Talviunia

Kun lakkasin kirjoittamasta mysteeriblogia, jätin Zuckerbergin ja aloin julkaista Totuudessa kaikki yli 140 merkin sekoiluni, blogiin tuli useampia häkeltynyttä epätietoisuutta ilmentäviä yhden rivin kommentteja. Rauhoittaisin niitä satunnaisia lukijoita, jotka eivät tiedä mistä tässä on kysymys: ehkä näette unta.

Dogme 14

Osuin muka sattumalta Kajaaniin juuri runoviikon aikana. En missään tapauksessa aikonut seurata mummofestivaalin virallisia esityksiä, sillä vieroksun runoutta pahasti: kirjoitettu runous on selvän asian tahallista sotkemista ja runonlausunta kammottavaa teeskentelyä.

Pidin kuitenkin mahdollisena, että sopivan tilaisuuden tullen karaisisin itseäni oheisohjelmalla. Toreilla ja baareissa oli luvassa runousesityksiä, joita saattoi hiipiä kuuntelemaan muina miehinä, ikään kuin vahingossa paikalle sattuneena. Niistä pääsisi myös helposti pakenemaan huomiota herättämättä, jos esitys äityisi sietämättömäksi.

Viikko-ohjelmassa esiintyi nimitys poetry slam, joka käsittääkseni tarkoittaa suomeksi runonläiskintää. Ymmärsin kyseessä olevan vapaamuotoisen, epämuodollisen tilaisuuden, jossa on useita erilaisia esiintyjiä. Loppupuolella on usein open mic -osuus, jolloin kuka tahansa pääsee esiintymään ilman ennakkovaroitusta.

Kuulostelin pari tällaista tilaisuutta ja petyin. En tosin pahasti, sillä en paljon odottanutkaan.

Pohdiskelin leikillisesti sitä hypoteettista tilannetta, että alkaisin harrastaa, jopa itse tuottaa runoutta. Kehittelin havaintojeni pohjalta säännöstön, joka voisi ohjata runoharrastetta, runodogmi 2014:n.

Runomitta syntyi suulliseen perinteeseen muistamisen apukeinoksi aikana ennen luku- ja kirjoitustaidon yleistymistä. Kun tunnetut tai keksityt kertomukset sovitettiin runomittaan, ne oli helppo palauttaa mieleen ja välittää sukupolvelta toiselle. Kielitaiturit saattoivat myös esitellä etevyyttään mitan käsittelyssä.

Mitallinen runo ja musiikki merkitsivät aika lailla samaa asiaa: runot lienee useimmiten laulettu, veisattu tai ainakin resitoitu rytmikkäästi.

Parissa kuulemassani esityksessä tekijä säesti itseään kitaralla trubaduurityyliin. Olikohan kyseessä kuulijan parhaaksi aiottu harhautus: kun taideruno esitetään lauluksi naamioituna, sitä ei olisi niin työlästä seurata kuin lausuntaa? Mutta täytyy muistaa, että kun mukaan tulee sävel ja soinnut, vaatimukset kasvavat kaksinkertaisiksi. Tekstin lisäksi myös musiikin pitää olla ensiluokkaista ja hyvin esitettyä. Tässä kumpikin runoilija mielestäni epäonnistui.

Kirjoitustaito teki tarpeettomaksi runon tehtävän muistitiedon välittäjänä. Runous jäi elämään lauluina ja eräänlaisena tarkoituksettomana jäänteenä, kirjoitettuina säkeinä. Yritykset ”elävöittää” kirjasta opittuja säkeitä onnistuvat yleensä aiheuttamaan vain kiusaantuneisuutta.

Sääntö 1: Mitallinen runo voi esiintyä vain suullisessa muodossa.

Jos runon tekijä käyttää kirjallisia muistiinpanoja, hänen on syytä pitää ne salassa.

Havainnoimissani runoesityksissä minua kiusasi se, että melkein kaikki esiintyjät lukivat paperista, he eivät siis muistaneet edes omia tekstejään ulkoa. Vapaamittainen tai mitaton runo onkin vaikeampi muistaa ulkoa kuin mitallinen. Kuulijaa esitystilanne lähinnä häiritsee, tekee mieli käydä tempaisemassa paperi itselleen, että saisi rauhassa tutustua tekstiin.

Sääntö 2: Mitatonta runoa ei saa esittää ääneen.

Vapaamittainen tai proosaruno eläköön vain tekstinä paperilla tai näyttöruudulla.

Mitallisesta runosta on peräisin tapa kirjoittaa tai painaa runon säkeet riveittäin. Tämä onkin luontevaa, kun rivi on edellisestä ja seuraavasta erottuva metrinen, lauseopillinen tai ajatuksellinen kokonaisuus. Vapaamittaisessa ja proosarunossa tapa on yleensä tarpeeton ja tuhlaa sitä paitsi paperia. On vakava syy epäillä, että keinotekoinen rivien katkominen on vain tapa saada runokirjoille sen verran paksuutta, että ne kehdataan julkaista.

Sääntö 3: Vapaarytminen runo ladottakoon yleensä täysiksi riveiksi.

Tämä sääntö ei kuitenkaan ole ehdoton. Harvinaisissa tapauksissa teksti voi toimia kielellisen merkityksensä lisäksi visuaalisesti grafiikan tapaan, tuottaen merkityksiä ja elämyksiä myös sillä, miten se sijoittuu kaksiulotteiselle pinnalle. Kolmannen säännön rikkominen edellyttää kuitenkin suurta harkintaa, sillä taitamaton saa helposti aikaan vain huolimattoman tai teeskentelevän vaikutelman (toki sekin voi olla tahallinen esteettinen pyrkimys).

En tietenkään tahdo kiistää itse runokielen merkitystä: kuvallisuutta, odottamattomia assosiaatioita, kauniita, rumia tai synteettisiä sanoja, tyylillisiä harhautuksia, rytmin imua, mitä kaikkea sitä onkaan. Runollisen ilmauksen törkeää salakuljettamista pahaa-aavistamattoman proosanlukijan eteen.

Ei, tarkoitus on vain selkeyttää käytäntöjä, raivata turhia ja haitallisia jäänteitä ja huuhtoa pois runon esittämiseen usein miellettyä huijauksen makua.

Matti A. Jokinen

Syvyys kovertuu allamme. Jos pudottaisimme alas kiven, se iskisi kivikkorinteeseen kahdenkymmenen metrin päässä seinämästä.

Kajaanin kirjastossa tehtiin poikavuosina löytöjä, jotka tulivat määrittelemään koko loppuelämää. Olisiko ollut peräti lasten- ja nuortenosasto, jossa lähekkäin sijaitsivat Kullervo Kemppisen Lappi-kirjat, Himalajan valloitus ja tämä Matti A. Jokisen Alppien seinämillä? Tällaista sivistynyttä kirjavalintaa toki sopi seminaarikaupungin kaupunginkirjastolta odottaakin.

Kumpi kirjan ensimmäisenä löysi: oliko se toverini, josta oli tuleva ensimmäinen kiipeilykaverini ja myös eräiden aikuisiän kansanretkien retkikumppani, vai minä, sitä en enää muista. Elämys taisi olla kuitenkin yhteinen, kirja luettiin moneen kertaan ja sen kuvatekstejä ja osaa tekstistäkin osattiin siteerata ulkoa.

Haka uppoaa kotoiseen kallioon.

Ei meillä ollut hakoja eikä edes köyttä, kun menimme lähimetsän kalliojyrkänteelle harjoittelemaan kiipeilyä. Varmistuksena oli paksu lumihanki, johon hypättiin,  kun ote ei enää pitänyt seinämästä.

Ajatus kiipeilyn harrastamisesta Suomessa oli kainuulaisille yhtä kaukainen kuin turistimatka Kuuhun, eikä koko maassakaan monta kiipeilijää ollut: Suomen Alppikerhossa oli 1970-luvun lopussa kymmenkunta jäsentä.

Ainoana turvanamme ovat kätemme ja jalkamme ja muutama ruostunut metallihaka.

Jotkin itsestäänselvät totuudet ovat yksilöön valmiiksi sisäänrakennettuina, mutta usein tarvitaan jokin elämys, kokemus tai tieto, joka nostaa totuuden tietoisuuteen ja tavoitteellisen toiminnan kohteeksi. Minä tarvitsin mainitsemani kirjat ja yhden kesälomamatkan Norjaan ymmärtääkseni, että vuorille on pyrittävä, muuta mahdollisuutta ei ole.

Onkin välillä miltei kiusallista vastailla toistuviin kysymyksiin, miksi sinne aina pitää lähteä: kauas, vaivalloisen matkan päähän, vaarallisiin paikkoihin ja usein itsensä kipeäksi maksaen. Tietysti sinne pitää mennä, tehän tässä hassuja olette kun ihmettelette ilmiselvää asiaa!

Matterhorn odotti arvoituksellisena.

Meni kuitenkin vuosia kuin sekavassa unessa, josta vasta aikamiehenä heräsin. Havahduttuani liityin Alppikerhoon, jonka Jokinen oli syntymäni aikoihin perustanut, kävin kursseja ja matkustin useana kesänä Alpeille. Pian matkustin muihin maanosiin ja isoille vuorille. Iässä, jossa monet vaihtavat jo leppoisampiin maisemiin, kiipesin ensimmäisen kasitonniseni.

Ensimmäisen kerran näin Matti A. Jokisen ilmielävänä Alppikerhon 40-vuotisjuhlassa. Ainoan kerran puhuin hänen kanssaan kerhon 50-vuotisjuhlien yhteydessä pidetyssä kiipeilyseminaarissa. Kiipeilyliitto oli teettänyt uusintapainoksen Alppien seinämistä, ja Jokinen oli paikalla signeeraamassa kirjaansa. Muilla jonottajilla oli uusintapainos, minulla tämä aikoja sitten antikvariaatista löytynyt vuoden 1961 alkuperäinen. Vuoroni tullessa pyysin mestarilta omistusta ”Matti A:lle”. Olinko tuolloin jo saanut selville, että A on Antero niin kuin minullakin, vai varmistuiko tietoni pian tuon jälkeen, siitä en ole ihan varma.

Tunnen painovoiman havainnollisemmin kuin koskaan.

Painovoima vaikutti lopullisesti Matti A. Jokiseen toukokuussa 2014, 82 vuoden kohdalla. Toimintakykynsä hän säilytti melko lailla viimeisille köydenpituuksille, niin kuin tämä juttu ja video näyttävät. Ei voi kuin toivoa samaa omalle ja kaikkien aktiivisten ihmisten kohdalle.

IMG_4696

Lainaukset ovat Alppien seinämillä -kirjan kuvatekstejä. Kiitos Juhalle parista osuvasta ilmauksesta, jotka tähän juttuun varastin.

Keltainen kirjasto

Dogmaattisten sääntöjen keksiminen on kivaa.

Jos vaikka lukisi koko Tammen Keltaisen kirjaston. Siihen kuuluu huhtikuussa 2014 450 kirjaa. Kirjat pitäisi lukea siinä järjestyksessä kuin ne ovat ilmestyneet sarjassa, alkuteosten ilmestymisjärjestys ei kävisi, saati sitten mikään vapaavalintainen järjestys.

Kirjat pitäisi ostaa itselle kovakantisina. Ensipainos ei ehkä olisi aivan välttämätön vaatimus, mutta hyvä lisä kunnon haasteita kaipaavalle lukijalle. Kirjat pitäisi paitsi lukea, myös ostaa numerojärjestyksessä. Seuraavaa kirjaa ei saisi ostaa, ennen kuin edellinen on luettu.

Meneillään oleva kirja olisi siten hyvä pitää aina mukana. Ajattelepa, että sinulla on menossa numero 11, joka on John Steinbeckin Vihan hedelmät. Ja kuinka ollakaan, työmatkalla vieraassa kaupungissa huomaat aamupäivällä divarissa numeron 12, Goffredo Parisen Kauniin papin! Jos olet jo Vihan hedelmien loppupuolella, voit mennä kahvilaan tai läheiseen puistoon – jos on lämmin vuodenaika – ja lukea kirjan nopeasti loppuun. Keinotekoisen nopea lukeminen ei kuitenkaan ole sallittua, vaan on luettava sellaisella itselle sopivalla romaaninlukunopeudella, että ehtii tajuta lukemansa. Mutta voi että, jos sinulla on paljon velvollisuuksia hoidettavana ja junasi lähtee illansuussa! Tapaamiset on koetettava pitää mahdollisimman lyhyinä, on luettava lounaallakin. Kirjaa ei saa varata, joten sopii vain toivoa, että se on vielä myymättä, kun matkalla asemalle ryntäät divariin ja luet viimeisen sivun tuulikaapissa.

Mutta Vihan hedelmissä on 443 sivua. Jos olet aamulla vasta sivulla sata, toivoa ei ole ja saat hoidella päivän työt kaikessa rauhassa. Entäpä jos kaupassa olisi tarjolla myös numero 13, Nikos Kazantzakisin Viimeinen kiusaus? Sitä et saa ostaa, ennen kuin Kaunis pappi on ostettu ja luettu.

Kadonnut majakka

Lapsen on hyvä aloittaa muumeihin tutustuminen viimeistään viisikymmenvuotiaana – eivät muumiromaanit tosin kovin paljon pienempien lasten juttu olekaan. Kirjastossa ne kuitenkin täytyy hakea lastenosastolta.

Romaanin Muumipappa ja meri (Pappan och havet, 1965) alkulehdille Tove Jansson on piirtänyt ilmakuvan majakkasaaresta, johon muumiperhe muuttaa syksyksi. Kuvassa annetaan jopa paikan koordinaatit: 60° 7’ 12” pohjoista leveyttä ja 25° 45’ 50” itäistä pituutta. Paikka on täällä. Siis avomerellä, yli neljän kilometrin päässä lähimmistä luodoista. Sattumoisin viiden ja puolen kilometrin päässä koillisessa sijaitsee Tove Janssonin kesäsaari. Ruotsinkielinen Wikipedia – paremmin kuin suomenkielinen – tietää tämän ja osaa myös kertoa, että merenpohjassa on tässä kohtaa kari kahdentoista metrin syvyydessä.

Muumiperheen purjehdus saarelle kestää kaksi yötä. Oikein hitaasti matkaten tämän ajan voisi saada kulumaan, jos lähtee liikkeelle Porvoon sisäsaaristosta. Onko Muumilaakson esikuva jossakin Pellingissä tai Emäsalossa?

Luin Muumipapan ja meren suomenkielisen vuoden 2008 painoksen, ja siinä siis oli mainittu piirros koordinaatteineen nimiölehteä vastapäätä. Uteliaisuuttani vilkaisin kirjastossa uudempaa ja kiiltävämpää painosta vuodelta 2010. Siitä piirros puuttui! Mitä on tapahtunut? Onko muumien majakkasaari haluttu jälkikäteen salata?

Eikö saari olekaan Tove Janssonin mielikuvituksen tuotetta? Onko meressä tuolla paikalla todellisuudessa jotakin, jonka olemassaolo on myöhemmin katsottu parhaaksi kiistää?

Söderskärin majakasta itäkaakkoon
Söderskärin majakasta itäkaakkoon

Olen itsekin katsellut tuota meren kohtaa etäältä lännestä, Söderskärin majakan tornista kahdenkymmenen kilometrin päästä. Kuva on syyskuulta 2012. Saarta, saati majakkaa, siellä ei näy, mutta kun annat katseesi kulkea kuvan keskeltä Kokkomaan ja Synnerstlandenin luotojen yli horisonttiin aivan kuvan vasempaan reunaan, etkös näekin juuri ja juuri pienen mustan pisteen? Onko se Mörkö, joka jäälautallaan kelluen etsii majakkasaarta, Muumipeikkoa ja lyhtyä?

Tove Jansson poistui kesäkuussa 2001, päivälleen 12 vuotta sitten. Mutta ehkä hän ei poistunutkaan siinä mielessä kuin luulemme, vaan jatkaa oleskeluaan aavesaarella tai vedenalaisessa majakassa. Ehkä hänen rauhansa turvaamiseksi tieto paikan sijainnista on poistettu kirjan myöhemmistä painoksista.

Vai kävikö niin, että Muumipappa ja meri -romaanissa oudolla tavalla henkiin herännyt saari ei lopulta rauhoittunutkaan, niin kuin kirjassa väitetään, vaan jatkoi kouristeluaan ja lopulta mureni ja vajosi majakkoineen ja muumeineen meren syvyyksiin? Ja tiedon pimittämisellä haluttaisiin rauhoittaa paikka meriarkeologeille ja kirjallisuudentutkijoille?

Ensi vuoden elokussa Tove Jansson täyttää sata vuotta. Julkaistaanko silloin uutta tietoa tästä mysteeristä? Haluaisin kyllä selvitellä asiaa jo sitä ennen, mieluimmin itse paikalla käyden. En omista venettä, mutta  ystäviini kuuluu muuan väkivahva sammakkomies. Innostuisikohan hän lähtemään tutkimusretkelle?

Näkinkengät on irrotettu rasian pinnasta
Näkinkengät on irrotettu rasian pinnasta

Luonnonkierto

Pääsipäs yllättämään.

Veikko Huoviselta on tullut kirja. Olinhan toki kuullut, että Huovisen arkistoa on selattu ja mainittu sieltä löytyvän jotakin julkaistavaksi asti. Mutta Luonnonkierto-kokoelman valmistuminen ja ja julkaisu toukokuussa meni minulta sujuvasti ohi. Onneksi Sallan lukupäiväkirja otti asian puheeksi. Taisi tulla räväkkä hoito loma-ahdistukseen ja loppukesän pysähtyneisyyteen.

Olin hyvin murheissani, kun Huovisen viimeiseksi kirjaksi jäi synkkä Pojan kuolema. Toiveikas ja seesteinen Konsta Pylkkänen etsii kortteeria olisi niin hyvin sopinut pitkän uran päätökseksi. Nyt sitten tuli tämä.

Näyttää siltä, että joissakin tarinoissa on luvassa kuikkamaista päättömyyttä. Olisiko näissä mukana niin räikeitä juttuja, että kirjailija on empinyt julkaista niitä? Leirintämurhaajan loppu, Barabbas irti. Herätin äsken naapurini nauramalla, kun luin ruokareseptejä Siltalan kevätkatalogista.

Käyn hakemassa tämän heti aamulla. Nrk… gääk-gääk… hueik… rääk-gääk… rääh-rääh…

Hesarin metarunoutta

Helsingin Sanomien kulttuuriarviot, ainakin kulttuurisivujen RSS-syötteeseen tulevat, kirjoitetaan nykyään runomuotoon. Ensimmäinen aforistinen esimerkki lienee muodoltaan eräänlainen laajennettu haiku. Toinen runo valmistaa tunnelmaa lyhyin säkein ennen yllättävää ja dramaattista huipennusta:

Tällaisena ainakin minun Netnewswire-syötteenlukimeni jutut näyttää. Seuraava musiikkiarvio noudattaa samankaltaista muotoa kuin edellinen kirja-arvostelu, vain mittakaavaltaan laajennettuna. Tilanne pohjustetaan lyhyin, toteavin säkein. Sitten alkaa vyörytys: pitkiä yhden virkkeen säkeitä, jotka pakottavat lukijan ottamaan kantaa. Juuri, kun lukija on tempautunut kiihkeään keskusteluun runon kertojan kanssa, vedetään matto alta: viimeinen säe katkeaa kesken sanan, ja lukija jää hölmistyneenä haukkomaan henkeään.

 

 

 

 

 

Blogit helpommin seurattaviksi

Minulla on syötteenlukuohjelmassani (tätä nykyä Vienna) tilattuna 178 blogia, uutissyötettä ja muuta sellaista WWW-sivua, joka tarjoaa sisällöstään RSS-syötteen. En voisi kuvitella, että päivittäin klikkailisin selaimellani auki 178 veppisivua vain tarkistaakseni, onko niihin tullut uutta sisältöä. En, vaikka kaikkien osoitteet olisivat tallennettuina kirjanmerkeiksi selaimen muistiin.

Aivan kaikille eivät syötteet liene vielä tuttu asia. Lyhyesti kysymys on siitä, että WWW-sivusto kokoaa tiedot uudesta sisällöstään erityiseen tiedostoon, joka sisältää uusien sivujen julkaisuajat, otsikot ja osoitteet. Netin käyttäjä kertoo tämän ns. syötetiedoston osoitteen syötteenlukuohjelmalle, joka sitten vastedes käy automaattisesti tarkastamassa, onko uutta sisältöä ilmestynyt, ja hakee sisällön luettavaksi. Koko toimenpide on yleensä automatisoitu niin helpoksi, että käyttäjän tarvitsee vain klikata veppisivulla tai selaimen otsikkorivillä olevaa RSS-tunnusta, ja syötteenlukija muistaa siitä lähtien tarkistaa kyseisen sivun.

Tämä menetelmä on erityisen kätevä sivuilla, joihin tulee jatkuvasti uutta sisältöä, siis vaikkapa uutispalveluissa ja blogeissa.

Monet lukevat syötteitä webissä esim. Google Readerillä tai seuraavat jotakin syötteitä kokoavaa palvelua kuten Blogilistaa.

Blogeissa on lukijoilla yleensä mahdollisuus kommentoida blogikirjoittajan tekstejä. Näin syntyvä keskustelu on usein antoisaa, paitsi keskustelijoille myös hiljaisille lukijoille. Lukija voi jäädä paljosta paitsi, jos hän lukee blogiartikkelin tuoreeltaan, jatkaa muualle eikä enää palaa seuraamaan mahdollista keskustelua. Siksi kommenteistakin pitää olla tarjolla syöte. Mutta kun ei usein ole, ainakaan näkyvissä.

Otetaan esimerkiksi jokunen kirjallisuusblogi. Olen niitä viime aikoina keräillyt katsastettavaksi, ja kenties jään pysyvästi seuraamaan parhaimpia. Tommi Melenderin blogissa käytiin taannoin pitkä keskustelu suomalaisesta proosasta. Blogiteksteistä saa syötteen, samoin kuin yksittäisen artikkelin kommenteista, mutta kommenteista kokonaisuutena ei. Lukijan pitää siis käydä klikkaamassa varmuuden vuoksi erikseen jokaisen kiinnostavan artikkelin kommenttisyötteen linkkiä, ja niitähän sitten kertyy lukuohjelma täyteen (olenkohan jo liian laiska kun tällaisesta jaksan valittaa?).

Keksinpä kuitenkin ruveta kokeilemaan. Melenderin blogi on Bloggerissa, ja Bloggerin syötteiden osoitteet ovat muotoa

http://bloginnimi.blogspot.com/feeds/posts/default?alt=rss

Mitäpä jos posts-sanan korvaisi sanalla comments:

http://bloginnimi.blogspot.com/feeds/comments/default?alt=rss

Kirjoitin tämmöisen osoitteen syötteenlukimeeni ja sain Antiaikalaisen kommenttisyötteen tilatuksi. Blogiohjelmissa eli blogialustoissa onkin yleensä kommenttien syöte valmiiksi ohjelmoituna, mutta riippuu blogin teemasta, näkyykö se lukijalle. Teema on ohjelmiston osa, joka määrää sivuston ulkoasun ja sen, mitä sisältöä – artikkeleita, kommentteja, otsikkoja, linkkejä ym. – kullakin sivulla näytetään. Jokaiselle blogialustalle on saatavissa lukuisia teemoja, ja blogin pitäjä voi valita niistä mieleisensä. Useimmat teemat näyttävät linkin blogitekstien syötteeseen, mutta linkki kommenttisyötteeseen puuttuu monista. Bloggaajat! Valitkaa semmoinen teema, joka näyttää linkin kommenttisyötteeseen.

WordPress.comin syöteosoitteet näyttävät tältä:

http://bloginnimi.wordpress.com/feed/

Kommenttisyötteen saa näkyviin seuraavalla muutoksella:

http://bloginnimi.wordpress.com/comments/feed/

Näin sain esiin Pasi Ilmari Jääskeläisen blogin kommenttien syötteen. Omalla verkkotunnuksella toimivan WordPress-blogin syöte on esimerkiksi:

http://blog.sunell.fi/feed/

ja kommenttisyöte:

http://blog.sunell.fi/comments/feed/

Totuudessa on kyllä linkit asianmukaisesti näkyvissä sivupalstassa. Edellä selostetut esimerkit vaativat siis, että muutettu osoite näpytellään omin sormin syötteenlukuohjelmaan.

Aivan joka paikassa ei tämänkaltainen askartelu tuota tulosta. Esimerkiksi Kotuksen kieliblogin kommenttien syötelinkki on aivan järjetön. (Kotus on muutoinkin pahamaineinen siitä, että sivujen rakenne mullistetaan tämän tästä, mikä aiheuttaa niihin muualta tehtyjen viittausten rikkoutumisen.)

Veijo Meri aiheuttaa hälytyksen

Hammaslääkärireissun takia asioin Itä-Helsingin ostoshelvetissä – muutoin käytän kesäaikana mieluummin Kontulan kirkonkylän palveluja, jotka ovat lähempänä ja hyvät. Halpakirjamyymälässä oli semmoinen ale, että kun osti yhden kirjan, sai toisen puoleen hintaan. Siinä oli kahta Veijo Meren romaania pino kympillä kappale, joten tietysti otin molemmat kun sain viidellätoista eurolla.

Nämä ovat sitä uusien painosten sarjaa, joka ilmestyi muutama vuosi sitten. Romaaneihin ovat nykykirjailijat kirjoittaneet uudet jälkisanat, ja Jussi Kaakinen on suunnitellut tyylikkään yhtenäisen ulkoasun. Kirjat ovat mukavan kokoisia, niin että niitä on helppo lukea selällään maaten, esimerkiksi sängyssä. Normaalisti nämä laitokset maksavat uutena yli kolme kymppiä kappale, joten suosittelen jyrkästi, että haette ne nyt itsellenne.

Kiertelin sitten kirjat repussa muita kauppoja. Toisesta kirjakaupasta poistuessani portit taisivat vingahtaa takanani. No, tehkööt kaupan myyjät asialle jotakin, heidän ongelmansahan se on jos portit vinkuvat ja vilkkuvat. Kävelin rauhallisesti poispäin, jäin vielä tutkimaan saman kaupan näyteikkunaakin, mutta eipä kukaan huhuillut perään.

Näiden kauppojen varashälyttimien suurin vaikutus taitaakin olla se, että asiakkaat ovat ruvenneet itse itsensä vartijoiksi. Harvemmin olen nähnyt myyjän lähtevän portteja vinguttaneen asiakkaan perään, useasti sen sijaan asiakas itse kääntyy takaisin ja alkaa kaivella kassiaan. Vaivihkaa kansalaiset on saatu ajattelemaan, että heillä on todistustaakka: heidän pitää osoittaa, etteivät ole varastaneet kaupasta.

En siis yleensä vaivaudu oma-alotteisesti selvittelemään hälytysporttien aiheettomia vinkumisia, vaan jätän asian kaupan henkilökunnan huoleksi. Toisin tietysti olisi, jos olisin varastanut jotakin: silloin tekisin mielelläni yhteistyötä, kun kerran olisin syypää hälytykseen.

Olen kyllä harkinnut, että rupeaisin kuljettamaan repussani tai taskussani sellaista magneettia, jolla saisin hälytyksen laukeamaan. Kantaisin mukanani myös äänityslaitetta, jolla tallentaisin porttien ulvontaa. Koostaisin materiaalista ääniteoksen, jonka myisin ostoshelvettiin taustamusiikiksi.

Kävin vielä ruokaostoksilla Itä-Helsingin vankilassa, sillä sieltä saa yleensä hyvin Helsingin seudun virallista ruisleipää. Kassahenkilö oli oikein ystävällinen. Kun portit taas inisivät reppuni kulkiessa niiden ohi, rupesimme yhdessä ihmettelemään asiaa samalla kun täytin reppuani leivillä. En ollut varastanut tästäkään kaupasta, ja reppuni oli tyhjä lukuunottamatta puhelinta ja Meren romaaneja. Oliko Veijo Meri syypää tähän kiusaan?

Rupesin oikein tutkimaan teoksia, otin ne pois muovipussista ja kääntelin kansipaperin liepeitä. Sujut-romaanin takaliepeen alla oli kuin olikin paksu metallikäämillä varustettu tarralappu! Ja luulenpa, ettei alekirjakaupassa tiedetä asiasta. Tarkastakaa siis kirjanne, kun käytte ostamassa Meret itsellenne (ilmoittakaa minulle, jos löydätte muitakin kuin Sujut ja Tukikohdan). Jos haluatte huvitella, menkää porukalla ja ostakaa kaikille hälyttimellä varustettu kirja. Sitten kuljette porteista ulos peräkanaa ja kävelette eri suuntiin, jokaisessa ostohelvetin liikkeessä.