerissa, ja Bloggerin syötteiden osoitteet ovat muotoa

http://bloginnimi.blogspot.com/feeds/posts/default?alt=rss

Mitäpä jos posts-sanan korvaisi sanalla comments:

http://bloginnimi.blogspot.com/feeds/comments/default?alt=rss

Kirjoitin tämmöisen osoitteen syötteenlukimeeni ja sain Antiaikalaisen kommenttisyötteen tilatuksi. Blogiohjelmissa eli blogialustoissa onkin yleensä kommenttien syöte valmiiksi ohjelmoituna, mutta riippuu blogin teemasta, näkyykö se lukijalle. Teema on ohjelmiston osa, joka määrää sivuston ulkoasun ja sen, mitä sisältöä – artikkeleita, kommentteja, otsikkoja, linkkejä ym. – kullakin sivulla näytetään. Jokaiselle blogialustalle on saatavissa lukuisia teemoja, ja blogin pitäjä voi valita niistä mieleisensä. Useimmat teemat näyttävät linkin blogitekstien syötteeseen, mutta linkki kommenttisyötteeseen puuttuu monista. Bloggaajat! Valitkaa semmoinen teema, joka näyttää linkin kommenttisyötteeseen.

WordPress.comin syöteosoitteet näyttävät tältä:

http://bloginnimi.wordpress.com/feed/

Kommenttisyötteen saa näkyviin seuraavalla muutoksella:

http://bloginnimi.wordpress.com/comments/feed/

Näin sain esiin Pasi Ilmari Jääskeläisen blogin kommenttien syötteen. Omalla verkkotunnuksella toimivan WordPress-blogin syöte on esimerkiksi:

http://blog.sunell.fi/feed/

ja kommenttisyöte:

http://blog.sunell.fi/comments/feed/

Totuudessa on kyllä linkit asianmukaisesti näkyvissä sivupalstassa. Edellä selostetut esimerkit vaativat siis, että muutettu osoite näpytellään omin sormin syötteenlukuohjelmaan.

Aivan joka paikassa ei tämänkaltainen askartelu tuota tulosta. Esimerkiksi Kotuksen kieliblogin kommenttien syötelinkki on aivan järjetön. (Kotus on muutoinkin pahamaineinen siitä, että sivujen rakenne mullistetaan tämän tästä, mikä aiheuttaa niihin muualta tehtyjen viittausten rikkoutumisen.)

Veijo Meri aiheuttaa hälytyksen

1 vastaus

Hammaslääkärireissun takia asioin Itä-Helsingin ostoshelvetissä – muutoin käytän kesäaikana mieluummin Kontulan kirkonkylän palveluja, jotka ovat lähempänä ja hyvät. Halpakirjamyymälässä oli semmoinen ale, että kun osti yhden kirjan, sai toisen puoleen hintaan. Siinä oli kahta Veijo Meren romaania pino kympillä kappale, joten tietysti otin molemmat kun sain viidellätoista eurolla.

Nämä ovat sitä uusien painosten sarjaa, joka ilmestyi muutama vuosi sitten. Romaaneihin ovat nykykirjailijat kirjoittaneet uudet jälkisanat, ja Jussi Kaakinen on suunnitellut tyylikkään yhtenäisen ulkoasun. Kirjat ovat mukavan kokoisia, niin että niitä on helppo lukea selällään maaten, esimerkiksi sängyssä. Normaalisti nämä laitokset maksavat uutena yli kolme kymppiä kappale, joten suosittelen jyrkästi, että haette ne nyt itsellenne.

Kiertelin sitten kirjat repussa muita kauppoja. Toisesta kirjakaupasta poistuessani portit taisivat vingahtaa takanani. No, tehkööt kaupan myyjät asialle jotakin, heidän ongelmansahan se on jos portit vinkuvat ja vilkkuvat. Kävelin rauhallisesti poispäin, jäin vielä tutkimaan saman kaupan näyteikkunaakin, mutta eipä kukaan huhuillut perään.

Näiden kauppojen varashälyttimien suurin vaikutus taitaakin olla se, että asiakkaat ovat ruvenneet itse itsensä vartijoiksi. Harvemmin olen nähnyt myyjän lähtevän portteja vinguttaneen asiakkaan perään, useasti sen sijaan asiakas itse kääntyy takaisin ja alkaa kaivella kassiaan. Vaivihkaa kansalaiset on saatu ajattelemaan, että heillä on todistustaakka: heidän pitää osoittaa, etteivät ole varastaneet kaupasta.

En siis yleensä vaivaudu oma-alotteisesti selvittelemään hälytysporttien aiheettomia vinkumisia, vaan jätän asian kaupan henkilökunnan huoleksi. Toisin tietysti olisi, jos olisin varastanut jotakin: silloin tekisin mielelläni yhteistyötä, kun kerran olisin syypää hälytykseen.

Olen kyllä harkinnut, että rupeaisin kuljettamaan repussani tai taskussani sellaista magneettia, jolla saisin hälytyksen laukeamaan. Kantaisin mukanani myös äänityslaitetta, jolla tallentaisin porttien ulvontaa. Koostaisin materiaalista ääniteoksen, jonka myisin ostoshelvettiin taustamusiikiksi.

Kävin vielä ruokaostoksilla Itä-Helsingin vankilassa, sillä sieltä saa yleensä hyvin Helsingin seudun virallista ruisleipää. Kassahenkilö oli oikein ystävällinen. Kun portit taas inisivät reppuni kulkiessa niiden ohi, rupesimme yhdessä ihmettelemään asiaa samalla kun täytin reppuani leivillä. En ollut varastanut tästäkään kaupasta, ja reppuni oli tyhjä lukuunottamatta puhelinta ja Meren romaaneja. Oliko Veijo Meri syypää tähän kiusaan?

Rupesin oikein tutkimaan teoksia, otin ne pois muovipussista ja kääntelin kansipaperin liepeitä. Sujut-romaanin takaliepeen alla oli kuin olikin paksu metallikäämillä varustettu tarralappu! Ja luulenpa, ettei alekirjakaupassa tiedetä asiasta. Tarkastakaa siis kirjanne, kun käytte ostamassa Meret itsellenne (ilmoittakaa minulle, jos löydätte muitakin kuin Sujut ja Tukikohdan). Jos haluatte huvitella, menkää porukalla ja ostakaa kaikille hälyttimellä varustettu kirja. Sitten kuljette porteista ulos peräkanaa ja kävelette eri suuntiin, jokaisessa ostohelvetin liikkeessä.